Etusivu 2016 syyskuu 2016
11.9.2016

Egon Bahr, ”Das musst du erzählen”: Erinnerungen an Willy Brandt, Propyläen. 237 s., Berliini, 2013

 

bahr

Willy Brandtin idänpolitiikka pohjusti Saksan jälleenyhdistymistä

Viime vuonna 93-vuotiaana kuollut Egon Bahr on aikaisemmin julkaissut omat muistelmansa, mutta teki vielä erikseen kirjan ystävästään Willy Brandtista. Ns. suurmiesten kuoleman jälkeen heille ilmaantuu usein laaja ystäväjoukko, joista osaa asianomainen on hädin tuskin tuntenut. Willy Brandtin suhteesta Egon Bahriin todistaa väkevästi Willy Brandtin poika Peter, jonka mukaan hänen isänsä oli kuolinvuoteellaan vastannut kysymykseen, keitä hänen ystävänsä olivat, lyhyesti ”Egon”.

Willy Brandt oli herkkä masennuskohtauksista kärsivä ihminen, joka ei helpolla päästänyt muita ihmisiä lähelleen eikä jakanut tunteitaan. Hän myös otti raskaasti sen miten poliittiset vastustajat käyttivät säälimättömästi häntä vastaan hänen taustaansa työläisäidin aviottomana lapsena, isänmaansa muka hylänneenä natsi-ajan pakolaisena ja vihjailivat alkoholiongelmasta. Brandt ei myöskään harrastanut ylitsevuotavien kehujen jakamista työtovereilleen, ja jos hän Bahrille saattoi jostain tämän kirjoituksesta todeta ”ei se ollut kovin huono” niin tämä tuli ymmärtää varsin korkeaksi arvostukseksi.

Bahr toimi 60-luvun alusta lähtien Brandtin lehdistöpäällikkönä Berliinissä ja kun Brandtista tuli suuren koalition muodostamisen jälkeen varakansleri ja ulkoministeri Brandt vei hänet mukanaan Bonniin erikoissuurlähettiläänään, joka jo Berliinissä oli valmistautunut toimimaan Saksan yhdistämisen puolesta. Sosialidemokraateille se oli jo liittotasavallan perustamisesta alkaen keskeinen asia — toisin kuin Reininmaan separatismiakin aikanaan kannattaneelle Konrad Adenauerille — mutta se ei ollut asia joka olisi toteutettavissa vastakkainasettelujen tai voimapolitiikan keinoin, vaan päinvastoin liennytyksen ja myös DDR:n olemassaolon tunnustavan idänsuhteiden normalisoinnin kautta.

Tätä samaa tehtävää Bahr jatkoi Brandtin noustua liittokansleriksi ja Bahrin siirtyessä myös liittohallituksen salkuttomaksi ja sitten kehitysyhteistyöstä vastanneeksi ministeriksi. Hän oli Saksan pääneuvottelija siinä sitkeässä prosessissa, jonka tuloksena syntyivät ns. idänsopimukset ja toivat Brandtille Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1971. Tältä ajalta kirja on täynnä kuvauksia keskusteluista kommunistijohtajien kanssa, joista hän piirtää erityisen sympaattisen kuvan sentimentaalisuuteen taipuvaisesti Leonid Brezhnevistä. Käytännössä tärkein neuvottelukumppani oli DDR:n erityisedustaja Michael Kohl, josta sittemmin tuli DDR:n ensimmäinen diplomaattiedustaja Liittotasavallassa.  Suurelle yleisölle mieleenpainuvin hetki tämän itäpolitiikan toteutuksessa saattoi hyvin olla Brandtin polvistuminen Varsovan gheton muistomerkillä vuonna 1970. Myös Bahr oli Varsovassa mutta ei todistamassa Brandtin ilman etukäteissuunnittelua toteuttamaa spontaania elettä.

Willy Brandtin ero vuonna 1974 oli Bahrille traumaattinen shokki. Eron syy oli Brandtin kanslian keskeisenä avustajana toimineen Günther Guillaumen paljastuminen Stasin vakoojaksi. Bahr pitää edelleen eroa Brandtia vastaan suunnatun vehkeilyn tuloksena, jossa liittokanslerille ei vihjaistukaan epäilyistä ennen Guillaumen pidättämistä. Brandt joutui saman tien eroamaan lähinnä siksi, että SPD:n liittopäiväryhmää johtanut Herbert Wehner sitä halusi, vaikka Brandtin eroilmoituksen jälkeen tervehtikin tätä ryhmäkokouksessa ”Willy, tiedät että me kaikki rakastamme sinua” huudahduksella, joka jäi itkuun purskahtaneen Bahrin korvissa soimaan tekopyhyyden huippuna. Mitään savuavaa asetta Bahr ei kuitenkaan voi osoittaa Wehnerin kädessä, vaikka epäilee tämän hyvin voineen jo kuukautta aikaisemmin saaneen entiseltä kommunistitoveriltaan Erich Honeckerilta tiedot Guillaumesta.

Bahr on jo aiemmin julkaissut omat muistelmansa ja toistaa tässä kirjassa jokseenkin kaikki silloin kansiin laittamansa Brandt-muistot niin, että Die Weltin arvostelijan mielestä tämän kirjan nimeksi olisi voinut sopia ”Das musst du erzählen. Immer und immer wieder”, eli tarina täytyy kertoa aina vain uudelleen. Niille suomalaisille jotka eivät ole Bahrin paksumpia muistelmia lukeneet on tämä kaiken oleellisen näistä Saksan idänsuhteiden kahdesta pääarkkitehdista kertova kirja ihan mielenkiintoinen ja antoisa lukukokemus.

Syyskuu 2016

11.9.2016

UPI:n Venäjä-raportti – tutkimus, selvitys vai mielipide?

Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raportti on saanut osakseen sekä kiitosta että kritiikkiä. Kritiikkiä on torjuttu mm. väittäen, että sen esittäjät haluavat rajoittaa tutkimuksen vapautta. Tutkimuksen vapauteen kuuluu kuitenkin myös kritiikki ja avoin keskustelu. On myös niin, että raja tutkimuksen, selvityksen tai vaikka mielipidekirjoituksen välillä on häilyvä. UPI:n Venäjä-raporttia luonnehditaan sen esipuheessa selvitykseksi, mutta UPI:n johtaja Teija Tiilikainen haluaa puolustaa sitä nimenomaan tutkimuksena. Tutkijoilla ja selvittäjillä voi myös olla tarkoitusperiä ja mielipiteitä ja aina oikeus niiden esittämiseen, mutta niistä saa myös olla toista mieltä ilman että se kohdistuu tutkimuksen vapauteen.

Ensimmäinen kysymys on, kuinka täysin epähistoriallisessa, vain muutaman viime vuoden kehitystä kuvaavassa tutkimuksessa voidaan muka analysoida Venäjän toimia ilman että edes yritetään arvioida ovatko Venäjän omalle politiikalleen esittämät perusteet jossain määrin perusteltuja vai eivät. Aito tutkimus voisi toki päätyä siihen, että ne ovat vain verukkeita voimapolitiikalle, johon Venäjä joka tapauksessa haluaa turvautua, mutta UPI:lle, toisin kuin monille läntisille tutkimuslaitoksille, tämä tuntuu olevan tutkimattakin selvä annettu lähtökohta.

Tämä raportti ei todellakaan syyllisty minkäänlaiseen ”whataboutismiin”. Se ei pysähdy miettimään tai edes kuvaamaan niitä seikkoja, jotka ovat voineet johtaa Venäjän toimimaan kuten se on tehnyt. Aidompi akateeminen tutkimus lähestyisi aihetta myös vertailevan suurvaltatutkimuksen näkökulmasta, jolloin esimerkiksi  se miten Yhdysvallat aikoinaan reagoi Castron valtaannousuun Kuubassa ja neuvosto-ohjusten sijoittamiseen maahan voisi antaa perspektiiviä sille, miten Venäjä näkee Ukrainan toimet.

Kun Venäjä näkee uhkia rajoillaan katsotaan ne raportissa perusteettomiksi ja niihin vetoaminen lähinnä ”strategisena harhauttamisena” . Esimerkiksi NATO:n ohjuskilven rooli ja sijoittaminen itäiseen Eurooppaan sivuutetaan ohimennen. Kun katsoo, ettei länsi ole toiminut millään tavoin Venäjälle huolia aiheuttavalla tavalla, niin on helppo päätyä näkemykseen että ”ulkopuolisten tahojen on hyvin vaikeata vaikuttaa Venäjän politiikkaan ja sen toimintalogiikkaan” ja todeta, että on keskityttävä ”tapoihin, joilla Suomi voi omilla toimillaan pienentää Venäjän toiminnan luomia, Suomeen kohdistuvia riskejä”.

Jälleen kerran on sanottava, ettei tätä laajempaa, myös muiden toimijoiden roolin huomioon ottamista tarvita siksi, että sillä haettaisiin oikeutusta ja hyväksyntää Venäjän toimille, vaan siksi että vastakkainasettelusta – siitä mitä raportissa muodinmukaisesti kutsutaan ns. uudeksi normaaliksi – voitaisiin myös päästä liennytykseen ja tilanteeseen, jossa kaikki voisivat hyväksyä ja ymmärtää yhteistyövaraisen turvallisuuden olevan kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa itse asiassa ainoa tapa tuottaa ja rakentaa turvallisuutta ja hyvinvointia kaikille, myös venäläisille.

Tämä raportti kuitenkin sivuuttaa vaikuttamisen ja aktiivisen vakauspolitiikan turhana ja esittää keskittymistä vain varautumiseen. Se tarkoittaa panostamista Suomen omaan puolustukseen ja mahdollisimman läheiseen Nato-yhteistyöhön. Raportissa ei suoraan sanota, että Suomen tulisi liittyä Natoon, mutta se käy riittävän selväksi niin siitä kuin muistakin instituutin tutkijoiden esiintymisistä.

Pelottelu on todellakin raportissa keskeisin argumentti, kun kerrotaan mm. miten ”Venäjä on kohdistanut Suomeen suoria ja epäsuorempia uhittelevia toimia kuten alueloukkauksia ja yllätysharjoituksia lähialueilla”. Uhkakuvaksi saadaan myös sote-uudistus, koska sitä tehdessä voi syntyä ”institutionaalinen aukko” jota Venäjä voisi käyttää hyväkseen.  Tämän huomion todisteeksi on alaviitteessä löydetty yli 35 vuotta sitten länteen loikanneen KGB-majurin toteamus  ”jonka mukaan pitää vain katsoa, missä omat heikkoudet ovat, ja sieltä löytyy KGB, on monella tapaa yhä ajankohtainen”.

Provokatiivisimmat lausunnot siitä, minkälaista painostusta Suomeen voidaan Venäjältä kohdistaa, esitetään anonyymien haastateltavien suuhun pantuina. Raportin johtopäätösosioon on myös mahdutettu olettamus, että Venäjä voisi käyttää vuoden 2017 100-vuotisjuhlintaa historiapoliittisesti hyväkseen ”eri tavoin Suomen itsenäisyyttä kyseenalaistamalla”. Muitakin lähinnä iltalehtien lööppipelottelun tasoisia kohtia voisi raportista poimia.

Tiettyä riippumattomuuttaan UPI varmaankin pyrkii osoittamaan sillä, että se voi valtioneuvoston rahoittamassa raportissa vähintään epäsuorasti moittia hallitusta ja ulkopoliittista johtoa siitä, että se ei ole vastustanut Nordstream 2-kaasuputkihanketta ja on hyväksynyt Rosatomin mukaan Fennovoimaan ja että se on rohjennut harjoittaa myös kahdenvälistä yhteydenpitoa ja sopimista Venäjän kanssa.

Raportin halu liittää Suomi kaikessa läntiseen tai EU-rintamaan näyttää kuitenkin valikoituvan Baltian maiden näkökulman mukaisesti. Nordstream on paha, koska sivuuttaa Baltian ja Ukrainan, mikä ei lainkaan ota huomioon esim. sitä, että sekä Venäjällä että Saksalla voi olla täysin epäpoliittinen syy hakea vaihtoehtoja Ukrainan kautta kulkevalle reitille, jolla pahimmillaan kolmannes läpikuljetetusta kaasusta varastettiin matkalla. Fennovoimaa toki vastustin minäkin, mutta olisin tehnyt niin silloinkin, jos Rosatomin tilalla olisi ollut läntinen toimittaja. EU:n selän taakse meneminen ei voi tarkoittaa, että Suomi luopuisi omasta edunvalvonnastaan, semminkin kun muutkaan EU-maat eivät ole näin tehneet, vaikkei niillä 1300 km:n pituista yhteistä rajaa Venäjän kanssa olekaan. Sitä paitsi yhtenäisiin EU-näkemyksiin on paha vedota silloin kun niitä ei edes ole.

Muutama erityishuomio: arktisessa osiossa – jossa ympäristönäkökulmaa ei lainkaan edes mainita – nostetaan uhkakuvaksi se, että Venäjä olisi ainakin osittain ”turvallistamassa” arktista politiikkaansa. Tätä olisi ollut hyvä kysyä myös Yhdysvaltain arktiselta erityisedustajalta amiraali Pappilta, joka ei nähnyt Venäjän tekevän arktisilla alueilla vielä mitään sellaista läsnäolonsa vahvistamiseksi, jota Yhdysvallat ei omalta puoleltaan olisi samoin tekemässä.

Itämeren turvallisuustilanteen osalta raportti toistaa mantraa, jonka mukaan Suomen ja Ruotsin olisi mahdotonta pysyttäytyä alueella mahdollisesti syntyvän sotilaallisen konfliktin ulkopuolella. Voi olla että näin on. Sataprosenttisen varma tapa varmistautua siitä, että emme jää tällaisen tai minkään muunkaan konfliktin ulkopuolelle, on tietysti sotilaallinen liittoutuminen. Tämänkin mahdollisuuden säilyttäminen Suomen valinnanmahdollisuuksissa on tärkeää, vaikka sen käyttämiselle ei nyt olekaan perusteluja.

On raportissa toki paljon myös käyttökelpoista ja oikeaa analyysia esimerkiksi  Venäjän sisäisestä kehityksestä, jonka suhteen ei pidä olla sinisilmäinen. Myös sen seikan painottaminen, että elämme nyt toisenlaisessa toimintaympäristössä kuin vielä muutama vuosi sitten on vastaansanomaton johtopäätös. Se onkin myös pääsääntöisesti otettu oikealla tavalla huomioon Suomen ja sen hallitusten toimintalinjassa.

11.9. 2016

4.9.2016

Pirkko Turpeinen-Saari, Lahtari, punikki ja teurastaja. Marsalkka Mannerheim, Kullervo Manner ja Ratko Mladić historian henkilöinä. Into, 340 s., Riika 2016

Turpeinen-Saari

 

Mannerheim talvisodan aloittajana ja Mladic muslimien suojelijana

Kustantajan takakansi-infon mukaan ”ylilääkäri Pirkko Turpeinen-Saari oli Euroopan neuvoston kidutusta tutkivan komitean psykiatrian asiantuntija ja näki propagandan, ylevien periaatteiden ja todellisuuden välisen ammottavan kuilun. Hän syventyi vertailemaan historian kolmea sotapäällikköä ja johtopäätökset olivat yllättäviä”. Yllättävä voi olla aika oikea sananvalinta, mutta muutoin kustantajan puffi menee harhaan. Psykiatrina kirjoittajan olisi voinut odottaa todella porautuvan syvälle päähenkilöiden tarinoihin ja persoonaan, mutta mitään sellaista ei kirjassa ole.

Sen sijaan kirjassa on kertomus kahdesta hyviksestä ja yhdestä pahiksesta. Mitään erityisiä uusia asioita tai näkemyksiä eivät kertomukset anna, ellei sellaisena pidä Manner-osion jyrkkää irtiottoa O.V. Kuusisesta, jonka kanssa Kullervo Manner ajautui sovittelemattomaan ristiriitaan sisällissodan jälkeen. Kyläräätälin poika ja Mannerin johtaman SKP:n hajottajana esiintynyt teoreetikko Kuusinen oli omaksunut ”melko porvarillisen elämäntavan” siinä missä Porvoon ympäristön köyhien elämään syvästi eläytyneen Mannerin vallankumouksellisuus oli aitoa ja sisäistettyä.

Toinen kirjan hyvis on serbikenraali Ratko Mladić, jonka omien kertomusten ja haastattelujen perusteella piirtyy kuva vaatimattomasta ja urheasta sotilaasta, joka rakasti kansaansa ja oli ehdoton omien joukkojensa lainrikkomusten suhteen ja joka ”olisi halunnut taata jokaiselle Bosnian serbille ja yhteistyötä tavoittelevalle kroaatille ja muslimille hyvän elämän”. Kaikkiaan Bosnian osion sanoma hahmottuu helposti kirjan väliotsikoita selaamalla: ”Muslimit fasistien joukoissa”, ”Jugoslavia demokratian ja työläisten itsehallinnon mallimaaksi”, ”Yhdysvallat hajottaa Jugoslavian”, ”Yhdysvallat tukee jihadisteja ja kroaattinationalisteja”, ”YK ei suojele serbejä”, ”Srebrenicaa ei ollut demilitarisoitu”, ”Kansanmurhasta Srebrenicassa ei löydy näyttöä” ja pisteenä i:n päälle ”Askelia Srebrenican tapahtumien tieteelliseen kuvaukseen”.

Koitin myös googlata kirjan Bosnia-osion lähteitä. Se johti nopeasti netin alamaailmaan, jossa muslimien ja serbien joukkomurhasyytökset ja ”todisteet” ottavat mittaa toisistaan usein toistensa peilikuvia muistuttavin argumentein. Sellaista jonka sellaisenaan olisin voinut katsoa täyttävän tieteellisen kuvauksen vaatimuksia ei vastaan tullut.

Turpeinen-Saaren kirja ei muuta minun käsitystäni Srebrenicasta ja laajemmin Jugoslavian hajoamissodista eikä osoita vääräksi kansainvälisen yhteisön hyväksymää ja Jugoslavian sotien sotarikoksia käsitelleen ICTY-tuomioistuimen vahvistamaa yleistä kuvaa tapahtumista ja vastuista. Olen kuitenkin valmis yhtymään siihen, että näidenkin tapahtumien käsittelyssä on ollut kyse myös voittajien historiankirjoituksesta ja oikeudenkäytöstä, joka on voinut johtaa siihen, ettei sellaisia sotarikoksia joihin voittajapuolelle jääneet – bosniakit tai Kosovon albaanit – ovat voineet syyllistyä ole yhtä johdonmukaisesti ja ankarasti arvioitu kuin hävinneen serbi-osapuolen. Tässä arvioidussa kirjassa ei kuitenkaan ole kyse whataboutismista, eli siitä että serbien rikoksia suhteutettaisiin muistuttamalla myös muiden osapuolten rikoksista, sillä kirjan narratiivi ei juurikaan tunnista serbien syyllisyyttä minkäänlaisiin rikoksiin.

Toisin kuin Manner ja Mladić, jotka henkilöinä eivät kirjan mukaan olleet julmia vaan oikeudenmukaisia heikkojen puolustajia, Mannerheim ”sen sijaan oli julma ja syyllistyi moniin sotarikoksiin”. Todistelusta jää puuttumaan vain se muualla kirjallisuudessa dokumentoitu asia, että Mannerheimin yksi huvi oli kissojen ampuminen. Epäilemättä myös Mannerheim olisi voinut toisenlaisessa historian kulussa joutua vastuuseen vuoden 1918 sisällissodan tapahtumista. Ehkä varsinainen uusi piirre Turpeisen-Saaren syytekirjelmäksi kelpaavassa kertomuksessa on Mannerheimin osuus talvisodan nimellä käydyn suomalais-saksalaisen hyökkäyssuunnitelman toteuttajana. Se tyssäsi lopulta siihen kun ”taistelut pysähtyvät Mannerheim linjalle” ja kun Saksa puhui ”Suomen ydinpoliitikot sodan lopettamisen puolelle”.

Tästä voi vain todeta, ettei edes venäläisestä historiankirjoituksesta enää tapaa samankaltaista kertomusta Suomesta talvisodan aloittajana.

Syyskuu 2016