Brittien kansanäänestys EU-jäsenyydestä tuotti ikävän ja odottamattoman tuloksen. Emme todellakaan olisi tarvinneet maailmaan lisää sitä epävakautta ja epävarmuutta, jota tämäkin tuottaa. Maailmanloppua eikä edes EU:n hajoamista tämä ei nyt kuitenkaan ennusta. Paljon riippuu nyt siitä miten päätöksen jatkotoimet sekä Britanniassa että EU:ssa hoidetaan.

Brexit luonnollisesti hallitsi European Council for Foreign Relationsin maanantain ja tiistain kokousta Haagissa. Kukaan siellä ei iloinnut brittien kansanäänestystuloksesta, mutta mielipiteet vaihtelivat siitä voiko ja pitääkö vielä jotain yrittää tehdä eron estämiseksi. Hätiköintiä ei kukaan suosinut eikä myrtyneitä reaktioita pidä purkaa kostonomaisiin toimiin. Yksimielisyys oli myös siitä, että jos EU ei muuta toimintatapojaan, tullaan näkemään lisää erilaisia EU:ta vastaan kanavoituvia reaktioita.

Ottaen huomioon että ECFR vilisee entisiä ja nykyisiä ulkoministereitä ja komissaareja ja muuta kiistattomasti euroeliittiin kuuluvaa väkeä, on valmius aikaisempien menettelytapojen ja toimien uudelleen arviointiin merkittävää. On siis puhuttava siitä, mikä EU:ssa on hyvää ja välttämätöntä ja miten päästä eroon siitä mikä tuottaa EU-kielteisiä reaktioita muuallakin kuin Britanniassa.

Yksi ongelma on se, miten euroeliitti on koko EU:n olemassaolon ajan katsonut edustavansa suurempaa valistuneisuutta ja ymmärrystä kuin tavalliset kansalaiset ja siten olevansa oikeutettu viemään integraatiota eteenpäin nopeammin ja pidemmälle kuin mihin kansallisiin intresseihinsä tuijottavat Euroopan epäröivät kansalaiset ovat valmiita. Näin siinä uskossa, että tämä on oikea ja peruuttamaton tie ja että jälkijättöiset ihmiset tulevat vielä myöhemmin hyväksymään etujoukon viisaudessaan tekemät ratkaisut.

Koin itse tämän hyvin vastenmielisenä Suomen neuvotellessa EU-jäsenyydestä, kun esim. monet europarlamentaarikot sanoivat meille, ettei riitä että hyväksytte sellaisenaan acquis’n, vaan teidän on hyväksyttävä myös finalité. Näistä aina vain ranskaksi esitetyistä termeistä  edellinen tarkoittaa olemassa olevaa, kymmeniä tuhansia sivuja kattavaa EU-lainsäädäntöä ja jälkimmäinen alati syvenevää liittoa unionin kaukopäämääränä.

Oma vastaukseni tähän oli, että voin tarkkaan selvittää mitä acquis on, koska se on paperilta löytyvää voimassaolevaa lakia ja ymmärrän vaatimuksen sen hyväksymisestä vaikka se ei suinkaan kaikilta osin vastaisi omia näkemyksiäni. Sen sijaan finalitéta ei ole missään koskaan paperille laitettu saatikka jossain demokraattisessa järjestyksessä hyväksytty, joten en voi  sitoutua sellaiseen, josta en edes tiedä mitä se lopulta tarkoittaa. En myöskään hyväksy sen määrittämisen luovuttamista tulevien komissioiden tai Euroopan tuomioistuimen tai muiden valtansa muualta kuin vaaleissa saaneiden ratkaisijoiden tehtäväksi.

Oma näkemykseni siitä millaiseen Eurooppaan olisi ihanteellista päästä saattaa olla jopa aika lähellä sitä mitä finalitén kehittäneet Euroopan perustajaisät tarkoittivat. Olen myös valmis sen puolesta toimimaan ja tekemään siihen suuntaan vieviä päätöksiä, jos koen ne oikeiksi ja jos Euroopan kansat ovat myös ne valmiita demokraattisessa järjestyksessä hyväksymään. Se mitä en hyväksynyt oli ajatus siitä, että kaikkien pitäisi etukäteen sitoutua ostamaan tämä sika säkissä, säkkiä edes avaamatta.

Brexit-äänestys on tähän asti vakavin reaktio tällaiseen Euroopan rakentamistapaan. Voi ennustaa sen saavan myös seuraajia, jos tavat eivät muutu.

Tavat tulevat myös arvioitaviksi siinä, miten brittien eroilmoitusta halutaan käsitellä. On kaksi ryhmää jotka haluavat panna sen nopeasti toimeen ja torjuvat kaikki ajatukset siitä että briteille jäisi vielä mahdollisuus tulla toisiin ajatuksiin. Näin toimivat federalistit, jotka alun perinkin saattoivat pitää brittien ottamista Unioniin virheenä, sekä ne nationalistiset ja populistiset voimat jotka toivovat Britannian saavan pikaisesti seuraa EU:sta eroon haluavista muista maista.

On itsestään selvää, että muiden on EU:ssa brittien äänestystulosta kunnioitettava, vaikka se olisi syntynyt millaisen vääristelyn ja pelottelun tuloksena tahansa. Jos se halutaan ottaa uudelleen harkintaan, kun kaikki näkevät ja tietävät paremmin kaikki sen seuraukset, voivat sen tehdä vain britit itse. Se mitä me muut voimme EU:ssa tehdä on vain hoitaa eroprosessia sillä tavoin rauhallisesti ja ymmärtävästi, ettei se sulje pois brittien uutta harkintaa ja eron perumista, jos sellaiseen tahtoa olisi.

29.6. 2016

Historia on aina läsnä ja vaikuttaa meihin siitä riippumatta olemmeko siitä tietoisia vai emme. Elämme valitettavasti aikaa, jolloin tietämättömyys historiasta on paremminkin lisääntynyt kuin vähentynyt. Historian heikko tuntemus avaa aina myös mahdollisuuksia historian väärinkäytölle kyseenalaisiin tarkoituksiin.

Historian kanssa eläminen ei ole aina helppoa. Historia on osasyyllinen moniin menneisiin, käynnissä oleviin ja epäilemättä myös tuleviin konflikteihin.

Tämä herättää kysymyksen, olisiko parempi vaalia kollektiivista muistamattomuutta ja painaa historian ikävät asiat aktiivisesti unholaan. Näin on vakavasti esitetty vastauksena tarpeeseen välttyä mielipahalta ja vastakkaisuuksilta, joita historialliset muistot ylläpitävät ja siten myös ehkäistä niitä sotia ja konflikteja joihin ne voivat johtaa.

Se että historia voi tällaisia konflikteja aiheuttaa ja ylläpitää on liiankin totta, mutta olisi aivan väärin kuvitella että ratkaisu olisi unohtaminen. Yritykset unohtaa ja haudata oma (tai naapurien) historia on hyvä tapa luoda zombeja. Tapahtumat, kertomukset ja väitteet jotka uskotaan näin jätetyn unohduksiin voivat milloin tahansa palata kummittelemaan ellei niitä ole avoimesti ja kunnolla kohdattu ja käsitelty.

Tietämättömyys historiasta tai sen unohtaminen ei taio siitä olemattomiin eikä tee siitä vaaratonta. Tietämättömyys jättää päinvastoin oven avoimeksi sille miten historiaa voidaan monin tavoin väärinkäyttää konflikteissa ja niiden synnyttämisessä.

Suomi on harvoja maita maailmassa joka ei ole kohta satavuotisen itsenäisyytensä aikana läpikäynyt sellaisia äkillisiä tai väkivaltaisia vallansiirtoja, jotka muualla ovat johtaneet puhdistuksiin, patsaiden kaatamisiin ja historian uudelleenkirjoittamiseen. Kun diktaattorit ja diktatuurit kaatuvat on ymmärrettävää ja ehkä tarpeellistakin, että niiden kunniaksi pystytetyt patsaat ja monumentit myös kirjaimellisesti kaadetaan. Kaikki vallanvaihdokset ovat merkinneet myös edellisten vallanpitäjien virkailijoiden ja kannattajien toimien tarkastamista sen suhteen, ovatko he osaltaan mahdollisesti myös henkilökohtaisesti vastuussa edellisen hallinnon aikana tehdyistä rikoksista. Tätä on tehty hyvin erilaisin tavoin, turvautumalla niin summittaisiin teloituksiin ja näytösoikeudenkäynteihin kuin parhaissa tapauksissa huolellisiin ja pitkiin oikeudellisiin prosesseihin ja totuuskomissioihin.

Kommunistiset ja fasistiset vallanottajat ovat yleensä käyttäneet edellisiä, demokratiaan siirryttäessä on yleensä ainakin pyritty parempaan.

Mikään vallanvaihdos ei voi eikä saa, täysin kaadetun hallinnon julmuudesta ja rikollisuusasteesta riippumatta, tarkoittaa historian hävittämistä sen enempää arkistoista ja museoista kuin rakennetusta ympäristöstä.

Kulttuuria kunnioittava ja historiaa ymmärtävä kansakunta ei myöskään hävitä kaikkia vanhan vallan jättämiä hyvin konkreettisia jäänteitä ja monumentteja. Vastenmielisistä ja pahoista ajoista kertovat monumentit kuuluvat nekin historiaan ja ajan myötä tällaiset historialliset reliktit eivät enää häiritse tulevia sukupolvia, vaan toimivat sellaisina tärkeinä muistutuksina menneestä, jotka auttavat historian ymmärtämiseen.

Aika parantaa haavat, mutta yleensä vaatii sen, että diktatuurien uhrit ja heidän lähiomaisensa ovat myös poistuneet keskuudestamme. Kenenkään mieleen ei ainakaan enää tule vaatia esim. Rooman colosseumin purkamista siksi, että siellä kidutettiin ja tapettiin ihmisiä gladiaattorikisoissa, mutta nuorempien asioiden kanssa voi olla jo vaikeampaa.

Olen käyttänyt hienona esimerkkinä historian kunnioittamisesta sitä, että meillä seisoo edelleen valtakunnan arvokkaimmalla paikalla Helsingin senaatintorilla Aleksanteri II:n patsas. En tosin ole varma seisoisiko se enää ja olisinko siihen yhtä tyytyväinen jos kyseessä olisi Nikolai II:n patsas.

Museot ovat tärkeitä historiallisia muistipaikkoja joita on vaalittava ja kehitettävä jatkuvasti niin, että ne mahdollisimman oikealla ja ymmärrettävällä tavalla tuovat menneisyyden keskuuteemme.

Suomessa ei ole ollut Lenin-patsaita, mutta Lenin-museo on ollut, ja molempien osalta hyvä niin. Kuvamme ja käsityksemme kaikista historiallisista ilmiöistä ja henkilöistä muuttuu ja tarkentuu uusien tietojen ja uusien olosuhteiden myötä. On siten ollut korkea aika uusia myös Lenin-museo.

Suomessa Vladimir Iljitsh Leninin kuvaan on vaikuttanut paitsi hänen asemansa aikanaan vahvan kommunistisen puolueen eräänlaisena kotijumalana, myös se miten hänen suhdettaan Suomeen ja Suomen itsenäistymiseen on kuvattu. Presidentti Kekkonen nosti yöpakkaskauden päättymiseen ajoittuneessa puheessaan juuri Leninin Suomen itsenäisyyden suurimmaksi venäläiseksi vaikuttajaksi tavalla joka suorastaan pyrki tekemään hänestä suorastaan Suomen itsenäisyyden takuumiehen.

Vaikka historioitsijat opponoivat tätä käsitystä jo tuolloin on todettava, että laskelmoiva Kekkonen epäilemättä tiesi mitä oli tekemässä. Sitä eivät välttämättä ymmärtäneet kaikki hänen perässähiihtäjänsä, jotka saattoivat sellaisenaan niellä yksinkertaistetun tulkinnan Suomen itsenäisyydestä lähestulkoon Leninin lahjana.

50-luvun lopulla elettiin kautta jolloin Neuvostoliitossa valtiollinen historiantulkinta perustettiin dikotomiaan hyvä Lenin, paha Stalin, ja juuri tähän Kekkosen puhe oivallisesti liittyi. Tänään tilanne on taas Venäjällä kääntynyt osin päinvastaisen paha Lenin, hyvä Stalin -narratiivin omaksumiseen. Siinä Leninin vallankumouksen historialliseksi virheeksi nähdään Venäjän imperiumin hajottaminen ja Stalinin ansioksi sen osittainen palauttaminen ja Saksan lyöminen suuressa isänmaallisessa sodassa.

Meillä Suomessa ei enää ole syytä käsitellä Leniniä millään tavoin tämän päivän ja maailman tilanteisiin liittyvien tulkintojen ja tarpeiden kautta, vaan juuri sellaisena omaa aikaansa edustaneena historian vaikuttajana, jollaisena häntä tässä nyt uusitussa Lenin museossa myös käsitellään.

Lenin on yhteinen vaikka ei välttämättä aina yhdistävä tekijä Suomen ja Venäjän historiassa. Näitä yhteisiä asioita on paljon yhteisessä historiassamme ja naapureiden kesken niitä tulee myös jatkuvasti lisää.

Monilla mailla on ollut ja on edelleen vaikeuksia käsitellä sekä omaa historiaansa että naapureittensa kanssa jakamaansa yhteistä historiaa. Historiaa tutkitaan, kirjoitetaan ja opetetaan edelleen kaikissa maissa kansallisista lähtökohdista. Näin tehtyä historiaa käytetään usein myös väärin luomaan ja ylläpitämään kiistoja ja viholliskuvia. Joskus se tapahtuu historioitsijoiden töitä väärinkäyttäen, joskus valitettavasti myös heidän itsensä myötävaikutuksella.

Tämä oli keskeisesti mielessämme, kun vuosi sitten päätimme perustaa Historioitsijat ilman rajoja Suomessa -yhdistyksen ja otimme tavoitteeksi kansainvälisen Historians without Borders -verkoston perustamisen. Päätös verkoston perustamisesta myös tehtiin kuukausi sitten järjestämämme kansainvälisen konferenssin päätteeksi.

Perustamisjulistuksessa ilmaisemme huolemme historian riittämättömästä tuntemuksesta ja miten se jättää ihmiset alttiiksi historian väärinkäytölle ja haittaa tulevaisuuden näkemistä ja kutsumme historioitsijoita toimimaan niin, että heidän asiantuntemustaan ja kokemustaan käytettäisiin laajemmin konfliktien ennaltaehkäisemiseen ja rauhanvälitystehtäviin liittyen.

Verkoston perustamisjulistuksessa alleviivattiin myös sitä, että ymmärtävä suhtautuminen historiallisiin monumentteihin haluaa säilyttää ympäristömme sellaisena jossa historiamme kaikki kerrokset ja jäljet ovat nähtävissä ja jossa ne aikanaan voivat toimia yhteisen menneisyytemme ymmärtämisen maamerkkeinä.

Historiaa ei tarvitse käsitellä vain erottavana vaan sitä voidaan ja pitää osata käsitellä myös yhdistävänä tekijänä. Tällainen edellyttää myös oman menneisyyden vaikeimpien vaiheiden avointa ja rohkeaa tarkastelemista sekä samaa ennakkoluulotonta tapaa arvioida myös muiden maiden menneisyyttä. Ensimmäisenä minimitavoitteena on pidettävä sitä, että historioitsijat perehtyvät myös kaikkien osapuolten historiallisiin narratiiveihin.

Erilaiset näkökulmat ja tulkinnat niin naapureiden kuin laajemminkin maailman eri kulttuuripiirien ja kaikkien kansainvälisten toimijoiden välillä on syytä tuntea. Tuntemus ja ymmärrys eivät tietenkään tarkoita samaa kuin hyväksyminen, mutta tällaista ymmärrystä tarvitaan myös ja nimenomaan silloin kun käsitykset ja tulkinnat eroavat, koska vasta tämän askeleen jälkeen on niitä mahdollista käydä vertailemaan ja lähentämään.

Suomen ja Venäjän historioitsijat ovatkin pitkään harjoittaneet jo Neuvostoliiton aikana aloitettua yhteistyötä. Arkistoaineiston vaihtoa ja avoimuutta on edistetty, mistä oli merkittävää apua esimerkiksi vuosituhannen vaihteessa toteutetun suurimittaisen Suomen sotasurmat 1914-1922 projektin tuloksellisuudelle. Seuraava askel voisi olla vielä pidemmälle menevä yhteistyö, jossa nimi nimeltä olisi selvitetty paitsi suomalaisten sotasurmat, myös muiden Suomessa tai suomalaisten toimesta kohtaamat surmat, jossa Venäjän lisäksi myös eritoten Saksa ja vähäisemmin myös Ruotsi ovat asianosaisia.

Tärkeätä tämän onnistumiselle on, että kaikilla osapuolilla on yhtäläinen ja avoin mahdollisuus tutustua siihen historialliseen arkistoaineistoon ja muuhun lähdemateriaaliin, johon kertomukset ja tulkinnat pohjautuvat. Historiallisen lähdeaineiston avoimuuden ja vapaan käytön eteen on vielä tehtävä paljon työtä. Museoilla on tässä myös tärkeä tehtävänsä, mistä kiitokset niille, jotka ovat Tampereen Lenin museon uusitun ilmeen taiten ja harkiten luoneet.

(Puhe Tampereen uusitun Lenin-museon avajaisissa 16.6. 2016)

Venäjän ulkoministerin Sergei Lavrovin Suomen ja Venäjän ulkoministereiden tiedotustilaisuudessa Moskovassa kysymykseen antama vastaus, jonka mukaan Venäjä ei hyökkää Nato-maihin on otettu vastaan ikään kuin ilmoituksena, että Natoon kuulumattomiin maihin voidaan kyllä hyökätä. Ehkä tähän olisi saatu täsmennys, jos muutoin tällaisiin kysymyksiin erikoistuneet suomalaistoimittajat olisivat heti kysyneet aikooko Venäjä sitten hyökätä Suomeen. Yhdet levittävät nyt kieli poskessa tätä Lavrovin lausuntoa, uskossaan yksinkertaiset ottavat sen hälytysviestinä siitä, miten Natoon tulisi nyt kiireisesti liittyä, kolmannet muutoin vaan käyttävät sitä halutessaan Suomen luopuvan sotilaallisesta liittoutumattomuudestaan.

Nykyisessä jännittyneessä ilmapiirissä kuitenkin juuri Nato-maissa pelätään eniten Venäjän hyökkäystä ja halutaan siksi kerätä mahdollisimman paljon ja näkyvää amerikan rautaa Venäjän rajoille. Tällaisessa sotilaallisten toimien ja vastatoimien kierteessä on aina mahdollista, että eskalaatio voi johtaa sotilaallisiin yhteentörmäyksiin vaikkei sellaista kukaan varsinaisesti haluaisikaan.

On myös niitä kokoomuksen Stubbista alkaen, jotka koittavat todistaa, että jos Itämeren piirissä syntyisi sotilaallinen konflikti tulisivat Suomi ja Ruotsi liittoutumattominakin maina sellaiseen vedetyiksi. Se on tietysti mahdollista ja siihenkin pitää varautua, mutta tapa jolla tätä mantraa toistetaan alkaa olla vaarallisen lähellä sitä, että se tulkitaan oma-aloitteiseksi ilmoittautumiseksi tällaiseen konfliktiin.

Tällaisessa tilanteessa on äärimmäisen tärkeätä, että Suomi toimii tavalla, joka ei jännitteitä lisää vaan harjoittaa sellaista aktiivista vakauspolitiikkaa, jonka tärkein tavoite on konfliktien ennaltaehkäiseminen ja vastakkainasettelujen liennyttäminen.

Tämä tarkoittaa myös sitä, että Suomi kaikissa olosuhteissa tekee selväksi sen, että sillä on kyky estää alueensa käyttö sotilaallisesti vihamielisiin tarkoituksiin mitään muuta maata vastaan. Stubb epäilee Suomen ja Ruotsin kykyä estää tällaista Natoa vastaan suunnattua voimankäyttöä. Tämän estäminen on tietenkin yksi Suomen puolustuksen tehtävä. Mutta tarjotessaan tähän ratkaisuksi Nato-jäsenyyttä Stubb samalla haluaa varmistaa, että Suomi ei voisi jäädä konfliktin ulkopuolelle.

Historia on jäänyt lukematta niiltä, jotka eivät ymmärrä, että Suomen turvallisuuden tärkein tae on oman puolustuksen ja kriisitilanteessa myös avun vastaanottamismahdollisuuden rinnalla se, että Suomen kykyä ja halua torjua alueensa sotilaallinen käyttö ei ole missään suunnassa aihetta epäillä.

Isossa kuvassa pitää myös muistaa mitä tapahtui, kun Neuvostoliitto toi rautaansa alle sadan mailin päähän Yhdysvaltain rannikosta vuonna 1962. Ydinsota vältettiin silloin sillä, että Neuvostoliitto veti ohjuksensa pois Kuubasta (ja USA Turkista) ja Yhdysvallat lupasi olla miehittämättä Kuubaa.

8.6. 2016