Etusivu 2016 huhtikuu 2016
30.4.2016

Nato-selvitys on saatu

Neljältä riippumattomalta asiantuntijalta tilattu ns. Nato-selvitys on saatu ja julkistettu. Selvitys on sinänsä omista lähtökohdistaan huolellista työtä. Se ei ota kantaa siihen tulisiko Suomen hakea Nato-jäsenyyttä vai ei – se ei kuulunut toimeksiantoon ja selvittäjät tuskin olisivat päätyneet siitä yksimieliseen näkemykseen. Sen sijaan se käsittelee yksityiskohtaisesti sitä miten jäsenyys voitaisiin toteuttaa ja mitä lyhyen aikavälin seurauksia siitä olisi.

Selvityksen tärkein anti on sen painottaminen, että mitä tahansa valintoja Suomessa tehdään, on tärkeätä että ne tehdään yhteisymmärryksessä ja samanlaisina Ruotsin kanssa. Se että vain toinen näistä maista liittyisi Natoon ja toinen jäisi sotilaallisesti liittoutumattomaksi, toisi lähinnä vain kielteisiä seurauksia kummallekin, kuten myös Natolle. Tähän johtopäätökseen on helppo yhtyä ja Suomen ja Ruotsin kohtalonyhteyden alleviivaaminen näin korostetulla tavalla onkin selvityksen tärkein anti.

Muutoin on todettava, että selvitys on suppea-alaisuudessaan pettymys. Selvitystä ovat sen tekijät itse kiittäneet suorapuheisuudesta ja siitä että siinä käsitellään avoimesti Venäjän tilannetta ja sen mahdollisia reaktioita Suomen Nato-jäsenyyteen. Venäjän kuvaaminen arvaamattomaksi toimijaksi, joka on osoittanut voivansa toimia myös kansainvälisistä normeista ja laeista piittaamatta, on perusteltua eikä siitä ole syytä vaieta. Suppea-alaisuudesta kuitenkin kertoo se, että mitään vastaavaa kuvausta tai analyysia Yhdysvaltain toimista ja tämän maan suhteesta unilateralismiin tai sen mahdollisesta arvaamattomuudesta – mikä ei maan presidentinvaaleja seuraavalle voi olla tuntematon asia – ei selvityksessä ole.

Vakavin puute on, ettei selvityksessä esitetä kysymystä saati vastausta siihen lisäisikö vai vähentäisikö Suomen (tai Ruotsin) Nato-jäsenyys vakautta lähialueillamme ja lisäisikö vai vähentäisikö se Suomen (tai Ruotsin) mahdollisuutta tulla vedetyksi mukaan Itämeren piirissä syntyvään tai sinne ulottuvaan sotilaalliseen konfliktiin.

On siis kysyttävä, toimisiko Nato-jäsenyys ennaltaehkäisevästi sille että Suomeen kohdistettaisiin sotilaallisia toimia vai lisäisikö se tällaista mahdollisuutta. Sotilasliittoon kuulumattomuus ei sinänsä takaa sitä, etteikö maa voisi tulla vedetyksi mukaan laajempaankin sotilaalliseen konfliktiin, mutta toisin päin on jo määritelmän mukaan varmaa, että sotilasliiton jäsenenä maa ainakin on osapuolena konfliktissa.

Selvitys ei siten ole tuonut uutta turvallisuuspolitiikan arviointiin. Se ei ollut sen tarkoituskaan. Kaikki selvityksessä käsitellyt asia olisi voitu ja pitänyt ottaa mukaan vaalikausittain tehtävään ulko- ja turvallisuuspoliittiseen selontekoon. Selvityksen tilaaja on kuitenkin saanut mitä on halunnut, eli yhden tilaisuuden taas käydä kampanjaansa sotilaallisesta liittoutumattomuudesta luopumiseksi.

Tilaajana on näet pidettävä lähinnä kokoomusta, jolla ennen vaaleja oli oma tiekarttansa Nato-päätökselle. Siinä selvitys oli tarkoitettu pohjustamaan Nato-päätöstä. Keskusta ei tästä syystä erillistä Nato selvitystä kannattanut ja hallitusneuvotteluissa kompromissiksi tuli, että selvitys teetetään tausta-aineistoksi ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon valmistamiselle.

Tilaajan kannalta se, että selvitys ei suosita Nato-jäsenyyttä sen enempää kuin sen ulkopuolella pysyttäytymistäkään, ei ole oleellista. Siitä riippumatta se olisi ja on otettu vastaan taas yhtenä tilaisuutena horjuttaa Suomea pois vakaalta linjaltaan, johon kuuluu omasta puolustuskyvystämme huolehtiminen, laaja kansainvälinen sotilaallinen yhteistyö EU:n jäsenenä ja Naton kumppanimaana sekä erityisesti kahden sotilaallisesti liittoutumattoman maan Suomen ja Ruotsin kahdenvälinen yhteistyö. Se sisältää senkin, että  Suomi voi suvereenina valtiona  harkita myös sotilaallista liittoutumista jos sen etujensa mukaiseksi näkee. Nykyisessä tilanteessa ei tälle ole kuitenkaan perusteita.

30.4. 2016

27.4.2016

Jouko Jokisalo. Euroopan radikaali oikeisto. Into, 262 s., Riika 2016

Jokisalo

Oikeistoradikalismin tie uusfasismista oikeistopopulismiin

Sain tämän kirjan luettua loppuun juuri hetkeä ennen kuin tv-uutisissa kerrottiin Itävallan oikeistoradikaalin vapauspuolueen FPÖ ehdokkaan  Norbert Hoferin saaneen yli kolmanneksen äänistä Itävallan presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella. Itä-Suomen yliopiston lehtorin ja Euroopan historian dosentti Jouko Jokisalon kirja on siten paitsi analyyttinen myös pelottavan ajankohtainen.

Jokisalo on aiemmin julkaissut kansallissosialismin ideologiaa ja rasismia käsitteleviä teoksia ja artikkeleita. Tämäkin kirja alkaa 30-luvun fasististen liikkeiden esittelyllä ja analyysillä, joka tuo esiin, paitsi selviä yhtäläisyyksiä tähän päivään, myös fundamentaalisia eroja joiden vuoksi historian toistumista ei sellaisenaan tarvitse pelätä (tai sitten se toistuu Marxin kaavan mukaan ensimmäisen kerran tragediana ja toisen kerran farssina). Vaikka Euroopassa on tänään taas varteenotettavia avoimen fasistisia liikkeitä, kuten natseja jäljittelevä Kultainen aamunkoitto Kreikassa tai NPD puolue Saksassa., eivät tällaiset avoimesti demokraattisen valtiomuodon syrjäyttämiseen tähtäävät puolueet kuitenkaan ole eurooppalaisen laitaoikeiston merkittävämpiä ryhmiä.

Merkittävimmät radikaalioikeistolaiset ryhmät Euroopassa ovat tänään ottaneet etäisyyttä vanhoihin fasismiyhteyksiinsä ja pyrkivät Ranskan Front Nationalin ja Ruotsin Sverige-Demokraattien tavoin tekemään itsestään salonkikelpoisia. Antisemitismiä esiintyy toki edelleen, mutta rasismista pyritään ainakin sanoissa eroon ja pääsääntöisesti sen on korvannut kulttuurisia eroja painottava islamofobia. Se on jopa johtanut jotkut ääripuolueet Israelin ystäviin. Kansainvälispoliittisten asetelmien uusiin kulmiin kuuluu myös joidenkin oikeiston ääripuolueiden kuhertelu Putinin autoritaarisen Venäjän kanssa.

Tällaisen radikaalioikeiston uuden orientoitumisen oppi-isäksi Jokisalo nostaa ranskalaisen filosofin Alain de Benoistin, joka kirjoituksissaan yhdistää vasemmiston ja äärioikeiston ajatuksia koukeroisella tavalla: rasismista irtisanoudutaan, oikealta nojataan Spenglerin ja Heideggerin ajatuksiin liberaalin demokratian kritiikissä ja globaalia kapitalismia kritikoivalta vasemmistolta halutaan liittää Gramsci uuden oikeiston aateisien joukkoon. Jokisalon laajasti esittelemä Benoist on mielenkiintoinen ilmiö, mutta epäillä voi löytyykö esim. Suomesta ja Ruotsista montaakaan perussuomalaista tai Sverige-Demokraattia joka olisi hänestä edes kuullut saatikka hänen ajatuksiaan nimenomaisesti omaksunut.

Eurooppalainen äärioikeisto on myös finanssikriisin jälkeisenä aikana ottanut etäisyyttä uusliberalismiin, jonka verotusta ja hyvinvointivaltiota vastustaviin näkemyksiin se vielä kymmenen vuotta sitten laajalti nojasi. Nyt sen menestyksekkäimmät edustajat ovat orientoituneet oikeistopopulismiin, jossa esiinnytään hyvinvointivaltion ystävinä ja työväenpuolueina ilman sosialismia.

Vasta kirjan luettuani ja tämän kirjoitettuani löysin netistä tiedon, että Jokisalo on oman tunnustuksensa mukaan toiminut 70-luvulla värvättynä Stasin agenttina. Ajattelin että on kohtuullista mainita tämä sen vuoksi, ettei kukaan tämän tiedon perusteella arvioisi ja väheksyisi Jokisalon 2016 julkaisemaa kirjaa, joka on hyvä, informatiivinen ja ajatuksia herättävä siitä riippumatta minkälaisiin tekoihin sen kirjoittaja on menneisyydessä syyllistynyt.

Huhtikuu 2016

15.4.2016

Maailman rajat ja kansallisuudet – eilen, tänään ja huomenna? Kurdien Anfal -vuosipäivän juhla 14.4. 2016

Se miten rajat ja kansallisuudet ovat kohdanneet historiassa ei ole ihan helposti saatikka yksiselitteisesti selvitettävä asia. Wikipediasta löytyy pitkä lista joskus ja jonkin aikaa suvereeneiksi määritellyistä ja sen jälkeen hävinneistä valtioista, mutta määrittely on vaikeata jo siksikin, että kv. oikeuteen suvereenisuus-käsite syntyi oikeastaan vasta 30-vuotisen sodan lopettaneessa Westfalenin rauhassa.

Myös sen jälkeen on reaalisen itsenäisyyden aste voinut vaihdella suuresti. Vasta Kansainliiton perustaminen v. 1919 loi sellaisen maailmanjärjestön, jonka jäsenyys oli jollain lailla toimiva ja todellinen itsenäisyyden kriteeri. Sitä perustamassa oli 42 maata ja ennen sen lakkauttamista siihen ehti liittyä yli 20 maata lisää.  YK:ta perustamassa oli 53 maata, nyt jäsenvaltioita on 193. Todellisesta itsenäisyydestä jäsenyys ei aina kerro, ottaen huomioon että YK:n perustajajäseninä v. 1945 olivat myös Ukrainan ja Valkovenäjän neuvostotasavallat sekä Intia, joka itsenäistyi vasta neljä vuotta myöhemmin.

Vielä vaikeampaa on selvittää valtiollisten rajojen ja kansallisuuksien suhdetta. Vanhan ajan imperiumit, joita löytyy maailman kaikista kolkista, olivat monikansallisia yhteenliittymiä, mutta yleensä niissä oli hallitsevassa asemassa yksi kansallisuus ylitse muiden: tämä koski tietenkin kaikkia siirtomaaimperiumeja, yhtä lailla kuin Venäjän ympärille rakennettua Neuvostoliittoa. Toisaalta historia tuntee vaiheita, joissa imperiumit olivat aidommin monikansallisia ja joissa vähemmistökansallisuuksille tunnustettiin ja annettiin merkittävä itsemääräämisoikeus, kuten Suomen suurruhtinaskunnalle 1800-luvulla Venäjän keisarikunnan alaisuudessa.

Kansallisuuden ja valtion yhdistäminen on 1800-luvun nationalismin tuote. Se ei tarkoittanut vain monikansallisten valtakuntien hajottamista, vaan hajallaan olevan kansallisuuden yhdistämistä kuten modernia Italiaa ja Saksaa koottaessa. Vasta ensimmäisen maailmansodan jälkiseuraukset toivat merkittävän uusien kansallisvaltioiden perustamisen aallon. Woodrow Wilsonin 14 kohdan julistuksessa hahmotellut Euroopan rajojen uudelleenjärjestelyt toteutuivat jopa tarkoitettua laajemmissa puitteissa, kun Itävalta-Unkarin, Venäjän ja ottomaanien imperiumin raunioille syntyi kymmenkunta uutta itsenäistä valtiota.

Ottomaanien valtakunnan osalta Turkin erottaminen omaksi valtakunnaksi oli Wilsoninin kaavailujen toteutuneessa osassa, mutta muiden Turkin alaisuudessa eläneiden kansallisuuksien asemasta mainittiin vain lupaus mahdollisuudesta autonomiseen kehitykseen. Kaikki tiedämme historiasta miten tässä kävi: britit ja ranskalaiset ja alun perin myös Venäjä olivat Wilsonin idealismia pilkaten sopineet notooriksi jääneessä salaisessa Sykes-Picot sopimuksessa Lähi-Idän tulevista etupiirirajoista.

Tästä ovat niin alueen kaikki kansat ja ihmiset kuin koko muukin maailma saaneet kärsiä. Se ei ollut edes sopimusta tehneille yllätys. Vuonna 1917 kv. sionistijärjestölle ns. Balfourin julistuksen kirjeessä lähettänyt Arthur Balfour totesi itse kaksi vuotta myöhemmin, miten voittajavaltioiden antamien kaikkien  lupausten toteuttaminen on mahdotonta, ”osin siksi että ne ovat keskenään ristiriitaisia ja siksi, että ne ovat yhteensopimattomia tosiasioiden kanssa ”.

Tästä kertovat niin jatkuva Israelin ja palestiinalaisten vastakkainasettelu kuin käynnissä olevat Irakin ja Syyrian sodat ja niiden synnyttämät pakolaisvirrat. Kurdit, joille ei koskaan ole tarjottu mahdollisuutta oman kotimaansa perustamiseen, ovat tästä aina kärsineet.

Tänään kauhistuttava sotiminen ja ISIS:n terroritoimet ovat kuitenkin luoneet Syyrian ja Irakin kurdeille toimivat de facto itsehallintoalueet samanaikaisesti, kun Turkissa hallituksen irtisanoutuminen sisäisestä rauhanprosessista on johtanut uusiin väkivaltaisuuksiin ja ihmisoikeuksien loukkauksiin kurdien asuttamilla alueilla.

Kysymys joka on koko ajan nykytilanteessa läsnä kuuluu voisivatko nyt meneillään olevat tapahtumat johtaa siihen, että olisi vielä mahdollisuus toteuttaa haave kaikki kurdit yhteen suvereeniin valtioon kokoavasta itsenäisestä Kurdistanista. Kun sanon että kysymys on läsnä tarkoitan, ettei sitä juurikaan uskalleta tai haluta avoimesti esittää, kenties pelossa, että vastaus kuitenkin olisi ettei tämä ole mahdollisuuksien rajoissa.

Realiteetit ovat monella tavoin Kurdistanin synnyttämistä vastaan alkaen siitä, että ei ole olemassa sellaisia muita valtiollisia toimijoita – ei alueen nykyisissä valtioissa tai YK:n turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenmaiden joukossa – jotka haluaisivat tai uskaltaisivat antaa tällaiselle tukensa.

Valtioiden synnyttäminen ja rajojen muuttaminen rauhanomaisesti ovat sallittuja ja tervetulleita prosesseja, jos ne johtavat kaikkien kannalta parempaan ja hyväksyttävämpään olotilaan. Valitettavasti tällaiset prosessit ovat vain poikkeuksellisesti väkivallattomia ja voivat johtaa arvaamattomiin ja verisiin ketjureaktioihin.  Mutta poikkeuksiakin siis on, ja kukapa olisi vielä 80-luvun alussa ennustanut Baltian maiden saavuttavan uudelleen itsenäisyytensä, kuten ilman veren vuodatusta tapahtui.

Kansainvälinen oikeus ja yhteistyöjärjestelmä perustuu edelleen valtioiden suvereenisuuden lähtökohtaan. Tosiasiassa tämä suvereenisuus on ollut jo pitkään vain kuvitelma, jota jokainen kahden- tai monenkeskinen kansainvälinen sopimus ja jokainen kansainvälinen järjestö rajoittaa silloinkin, kun ne eivät Euroopan Unionin peruskirjojen tavoin sisällä ylikansallista päätöksentekoa, jossa voidaan määräenemmistöllä tehdä jäsenvaltioita sitovia päätöksiä silloinkin kun jokin maa on jotain päätöstä vastustanut.

Suvereenisuus sisälsi maan sisäisiin asioihin puuttumattomuuden periaatteen, jollaista ei enää teoriassakaan tunnusteta. Ihmisoikeussopimukset ja niiden valvontamekanismit v. 1948 hyväksytystä Ihmisoikeuksien yleismaailmallisesta julistuksesta alkaen asettavat sitovia velvoitteita sille, millä lailla valtiot voivat omassa maassaan omiakaan kansalaisiaan kohdella.  Valvontamekanismit eivät vielä ulotu siihen, että rikkomuksia voitaisiin aina estää, mutta mm. v. 2003 toimintansa aloittaneen Kansainvälisen rikostuomioistuimen ja v. 2005 YK:n yleiskokouksessa hyväksytyn suojeluvastuuperiaatteen merkeissä on otettu tärkeitä askeleita näiden periaatteiden universaalin soveltamisen suuntaan.

Väestönkasvu, muuttoliikkeet, teknologian kehitys ja markkinavoimien toiminta ovat kuitenkin ne voimat, jotka ovat eniten ja peruuttamattomasti maailmaa muuttaneet. Valtioiden välisten sopimusten tehtävänä on ollut paremminkin reagoida ja koittaa hallita tätä kehitystä – joskus suorastaan sitä epätoivoisesti estääkin – kuin antaa sille suunta ja luoda puitteet.

Nykyistä maailmaamme leimaa kasvava keskinäisriippuvuus, sekä hyvässä että pahassa. Siitä ei kukaan voi ilman suunnattomia kustannuksia enää irrottautua, vaikka kuinka mieli tekisi. Tämä koskee niin ydinasein varustettuja supervaltioita, kuin pieniä kääpiövaltioitakin. Rajat kiinni -ajattelu on atavistinen reaktio ja edustaa kaipuuta takaisin sellaiseen maailmaan jollaista ei enää ole olemassa.

Tästä myös seuraa että kansainvälisyyden sisältö on muuttunut. Kansainvälisyys ymmärrettiin alun perin kirjaimellisesti kansojen välisenä kanssakäymisenä, joka alkoi siitä kun lähdettiin ulkomaille tai otettiin vieraita vastaan. Tätä kansainvälisyys ei enää ole, vaan se on asia jonka kohtaamme jokaisessa valtiossa jokaisena päivänä.

Keskinäisen riippuvuuden maailmassa enää vain jotain Pohjois-Koreaa ei voi kuvata monikulttuuriseksi, monietniseksi ja moniuskonnolliseksi. Luxemburgin asukkaista n. 44 % on muualla muun maan kansalaisina syntyneitä. Australiassa, Sveitsissä ja Uudessa Seelannissa luku on n. 28 %, Kanadassa n. 20 %. EU-maista luku on päälle 10 % Itävallassa, Sloveniassa, Irlannissa, Ruotsissa, Belgiassa, Espanjassa, Saksassa, Iso-Britanniassa ja Hollannissa. Suomessakin jo yli viisi prosenttia.

Tämä tarkoittaa sitä, että jo nyt ja vielä enemmän tulevaisuudessa emme voi eikä meidän tarvitse rakentaa maailmaa kansallisten rajojen ja yhtenäisvaltioiden pohjalle. Kaikille kansoille, kulttuureille, kieliryhmille ja uskonnoille on kaikkialla tunnustettava ja taattava samat oikeudet riippumatta siitä, missä valtiossa niihin kuuluvat asuvat.

Mitä matalammat rajat ja mitä yksiselitteisemmin molemmin puolin näitä rajoja noudatetaan samoja demokratian ja oikeusvaltion, ihmisoikeuksien ja vähemmistöjen oikeuksien kunnioittamisen periaatteita, sen vähemmän ne muodostavat esteitä kenenkään omaehtoiselle kulttuurin vaalimiselle ja yhteisölliselle kehitykselle.

Rajojen merkityksen kuihtuessa ja kadotessa avautuu myös uusia mahdollisuuksia kansallisille pyrinnöille. Vasta Euroopan Unionin ja sen rajattomien sisämarkkinoiden olemassaolo on tehnyt mahdolliseksi skoteille ja katalonialaisille realistisesti tavoitella näiden alueiden itsenäistymistä, koska se ei enää yhdentyvässä ja avoimien rajojen Euroopassa katkaisisi muita luonnollisia ja tarpeellisia yhteyksiä eikä tarkottaisi uutta nationalistista sisäänpäinkääntymistä.

Valitettavasti sekin hyvä, joka Euroopan yhdentymiskehitykseen on liittynyt, on käymässä uhanalaiseksi, kun nationalistiset ideologiat ja niiden synnyttämät ”rajat kiinni” ja ”erilaisuus kiellettävä” reaktiot voittavat alaa.

Me jotka olemme halunneet ja haluaisimme edelleenkin nähdä eurooppalaisia arvoja kunnioittavan, suvaitsevan ja demokraattisen Turkin Euroopan Unionissa olemme joutuneet toteamaan, ettei vain Turkki tänään ole loittonemassa näistä arvoista vaan myös EU itse, tai ainakin monet sen jäsenvaltioista, ovat etääntymässä samoista arvoista.

Tämä ei tarkoita että tavoitteemme ja unelmamme olisivat käyneet turhiksi, mutta se kertoo siitä että ne eivät toteudu automaattisesti ja että meidän kaikkien tulee tehdä lujasti työtä näiden arvojemme toteutuksen puolesta. On myös uskallettava asettua jokaisen sellaisen tahon – yksittäisen ihmisen, ryhmän tai hallituksen – tielle joka niitä avoimesti uhkaa, oli kyse vihapuheesta, vihateoista tai lainsäädännöstä.

Ja kyllä, näihin perusarvoihimme kuuluu edelleen myös kansallisen itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen. Mutta jos maailma haluaa pelastautua ei sen toteuttaminen enää tulevaisuudessa voi edellyttää uusien rajojen pystyttämistä, vaan vanhojenkin purkamista.

 

14.4.2016

Turvallisuuspolitiikan selontekoja odottaessamme

Venäjän toimet Ukrainassa ja sen kansainvälisen oikeuden vastainen menettely Krimin haltuunottamiseksi, ovat nostaneet perinteiset voimapolitiikan käyttöön liittyvät turvallisuuskysymykset jälleen etualalle. Ne hallitsevat myös eduskunnalle annettavan seuraavan ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon valmistelua. On tärkeätä että niitä ei sivuuteta ja että ne otetaan myös Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa asianmukaisesti huomioon, mutta vain näihin keskittyvä turvallisuuspolitiikka olisi äärimmäisen lyhytnäköistä.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan haasteita ei voi tarkastella vain muutaman vuoden tai vaalikauden jaksoissa, vaan vähintään viidentoista ja viidenkymmenen vuoden perspektiivillä. Tässä katsannossa on aivan selvää, että Suomenkin turvallisuuden suurimmat haasteet liittyvät maailmanlaajuiseen kestämättömään kehitykseen.

Meillä voi parhaimmassakin tapauksessa olla enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa kaikki ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin.

Parhaiten on tiedostettu iImastonmuutoksen, luonnon monimuotoisuuden vähenemisen ja muiden ekologisesta kestämättömyydestä kertovien seurausten merkitys. Tiedostaminen ei kuitenkaan ole vielä tae siitä, että kaikki ymmärtäisivät, osaisivat tai edes haluaisivat toimia ilmastonmuutoksen rajoittamiseksi.

Talouden kestämättömyyden torjunta ei tarkoita sitä, että tärkeintä olisi yrittää palauttaa edellytykset sellaiselle talouskasvulle, joka toisen maailmansodan jälkeisenä täysin poikkeuksellisena kolmisenkymmentä vuotta kestäneenä kautena Euroopassa koettiin. Talouden kestämättömyyden torjunta tarkoittaa sopeutumista olosuhteisiin, joissa talouskasvun näkymät ovat pysyvästi hidastuneet varhaimmin teollistuneessa maailmassa, kuten ne aikanaan tulevat hidastumaan myös nyt ainutlaatuisia kasvulukuja osoittavassa Intiassa ja Kiinassa.

Tämä ei tarkoita nollakasvun tai miinuskasvun tavoittelua degrowth-ajattelun merkeissä, sillä siltä osin kun kasvu perustuu ihmisen tietojen ja taitojen lisääntymiseen ei tälle ole rajoja näköpiirissä. Mutta se tarkoittaa sitä, että tätä kasvupotentiaalia ei enää voi ulosmitata lisääntyvänä luonnonvarojen aineellisena kulutuksena tavalla, joka jatkaisi kestämättömiä luonnonvarojen käyttömalleja ja kulutustottumuksia.

Sosiaalinen kestämättömyys näkyy eriarvoisuuden maailmanlaajuisena kasvuna. Se on johtanut maailman varallisuuden keskittymiseen niin, että rikkain yksi prosentti maailman väestöstä omistaa puolet maapallon kaikesta varallisuudesta. Vielä räikeämpi tunnusluku on se, miten 62 rikkainta ihmistä maailmassa omistaa yhtä paljon varallisuutta kuin varattomin puolikas koko maapallon väestöstä eli 3,7 miljardia ihmistä.

Tällainen kestämättömän kehityksen jatkuminen on kaikissa muodoissaan kärjistyvä uhka turvallisuudelle. Näkyvin ilmaus tästä ovat Syyriassa, Irakissa ja Afganistanissa jatkuvien sotien tuottamat, myös Pohjolaan heijastuvat pakolaisvirrat ja terrorismi. On kuitenkin huomattava, että vaikka jostain löytyisi sellainen taikasauva jolla nämä sodat ja konfliktit saataisiin välittömästi loppumaan, ei se poistaisi paineita muuttoliikkeisiin. Niitä lisää ilmastonmuutoksen eteneminen, kun mm. aavikoituminen ja merenpinnan nousu pakottavat ihmisiä hakeutumaan pois elinkelvottomiksi käyviltä kotiseuduiltaan.

Sosiaalisen kestämättömyyden muodot ovat myös kuin räjähdysherkkä ruutitynnyri, joka voi johtaa arvaamattomiin kriiseihin ja konflikteihin.

Tällaisessa maailmassa turvallisuuspolitiikka ei voi olla sisäänpäin käpertyvää varautumista, vaan sen tulee olla kriisien ja konfliktien ratkaisuun ja ennaltaehkäisyyn suuntautuvaa aktiivista vaikuttamista. Siksi esim. kehitysyhteistyön rajut leikkaukset ovat heikentämässä mahdollisuuksiamme harjoittaa tällaista vaikuttamista, jonka tarve on koko ajan vain lisääntynyt.

Me elämme kasvavan ja jakamattoman keskinäisriippuvuuden maailmassa, jossa kestävyyttä ja turvallisuutta ei synny voimapolitiikalla, rajojen sulkemisyrityksillä ja vastakkainasetteluilla vaan ainoastaan mahdollisimman laajalla monenkeskisellä yhteistyöllä.

Turvallisuuspolitiisessa keskustelussa täytyy silloin olla keskeisellä sijalla myös se, miten Suomi osallistuu kansainväliseen yhteistyöhön ja on valmis antamaan apua muille maille jos nämä sellaisen tarpeessa ovat.

Tämä on ajankohtaistunut nyt, kun Ranska on ensimmäisen kerran vedonnut EU:n Lissabonin sopimuksen 42 artiklan 7 kohtaan, jota Suomessa – ei niinkään muualla – ehkä vähän vääriä odotuksia luoden kutsutaan myös turvatakuulausekkeesi. Sen mukaan:

” Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissään olevin keinoin Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan 51 artiklan mukaisesti.

– Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen. Tämän alan sitoumusten ja yhteistyön on oltava Pohjois-Atlantin liiton puitteissa tehtyjen sitoumusten mukaisia, ja Pohjois-Atlantin liitto on jäseninään oleville valtioille edelleen niiden yhteisen puolustuksen perusta ja sitä toteuttava elin.”

Tämä jatkolause tarkoittaa yhtäältä sitä, että lauseke ei korvaa eikä syrjäytä Natossa olevien EU-maiden sitoumuksia, eli sotilasliiton artikla 5:n mukaista keskinäisen avunannon velvoitetta, ja toisaalta sitä, että Natoon kuulumattomat EU-maat eivät ole tässä sitoumuksessa mukana.

Ranskan vetoaminen Pariisin viime syksyn terrori-iskun jälkeen ensimmäisenä maana juuri tähän artiklaan eikä toiseen, nimenomaisesti terrorismihyökkäyksen mainitsevaan solidaarisuusartiklaan on tärkeä poliittinen ennakkoratkaisu. Näin siitä riippumatta, että sen käytännön merkitys ei juurikaan poikkea siitä mitä apua kaikki EU:n jäsenvaltiot muutoinkin Ranskalle tällaisessa tilanteessa antaisivat.

Artiklan sovellutus ei ole EU:n päätöksentekoa vaan jokainen jäsenmaa päättää itse asianomaisen tukea pyytäneen maan kanssa tarvetta selvitettyään mitä apua ja missä laajuudessa se antaa. Suomen osalta se on tarkoittanut lisäpanosta terrorismin vastaisiin kriisinhallintaoperaatioihin Malissa ja Pohjois-Irakissa.

Artiklan aktivointi on vauhdittanut Suomessa jo Lissabonin sopimuksen hyväksymisen jälkeen käynnistettyä lainsäädäntötyötä sen määrittämiseksi miten ja milloin ja millaisessa päätöksentekojärjestyksessä Suomi voi sotilaallista apua antaa ja sitä itse tarvittaessa vastaanottaa. Selvää on, että päätöksenteko on kummassakin tapauksessa vain ja ainoastaan Suomen valtioelinten käsissä eikä siihen sisälly minkäänlaista automatiikkaa sen enempää avun antamisen kuin vastaanottoamisen suhteen.

Tämä on tärkeä todeta siksikin, että somessa yhä edelleen kierrätetään väärää tietoa jonka mukaan Nato-kumppanuuden puitteissa toissa vuonna allekirjoitettu yhteisymmärrysasiakirja ns. isäntämaatuesta antaisi Natolle tai kenellekään muulle mahdollisuuden tuoda Suomeen aseita tai sotilaita ilman Suomen nimenomaista pyyntöä ja suostumusta.

Suomen puolustus on perustunut ja perustuu jatkossakin omaan kansalliseen puolustusratkaisuun. Sille tärkeä tuki on jäsenyytemme Euroopan Unionissa ja hyvin toimiva kumppanuus Naton kanssa, jolta saamme sellaista tietoa ja harjoittelumahdollisuuksia, jotka palvelevat oman puolustuksemme taitojen ja tehokkuuden lisäämistä.

Osallistumme kumppanimaille avoimeen harjoittelutoimintaan vain tässä tarkoituksessa. Tämä koskee myös niitä harjoituksia, jotka tänä vuonna tuovat amerikkalaisia koneita ja sotilaita Suomeen. Kävi kuitenkin niin, että kun sotilaat ilman riittävää poliittista ohjausta valmistelivat tämän vuoden kansainvälistä harjoitteluohjelmaa he eivät osanneet varautua siihen, että Yhdysvallat markkinoi hävittäjiensä tuloa Suomeen osana Itä-Euroopan Nato-maille tarkoitettua Atlantic resolve -operaatiota voiman osoittamiseksi Venäjälle, johon meillä ei ole tarvtta eikä syytä osallistua. Tapahtunut alleviivaa sitä, että sotilaiden toiminnan tulee aina olla riittävässä poliittisessa kontrollissa eikä minkäänlaisia tietokatkoksia saa valmistelussa syntyä.

Suomen puolustuksen perusratkaisua täydentää mahdollisuus saada ja ottaa vastaan apua jos sitä joskus tarvitsemme. Avun lähteinä voivat olla kaikki YK:n jäsenvaltiot peruskirjan artikla 51 mukaisesti, EU:n jäsenvaltiot Lissabonin sopimuksen 42:7 artiklan mukaisesti ja muut yksittäiset maat ja maaryhmät joilta apua on mahdollista saada.

Näistä ehdottomasti merkittävin on se tuki jonka Suomi tiivistyvän puolustusyhteistyön puitteissa voi Ruotsilta saada ja sille antaa. Tämä kahden sotilaallisesti liittoutumattoman maan yhteistyö ei tähtää kahdenväliseen puolustusliittoon, vaikka sitä mahdollisuutta ei viiden, kymmenen tai parinkymmenen vuoden tähtäyksellä tule poissulkeakaan. Koko ajan laajeneva hyvin käytännöllinen yhteistyö lisää kummankin maan puolustuksen kustannustehokkuutta ja uskottavuutta. Laajentuessaan tulevaisuudessa myös yhteisiin hankintoihin se voi edellyttää jotain sopimuksia siitä miten tällaisia resursseja kriisitilanteissa käytetään, mikä ei vielä tarkoita puolustusliittoa.

Tällaisella avunsaantimahdollisuudella on Suomen puolustuksen ennaltaehkäisevyyttä lisäävä vaikutus, vaikkei meillä meitä tai muita velvoittavaa sotilasliiton tarjoamaa ns. turvatakuuta olekaan. On kuitenkin tärkeä ymmärtää, että absoluuttisia turvatakuita ei ole olemassa.

Suomessa Nato-jäsenyyttä kannatetaan sillä perusteella, että se toisi Suomen tehokkaan turvatakuulausekkeen piiriin. Tällaisella turvatakuulla on merkitystä vain, jos se toimii Suomeen kohdistetun hyökkäyksen ennaltaehkäisevänä pelotteena, joka estäisi Venäjää hyökkäämästä Suomeen.

Osassa Suomen mediaa on käynnissä  silmiinpistävän russofobinen läntinen versio trollikampanjasta, jossa Venäjä kuvataan melko suoraan Suomeenkin hyökkäystä hautovana naapurina. Samalla asialla on Lännen Median isolla uutisoima anonyymi Nato-lähde joka pelottelee Suomen ilman Naton suojaa jäävän Venäjän sotilaalliseen etupiiriin ja sen painostukselle alttiiksi.

Ei ole ole lainkaan uskottavaa, että Venäjä mitään tällaista suunnittelisi niin kauan kun sillä ei ole syytä epäillä, että Suomen maaperää käytettäisiin sille vihamielisiin ja uhkaaviin tarkoituksiin. Sekin on syytä todeta, ettei Suomen ja Venäjän suhteissa esiinny tänään mitään vain Suomea koskevia ongelmia, mutta ei myöskään Nato-maita koskevia ongelmia. Siksi Suomen ja Ruotsin liittoutumattomuus palvelee edelleen vakautta Itämeren piirissä.

Suomi noudattaa niitä päätöksiä joita se on itse ollut EU:ssa tekemässä eikä ole hakemassa poikkeuksia Venäjältä tai EU:lta niihin pakotteisiin joita puolin ja toisin on asetettu, mutta tämä ei saa olla eikä ole esteenä yhteyksien ja yhteistyön ylläpitämiselle ja kehittämiselle kaikissa niissä asioissa, jotka eivät näiden pakotteiden piiriin kuulu. On myös todettava, että laajempi alueellinen yhteistyö niin Arktisen neuvoston, Eurobarentsneuvoston kuin EU:n ja Venäjän pohjoisen ulottuvuuden merkeissä toimii hyvin ilman, että kenelläkään on ollut halua tuoda niiden piiriin uusia ongelmia tai vastakkainasetteluja.

On toki mahdollista, että laajempi Suomesta riippumaton sotilaallinen konflikti Itämeren piirissä vetäisi myös Suomen siihen mukaan. Näin varmuudella tapahtuu ainakin silloin, jos Suomi on Naton jäsen. Kuten Matti Vanhanen tuoreessa Ulkopolitiikka-kirjasessaan toteaa ei Nato-jäsenyyden tavoitteena voi olla ”ensi-iskun kohteeksi hakeutuminen mahdollisessa tulevaisuuden kriisissä”. Sitä on kuitenkin Naton jäsenenä vaikeata välttää.

Ydinaseiskun jälkeen ei Naton tuella ole merkitystä, sillä kuolleiden henkiin herättäminen ja tuhottujen kaupunkien jälleen rakentaminen ei kuulu sotilasliiton toimivaltaan. On tietysti mahdollista, ettei joukkotuhoaseita konfliktissa käytettäisi. Mikä olisi tällaisessa tilanteessa Natolta saatavan tuen merkitys? Naton jäsenyyden puoltajat kammoavat ajatusta, että Suomi jäisi taas yksin, kuten talvisodassa.

Kuitenkaan kokemukset sen enempää vuonna 1918 kuin jatkosodan aikana vahvan Saksan suojeluun ajautumisesta eivät ole rohkaisevia. Myös talvisodan aikana Ranska ja Englanti tarjosivat Suomelle apua, mutta kuten tiedämme niin sen ensisijainen motiivi ei ollut Suomen auttaminen vaan Ruotsin malmikenttien haltuunotto, eikä Suomeen asti liiennyt osa joukoista olisi mitenkään muuttanut talvisodan lopputulosta. Ainoa taho, jonka mahdollisen avun voisi arvioida koituvan suoraan Suomen turvaksi on Ruotsi – ja nimenomaan niin kauan kun Ruotsi on liittoutumaton eikä sen puolustus ole liitetty suurempiin strategisiin kuvioihin.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruslinjaukset on aina tehty laajalla parlamentaarisella konsensuksella. Niihin toki sisältyy se, että liittoutumattomuusratkaisua voidaan tarpeen mukaan tulevaisuudessa harkita toisinkin, mutta peruslinjan jatkuva kyseenalaistaminen ei palvele Suomen etua eikä Pohjolan ja Itämeren vakautta. Tämä toivottavasti pitää myös tämän vaalikauden selontekojen valmistelussa.

(Julkaistu Demokraatissa 14.4.)

10.4.2016

Jaak Valge, Punased I, Tallinna Ülikooli Eesti Demografia Instituut, 430 s., Tallinna 2014

 

Valge

Viron laitavasemmiston suhde Neuvostoliittoon tutkimuksen kohteena

Kun Viro liitettiin kesällä 1940 Neuvostoliittoon, hoidettiin asia kansanvallan ulkoisia muotoja noudattaen yhden ehdokaslistan vaaleilla valitun uuden viron riigikogun anomuksesta. Virossa prosessia ohjasi Tallinnaan vallansiirtoa toteuttamaan lähetetty Andrei Zhdanov. Toimeenpanijaksi laitettiin Viron presidentin Konstantin Pätsin Zhdanovin sanelun mukaan nimittämä Viron uusi hallitus. Hallitusta ei koottu tunnetuista kommunisteista vaan ainakin muodollisesti Viron maanalaiseen kommunistiseen puolueeseen kuulumattomista marxilaisista ja vasemmistolaisista, joilla useilla oli enemmän kirjallisuuteen kuin politiikkaan liittyvää tunnettuutta. Näistä keskeisiä olivat uuden hallituksen pääministeri Johannes Vares Barbarus, varapääministeri Hans Kruus, ulkoministeri Nigol Andresen ja opetusministeri Johannes Semper.

Kommunistisen puolueen jäseniä oli vuonna 1940 Virossa todella vähän ja nimekkäitä sellaisia vielä vähemmän, kun Jaan Anvelt ja muut tunnetuimmat virolaiskommunistit olivat 30-luvun lopulla menehtyneet Stalinin puhdistuksissa. Vares Barbaruksen hallituksen asettamisen tarkoituksena oli rauhoittaa virolaisia, mutta jo muutamassa päivässä kävi selväksi, että se oli pelkkä nukkehallitus ilman todellista valtaa ja minkäänlaista demokraattista legitimiteettiä. Toki sillä ja myös Viron sovjetisoinnilla oli jonkin verran aitoa ja opportunistista kannatusta, olivathan Venäjällä marraskuussa 1917 toimeenpannuissa maan historian kenties vapaimmissa vaaleissa bolshevikit saaneet Virossa n. 40 prosentin kannatuksen. Siten seuraavana vuonna käyty Viron vapaussota sai myös osin sisällissodan luonteen eivätkä Viron kommunistit sen jälkeen ottaneet yksiselitteistä kantaa Viron itsenäisyyden puolesta. Kommunistien kannatus kyllä hupeni nopeasti 20-luvun kuluessa, mutta he saivat vielä Viron viimeisissä vapaissa vaaleissa peitelistoilleen yli viisi prosenttia äänistä.

Viron vasemmisto oli ensimmäisellä itsenäisyyskaudella jakaantunut kolmeen osaan: maanalaisesti toimineisiin, mutta vaaleihin peitelistoilla osallistuneisiin kommunisteihin, marxilaiseksi tunnustautuneeseen vasemmistososialistiseen suuntaukseen ja sosialidemokraatteihin. Näistä Valge käsittelee kirjassaan lähinnä vain kahta ensin mainittua ryhmää.

Maanalaisten kommunistien johtaja oli Viktor Kingisepp, jonka bolshevikit lokakuun vallankumouksen jälkeen olivat nimittäneet Viron kuvernööriksi. Hänen valtakautensa päättyi lyhyeen kun Saksa miehitti maan, eikä työkansan kommuuni, jonka johtoon hänet Saksan romahduksen jälkeen asetettiin ollut pitkäikäisempi. Viron kommunisteja johdettiin Kominternistä ja maanalaista työtä Virossa johti Kingisepp, kunnes hänet v. 1922 pidätettiin ja saman tien teloitettiin pikaoikeudenkäynnin jälkeen. Tätäkin tapahtumaa Valge käy läpi yksityiskohtaisesti tuomatta kuitenkaan oleellista uutta tietoa edelleen avoimia kysymyksiä jättävään kertomukseen. Teloitetusta Kingiseppistä tehtiin kommunistien marttyyrisankari, jonka kunniaksi nimettiin kaupunkeja ja laitoksia Viron neuvostotasavallan aikana. Lisää marttyyreja saatiin, kun kommunistit tekivät joulukuussa 1924 surkeasti epäonnistuneen vallankaappausyrityksen. Heidän pettymyksekseen työläiset Tallinnassa, jossa vähän aiemmin pidetyissä kunnallisvaaleissa kommunistien peitelistat olivat saaneet kolmanneksen äänistä, eivät millään tavoin lähteneet mukaan epätoivoiseen yritykseen.

Kommunisteilla oli liittolaisia ja ystäviä myös puolueen ja sen peitejärjestöjen ulkopuolella. Nämä Kruusin, Vares Barburuksen, Semperin ja Andresenin kaltaiset marxilaiset intellektuellit, joista iso osa oli ennen Viron itsenäistymistä ehtinyt olla mukana esserrien eli sosialisti-vallankumouksellisten puolueessa, olivat valmiita yhteistyöhön kommunistien kanssa. Heidän 1920 perustamansa ja saman vuoden vaaleissa yli kymmenen prosentin kannatuksen saanut Viron riippumaton sosialistinen työväenpuolue (EISTP) oli valmis lyömään hynttyyt yhteen kommunistien kanssa ja liittymään Kominterniin, mutta hanke kaatui puhdasoppisimpien kommunistien vastustukseen. EISTP hajosi pari vuotta myöhemmin, kun pieneksi jäänyt ja edelleen kommunistien ohjaukseen hakeutunut vasemmistosiipi otti puolueen käsiinsä. Oikeistosiipi, johon edellä mainitut intellektuellitkin enimmäkseen kuuluivat, perusti uuden puolueen, joka sai viisi prosenttia äänistä vuoden 1923 vaaleissa ja yhtyi kohta vaalien jälkeen sosialidemokraattien kanssa uudeksi vasemmistopuolueeksi, jonka nuorisojärjestön johdossa Andresen toimi.

Sen ohella että Valge käy yksityiskohtaisesti läpi tätä järjestöhistoriaa hän myös pyrkii selvittämään mikä näiden kommunisteihin eroa pitäneiden mutta Neuvostoliittoa kuitenkin sympatisoineiden vasemmistolaisten aatetausta ja ajattelutapa oli ja minkälainen oli esim. heidän välillä ambivalentilta näyttävä suhtautumisensa Viron itsenäisyyteen. Vastausta Valge hakee paitsi Vares Baruruksen, Semperin ja Andresenin poliittisesta toiminnasta myös heidän kirjallisesta tuotannostaan. En ole vielä vakuuttunut siitä kuinka hyviä ja uskottavia vastauksia Valge esittämiinsä hyviin kysymyksiin osaa antaa. Kohtuullista on kuitenkin odottaa tutkimuksen toista osaa ennen loppulausunnon esittämistä. Yhtä mielenkiintoista kuin arvuutella sitä miten ja miksi kohdehenkilöt päätyivät Viron neuvostotasavallan ensimmäiseen hallitukseen on myös jatkossa tutustua siihen, millaiseksi heidän myöhemmät vaiheensa neuvostoaikana muodostuivat.

Jaak Valgen pyrkimys on tehdä luotettavaa ja dokumentoitua tutkimusta. Pienen särön tähän tuo kuitenkin Valgen tapa läpi kirjan käsitellä Kingiseppiä aina hänen nimeään edes mainitsematta toistuvalla lainausmerkkeihin laitetulla nimikkeellä ”Viron työkansan uskollinen ystävä ja poika”, mikä sopii enemmän poliittiseen pamflettiin kuin historialliseen tutkimukseen.

Huhtikuu 2016