Pohjola toisen maailmansodan polttopisteessä

Nykyisin brittien ulkoministeriön “ylihistorioitsijana” – heillä on tällainen Chief Historian -virkanimike ministeriössään – toimivan Patrick Salmonin Oxfordin yliopistossa hyväksytty väitöskirja on alun perin vuodelta 1979. Se ei kuitenkaan ole vanhentunut minkä vuoksi Bremenissä toimiva Saksan merenkulkumuseo ansaitsee kiitoksen otettuaan sen joitain vuosia sitten julkaisusarjaansa.  Alkuperäisen väitöskirjan laadusta ja kattavuudesta kertoo se, ettei Salmonin ole tätä laitosta varten juurikaan tarvinnut tehdä muutoksia tai korjauksia. Lisäyksenä on kuitenkin Salmonin katsaus vuoden 1979 jälkeen aihepiiriä sivunneeseen tutkimuskirjallisuuteen ja uusiin lähteisiin, jotka kuitenkaan eivät ole antaneet aihetta alkuperäisen tekstin sisällöllisiin muutoksiin.

Brittien Skandinavian politiikassa – mikä tarkoittaa nykyisin pohjoismaiden nimellä käsiteltävää viiden maan ryhmää – Suomella ja talvisodalla oli hetken aikaa tärkeä osuus. Sitä ovat suomalaiset historioitsijat kuten mm Martti Häikiö, Jukka Nevakivi, Kimmo Rentola ja Martti Turtola tutkimuksissaan laajasti käsitelleet. Salmonin perusteellisessa työssä keskiössä on kuitenkin brittien suhde Norjaan ja Ruotsiin, ei Suomeen – aivan kuten se oli brittihallituksen ja sodanjohdon pohdinnoissa tuona aikana.

Syyskuussa 1939 puhjennutta maailmansotaa ei käytännössä käyty länsirintamalla lainkaan ennen Saksan salamasodankäynnin aloittamista keväällä 1940. Englanniksi tämä ”valesodan” tai ”huijaussodan” ajanjakso tunnetaan käsitteellä ”phoney war”, joskin Salmon jo kirjansa otsikossa on käyttänyt Winston Churchillin suosimaa ”twilight war” termiä. Kun itse Saksan-Ranskan päärintamalla ei kumpikaan puoli näyttänyt olevan halukas sodan laajentamiseen kehitettiin sivustoja varten monenlaisia joskus aika epärealistisia suunnitelmia. Näin myös pohjoisessa.

Brittien ja ranskalaisten ensisijainen kiinnostuksen kohde olivat Ruotsin rautamalmikaivokset Kiirunassa. Länsiliittoutuneet halusivat turvata omat rautamalmitarpeensa näiltä kentiltä, mutta vielä enemmän estää Saksaa, jonka sotateollisuus oli paljon riippuvaisempi Ruotsin viennistä, hyödyntämästä ruotsalaista raaka-ainetta. Saksan sodankäyntikyvyn uskottiin lamautuvan jopa muutamassa kuukaudessa jos tämän rautamalmin saanti ehtyisi.

Malmi kuljetettiin Saksaan kahta reittiä: Luulajasta Itämeren poikki ja Norjan Narvikista pitkin Norjan rannikkoa. Kuljetukset pysyivät Norjan aluevesien sisällä, minkä vuoksi britit hautoivat erilaisia suunnitelmia mm. Norjan aluevesien miinoittamiseksi, mikä olisi pakottanut saksalaiset rahtialukset kansainvälisille vesille, missä ne olisivat olleet brittilaivaston helppoa ja legitiimiä riistaa. Miinoituskin olisi ollut puolueettoman Norjan suvereniteettia loukkaava teko, ja tämän seurauksia epäröivät britit pidättäytyivät siitä aina huhtikuuhun saakka, jolloin he lopulta toteuttivat suunnitelman vain paria päivää ennen kuin Norjaan jo matkalla olleet saksalaiset sotalukset aloittivat weserübung-operaation Tanskan ja Norjan miehittämiseksi. Näin Saksa saattoi väittää, että britit loukkasivat ensin Norjan puolueettomuutta ja he vain reagoivat siihen.

Tätä olivat edeltäneet Suomen talvisodan käynnistämät valmistelut laajamittaisempaan brittiläis-ranskalaiseen interventioon Pohjolassa. Sen muodollinen peruste olisi ollut Suomen avustaminen Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan, mutta tosiasiassa interventiojoukkojen valtaosa olisi jäänyt miehittämään Ruotsin malmikenttiä ja lopettamaan viennin Saksaan. Vain osa joukoista olisi jatkanut Pohjois-Suomeen, eikä vähäisellä joukolla olisi ollut mitään sotilaallista merkitystä puna-armeijan hyökkäyksen torjumiselle, jos olisivat ylipäätään ehtineet perille ennen Suomen vastarinnan romahtamista. Suomi kuitenkin oli apua toivonut ja vetosi Norjaan ja Ruotsiin, jotta nämä olisivat myöntäneet avustusretkikunnalle läpikulkuoikeuden, mistä ne kuitenkin kieltäytyivät.

Se että hankkeen kariutuminen mitä todennäköisimmin oli Suomen etujen mukaista ei tarkoita sitä, etteikö suunnitelma kuitenkin auttanut Suomea. Stalin oli vakoilijoittensa kautta hyvin tietoinen valmisteluista mikä Suomen vastarinnan ohella vaikutti siihen, että hän oli valmis luopumaan Kuusisen nukkehallituksesta ja solmimaan rauhan Ryti-Tannerin hallituksen kanssa. Stalin ei varmaan nähnyt pohjoista retkikuntaa erityisenä vaarana, hän pelkäsi enemmän sitä mitä liittouneiden suunnittelemat samanaikaiset ilma-iskut Bakun öljykentille olisivat voineet merkitä.

Vaikka tämä interventiosuunnitelma raukesi talvisodan rauhantekoon oli sitä varten jo koottu ja varustettu joukkoja – hämäystarkoituksessa tosin shortseilla varustettuina, jotta saksalaiset luulisivat joukkojen olleen tarkoitetun käyttöön lähi-idässä. Samoja joukkoja ajateltiin talvisodan päätyttyä käyttää nyt rajoitetumpaan operaatioon Narvikin suunnalla, mutta nekin suunnitelmat jäivät toteuttamatta pientä miinoitusoperaatiota lukuun ottamatta ennen kuin Saksa iski ensin.

Suomen päässä tapahtunutta vaihtoehtojen pohdintaa ja päätöksentekoa Salmon ei erityisemmin avaa eikä tarkastele, ei paljoa enempää myöskään Norjan ja Ruotsin valintoja. Sen sijaan brittien sotakabinetin keskustelut ja erilaisten vaihtoehtojen valmistelu käydään sitäkin yksityiskohtaisemmin ja vakuuttavammin lävitse.

Salmon omistaa myös yhden luvun kirjan lopussa suunnitelmien jälkipuintiin. Yksi syytteistä Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä koski hyökkäyssodan aloittamista Norjaa vastaan ja britit pelkäsivät, että saksalaisten puolustus saattaisi vedota siihen, että briteillä oli aivan vastaavanlaisia suunnitelmia, jotka miinoituksen osalta myös toteutettiin ennen Saksan hyökkäystä. Koska Nürnbergissä oikeutta jaettiin voittajien ehdoilla pystyttiin tällaisen kiusallisen asian esiinnostaminen puolustuksen toimesta käytännössä estämään.

Marraskuu 2015

Sopeutumisen taito

Czseslaw Miloszin klassikkokirja totalitarismista ja Puolasta kirjoitettiin jo 1951-52, julkaistiin vuonna 1953 ja tämä minulta aiemmin lukematta jäänyt ties kuinka mones kymmenes uusintapainos on vuodelta 2001. Milosz sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon ehkei ihan sattumalta juuri Puolan poikkeustilan julistamisen vuonna 1980, ja hän kuoli 93-vuotiaana vuonna 2004.

Milosz syntyi pienessä Šeteniain kylässä silloisessa Venäjän valtakunnassa, nykyisessä Liettuassa ja opiskeli Vilnan yliopistossa, jossa suoritti oikeustieteen tutkinnon. Hän tunnustautui aina sekä puolalaisen että liettualaisen identiteetin haltijaksi, mikä ei silloin eikä vieläkään ole kummankaan kansan valtavirran kanssa helposti yhteensovitettavissa. Nuorena miehenä ja aloittelevana runoilijana hän etääntyi katolisuudesta ja esiintyi vapaana vasemmistolaisena. Sodan aikana hän auttoi vainottuja juutalaisia, mutta ei liittynyt maanlaiseen armeijaan, koska piti sen johtoa liian oikeistolaisena ja nationalistisena.

Kommunistien otettua vallan sodanjälkeisessä Puolassa Milosz jatkoi sen palveluksessa Puolan lähetystön kulttuuriattasena ensin Washingtonissa ja sitten Pariisissa vuoteen 1951 saakka, jolloin erosi ja jäi maanpakolaiseksi ensin Ranskaan ja sitten Yhdysvaltoihin, jonka kansalaisuuden hän vuonna 1970 sai. Katolilaisuuteen vähitellen palannut Milosz ei silti sellaisenaan ryhtynyt oikeiston sanansaattajaksi. Hänellä oli ensin vaikeuksia saada viisumia Yhdysvaltoihin, jossa vitsin mukaan maccarthyismin aikana saattoi anti-kommunistikin tulla niputetuksi samaan sakkiin kuin muutkin kommunistit…

The Captive Mind on ankaraa, mutta intellektuaalisesti punnittua stalinismin kritiikkiä, vaikka mielenkiintoista kyllä Stalinin nimeä tuskin edes kirjassa mainitaan. Se käsittelee erilaisia sopeutumistapoja totalitaariseen vallankäyttöön ja ns. Ketman taitoa, jolla järjestelmän epäilijät peittivät oppositioasenteensa vallanpitäjiä näennäisesti myötäileviin tulkinnanvaraisiin ja epämääräisiin lausuntoihin ja puheisiin, toivoen näin pääsevänsä myöhemmin asemiin, joissa voisi tehokkaammin levittää toisinajatteluaan.

Milosz kirjoittaa neljästä Alfaksi, Betaksi, Gammaksi ja Deltaksi nimeämästään lahjakkaasta puolalaiskirjailijasta tai runoilijasta, joista kukin eri tavoin varmisti asemansa kommunistien johtamassa Puolassa. Aikalaisten ei ollut vaikea tunnistaa keistä oli kysymys. Yksi heistä teki näyttävän uran kommunistista Puolaa edustavana suurlähettiläänä päästen lopulta parlamenttiin ja puolueen keskuskomiteaan, toinen teki 28-vuotiaana itsemurhan, kolmas populaarina ja kuvia kunnioittamattomana turbaduurina kuoli myös suhteellisen nuorena heittäydyttään vielä sosialistisen realismin airueeksi Miloszin vastaisine häväistyskirjoituksineen ja Stalinin ylistyslauluineen. Historiaan heistä on ehkä parhaiten jäänyt Alfa eli Jerzy Andrzejewski ja hänkin enemmän Andrzej Wajdan ansiosta, joka teki elokuvan hänen Tuhkaa ja timantteja-romaanistaan.

The Captive Mind on jäänyt Arthur Koestlerin ja George Orwellin tuotannon ohella genrensä kestäväksi klassikoksi juuri siksi, että se ei vain luetellut ja kuvannut stalinismin kauheuksia vaan pyrki myös taustoittamaan ja ymmärtämään sitä mikä johti erilaisia ihmisiä eri tavoin sopeutumaan totalitarismin palvelijoiksi.

Marraskuu 2015