Etusivu 2014
7.9.2014

Kesädekkareita

1410112383_Leon2.jpg

Donna Leon, Drawing Conclusions. Arrow, 305 s., St Ives 2012
Donna Leon, Beastly Things, Arrow , 357 s., St. Ives 2013
Donna Leon, The Golden Egg. Arrow, 338 s., St Ives 2014

En ole minkäänlainen salapoliisi- ja rikosromaanien erityinen tuntija, mutta se on kirjallisuuden laji, jonka pariin edelleen palaan, etenkin kesäisin ja nykyiseen työhön liittyvien pitkien lentomatkojen aikana. Agatha Christie, Erle Stanley Gardner, Raymond Chandler, Dashiel Hammet, Michael Innes, Patricia Cornwell, Carl Hiiasen, Elmore Leonard, James Ellroy, Patricia Highsmith,  Henning Markell, Sara Paretsky, James Ellroy ja Michael Connelly ovat esimerkiksi sellaisia, joiden tuotannosta ison osan olen elämäni eri aikoina lukenut. Joukkoon on myös mahtunut runsaasti sellaisia, joiden lukeminen on jäänyt yhteen kirjaan. Joitakin, kuten lapsuuteeni ja varhaisnuoruuteeni kuuluneet Christiet, ei edes kehtaisi tunnustaa joskus ahmineensa. Valitettavasti myös monet tekijät alkavat pian toistaa itseään niin, ettei uudempiin enää jaksa tarttua. Näin on käynyt esim. Mankellille ja Paretskylle.
 
Kuluneen kesän uusia dekkarituttavuuksiani on amerikkalainen kirjailija Donna Leon, hänen Venetsiaan sijoitettu jo 23 teokseen yltänyt rikosromaanisarjansa ja sen päähenkilö komissario Guido Brunetti. Leon ei herkuttele väkivallalla, ihmisen pahuudella, ei rakentele mielikuvituksellisia skenaarioita, ei briljeeraa teknisillä yksityiskohdilla. Hän ei myöskään luontevasti vertaudu yhdenkään yllä mainitun kirjantekijän kanssa. Sama koskee myös päähenkilö Brunettia, joka on sympaattinen ja hillitty intellektuelli, joka ymmärtää ja kommentoi ihmisiä ja ympäristöään terävästi. Huumoriakin on mukana hillitysti, lähinnä vakiohenkilöiden luonnekuvien ja toimintatapojen kautta.

Donna Leon on asunut 25 vuotta Venetsiassa ja tuntee kaupungin, maan ja sen tavat ja käsittelee niitä lempeän kriittisesti. Humaanina yhteiskuntakriitikkona hän on lähellä Sara Paretskya, mutta siinä missä Paretsky käyttää lekaa ja torvea käärii Leon kritiikin mieluummin pumpuliseen ironiaan.

Huolimatta miellyttävästä kolmen kirjan tutustumisjaksosta Leoniin ja Brunettiin mieleen hiipii kuitenkin pieni epäily, jaksavatko Brunettin, klovnimaisen varakvestori Pattan, tämän ovelan sihteerin ja hakkerivirtuoosin Signorina Elettran ja muiden vakiohenkilöiden kommellukset enää sarjan kymmenen jakson tuolla puolen yhtä lailla kiinnostaa.

Syyskuu 2014

3.9.2014

’Rule of law, Justice and Europe/Demokratia, oikeusvaltio ja Eurooppa’, Justice and Solidarity Symposium, Kuopio, 3.9.2014

Distinguished participants, arvoisat kuulijat,

On ilo olla Kuopiossa osallistumassa Eurooppaa, oikeutta
ja solidaarisuutta käsittelevään symposiumiin. Omassa puheessani pohdin
demokratian ja oikeusvaltion käsitteitä eurooppalaisessa kontekstissa ja
erityisesti ihmisoikeuksien näkökulmasta. Kuopio sopii erinomaisesti
tilaisuuden pitopaikaksi. Täällä ovat vaikuttaneet esimerkiksi sellaiset Suomen
historian merkkihenkilöt ja eurooppalaisten arvojen ja ajatusvirtausten
välittäjät kuin Johan Vilhelm Snellman ja Minna Canth. Monet heidän ajamistaan
asioista, kuten koulutuksellinen tasa-arvo ja kansalaisyhteiskunnan
kehittäminen, ovat edelleen polttavan ajankohtaisia niin kansallisesti kuin
eurooppalaisellakin tasolla.

Ladies
and Gentlemen, it is a great pleasure to be here with you today, and I very
much welcome the focus of this conference on Europe, justice and solidarity. I
would now like to make a few comments on these questions, with a special
emphasis on the rule of law and human rights issues. It can be asked whether
these are just lofty ideals that are highlighted as common European heritage,
but compromised in times of political and economic crises. Or are there solid
and shared basic values that serve to uphold the rule of law and human rights
even when resources are strained or political crises dominate the landscape?

It
is of importance that both the Council of Europe and the European Union share
the same fundamental values – human rights, democracy and the rule of law –
even though they are separate entities which perform different roles. While the
EU’s approach has historically been more on the economic cooperation of its
Member States, the Council of Europe has from the beginning focused on
democratic institutions, helping e.g. to draft legislation. Strengthening
national democratic structures and decision-making has been viewed as the best
way to further also European security and good relations between States.

However,
in spite of the current economic challenges facing the European Union, we must
not forget either that the Union does not exist for economic purposes alone. The
primary purpose of the original Single market was to create a new Europe that
“is indispensable for the preservation of peace”. The EU can indeed be
described as perhaps the most successful peace project in world history. This
is also due to European integration being founded on a common value base which
cannot be compromised. The Union’s foundational values are reflected in Article
2 of the Treaty on European Union: respect for human dignity, freedom,
democracy, equality, the Rule of Law and respect for human rights, including
the rights of persons belonging to minorities.

Kuten juuri totesin, Euroopan unionin perustana olevat
arvot ovat ihmisarvon kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo,
oikeusvaltio ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, vähemmistöihin kuuluvien
henkilöiden oikeudet mukaan luettuina. Näiden arvojen joukossa
oikeusvaltioperiaate on kaikkien muiden mainittujen arvojen lähtökohta.
Oikeusvaltion idea kehitettiin aikanaan vastaamaan mielivaltaiseen ja
ennustamattomaan hallintoon ja lainkäyttöön, ja myös nykyisen perustuslakimme
perusoikeussäännökset ilmentävät oikeusvaltioperiaatetta. Tarkastelen
seuraavaksi oikeusvaltion keskeisiä elementtejä ennen kuin otan perus- ja
ihmisoikeudet lähempään tarkasteluun.

***

Puheeni otsikossa on mainittu samalla kertaa oikeusvaltio
ja yksi sen perustavista instituutioista, demokratia. Demokratian eli
kansanvallan ohella oikeusvaltion keskeisiin elementteihin on luettu valtion
organisointi oikeussäännöin ja valtioelinten, viranomaisten ja kansalaisten
toimiminen näiden oikeussääntöjen mukaisesti, siis laillisuusperiaate. Lisäksi
yksilön oikeusaseman turvaa lainsäädäntö, hallinnon lainalaisuus, riippumaton
tuomioistuinlaitos ja perusoikeuksien kunnioittaminen. Perustuslaissa säädetyt
perusoikeudet suojaavat yksilön asemaa sekä suhteessa valtioon että muihin
yksityisiin.

Suomen korkeimman hallinto-oikeuden entinen presidentti
ja arvostettu oikeusvaltiokysymysten asiantuntija Pekka Hallberg on jäsentänyt
oikeusvaltion perusteita neljän kokonaisuuden kautta:

1.       Vallankäytön
sitominen lakiin eli julkinen valta perustuu lainsäädäntöön ja lakia
kunnioitetaan.

2.       Vallanjaon
pitäminen tasapainoisena: perinteisen vallan kolmijako-opin mukaisesti
lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovalta on erotettu toisistaan.

3.       Perus- ja
ihmisoikeuksien kunnioittaminen siten, että lainsäädännössä määritellyt
oikeudet tosiasiassa toteutuvat.

4.       Järjestelmän
toimivuus kokonaisuutena: oikeusvaltiossa on kyse laajasta kokonaisuudesta,
johon liittyvät demokratia, hyvä hallinto, ihmisoikeuksien kunnioitus,
tasa-arvo ja turvallisuus.

Oikeusvaltion ideaan kuuluu siis suuri määrä käsitteitä,
joiden sisältö on väistämättä jossain määrin tulkinnanvarainen ja voi vaihdella
kulloisenkin asiayhteyden mukaan. En kuitenkaan voi tässä puheenvuorossa
käsitellä kaikkia niitä syvemmin, vaan keskityn seuraavassa perus- ja
ihmisoikeuksiin.

Kuten tunnettua, ihmisoikeuksilla tarkoitetaan oikeuksia,
jotka kuuluvat yhtäläisesti ja poikkeuksetta jokaiselle ihmiskunnan jäsenelle.
Ihmisoikeudet perustuvat ajatukseen ihmisestä moraalisena ja eettisenä olentona
sekä jokaiselle kuuluvasta ihmisarvosta. Ihmisoikeuksien tärkeitä
ominaispiirteitä ovatkin yleismaailmallisuus, luovuttamattomuus, jakamattomuus
ja perustavanlaatuisuus. Kansallisesti taas puhumme perusoikeuksista eli
perustuslaissa kaikille turvatuista oikeuksista. Sisällöllisesti perus- ja
ihmisoikeudet vastaavat pitkälti toisiaan, oli sitten kyse ns. ensimmäisen
sukupolven ihmisoikeuksista eli kansalais- ja poliittisista oikeuksista tai ns.
toisen sukupolven taloudellisista, sosiaalisista ja sivistyksellisistä
oikeuksista.

Ihmisoikeuksien painoarvo ja ihmisoikeusnormien
kehittäminen sai voimakkaan sysäyksen toisen maailmansodan julmuuksista. Vaikka
keskitynkin puheenvuorossani Eurooppaan, on tässä yhteydessä todettava se
perustavanlaatuinen merkitys, joka Yhdistyneiden kansakuntien yleisistunnossa
vuonna 1948 hyväksytyllä ihmisoikeuksien yleismaailmallisella julistuksella on.
Julistuksella on ollut merkittävä rooli kansainvälisten ihmisoikeusnormien
kehittämisessä ja se on saanut lähes kaikkien valtioiden hyväksynnän. Siinä
mainitut oikeudet ovat antaneet pohjan yli 90 kansainväliselle sopimukselle,
julistukselle ja muille asiakirjoille pelkästään YK-järjestelmässä.

Totean vielä kuvaavana piirteenä Euroopassa vallitsevan
monenlaisen päällekkäisyyden ihmis- ja perusoikeuksien sääntelyssä ja
suojelussa: meillä on YK:n sopimusvalvontajärjestelmä, Euroopan neuvoston
puitteissa Euroopan ihmisoikeussopimus ja ihmisoikeustuomioistuin,
viimeisimpänä tulokkaana Euroopan unionin perusoikeuskirja, johon
EU-tuomioistuin nykyään myös säännönmukaisesti viittaa, sekä kansalliset
perustuslait ja tuomioistuimet. Lisäksi valmisteilla on EU:n liittyminen
Euroopan ihmisoikeussopimukseen, mikä on ollut Suomen pitkäaikainen tavoite.
Olemmekin hyvin tyytyväisiä siihen, että neuvotteluprosessi on nyt saatettu
päätökseen ja liittyminen näyttäisi olevan lähellä. Suomi on toiminut
liittymisen puolesta pitkään ja aktiivisesti, ja liittyminen on mielestämme
tärkeää sekä symbolisesti että yksilön kannalta.

Unionin toimielinten saattamista ensi kertaa ulkopuolisen
perus- ja ihmisoikeusvalvonnan piiriin on pidettävä monella tapaa merkittävänä
edistysaskeleena. Liittyminen tulee vahvistamaan perus- ja ihmisoikeuksien
suojaa Euroopassa saattamalla EU:n oikeusjärjestelmän ulkopuolisen ihmis- ja
perusoikeuksien kontrollin piiriin. Se on nähtävä Euroopan unionin
perusoikeuskirjaa täydentävänä perusoikeuksien suojan takeena. Liittymisellä
täydennetään toisaalta myös unionin jäsenvaltioiden kansallisten
perusoikeusnormistojen muodostamaa suojaa.

***

When
having a closer look at the European human rights system, the European
Convention on Human Rights stands out. The treaty, inspired by the 1948
Universal Declaration of Human Rights, was designed to protect human rights,
democracy and the rule of law. The Convention was carefully crafted by experts
of those 10 countries from Western Europe who founded the Council of Europe in
1949. Today the convention is a landmark instrument to which all 47 Council of
Europe member states are parties.

The
European Convention on Human Rights was the Council of Europe’s first legal
treaty to protect human rights. Its preamble provides for ”the maintenance
and further realization of human rights and fundamental freedoms,” which
”are the foundation of justice and peace in the world and are best
maintained on the one hand by an effective political democracy and on the other
by a common understanding and observance of the human rights upon which they depend.”

The
Convention, signed in 1950, entered into force in 1953. At the same time was
established the European Commission of Human Rights and the European Court of
Human Rights. On the 1st of November 1998 the new European Court of Human
Rights was established to be the only control organ, ”the single
court”, and the Commission ended its work at the end of October 1999.

The
Court’s rulings are binding. The Convention has proved to be both flexible and
innovative. It is called a living instrument that must be interpreted according
to present-day conditions. I would argue that the evolutive interpretation on
one hand and the national margin of appreciation on the other have laid the
best possible foundation for a widely shared European human rights system. In
order to be effective, the system has to be perceived as legitimate and based
on shared values in all countries that are parties to the Convention. 

***

Käsittelen vielä Euroopan ihmisoikeussopimusta
konkreettisemmalla tasolla. Koska sopimus on itsessään suhteellisen suppea ja
yleisluontoinen, se edellyttää jatkuvaa uutta pohdintaa
ihmisoikeustuomioistuimen tulkinnan kautta. Sopimus koskee lähinnä perinteisiä
vapausoikeuksia, mutta sopimuksella on turvattu myös esimerkiksi oikeus
koulutukseen ja ammattiyhdistystoiminnan vapaus. Vapausoikeuksista mainittakoon
kidutuksen kielto, oikeus vapauteen ja turvallisuuteen, oikeus nauttia
yksityis- ja perhe-elämän kunnioitusta, ajatuksen- omantunnon ja uskonnonvapaus
sekä sananvapaus.

Otan kuitenkin lähempään tarkasteluun sopimuksen 6
artiklan, joka koskee oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja on tärkeä
osa oikeusvaltioperiaatetta. Tähän artiklaan liittyvät tapaukset ovat
korostuneet viime vuosina sopimuksen valvontakäytännössä ja sopimusmääräys on
osoittautunut ehkä vaikeimmin tulkittavaksi ja myös sopimusvaltioiden kannalta
yhdeksi haastavimmista artikloista. Keskeistä on, että artikla on sopimuksen
laajin ja sen vuoksi sitä koskevia tulkintoja on eniten.

Oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin on monitahoinen
kysymys. Arvioitaessa oikeudenmukaisuuden kriteerien täyttymistä kiinnitetään
huomiota ainakin tuomioistuimen riippumattomuuteen, viivytyksettömän
oikeudenkäynnin vaatimukseen ja oikeuteen käyttää avustajaa jo esitutkinnassa.
Muita merkityksellisiä seikkoja ovat sopimuksen lisäpöytäkirjassa oleva ne bis
idem –kielto ja itsekriminointisuoja. Ensiksi mainittu kielto syyttää tai
tuomita kahdesti samassa asiassa samoin kuin syytetyn oikeus pysyä vaiti ja
olla esittämättä todisteita itseään vastaan ovat meillä Suomessakin pitkälti
toteutuneet juuri ihmisoikeustuomioistuimen tulkintojen kautta.

***

Haluaisin vielä korostaa ihmis- ja perusoikeuksien
perustavanlaatuisuutta. Tässä yhteydessä varsin mielenkiintoinen kysymys on
kansallinen harkintamarginaali, joka Euroopan ihmisoikeussopimukseen
liittyneillä valtioilla on. Sopimusmääräyksiä voidaan kansallisesti tulkita
jossain määrin, mutta marginaali on hyvin vähäinen ihmisoikeuksien kovan ytimen
alueella kuten vapauteen ja koskemattomuuteen tai sananvapauteen liittyvissä
kysymyksissä. Se kuitenkin laajenee lähestyttäessä esimerkiksi omistusoikeuteen
ja uskontoon liittyviä kysymyksiä. Ratkaisut eivät silti aina ole helppoja tai
yksiselitteisiä.

Esimerkistä käy muutaman vuoden takainen niin sanottu
krusifiksi-päätös, jossa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen suuri jaosto kumosi
aiemman jaostotuomion koulujen krusifikseista. Tapauksessa Italiassa asuva
suomalainen nainen oli valittanut lastensa luokissa olevista krusifikseista.
Ensi vaiheessa tuomioistuin katsoi, että koululuokissa olevat krusifiksit
vahingoittavat vanhempien oikeutta kasvattaa lapsiaan omien vakaumustensa
mukaisesti. Ratkaisusta syntyi suuri kohu ja jatkokäsittelyssä tuomioistuimen
suuri jaosto totesi, että vaikka krusifiksi on uskonnollinen symboli, ei ollut
näyttöä, että koulujen seinällä olevat krusifiksit vaikuttaisivat oppilaisiin.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut heijastavat
omalta osaltaan sitä tosiasiaa, että Eurooppa on kansallisvaltioiden
monikulttuurinen kokonaisuus. Euroopan ihmisoikeussopimus on elävä
instrumentti, jota tavallisen ja evolutiivisen tulkinnan kautta kehitetään
vastaamaan muuttuvaa yhteiskunnallista todellisuutta ja arvoja. Vaikka
alkuperäiset sopimusmääräykset eivät esimerkiksi annakaan samaa sukupuolta
olevien välisille perhesuhteille yhtä pitkälle menevää suojaa kuin eri
sukupuolta oleville, linjasi tuomioistuin vuonna 2010 tapauksessa Schalk ja
Kopf vastaan Itävalta, että perhe-elämän – eikä vain yksityisyyden – suoja
ulottuu myös samaa sukupuolta olevien henkilöiden vakiintuneisiin
parisuhteisiin.

***

In
addition, I would also like to make some comments on topical issues relating to
the rule of law, justice and Europe.

Earlier
this year the Secretary General of the Council of Europe launched a report on
the state of democracy, human rights and the rule of law in Europe. The report
provides quite alarming information on the situation in Europe:  discrimination, racism, conditions of
detention, corruption, just to mention few, are wide-spread problems on our continent.

According
to the report, the set-up and functioning of the judiciary is also among the
most frequent challenges in Europe – which obviously has direct implications to
the access to justice and protection of human rights.

The
report very effectively helps us to focus our attention to the key human rights
challenges in Europe and provides a set of recommendations how to tackle these
challenges. To prepare the report the Secretary General sent a request of
information to each Member State on three particular challenges identified on
the basis of recommendations of the monitoring bodies. Regarding Finland, the
three identified questions included: situation of the Sami; detention
conditions; and violence against women.

Clearly,
the process is very useful in terms of the support it renders to the effective
functioning of the independent monitoring mechanisms. It also supports more
systematic use of the findings of the monitoring mechanisms and helps to focus
our attention on the key human rights challenges in Europe.

We
all have our challenges when it comes to human rights. Discussing these
challenges openly, sharing good practices and learning from each other it
therefore most useful for all of us.

***

The
current crisis in Ukraine has shown that the Council of Europe and its
instruments can have a central part to play solving the situation. The role of
the Council of Europe is mainly to build and restore confidence, protect human
rights and support the development of legislation and justice systems.

Secretary
General, Commissioner for Human Rights, Venice Commission and different
monitoring bodies have been providing their expertise in the situation in
Ukraine. One of the initiatives includes International Advisory Panel to
support the investigation of human rights violations that have taken place.
Furthermore, the Venice Commission provides its expertise to drafting of the
new Constitution. The Council of Europe also has a programme to support
immediate measures related to the constitutional process, renewal of
legislation, strengthening of human rights including minority rights etc.

To
come back to the report on the state of democracy, the rule of law and human
rights in Europe, one of the conclusions was that in the situations of crisis
or conflict the Council of Europe monitoring mechanisms should be able to
respond even more effectively and quickly.

A
good example is the very quickly launched visit of the experts of the Framework
Convention for the Protection of National Minorities to Ukraine last spring
(March 2014). In a crisis situation, a visit by an independent mechanism and
the information collected as well as conclusions made by it are vital.

***

Lopuksi vielä muutama sana ajankohtaisista poliittisista
kysymyksistä: Mitä tulee Ukrainan kriisiin, Suomi painottaa EU:n yhtenäisyyttä
samalla kun pyrkii vaikuttamaan Venäjään korkean tason kahdenvälisten
keskustelujen kautta. Suomi myös tukee Ukrainaa kehitysyhteistyövaroin Euroopan
neuvoston ja Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankin kautta. Lisäksi Suomi
on tukenut Etyjin monitorointimissiota Ukrainassa rahallisesti ja lähettämällä
henkilökuntaa. Tavoitteena on päästä kestävään poliittiseen sopuun ja
tilanteeseen, jossa oikeusvaltion eri ulottuvuudet toteutuvat.

Yleisellä tasolla korostan, että yksilön ihmisoikeuksia
ja perusvapauksia sääntelevät sopimukset ovat eurooppalaisen oikeusvaltion
kivijalka. Kansainvälisten ihmisoikeussopimusten antaman suojan tasoa on
alueellisesti kehitetty yksityiskohtaisemmaksi. Eurooppalaisella tasolla päästään
suojelun tasossa kattamaan myös sellaisia kysymyksiä, joiden kansainvälinen
sääntely on erinäisistä syistä ja herkkyyksistä johtuen vaikeaa. Tästä
esimerkkeinä ovat muun muassa vähemmistöjen oikeuksiin liittyvät eurooppalaiset
sopimukset, joista toisella suojellaan kansallisia vähemmistöjä ja toisella
kieliä, joita käytetään alueellisesti tai vähemmistöryhmissä.

Oikeudellisen sääntelyn, sopimusverkoston ja muiden
standardien kattavuus ei kuitenkaan kerro koko totuutta oikeusvaltion
tilanteesta. Poliittinen tahto voi riittää normiston luomiseen, usein
vertaispaineen vaikutuksesta. Oikeusvaltion todellinen tilanne punnitaan vasta
normien ja eriasteisten standardien täytäntöönpanon kautta. Tässä
eurooppalainen kivijalkamme säröilee – perusta ei ole niin vahva kuin 65
vuodessa luotu sopimusjärjestelmä antaisi olettaa.

Ihmisoikeussopimusten täytäntöönpanon valvontaan
perustettu alueellinen järjestelmä pohjautuu varsinkin uusien sopimusten osalta
määräaikaisraportoinnille ja sen pohjalta avautuvaan rakentavaan vuoropuheluun
viranomaisten ja myös kansalaisyhteiskunnan kanssa. Täytäntöönpanoa valvovat
elimet ovat itsenäisiä ja riippumattomia. Olemme sopimusmääräyksiä hyväksymällä
antaneet niille toimivallan.

Pidän erittäin huolestuttavana suuntausta, jossa näiden
valvontaelinten näkemyksiä, päätelmiä ja suosituksia kyseenalaistetaan täysin
poliittisin perustein. Avoimuutta rajoitetaan ja raportoinnin kautta saatuja
tietoja ja päätelmiä halutaan pitää pois julkisuudesta. Pahimmillaan päätelmät
ja suositukset lukkiutuvat Euroopan neuvoston ministerikomiteaan poliittisten
erimielisyyksien takia. Itsenäisten ja riippumattomien sopimusvalvontaelinten
päätelmien sisältöä pyritään muuttamaan kyseenalaistamalla niiden sisältöä.
Samalla kyseenalaistetaan sopimusvalvontajärjestelmän tarkoitus ja sitoutuminen
oikeudellisiin velvoitteisiin.

Ihmisoikeussopimusten täytäntöönpanon osalta
peräänkuulutan ajattelumallin muutosta. Pidän jokseenkin kummallisina
toteamuksia, että hallitus menee puolustamaan määräaikaisraporttiaan sopimusvalvontaelimeen.
Kyseessä ei ole sopimusvaltion tuomitseminen. Kyseessä on jatkuva rakentava
vuoropuhelu ja riippumattoman tahon antama kannustus nostavat täytäntöönpanon
tasoa entistä korkeammalle kansalliset erityispiirteet huomioon ottaen.
Täytäntöönpanon kehittämistä voidaan tehdä monin eri tavoin ja välinein.
Kärjistäen voisikin sanoa, ettei tule katsoa asioita mustavalkoisesta, vaan
edistää ihmisoikeusmyönteistä kehitystä.

Tulee myös muistaa, että ensisijainen ja viimekätinenkin
vastuu Euroopan ihmisoikeusjärjestelmän toimivuudesta on sopimusvaltioilla
itsellään, erikseen ja yhdessä, kuten Euroopan ihmisoikeussopimuksen
johdannosta ilmenee. Toimiva oikeusvaltio, jossa perus- ja ihmisoikeudet
toteutuvat, vaatii työtä ja sitoutuneisuutta joka päivä.

Kiitän kaikkia kuulijoita huomiostanne ja toivon
keskustelun jatkuvan vilkkaana.

29.8.2014

Ukraina Tänään

Ukrainan tilanne on edelleen kärjistynyt. Vaikka kaikkeen uutisointiin on edelleen syytä suhtautua varauksellisesti, näyttää ilmeiseltä, että Venäjän aineellinen tuki ja osallistuminen taistelutoimiin Itä-Ukrainan separatistien tukena on ylittänyt sen rajan, että se enää olisi millään tavoin uskottavasti kiistettävissä.

Sellainen tulkinta että kyse olisi suurhyökkäyksen valmistelusta ja aikeesta ottaa osia Ukrainasta pysyvästi haltuun ei edelleen vaikuta todennäköiseltä. Luultavampaa on, että separatistien jatkuvasti menettäessä asemiaan katsoo Venäjä voimakkaamman väliintulon tarpeelliseksi oman puhevaltansa ja separatistien aseman säilyttämiseksi. Tämä ei olisi mielekästä, ellei se samalla ole valmis olemaan mukana sellaisen konfliktin lopettavan poliittisen ratkaisun hakemisessa, joka ei ole sille liian iso arvovaltatappio. Tämän ratkaisun elementit ovat kaikki valtiolliset osapuolet – Ukraina ja Venäjä – jo useammassa yhteydessä hyväksyneet. Se voi kuitenkin perustua vain Ukrainan suvereniteetin ja koskemattomuuden sekä Itä-Ukrainan venäjänkielisen väestön legitiimien toiveiden kunnioittamiseen. Jälkimmäisillä ei kuitenkaan ole yhteyttä siihen mitä omaakin väestöään terrorisoivat separatistijohtajat edustavat, vaan niiden oikea käsittelypaikka on se inklusiivinen kansallinen dialogi, joka aikaisempiinkin rauhansuunnitelmiin on sisältynyt.

On torjuttava kylmän sodan asetelmiin johtava ja kuumemmankin konfliktin vaaran sisältävä toimien ja vastatoimien kierre. Aseiden vaientaminen ja neuvotteluratkaisu on edelleenkin ainoa tie konfliktin lopettamiseen, ja siinä EU:n ja kaikkien sen jäsenmaiden on jatkettava työtä, muistaen että ratkaisun avaimet eivät löydy vain Moskovasta vaan myös Ukrainan toimista. Päätetyt pakotteet ovat tämän tukemiseksi edelleen tarpeen. Niiden lisääminen tilanteessa, jossa ne ovat vasta vähitellen vaikuttamassa olisi nyt vain symboliteko, vaikka varautumista lisätoimiin onkin pakko jatkaa.

25.8.2014

Puhe edustuspäällikköpäivillä, 25.8.2014, Helsinki

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tehtävä on aina ollut suomalaisten
hyvinvoinnin edistäminen ja turvallisuuden varmistaminen. Tämä perustehtävämme,
vaikka se eri aikoina on voitu vähän eri tavoin ilmaista, on koko
itsenäisyytemme aikana pysynyt samana. Kun Porin SuomiArenan menestyksekkäässä
ulkoministeriön paneelitilaisuudessa kysyttiin mikä ulkopolitiikkamme tärkein
tehtävä tänään on vastasin, että ”maailman pelastaminen”. Tätä toivon tämänkin
puheenvuoroni perustelevan.

 Meidän ulko- ja
turvallisuuspolitiikkaa työksemme tekevien on aina muistettava, että tehtävämme
on Suomen ja suomalaisten asian ajaminen – jos me emme sitä tee, ei sitä tee
kukaan muukaan. Meidän hyvinvointimme ja turvallisuutemme ei kuitenkaan siitä
kohennu, jos muilla menee huonosti. Muiden pahoinvointi ja turvattomuus on
nykyisessä 7,3 miljardin ihmisen asuttamassa keskinäisen riippuvuuden
maailmassa myös meitä uhkaava asia.

Pian itsenäisyytemme alussa ymmärsimme, että hyvät naapuruussuhteet ovat
meille elintärkeitä. Luonnolliseksi viiteryhmäksemme otimme jo 30-luvulla
pohjoismaisen ryhmittymän. Asetimme jo Kansainliiton aikana toiveita
monenkeskiseen yhteistyöhön ja kollektiiviseen turvallisuuteen, vaikka ne eivät
suurvaltojen, ja tilaisuuden tullen pienempienkin valtojen, harjoittaman
voimapolitiikan kahteen maailmansotaan johtaneessa maailmassa vielä
täyttyneetkään.

Toisen maailmansodan jälkeen kollektiivisen turvallisuuden tavoittelu sai
uusia muotoja, joka kylmän sodan vuosina perustui supervaltojen johtamien
sotilasliittojen kauhun tasapainoon. Sen rinnalle vakautta tuottavaksi voimaksi
alkoi nousta taloudellinen kanssakäyminen ja globalisaatio sekä ihmisoikeuksia,
demokratiaa ja oikeusvaltiopohjaa vahvistavan kansainvälisen normipohjan
asteittainen kehittäminen.

Viime vuonna puhuin tässä tilaisuudessa maailmassa vaikuttavasta kahdesta samanaikaisesta
todellisuudesta. ”Yhtäällä on vanhan reaalipolitiikan maailma, jossa valtiot
nojaavat voimapolitiikkaan ajaakseen kansallista etuaan, myös muiden
kustannuksella, jos mahdollista ja sallittua. [ ] Toisaalla on keskinäisen
riippuvuuden maailma, jossa uusiin turvallisuushaasteisiin kukaan ei voi
vastata vain yksin ja/tai vain voimapolitiikan keinoin. [ ] Ulko- ja
turvallisuuspolitiikan täytyy ottaa huomioon molemmat todellisuudet, sillä
vaikka voimapolitiikka yksinään ei enää toisi kestäviä etuja, on vielä
johtajia, jotka elävät vanhassa todellisuudessa.”

Tänään tuo voimapolitiikan todellisuus on palannut keskuuteemme myös
Euroopassa. Krimin annektointi ja Ukrainan destabilisointi ovat toimia, jotka
loukkaavat kansainvälistä oikeutta, rikkovat Venäjän hyväksymiä kansainvälisiä
sopimuksia ja uhkaavat Ukrainan koskemattomuutta. Näihin on myös Euroopassa
reagoitu Venäjään kohdistetuilla pakotetoimilla.

EU:n
pakotepäätökset eivät odotetusti ole välittömästi auttaneet konfliktin
lopettamista. eivätkä Venäjän vastatoimet ole nekään tulleet yllätyksenä. EU:n
pakotepäätösten tarkoituksena on kuitenkin tukea pyrkimyksiä
neuvotteluratkaisuun. Välillä on kuitenkin näyttänyt siltä, että Venäjän
haluttomuutta on vastannut myös EU:n jonkinasteinen kyvyttömyys ryhtyä vakavaan
ja vaativaan poliittiseen neuvotteluprosessiin konfliktin lopettamiseksi. Sitäkin
tärkeämpää ja arvokkaampaa on ollut Saksan sekä Ranskan aktiivisuus ratkaisun
löytämiseksi, mitä me Suomesta olemme monin tavoin myös Tasavallan presidentin
tapaamisten ja yhteyksien kautta halunneet tukea.

Ukrainan
hallituksella on koko ajan ollut kiistämätön oikeus ja velvollisuuskin
palauttaa maahan järjestys. Toisin kuin ukrainalaisten selvän enemmistön tuella
presidentiksi valitulla Poroshenkolla, ei aseistetuilla separatistijoukkioilla
ole minkäänlaista valtakirjaa esiintyä Donbasin alueen venäjänkielisen väestön
nimissä. Merkit viittaavat päinvastoin siihen, että heidän väkivaltainen
käytöksensä ja pelottelunsa on edelleen vähentänyt heidän alun perinkin
vähäistä kannatustaan alueen väestön keskuudessa.

Venäjänkielisillä
ukrainalaisilla on myös legitiimejä huolia ja odotuksia, joihin ns. separatistien
aseistariisuminen ei vielä mitenkään vastaa. Kaikissa konfliktin
ratkaisusuunnitelmissa, alkaen helmikuun Maidanin mielenosoitukset
lopettaneesta sopimuksesta, Geneven sopimuksen ja ETYJ:n tiekartan kautta
Poroshenkon rauhansuunnitelmaan, on keskeisellä sijalla inklusiivisen dialogin
kautta aikaansaatava, kaikkien vähemmistöjen ja alueiden oikeudet ja
päätäntävallan turvaava poliittinen ratkaisu perustuslakiuudistuksineen ja
parlamenttivaaleineen. Uudistukset ovat tarpeen konkurssin partaalla horjuvassa
maassa kaikille ukrainalaisille, joilla tähän asti ei ole ollut mahdollisuutta
elää demokraattisessa ja korruptiosta vapaassa oikeusvaltiossa.

Ukrainalla on sotilaallinen kyky, jos ns. separatistien tukemista
Venäjältä ei jatketa tai lisätä, viedä ns. terroismin vastainen operaationsa
päätökseen. Kahden suuren kaupungin lopullinen haltuunotto ei tule kuitenkaan
onnistumaan ilman suurta verenvuodatusta, kasvavia siviiliuhreja ja
humanitäärisen hädän kärjistymistä.

Nyt olisi siis vihdoinkin aika vaientaa aseet, antaa muille kuin
vakaviin sotarikoksiin syyllistyneille mahdollisuus kunnialliseen vetäytymiseen
Venäjän puolelle – missä aika monen kotikin on – ja toteuttaa Poroshenkon
rauhansuunnitelma tavalla, joka luo kaikille ukrainalaisille heidän kieleensä
tai muuhun taustaansa katsomatta mahdollisuudet turvalliseen elämään heidän
kielellisiä ja muita oikeuksiaan turvaavassa hajautetussa valtiossa, joka ei
ole riidoissa yhdenkään naapurinsa kanssa.

Huominen kokous Minskissä Venäjän, Valkovenäjän ja Kazakstanin
päämiesten ja Poroshenkon kesken, jossa mukana myös EU:n komission vahva
edustus Cathy Ashtonin johdolla, on lähin tilaisuus hakea ratkaisua.

Minskin kokous on myös tilaisuus EU:lle vakuuttaa Venäjä siitä,
että se ei Ukrainan kanssa tehdyllä assosiaatiosopimukselle eikä muilla
toimillaan ole rakentamassa mitään Venäjän etuja vahingoittavaa omaa
etupiiriään, vaan että kaikkien Ukrainan naapureiden yhteinen intressi on vakaa,
hyvinvoiva, demokraattinen ja maan kaikkien kansalaisten kodikseen kokema
Ukraina, jolla on hyvät suhteet kaikkiin naapureihinsa. Sekin on sanottava,
että jos tähän olisi Itäisen kumppanuuden kehittämisessä alusta alkaen
panostettu, olisi konfliktin kärjistyminen nykyiselle asteelleen kenties voitu
välttää.

Ihanteellista, mutta valitettavasti kuitenkin epärealistista on
odottaa, että myös Krimin kysymys voitaisiin nyt ratkaista yhteisymmärryksessä
Ukrainan konfliktin lopettamisen osana. Siihenkin löytyy malleja, mutta niiden
kehittäminen ja käyttöönotto vaatii vielä pitempää kypsyttelyä. Annektointi ja
sen toteuttamistapa jää siten vielä ehkä pitkäksikin aikaa avoimeksi haavaksi,
joka estää täydellisen EU-Venäjä suhteiden normalisoinnin. Se ei silti saa
muodostua esteeksi niiden asioiden ratkaisemiseksi ja sen yhteistyön
kehittämiseksi, joka on edelleen tärkeätä ja välttämätöntä ja kaikille
osapuolille hyödyllistä ja tarpeellista. Tämä koskee niin kaikkea
kansalaisyhteiskunnan rajat ylittävää kanssakäymistä kuin alueellisia
yhteistyörakenteita tai globaalihaasteiden ratkaisemista.

Arvoisat kuulijat!

Ukraina ja konfliktien maailma tuottavat myös informaatiohaasteita. Totuus
on tunnetusti kaikissa konflikteissa ensimmäinen uhri.

Olen muutamassa yhteydessä puhunut viime aikoina luotettavan tiedon ja
ulkopoliittisen analyysin tarpeesta. Tämä korostuu erityisesti senkaltaisissa
konflikteissa, jollainen on nyt Ukrainassa käynnissä.

Tässä tilaisuudessa on syytä painottaa, että vaikka parempi ja
luotettavampi tieto on aina tervetullutta, emme me suomalaisina
päätöksentekijöinä kuitenkaan minkäänlaisessa pimennossa toimi. Ulkoministeriö
ja edustustoverkkomme tuottavat kiitettävän laadukasta raportointia. Suurin
ongelmamme on, että enemmillä resursseilla voisimme tuottaa sitä enemmän ja
useammista paikoista, sen sijaan, että nyt joudumme pohtimaan vieläkö
edustusverkkoa on edelleen harvennettava. 

  
Oma raportointimme kattaa politiikan, talouden, kulttuurin ja median.
Esimerkiksi Kiovan ja Moskovan lähetystöjen kautta tulee päivittäin laajoja
katsauksia ja ajoittain selventäviä analyysejä ja arviota. Säännöllistä tietoa
tuottavat myös suojelupoliisi ja sotilastiedustelu, jonka lisäksi EU:n
ulkoasiainhallinnon katsaukset ja raportit ovat soveltuvin osin
käytettävissämme. Ministeriössä on osaavaa väkeä, joka kokoaa ja käyttää tätä
tietoa Suomen käymien neuvottelujen ja päätöksenteon pohjaksi. Voimavarat ovat
tietysti jonkinlainen rajoite, mutta kriittisimmissä tilanteissa voidaan
resursseja kohdentamalla varmistaa kulloinkin tarpeellinen seuranta ja
kannanottovalmius, vaikka se tapahtuisi muiden vähemmän kiireellisten asioiden
kustannuksella.

 
Kun konflikteissa ns. informaatiosodan osuus käy koko ajan merkittävämmäksi,
joutuu myös saadun tiedon luotettavuuden varmistaminen koetukselle.
Päivittäinen informaatiovirta kaikissa median muodoissa lisääntyy koko ajan ja
iso osa tästä ei ole oikeata informaatiota vaan tahallista tai tahatonta
disinformaatiota. Kun päättäjiltä edellytetään lähes välittömästi reagointia,
on vaarallista antaa kommentteja saatikka tehdä päätöksiä puutteellisen,
vahvistamattoman tai suorastaan väärän tiedon perusteella.


Propaganda, jollaista esim. Venäjän valtiollisessa ohjauksessa olevan median
informaatio valtaosaltaan on, on kohtuullisen helppoa tunnistaa sellaiseksi ja
suhtautua siihen riittävällä epäluulolla. Toisaalta propagandaväitteenkin
takana voi olla jokin todellinen tapahtuma, jota sitten suurennellaan tai
vääristellään omiin tarkoituksiin.

Mutta minkään maan media ei kuitenkaan ole – eikä minkään maan
tiedustelutietokaan – sellaista, että sitä kritiikittä ja vahvistamatta
kannattaa niellä. Juuri tämän informaatiovirran käsittelemiseksi olen
peräänkuuluttanut sellaista luotettavaa ja mielipiteistä pidättyvää analyysikeskusta,
joka pystyisi tätä tietomassaa perkaamaan ja kertomaan kuinka luotettavaa tai
epäluotettavaa kulloinenkin tieto on, kuinka lähellä lähde yhtä tai toista
osapuolta on, ja myös sanomaan milloin tietoa ei voida vielä sen enempää
vahvistaa kuin todeta vääräksi.


Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa tai sen osa-alueita käsitteleviä
tutkimuslaitoksia on kohtuullisen paljon. Parhaimmillaan ne tuottavat
laadukasta ja hyödyllistä tutkimusta ja analyysiä, jonka arvo ei ole kiinni
siitä voidaanko sitä käyttää välittömän päätöksenteon pohjana, vaan miten se
päätöksentekijöiden yleistä tietoa ja ymmärrystä lisää. Se on tarpeen ja
hyödyllistä silloinkin, kun päätöksentekijä ei päätyisikään samaan
toimintalinjaan mitä tutkija mahdollisesti suosittelee. Tutkijoilla saa ja itse
asiassa pitäisikin olla mielipiteitä, mutta myös erityisen kehittynyt
lähdekritiikki ja kyky erottaa mielipiteet analyysistä ja se mikä on oikea
paikka ja yhteys esittää niitä. Erilaiset ideologiset tai koulukunta-taustat
sekä sidonnaisuudet on myös syytä aina tuoda avoimesti esiin.

Selvää on, ettei Suomen kaltainen eurooppalaisiin arvoihin perustuva avoin yhteiskunta voi informaatiosodankäyntiinkään vastata perustamalla propagandaelimiä. Se ei olisi oikea tie. Avoimuus, kriittisyys ja epämukavienkin totuuksien etsintä ja julkistaminen ovat avoimen yhteiskunnan paras puolustus. Avoimuuden ja kansalaisoikeuksien arvoista kiinnipitäminen on myös osa oikeaa kyberturvallisuusstrategiaa.

Arvoisat kuulijat,

Monet Suomessa kysyvät, johtaako voimapolitiikan näkyvä paluu myös
paluuseen kylmän sodan maailmaan, onko myös kuuman sodan mahdollisuus kasvanut
ja kohdistuuko myös Suomeen uudenlaisia uhkia. Kysymykset ovat ymmärrettäviä ja
niihin on osattava antaa asiallisia ja perusteltuja vastauksia.

Pahimpiakaan
kehityskulkuja ei voi kokonaan sulkea pois. Uhkaavimpien mahdollisuuksien avoin
kohtaaminen ja analyysi auttavat myös niiden torjumisessa, joka on sekä
välttämätöntä että mahdollista. Voimmekin katsoa, etteivät nyt korostuneet
haasteet kuitenkaan muuta niitä fundamentteja, joiden varaan Suomen
turvallisuus rakentuu.

Kylmä
sota jakoi koko maailman tavalla, jossa puolueettomuudelle oli vain hyvin kapea
liikkumatila. Tähän maailmaan ei ole senkään vuoksi paluuta, että enemmistö
maailman kansoista ja valtioista ei enää tällaiseen kahtiajakoon tule
alistumaan. Tämä vastaa varmasti myös suomalaisten valtaenemmistön käsityksiä,
jotka eivät halua kylmän sodan jakolinjoja Suomen rajoille. Ne eivät myöskään
millään tavoin edesauttaisi Euroopan eteläisen naapuruston tilan
kohentamisessa, joka on ja pysyy koko Euroopan yhteisenä
turvallisuusintressinä.

Voimapolitiikan
maailman pullistelu ei ole syrjäyttänyt keskinäisen riippuvuuden maailmaa,
saatikka poistanut välttämättömyyttä vastata megahaasteeseen, jota siirtyminen
ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävään kehitykseen merkitsee,
ja johon meillä on parhaassa tapauksessakin maailmanlaajuisesti aikaa enintään
muutama vuosikymmen.

Suomi
on toistuvasti vuosittain julkaistavassa Index of Failed States-listauksessa
arvioitu maailman vähiten epäonnistuneeksi valtioksi. Tämä antaa Suomelle
uskottavan ja vahvan pohjan kertoa siitä, miten demokratia, sukupuolten välinen
tasa-arvo ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, sekä osaamiseen, yrittämiseen, yhteistyöhön
ja kattaviin palveluihin perustuva hyvinvointivaltio ovat avain useimpiin
niihin asioihin – vakauteen, rauhaan, köyhyyden poistamiseen ja hyvinvointiin –
joita kaikki kansat, joilla on mahdollisuus tehdä vapaita valintoja
tavoittelevat.

Siksi
on esitettävä huoli siitä, että voimapolitiikan paluu uhkaa muodostua jarruksi
globaaliagendalla olevien ilmastomuutoksen pysäyttämisen, joukkotuhoaseiden
leviämisen estämisen ja muiden ekologisten ja laajaan turvallisuuteen
kohdistuvien haasteiden ratkaisemiseen. Sellaiseen meillä ei maailmassa ole
varaa.

Arvoisat
kuulijat,

Ulkoministeriö uusii koko viestintänsä tämän vuoden aikana. Kyse on ennen kaikkea viestintää koskevien toimintatapojen uudistamisesta koko ulkoasianhallinnossa. Viestintäosaston uudelleenrakentaminen organisatorisesti on vasta ensimmäinen askel.
Sisältömielessä keskeinen tavoite on ohjata viestintätoiminta mahdollisimman tiukasti ministeriön keskeisten toimintatavoitteiden ympärille. Tämä onnistuu vain, jos keskustelu VIEn ja muiden osastojen kanssa sujuu. Näin ulkoasiainhallinnossa tehtävä hyvä työ saadaan näkyväksi. VIE vie Suomea ulkomaille, ja ulkoministeriötä Suomeen, kuten viestintäosasto itse sanoo.
Uudistus on hyvä uutinen edustustoille. Jatkossa jokaisella edustustolla on viestintäosastolla kummiyksikkö, johon se ottaa yhteyttä. On niin sanotusti yksi luukku, josta viestintätukea saa, koskeepa asia nettisivujen ylläpitoa tai laajempaa Team Finland -operaatiota.

Ulkoministeriö linjasi jo valtiosihteeri Antti Satulin
aikana, että emme käytä viestinnässä niin kutsuttua spokesperson / puhemies
-mallia. Suomalaiseen demokratiaan kuuluu, että tiedotusvälineet saavat tietoa
mahdollisimman läheltä varsinaista päätöksentekoa.
Meillä ulkoministeriössä on tähän hyvät edellytykset. Se tulee erityisesti
testatuksi kriisitilanteissa.

Te, tässä salissa istuvat suurlähettiläät ja
osastopäälliköt olette oman alueenne asiantuntijoita. Suomalaisia palvelevia
hyviä esimerkkejä ovat olleet esimerkiksi Kiovan suurlähettilään Arja Makkosen
toiminta meneillään olevan kriisin aikana, suurlähettiläs Ari Mäen esiintyminen
Kabulissa tapahtuneen suomalaisten surman yhteydessä tai suurlähettiläs Sofie
From-Emmesbergerin esiintyminen Keniassa ostoskeskukseen tehdyn hyökkäyksen
yhteydessä. Kaikki esimerkkejä siitä, kuinka ulkoministeriö voi antaa
suomalaisille kuvaa tapausten taustalla vaikuttavista tekijöistä ja näin tehdä
sekasortoiselta näyttävää maailmaa ymmärrettävämmäksi.

Arvoisat
kuulijat,

Keskushallinnon uudistamisen (KEHU) projektin yhteydessä
valmistellaan valtioneuvoston hallintoyksikön perustamista (VNHY2015). Sen on
kerrottu olevan askel kohti yhtenäistä ja yhteentoimivaa valtioneuvostoa.

Se on hyvältä kuulostava tavoite, mutta käytännössä se merkitsee
valtioneuvoston hallintotoimintojen paisuttamista tavalla, joka voi heikentää hallinnon
toimintakykyä. Erityisen ongelmallinen hanke on ulkoasiainhallinnon
toimintaedellytysten kannalta. UM:n hallinto poikkeaa perustellusti
rakenteeltaan muiden hallinnonalojen ministeriö- ja virastorakenteesta.
Ulkoministeriön ja edustustoverkon integroidut palvelut on vuorokauden ympäri
viritetty globaalin toimintamme tarpeisiin. Kotimaahan ja ministeriöiden
tarpeisiin keskittyvät järjestelmät eivät sitä palvele. UM:n urajärjestelmä
mahdollistaa välttämättömät henkilöresurssit kansainvälisiin tarpeisiimme.

Erityisen kyseenalainen on pyrkimys väkisin muuttaa lakiin perustuvaa ja UM:n
toiminnan perusrakenteisiin kuuluvaa yleisuraa tekemällä siitä valtioneuvoston
hallintoyksikön resurssivaranto. On vaikea nähdä miten hallintotyötä,
epäyhtenäisyyttä ja epävarmuutta lisäävä ratkaisu mitenkään parantaisi
ulkoasiainhallinnon mahdollisuuksia suoriutua palvelutehtävistään ja vastata ajankohtaisiin
haasteisiin tilanteessa, jossa päinvastoin tarvittaisiin lisäpanostusta Suomen
kansainväliseen toimintakykyyn.

On tietenkin selvää, että myös ulkoministeriön on oltava
valmis tarkastelemaan toimintojaan ja etsimään jatkuvasti uusia tapoja
toimintojen tehostamiseen. Tämähän on koko KEHU-projektin sinänsä hyvä ja
tarpeellinen tavoite. Valitettavasti tapa, jolla projektia on kaikkea hyvän hallinnon
mm. yhteistyötä, avoimuutta ja osapuolten kuulemista koskevia periaatteet
sivuuttaen, ei näitä lähtökohtia lainkaan palvele. Sen vuoksi asian valmistelun
siirtäminen parlamentaariseen valmisteluun on oikea ratkaisu.

Arvoisat kuulijat,

Ulkoasiainhallinto on tuottavuusohjelman sekä
valtiontalouden vaikean tilanteen vuoksi joutunut säästämään useana vuonna
peräkkäin. Suomella on enimmillään ollut 100 edustustoa, nyt niitä on jäljellä
91.  Meitäkin koskeneissa säästöpaineissa
olemme kehittäneet toimintaamme, etsineet kustannustehokkaita ratkaisuja,
leikanneet matkustamista, edustamista sekä vähentäneet ministeriön tehtäviä,
vaikka samanaikaisesti meihin kohdistuvat odotukset niin elinkeinoelämän,
kansalaisyhteiskunnan, median kuin kansalaisten taholta kasvavat.

Eikä meillä ole tulevaisuudessakaan odotettavissa lihavia
vuosia. Kustannustehokas toiminta tiukan talouden oloissa on välttämättömyys ja
vaatii ulkoasiainhallinnolta jatkuvaa kehittämistyötä myös jatkossa.

Tämänvuotinen budjettiriihi tulee olemaan aikaisempia vuosia
haastavampi ja ratkaisevampi myös ulkoministeriölle. Elämme aikoja, jolloin
kansainvälinen tilanne ja Suomen etu vaatisivat edustustoverkon vahvistamista
ja uusien edustustojen perustamista. Suomi on jäämässä auttamatta jälkeen vertaismaista,
jotka panostavat voimavaroja Euroopan ulkopuolelle erityisesti taloudellisten
ulkosuhteiden vahvistamiseksi.

Siten riihessä ja budjetin eduskuntakäsittelyssä ratkaistaan,
joudummeko pahimmassa tapauksessa sulkemaan edustustoja jopa 10-15 kpl ja
supistamaan toimintaamme. Kuitenkin myös eduskunta on ilmaissut selkeän
tahtonsa, että enempiä edustusverkkosupistuksia ei enää ole syytä tehdä ja
haluan luottaa siihen jo käytyjen budjettivalmistelukeskustelujen perusteella,
että tämä myös varmistuu ensi vuoden budjetin loppusiilauksessa.

 Arvoisat kuulijat,

Ulkoministeriön eduskunnan käsittelyyn menevien lakien
tuotanto on vähäistä. Ensi viikolla eduskunta kuitenkin saa ministeriömme tämän
vaalikauden merkittävimmän lakiesityksen, kun laajalla lausuntokierroksella
sekä kansalaisten kommentoitavana Otakantaa.fi sivustolla ollut uusi
konsulipalvelulaki tulee käsittelyyn.

Lakiin esitetään muutoksia, jotka mahdollistaisivat
konsulipalveluiden järjestämisen joustavammin ja tehokkaammin ulkomailla. 
Uudistus mahdollistaisi sen, että kaikki edustustot eivät antaisi kaikkia
konsulipalveluita kaikkina aikoina. Sellaiset palvelut, joiden tarjoaminen
jokaisessa edustustossa ei ole välttämätöntä tai tarkoituksenmukaista,
voitaisiin järjestää uudelleen edustustojen kesken (esimerkiksi Benelux-maat).

Arvoisat
kuulijat

Ulkoasiainhallinnon henkilökunta on kuluneenakin vuonna
osoittanut taitonsa ja kykynsä vaikeissa olosuhteissa. Kiitoksen sana kuuluu
koko väelle niin kentällä kuin ministeriössä. Erityinen kiitos kuuluu niille,
jotka ovat kansainvälisten, Ukrainan ja Lähi-idän alueen kriisien vuoksi
joutuneet venymään vaativissa tehtävissä niin kotimaassa kuin kentällä.
Kaikkialla olen tavannut aina erinomaisen osaavaa, motivoitunutta ja
sitoutunutta henkilöstöä UM:n palveluksessa.

Ulkoasianhallinnon henkilöstöstrategian läpäisevä teema on
työhyvinvointi. Ulkoasiainhallinnon esimiehille ja erityisesti teille
edustuston päälliköt annan kiitosta siitä, että työhyvinvointi edustustoissa on
parantunut. Ulkoministeriön työtyytyväisyysbarometrin tulokset ovat nousseet
valtionhallinnon kärkitasolle. Johtamistulokset UH:n laajuisessa
360-mittauksessa olivat keskimäärin hyviä.

Esimiestyö on jatkuvaa itsensä kehittämistä ja tätä työtä
kannustan teitä edelleen jatkamaan. Työyksikköjen ja edustustojen henkilökunta
on se voimavara, johon meidän on panostettava, jotta voimme jatkossakin tuottaa
laadukasta tulosta. Työhyvinvointi on meidän kaikkien asia. Kaiku-palkinto
kannusti, mutta myös velvoittaa toimimaan meille annetun tunnustuksen hengessä
myös tulevaisuudessa. 

23.8.2014

Bob Carr, Diary of a Foreign Minister, Newsouth, 502 s., Sydney 2014

1405091614_Carr.jpg

Ulkoministerin päiväkirja

Vuonna 1947 syntynyt Bob Carr toimi ensin seitsemän vuotta Australian työväenpuolueen johtajana maan väkirikkaimmassa osavaltiossa New South Walesissa ja nousi puolueen vaalivoiton jälkeen NSW:n pääministeriksi vuosiksi 1995–2005. Hänen ambitionsa kuitenkin suuntautui valtakunnalliseen politiikkaan eikä hän peitellyt haluaan nousta maan ulkoministeriksi. Seitsemän vuotta sen jälkeen kun Carr oli jättänyt aktiivi politiikan – mutta ei ahkeraa osallistumista julkiseen keskusteluun – haave toteutui, kun uusi työväenpuolueen pääministeri Julian Gillard järjesti hänelle ensin paikan Australian senaattiin ja sen jälkeen 18 kuukauden pestin ulkoministerinä.

Nousu ulkoministeriksi liittyi Australian työväenpuolueen sisäisiin ristiriitoihin, joiden keskushenkilö oli mielipiteitä voimakkaasti jakanut Kevin Rudd. Rudd toimi 2000-luvun alussa puolueen varjoulkoministerinä, riitaantui silloisen puoluejohdon kanssa, mutta nousi lopulta ensin puoluejohtajaksi ja sitten 2007 vaalivoiton jälkeen pääministeriksi. Kolmessa vuodessa hänen itsevaltainen johtajatyylinsä johti puolueen parlamenttiryhmässä kapinaan ja sen seurauksena varajohtaja Julian Gillard nostettiin puolueen johtoon ja pääministeriksi. Rudd siirtyi ulkoministeriksi mutta suhteet Gillardin kanssa kiristyivät niin, että hän helmikuussa 2012 erosi hallituksesta.

Tämä oli tilanne jossa Carrille avautui mahdollisuus toivetyöhönsä. Hän tiesi että se olisi lyhytaikainen pesti sillä uudet vaalit pidettäisiin viimeistään syyskuussa 2013 ja mielipidetiedustelut kertoivat, että ainoa epävarmuus niiden suhteen koski sitä, kuinka suureksi puolueen tappio muodostuisi. Tämä myös ylläpiti jännitteitä puolueen sisällä, jossa mielipidetiedusteluissa Gillardia paljon suositumpi Rudd odotti vain oikeaa ajankohtaa, jolloin haastaisi pääministerin ja nousisi hänen tilalleen. Hetki koitti kesäkuussa 2013 vain kolme kuukautta ennen vaaleja, kun parlamenttiryhmän enemmistö palautti tiukan 57-45 äänestyksen jälkeen Ruddin johtoon siinä toivossa, että Ruddin kansansuosio vielä voisi pelastaa useamman uhanalaisen parlamenttipaikan.

Iso osa Carrin ulkoministerikauden päiväkirjamerkinnöistä käsittelee tätä dramatiikkaa. Carr oli lojaali hänet virkaan nostaneelle Gillardille eikä hän kuulunut Ruddin ihailijoihin. Turhautuminen Gillardin johtajatyyliin ja puolueen katastrofaaliseen kannatuskehitykseen johti pian siihen, että myös Carr oli valmis tukemaan pääministerivaihdosta. Hän ei tätä julkisesti kertonut, mutta kaikki sen hyvin tiesivät ja se saattoi olla ratkaisevaa palatsikumouksen onnistumiselle.

Australian ulkopolitiikkaa hallitsivat päiväkirjamerkintöjen mukaan pääosin samat kysymykset kuin kaikkia muitakin maita. Carrin alkukausi sujui korostetusti Australian turvallisuusneuvostokampanjoinnin merkeissä. Merkintöjen mukaan hän oli loppuun asti epävarma tuloksesta, vaikka Australialla oli heti pohjana se etu että se, toisin kuin kanssakilpailijat, Luxemburgja Suomi ei ollut Euroopassa ja se saattoi alusta alkaen laskea yli parinkymmenen Karibian ja Tyynen meren valtion solidiin kannatukseen, joihin suhteita myös ahkerasti vaalittiin kehitysyhteistyön ja muin keinoin. Carrin eri kollegoiden kanssa käymistään keskusteluista tekemät merkinnät olisi mielenkiintoista käydä  merikasarmillakin läpi omien merkintöjemme kanssa sen selvittämiseksi, paljonko päällekkäisiä ja ristiriitaisia lupauksia tuesta ne sisältävät.

Lähi-itä oli keskeinen asia Australiallekin, ei vähiten turvaneuvostokampanjan vuoksi. Carr teki hartiavoimin töitä kääntääkseen paikallisen Israel-lobbyn ja sen rahoituksen pauloissa olevan pääministeri Gillardin lopulta hyväksymään sen, ettei Australia jäisi yksin USA:n, Israelin ja kourallisen saarivaltioita kanssa vastustamaan Palestiinan tarkkailijajäsenyyttä YK:ssa, vaan äänestäisi tyhjää. Merkinnöistä kuvastuu myös Israelin ystävänä tunnetun ja sellaisena itseään edelleen pitävän Carrin kasvava turhautuminen Israelin kovan linjan politiikkaan ja laittomien siirtokuntien jatkuvaan laajentamiseen.

Australian aseman ja ulkopolitiikan keskeinen määrittäjä on suhde Kiinaan ja Yhdysvaltoihin. Nämä suhteet, yhdessä ja erikseen, täyttävät ison osan Carrin päiväkirjojen tapaamisista, matkoista ja pohdinnoista. Kumppanuus Yhdysvaltojen kanssa on ja pysyy Australialle keskeisenä, mutta Carr varoo tekemästä siitä Australian liikkumatilaa tukahduttavaa tai estettä hyvien suhteiden ylläpitämiseen ja kehittämiseen Kiinan kanssa. Australialle on jo puoli vuosisataa ollut selvää, että se on lähinnä aasialainen maa, eikä voi pitää itseään enää toiselle puolelle maapalloa sijoittuvana osana Eurooppaa. Tämä näkyy myös siinä, miten suhteiden vaaliminen kaikkiin Aasian maihin on Australian ulkoministerin tärkeä tehtävä.

Maantiede hallitsee muutoinkin Australian ulkoministerin työtä. Kun lähin naapurikin on useiden tuntien lentomatkan päässä ja niin Eurooppa kuin USA:kin toisella puolella maapalloa, edellyttää työn hoitaminen poikkeuksellisen hyvää kuntoa jotta jatkuvista pitkistä lentomatkoista ja suurista aikaeroista selviäisi. Carr kirjaa lähes joka matkaan liittyvän väsymyksen, mutta toteaa kuitenkin, että työ on niin mielenkiintoista että hän olisi valmis sen vuoksi lyhentämään pari vuotta eliniästään…

Päiväkirjat ovat monessa suhteessa mielenkiintoista luettavaa ja välittävät kohtuullisen avoimesti ja aidontuntuisesti sekä tapahtumia että niihin liittyviä Carrin tunnelmia. Lukijalle jää silti pieni epäily sen suhteen, kuinka aitoja ne juuri päivittäismerkintöinä ovat. Jotkut liki pienoisesseen muotoiset  merkinnät vaikuttavat niin huolellisesti viimeistellyiltä, että ne eivät uskottavasti tunnu lentokoneessa kirjoitetuilta.

Heinäkuu 2014