Etusivu 2014
16.3.2014

Roope Jussila, Diplomaattisia mustelmia eli miten selviytyä maailmalla kissojen kanssa. Omakustanne, 215 s., Helsinki 2009

1394971883_Jussila.jpg 

Diplomaatin arkea

Viime joulukuussa kuollut, ulkoministerön palveluksessa pitkän päivätyön tehnyt lähetystöneuvos Roope Jussila julkaisi viisi vuotta sitten ”diplomaattiset mustelmansa” eli muistelmansa kokemuksistaan suomalaisena diplomaattina. Omakustanteena kirja on kuitenkin saanut varsin vähän huomiota.

Se on vahinko, sillä hauska ja persoonallinen kirja on hyvinkin tutustumisen arvoinen. Mitään suuria paljastuksia tai laajoja analyysejä Suomen ulkopolitiikasta kirja ei pyrikään tarjoamaan. Salaisuuksia ei paljasteta myöskään kohtaamisista esim. paavin, Jane Fondan tai Tarja Halosen kanssa. Sen sijaan kirja kertoo huumorilla ja uskottavasti diplomaattien arjesta San Fransiscosta ja Marseillesta Lagosiin, Algerista Ankaraan ja Tunisista Prahaan. Edustamisen, cocktail-kutsujen, protokollahuolien, vaikeuksiin hakeutuneiden kansalaistemme auttamisen ja asemamaan byrokratian kanssa painimisen arki on kirjaimellisesti hyvin hikistä ja arkista työtä.

Työ voi myös olla hyvin vaarallista. Liikenne, sähkökatkot, korruptio ja pikkurikollisuus ovat jokapäiväinen riesa Lagosin kaltaisissa asemapaikossa, mutta kokonaan toiselle eksistentiaaliselle tasolle turvallisuuskysymykset nousivat Algerissa. Siellä fundamentalistien voittamien vaalien mitätöimisen jälkeen vuonna 1991 alkanut terroriaalto ja sisällissota saatoi vaihtelevien arvioiden mukaan vaatia ehkä 100 000 ihmisen hengen.

Tässä sodassa kaikki ulkomaalaiset olivat lähes automaattisesti islamistien kohteita. Ystävällinen taksinkuljettaja neuvoi Jussilaa istumaan auton etuistuimella vieressään, sillä vain ulkomaalaiset istuivat takapenkillä ja ”he” tietävät sen. Suurlähettiläs sai pian tarpeekseen ja evakoitui naapurimaahan ja jätti Jussilan yksin asiainhoitajaksi. Algeria ei kuitenkaan ollut pelkkää sotaa ja pelkoa, kuten Jussilan mielenkiintoinen kuvaus Saharan matkoistaan kertoo.

Paitsi diplomaatin arjesta Jussila kertoo myös kissoista, jotka useimmiten kulkivat nimellä Matti ja Maija. Niitä hänelle kertyi sekä itse hankittuja että hyvään kotiin turvaan hakeutuneita usein kappalein kaikissa asemapaikossa. Kissaihmisen osaamiselle oli käyttöä myös Miskan ja Rontin Mäntyniemeen muuton avustamisessa.

Maaliskuu 2014

15.3.2014

Menneisyydenhallintaa

Kaiken näinä päivinä tapahtuvan uuden historian tekemisen lomassa minulla oli torstaina tilaisuus olla myös keskustelemassa historian ja politiikan suhteesta kahden tuoreen, Suomen sodanaikaisia valintoja käsittelleen tutkimuksen tekijäin Markku Jokisipilän ja Pekka Visurin kanssa.

Suomessa historiankirjoituksella on ollut erityisen tärkeä rooli kansallisen identiteetin rakentamisessa ja ylläpitämisessä. Kun Suomea 1800-luvun lopulla uhkasivat panslavistien pyrkimykset venäläistää maamme ja tehdä sen autonomiasta loppu, olivat historioitsijat kansallisen puolustuksemme eturintamassa alkaen siitä, että heidän tehtävänsä oli osoittaa miten keisari Aleksanteri I oli ”kohottanut Suomen kansakuntien joukkoon” Porvoossa 1809 ja sitoutunut kunnioittamaan Suomen autonomiaa ja perustuslaillisia oikeuksia.

Käsitys Suomesta valmiina valtiona kanonisointiin jo varhain horjumattomaksi totuudeksi, niin että jopa J.V. Snellmania ojennettiin siitä, miten hän varomattomasti oli v. 1861 kirjoittanut kuinka Suomi ei ollut valtio vielä v. 1809 mutta oli sellaiseksi sittemmin kehittynyt, eikä hän tätä rikettä enää toistanut. Suomi valtiona projisoitiin sittemmin vielä vanhempaa historiaan, kun Suomessa otettiin käyttöön sellainen täysin epähistoriallinen käsite kuin ”Ruotsi-Suomi” suurvaltana. Vasta meidän aikanamme on ollut mahdollista myöntää, että venäläisilläkin oli myös asia-argumentteja kyseenalaistaessaan joitain suomalaisten käyttämiä historiallisia ja oikeudellisia väittämiä Suomen autonomiasta.

Sotienvälisenä aikana historioitsijoita tarvittiin edelleen kansallismielisen politiikan oppimestareina ja monet heistä antoivat tiedemiesmaineensa myös Suur-Suomi uskomusten tueksi. Sodan jälkeen he markkinoivat teesiä Suomen erillissodasta ja Suomesta tahdottomana ajopuuna maailmantapahtumien vuolaassa virrassa. Uusi tutkijapolvi on kuitenkin jo kauan sitten upottanut tämän ns. ajopuuteorian, mutta Suomen toiminta ja valinnat toisessa maailmansodassa ovat edelleen herkkä ja arka asia kuten suomalaisreaktiot ruotsalaisen toimittajan Henrik Arnstadin kirjoituksissa esitettyyn kuvaan Suomesta Natsi-Saksan de facto -liittolaisena kertovat. Myös Jokisipilän työ saksalaismielisyydestä Suomessa on nostattanut tunteita.

Vaikka faktojen osalta se, miten Suomi jatkosotaan ryhtyi, on jo Mauno Jokipiin yli 25 sitten ilmestyneen teoksen jälkeen faktojen osalta enempi vähempi loppuunkäsitelty, löytyy tulkinnoista edelleen eriäviä käsityksiä. Näin on ja tulee olemaan, sillä se aika ja tilanne jossa keskustelua käydään vaikuttaa aina vääjäämättömästi tulkintoihin. Ajatelkaamme vaikka sitä, miten sodanaikaisten valintojen puolustajat ovat kylmän sodan päättymisen jälkeen saaneet enemmän uskottavuutta ja ainakin pontta näkemyksilleen sen jälkeen, kun voidaan todeta, että vaikka meillä oli väärä liittolainen (Hitler ja natsismi) niin vihollinen (Stalin ja bolshevismi) kuitenkin oli oikea.

Kylmän sodan vuosina Suomessa nostettiin Lenin Suomen itsenäisyyden kummisedäksi. Tällainen tulkinta ei välttämättä ollut vain selkärangatonta suomettumista, vaan esim. presidentti Kekkosen käyttämänä ennaltaehkäisevä veto mahdollisia Kremlissä uusiutuvia Suomen itsenäisyyden kyseenalaistavia pyrkimyksiä vastaan. Kylmän sodan päätyttyä vauhtia on saanut uusi , revisionistisempi historiankirjoitus, joka on ottanut Kekkosen roolin ja suomettumisilmiöt kriittiseen tarkasteluun ja äärimmillään antanut sille nimikkeen rähmälläänolo. Tätä on syytä pitää tervetulleena avautumisena, vaikkei kaikkiin jyrkimpiin tulkintoihin yhtyisikään.

Historian ja sen tulkintojen käyttö − ja väärinkäyttö − politiikan välineenä ei ole mitenkään poikkeuksellista, vaan päinvastoin tavanomaista. Väärinkäyttö ja ennakkoluulojen, yksinkertaistuksien ja vääristelyjen levittäminen onnistuu sitä helpommin, mitä vähemmän historiaa tunnetaan ja harrastetaan. Erityisen haastavaa tämä on silloin, kun käsitellään oman kansakunnan vaikeita ja vähemmän kunniallisia vaiheita. Parhaan esimerkin valmiudesta tarttua, avata ja ottaa opiksi vaikeistakin asioista tarjovat Saksa ja Etelä-Afrikka. Saksa on rohkaiseva esimerkki siitä, miten kansankuntien tulee kyetä avoimesti ja rehellisesti käsittelemään menneisyytensä vaikeita ja vähemmän ylentäviä vaiheita. Sitä kuvaamaan on kehitetty oma käsitekin, vergangenheitsbewältigung. Mielenkiintoista on, että suomen kieli on niitä harvoja kieliä, johon käsite on mahdollista osuvasti kääntää yhdellä sanalla: menneisyydenhallinta.

Monissa muissa maissa tilintekoa oman maan vähemmän kunniakkaiden vaiheiden kanssa on suorastaan vältelty. Venäjä tulee tietysti ensimmäisinä mieleen, mutta eivät länsimaiset demokratiatkaan, Yhdysvallat tai entiset siirtomaavallat Iso-Britannia tai Ranska, ole kyenneet kaikkia esim. siirtomaasotiinsa liittyviä vaiheita ja kansanmurhaa lähentyneitä tekojaan avoimesti käsittelemään. Revisionistiset ja kriittiset historioitsijat eivät kuitenkaan enää näissä maissa kohtaa samankaltaisia esteitä ja jopa uhkia kuin tällaiset historioitsijat Venäjällä vieläkin voivat kohdata. Venäjä onkin surullisin ja potentiaalisesti myös huolestuttavin esimerkki historiansa kieltämisestä. Todettakoon kuitenkin, että vaikka tässä mainitut maat ovat isoja, ei pienemmillä ole aihetta tuntea erityistä moraalista ylemmyyttä siksi, että ne muita rehellisemmin olisivat käsitelleet menneisyyttään.

Menneisyydenhallinta ei kuitenkaan voi olla viranomaistoimintaa tai poliitikkovetoista. Politiikan tehtävänä on luoda historiantutkimukselle ja sitä koskevalle keskustelulle vapaat puitteet mm. turvaamalla arkistolähteiden avoimuus ja tutkimuksen resursointi. Sen sijaan lakien säätäminen historiallisista totuuksista ja epätotuuksista ei tähän kuulu. Vaikka holokaustin kieltäminen on lähes poikkeuksetta ilmaus antisemitismistä ja se liittyy yleensä rasistiseen ja fasistiseen ideologiaan ja toimintaan, ei se kuitenkaan perustele erillistä tämän historiallisen tapahtuman kieltämisen kriminalisoivaa lainsäädäntöä. Muut lait ovat riittäviä puuttumaan rasistiseen kiihotukseen ja muuhun ihmisarvoa loukkaavaan toimintaan. Vaikka onkin syytä paheksua nyky-Turkin haluttomuutta avoimesti myöntää ottomaanivallan aikana armenialaisiin kohdistuneet kansanmurhan kaltaiset veriteot v. 1915, ei asiaa lainkaan auta se, että muualla hyväksyttäisiin Ranskan kansalliskokouksen tavoin tämän kieltämisen kriminalisoivaa lainsäädäntöä.

15.3. 2014

    

5.3.2014

Speech at the Seminar International Support Group for Lebanon, 5.3.2014, Pariisi

                   Check against delivery

Mr. President, Excellencies, Colleagues, Ladies and Gentlemen,

Finland is very pleased for the invitation to take part in the International Support Group for Lebanon. This is an important moment for Lebanon and the need for a united and committed response from the international community to the challenges faced by Lebanon is evident. Lebanon’s stability has been Finland’s long term interest, as demonstrated by our UNIFIL participation which already spans several decades. We are also taking further steps nationally in order to promote Lebanon’s stability.

The most pressing challenge for Lebanon is undoubtedly the massive influx of refugees. I want to commend President Sleiman and the Lebanese authorities for their willingness to shelter such an amount of refugees despite the effects and costs this is having on their society. The efforts of the Lebanese people are enormous and they deserve the deep gratitude of the entire international community.

In turn, the international community must further step up its efforts in burdensharing and provide Lebanon with increased help and assistance. Finland is doing its own efforts in this regard. So far we have contributed 20 million euros in humanitarian assistance to the Syrian crisis and its regional effects and have already decided to exceed the 7 million euros announced at the Kuwait pledging conference in January.

In addition to addressing the immediate humanitarian effects of the crisis, the need for mid to long term development aid must also be addressed. In this regard we welcome the World Bank’s launch of a multi-donor trust fund for Lebanon, to which we aim to contribute 3 million euros. In addition to this, we also aim to contribute 5 million euros for the Lebanese education sector through the UNICEF-led ”No Lost Generation” -initiative.

 

The security challenges facing Lebanon have also become more pressing. In spite of the recent terrorist bombings, the vast majority of the Lebanese people and society has not allowed itself to be provoked into escalating the violence, which is still reassuring.

Finland has already for a long time contributed towards Lebanon’s security with our participation in the UNIFIL operation that dates back to the early 1980’s. Last November, Finland made the decision to increase further our contribution in UNIFIL by taking the lead role in a Finnish-Irish battalion and increasing our troop contribution to 350. Along with the EU, we are also looking into possibilities to further support the Lebanese Armed Forces.

Finally we should also highlight the responsibility of also those countries not here today. Everyone can and should do a lot more to support peace and stability in Lebanon and condemn and isolate all these forces promoting terrorism and instability.

Thank you.

4.3.2014

Speech at the ”BSPC-CBSS-BASREC Seminar on Energy Efficiency in the Baltic Sea Region, 4.3.2014, Helsinki

                                                                                                                                           Check against delivery

Distinguished Parliamentarians, Ladies and Gentlemen

                                                                         

It is a great pleasure for me to welcome you to Helsinki and to this seminar on Energy Efficiency in the Baltic Sea Region. I would also like to thank the organizers for the possibility to open this Seminar as the current Chair of the Council of the Baltic Sea States.

This event is a joint effort of the Finnish Presidency of the Council of the Baltic Sea States, the Baltic Sea Parliamentary Conference, and the BASREC, the Baltic Sea Energy Cooperation. The seminar is a good example of close and effective cooperation and enhanced coherence between various stakeholders in order to advance common regional objectives. 

Finland places great importance on the work of the Baltic Sea Parliamentary Conference (BSPC). The interaction between the CBSS and the BSPC has long traditions, but during the Finnish Presidency of the CBSS we have tried to further increase the connections. The implementation of the BSPC’s resolution on Green Growth and Energy Efficiency is part of our CBSS Presidency Program.   

The Finnish CBSS Presidency is working on the basis of three guiding principles:  coherence, cooperation and continuity.  There are several cooperation mechanism and frameworks in our region. Our aim is to further enhance regional cooperation and coherence among the different actors, namely the four regional councils, the Northern Dimension structures, and the EU Strategy for the Baltic Sea Region. 

The Northern Dimension provides a useful framework for policy dialogue concerning regional cooperation between the EU, Russia, Norway and Iceland, covering both the Baltic Sea and Barents region. The Northern Dimension partnerships have turned out to be good tools for implementing concrete cooperation projects.  I am pleased to see that the Northern Dimension Environmental Partnership is also represented at today’s Seminar.

As the CBSS President we are also aiming to have closer collaboration with organizations like HELCOM, especially in advancing common goalsrelated tosustainable development. A good example of this is the maritime sector, which is one of the priorities of the Finnish CBSS Presidency. Our focus is especially on clean shipping.  In this connection we have coordinated efforts, together with HELCOM and the Baltic Development Forum, to create ”Green Technology and Alternative Fuels Platform for Shipping”. This issue was developed further in January by private and public maritime stakeholders, as well as actors from research and finance at the Seminar held on board of the LNG-fuelled passage shipViking Grace. I hope that the process will lead to some concrete results.     

The need to improve communication and connection between the different cooperation structures and stakeholders is particularly mentioned as an important goal in our CBSS Presidency program.  Likewise, we have highlighted the need to improve the implementation of the CBSS priorities, strategies and results of the various projects.   

Finland has paid special attention also to the issue of implementation of the CBSS priorities, strategies and results of the various projects. In this regard I very much appreciate the efforts of the Baltic Sea Parliamentary Conference to improve national and regional implementation of the resolutions adopted at their annual Conferences.  

The Baltic Sea Parliamentary Conference is active in many fields and there are several connections to the work of the CBSS.  Green technology and energy efficiency is one of them. I would like to commend the BSPC and the Working Group on Green Growth and Energy Efficiency for their valuable work and for the substantive final report.  This report, besides the important work done within the BASREC, has been the basis for organizing this Seminar.     

Ladies and Gentlemen,

The Council of the Baltic Sea States has been active in the field of sustainable development for several years. Green growth and green economy as well as energy efficiency are high on the agenda of the CBSS Expert Group on Sustainable Development, the Baltic 21.  

This is as it should be, given that the world as a whole has only a few decades time in which to reach ecologically, socially and economically sustainable development. This has, therefore, to be centrally on all of agendas: global, regional, national and local.

Today’s seminar topic on energy efficiency is extremely important. The Baltic Sea Region, including the North-West part of Russia, has a total population of more than 160 million people with an aggregated gross electricity consumption of approximately 1,300 TWh (tera-watt hours). In comparison, this corresponds to close to 40 per cent of the total electricity demand in the EU.

The Baltic Sea Region is comprised of countries with different economies and characteristics.  Hydropower is an important source of electricity generation in some countries. Biomass resources are significant throughout the region, deriving from both agricultural residues and large forested areas. Wind power already contributes considerably to electricity generation in countries such as Denmark and Germany, and is likely to play a much greater role in the region in the years to come, both onshore and offshore. In the longer term (2030 and beyond), solar power and geothermal energy could also provide notable contributions to the overall energy supply.

According to a scenario analysis made in a BASREC study the share of renewable energy in electricity generation increases from to 50 % in 2050. It is also an underlying assumption of the study that strong energy efficiency measures are put in place in all countries in the region to curb the demand for energy.

The Baltic Sea Region has a strong potential to develop a low-carbon energy economy. The region is endowed with vast natural resources in terms of biomass, wind and hydro power potential, and through its industrial and administrative capacities it holds the technology and knowledge base needed for a low-carbon transformation.

Overall energy demand is expected to decrease while the consumption of electricity in the region is assumed to increase only slightly through to 2050. Electricity is expected to increase its role in a number of end-uses: a shift towards electrification of the transport sector, increasing utilization of electricity in efficient heat pumps and for process energy in industry.

Energy efficiency is by far the most important tool in responding to challenges of energy and climate policies. There is need for strong efforts to improve energy efficiency in the Baltic Sea region, e.g. through sharing and identifying best national practices. Heating is of great importance in this respect. There is a great potential for savings by renovating extending district heating grids and by increasing use of combined heat and power generation (CHP). District heating also offers consumers a high level of security of supply as multiple fuels may be used for its generation.

Dear participants of the seminar,

Before concluding I would like to go back to the Finnish Presidency of the CBSS and mention the various events to be organized in the City Turku during the first week of June 2014.   Finland will host the 10th Baltic Sea Summit which will hopefully gather most of the Prime Ministers of the Baltic Sea Region together for discussions on topical issues related to the region. 

We are organizing the Summit very much in the spirit of coherence, recognizing that we are all facing similar challenges.  Parallel to the Summit the Annul forum of the EU Strategy for the Baltic Sea region, the Baltic Development Forum, as well as the NGO Forum will be held in Turku.  We expect at least around 800 participants to attend the various events during the Baltic Sea Days in Turku.

I wish you all a very successful seminar and fruitful discussions.   After the discussions it is important to focus on implementation and put into action the good results gained and lessons learned. 

 

16.2.2014

Juhani Suomi, Toisin ajattelevan tasavaltaa. Tammi, 273 s., ei painopaikkaa 2013

 1392575091_Suomi.jpg

Katkeruutta tihkuva synkkä yksinpuhelu

Kun lokakuussa viime vuonna arvioin Juhani Suomen uusimman kirjan Mannerheimin presidenttikaudesta 1944–1946 totesin samalla, miten ”Suomi on pitkän tutkijanuransa aikana kirjoittanut suuren määrän Suomen presidenttejä käsitteleviä elämäkertoja ja tehnyt sen tavalla, joka on herättänyt sekä ihastusta että vihastusta”. Tämä koskee niin Suomen kahdeksanosaista elämäkertaa Urho Kekkosesta kuin kolmea Mauno Koiviston presidenttikautta käsittelevää kirjaa. Suomi ei ole erityisen puolueeton tutkija. Siinä missä Kekkonen ei hänen kirjoissaan oikeastaan koskaan pystynyt tekemään mitään väärin, ei Koivisto taas osannut tehdä mitään oikein.Ryti  ja Mannerheim, joista Suomi on myös kirjoittanut, jäävät johonkin tähän välimaastoon. 

Näkemyksellisyys ja kantaaottavuus eivät vielä tee historiankirjoituksesta huonoa ja Suomen Kekkosen elämänkerta-sarja on myöhemmälle tutkimukselle perusteellisuudessaan sivuuttamaton. Hänen ansioihinsa myös kuuluu, että hän ei vääristele tai väärinkäytä lähteitään, vaan tuo ne esiin tavalla, joka antaa lukijalle mahdollisuuden päätyä myös hyvin toisenlaisiin tulkintoihin kösitellyistä tapahtumista ja hemkilöistä kuin mihin hän on päätynyt.

Valitettavasti mikään näistä hyvistä ominaisuuksista ei ole jättänyt jälkiä Suomen kirjoittamistapaan silloin, kun hän irtaantuu tutkijanroolistaan ja heittäytyy subjektiiviseksi kommentaattoriksi. Päiväkirjamuotoon kirjoitettu Toisin ajattelevan tasavaltaa on synkkä ja mustanpuhuvaa katkeruutta tihkuva yksinpuhelu, jota ei rasita pisarakaan huumoria tai itsekriittisyyttä. Epäkohtien ja niihin syyllisten luettelo täyttää kirjan.

Eniten henkilöön käyviä vähätteleviä ja ilkeitä kommentteja keräävät Sauli Niinistö, Alexander Stubb, Jyrki Katainen, Jutta Urpilainen, Heidi Hautala, Carl Haglund, Esko Aho ja Olli Rehn. Lista surkimuksista on paljon tätä pitempi – minäkin toki mahdun mukaan – ja helpompi on kirjata ne, joista Suomi löytää edes jotain hyvää sanottavaa. Tarja Halonen selviää jollain tavoin neutraalilla kommentilla ja ainoa nimenomaisella hyväksymismerkinnällä mainittu on vasemmistoliiton eduskuntaryhmästä erotettu hallituksen vastustaja Jyrki Yrttiaho.

Yhteistä konnagallerialle on heidän epäilty EU ja tai Nato-myönteisyytensä. Se toki pitää monien kohdalla paikkansakin, mutta Suomi ei esitä heidän kohdalla juurikaan sellaisia asiaan liittyviä argumentteja, jotka houkuttelisivat tai edes mahdollistaisivat asiallisen keskustelun. Tämä on sääli, sillä joissain asioissa Suomi voi jopa olla oikeilla jäljillä, mutta tappaa lähestymistavallaan  mahdollisuuden käydä niistä aitoa keskustelua.

Jollain lailla asiapitoisin kohta kirjassa löytyy Max Jakobsonin käsittelystä. Ainakin se selvittää syitä siihen molemminpuoliseen lähes mittaamattomaan antipatiaan, jolla samoista henkilöistä ja asioista kirjoja kirjoittanut parivaljakko toisiinsa suhtautui. Mutta epäilen, että Suomen sävy saisi ketään arvioimaan Jakobsonia yhtään objektiivisemmin kuin tähänkään asti.

Kustantajan kansimainos, jonka mukaan Suomi kritisoi aikamme ilmiöitä sanan astalolla hutkien, ironiaa viljellen, purevasti ja peräänhaukkujista piittaamatta, pitää paikkansa vain ensimmäisen ja viimeisen luonnehdinnan kohdalla.–  Kustantaja Tammi näyttää omaksuneen tavan, jonka mukaan riittää, kun kirjan painopaikaksi merkitsee ”painettu EU:ssa”. Tietääkseni mikään EU-säännös ei kuitenkaan estä julkaisijaa kertomasta vähän tarkemmin, missä painopaikka sijaitsee.

Helmikuu 2014