Arvoisat seminaarin osallistujat,

Maailma vietti viime vuonna osuustoiminnan juhlavuotta. Sain silloin kunnian olla juhlapuhujana Suomen pääjuhlassa. Aloitin puheen palauttamalla mieliin, miten ”Osuustoiminnalla on ollut tärkeä rooli luotaessa edellytyksiä Suomen nousulle itsenäiseksi kansakunnaksi. Osuustoiminta oli yksi niistä merkittävistä kansanliikkeistä, jotka 1900-luvun alussa loivat Suomen kansallisen, sivistyksellisen ja taloudellisen nousun. Sen avulla on helpotettu niin maaseudun kuin kaupunkien vähävaraisten oloja jo yli sata vuotta. Tänään yhteiskunnan muutoksen ja vaurastumisen myötä osuustoiminta on monessa mielessä koko kansan liikettä.”

Tätä taustaa vasten otsikkoni, ”osuuskunnat ja kansalaisyhteiskunta” on siinä suhteessa ongelmallinen, että sen voi tulkita niinkin että kyse olisi kahdesta eri asiasta, kun osuustoiminta on monen mielestä jo määritelmällisesti aina osa kansalaisyhteiskuntaa. Historiallisesti se ainakin on kiistattomasti sitä, mutta voi olla terveellistä tarkastella sitäkin, missä määrin tämä koetaan edelleen paikkansapitäväksi. Tunnustan, että en ole vieläkään oikein sisäistänyt käsitettä asiakasomistajuus, johon kuluttajaosuustoiminta tänään Suomessa nojaa, ehkäpä siksi että sen enempää asiakas- kuin omistajasuhdekaan ei ole ollut ihan luontevasti yhdistettävissä kansalaisyhteiskuntaan. Toisaalta molemmat suhteet ovat keskeisiä silloin kun pohdimme kestävän kehityksen edellytyksiä.

Tämän reunahuomautuksen voi jättää jatkossa sivuun. Osuustoiminnan juhlavuoden jälkeen voimme todeta osuustoiminnan maailmanlaajuisesti olevan monessa suhteessa vahvemmassa asemassa kuin koskaan aikaisemmin. Osuustoiminnan merkitys yhteiskunnalle ja liiketoiminnan kehittämiselle tunnustetaan laajasti – osuuskuntien rooli sosiaalisen osallisuuden edistäjänä ja köyhyyden vähentäjänä on hyvin perustellusti mukana mm. YK:n kestävän kehityksen huippukokouksen Rio+20 loppuasiakirjassa.

Eri asia on, toiko Rio+20 -kokous kestävän kehityksen aikaisempaa lähemmäksi. Loppuasiakirja on toki luettuna vaikuttava ja sisältää melkein kaikki ne asiat, joita tarvitaan kestävän kehityksen saavuttamiseksi. Tehoa ja uskottavuutta heikentää kuitenkin se, että teksti on täynnä viittauksia jo aikaisempien sitoumusten uusimiseen, mikä ei herätä luottamusta kun tiedetään miten ne ovat jääneet täyttämättä. Nyt olemme tilanteessa jossa meillä parhaimmassakin tapauksessa voi olla enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa kaikki ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin.

Kukaan ei voi varmuudella tietää, vieläkö tämä on mahdollista. Itse näen kuitenkin niin, että ainakin yksi edellytys sille että se olisi mahdollista, on osuustoiminnan täysimääräinen hyväksikäyttö.

Osuuskunnat ovat yksi vaikutuskanava kansalaisyhteiskunnalle. Yhteiskuntaa kohtaavat nyt uudenlaiset sosiaaliset, taloudelliset ja ympäristölliset haasteet, joihin vastaamiseen osuuskunnilla on tilausta. Kansalaisten yhteisöllisyys, luovuus ja yritteliäisyys saavat uudenlaisia mahdollisuuksia osuuskuntien kautta niin pienessä kuin suuressakin mittakaavassa.

Osuuskuntien merkitys yhtiömuotona EU:n taloudessa on huomattava. Ne työllistävät yli 5 miljoonaa ihmistä ja noin yksi kolmesta EU-kansalaisesta on osuuskunnan jäsen. Osuustoiminnan arvot – omatoimisuus, yhteistoiminta, demokratia, tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja solidaarisuus – ovat kestäviä ja toimivia, kun haetaan ratkaisuja kestämättömään kehitykseen, työttömyyteen ja alueellisiin ongelmiin.

Osuuskuntalainsäädäntö vaihtelee EU-maiden välillä, mikä vaikeuttaa sekä yhteistyötä, hyvien käytäntöjen vaihtamista että EU:n laajuisen imagon rakentamista. Tutkimuksen ja yhteistyön kautta käytäntöjen ja lainsäädännön eroja eri maiden välillä on hyvä selvittää. Parhaillaan on Suomessakin meneillään osuuskuntalain kokonaisuudistus, uuden lain on määrä tulla voimaan ensi vuoden alkupuolella.

Osuustoimintamuotoinen yritystoiminta on laajentunut EU:ssa monille uusille aloille, erityisesti kuljetus-, energia- ja palvelusektoreille. Perinteinen osuustoiminta painottui aikanaan alkutuotannon yritystoimintaan, markkinointiin, kauppaan ja rahoitukseen. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana Suomessakin on nähty osuustoimintamuotoisen yritystoiminnan laajentuminen monille uusille aloille. Näitä hankkeita löytyy terveydenhoidon ja hyvinvoinnin, koulutuksen, rahoituksen ja myös erilaisen muun palvelutuotannon aloilta. Alue, jossa toivoisi uusosuustoiminnalle menestystä niin Suomessa kuin erityisesti maailmalla, voisi olla uusiutuvan energian ja materiaalien kierrätyksen aloilla. Juuri niillä aloilla on ratkaiseva merkitys, kun tavoitellaan kestävää kehitystä.

Osuuskunnat voivat olla erityisen hyödyllisiä alueilla, jonne voittoa tavoittelevat yritykset tai julkiset palvelut eivät yllä. Osuuskunnat luovat työtä usein syrjäisille alueille samalla tuottaen tarvittavia peruspalveluja kuten terveydenhuoltoa, koulutusta tai infrastruktuuria, ollen usein ainoat palveluntarjoajat tietyllä alueella. Useimmiten osuuskunnan jäsenet asuvat lähiseudulla, mikä vahvistaa alueellista yhteisöllisyyttä. Tämän voi ajatella tukevan valintoja, jotka edistävät paikallisesti kestäviä ratkaisuja, kun niistä riippuvat kaikkien yhteinen tulevaisuus. Kestävä kehitys tähtää nimenomaan tulevaisuuden ratkaisuihin, jotka ovat taloudellisen kannattavuuden ohella ympäristöllisesti ja sosiaalisesti kestäviä, ympäristön ja yhteisön säilymistä tukevia.

Osuuskuntamuotoisen liiketoiminnan kehittäminen on yksi mahdollisuus nykyiseen vaihtuvaan työ- ja elinkeinoympäristöön. Osuustoiminnallisten yritysten päämäärä ja tavoitteet lähtevät toiminnasta itsestään. Toiminnan tarkoitus, oli sitten kyse tuotannosta, jakelusta, palveluista, on päämäärä sinänsä, ei niinkään taloudellisen tuloksen maksimointi. Ollakseen elinvoimaista toimintaa, myös osuustoiminnallisten yritysten on kuitenkin oltava taloudellisesti kannattavia.

Osuustoimintamalli antaa mahdollisuuden yritystoimintaan myös silloin, kun toimijoiden varat ja muut resurssit ovat vähäiset – osuustoimintamalli voi olla siis pienituloistenkin yritysmuoto. Yhteistoiminnalla ja voimia, myös taloudellisia resursseja, yhdistämällä pystytään käynnistämään yrityksiä ja hankkeita.  Osuuskuntalain uudistuksella autetaan juuri pienten osuuskuntien perustamista ja toimintaa. 

Osuuskuntien tärkein tehtävä on tuottaa palveluja jäsenilleen, mutta niillä on myös tärkeä merkitys yhteiskuntaan laajemminkin. Ne perustuvat arvoihin ja periaatteisiin, jotka ovat usein samankaltaisia kuin kansalaisjärjestöillä ja muilla kansalaisyhteiskunnan toimijoilla. Yksi osuustoiminnan periaatteista on toimia yhteisöjensä kestävän kehityksen hyväksi jäsenten päättämällä tavalla. Tukemalla jäseniensä etuja, osuuskunnat tukevat myös tietyn ryhmittymän etuja esimerkiksi pienviljelijöiden ja kuluttajien etuja laajemminkin. Kumppanuudet muiden kansalaisyhteiskunnan toimijoiden kanssa ovat tärkeässä roolissa.

Vahvalla osuustoimintaliikkeellä on mahdollisuuksia vaikuttaa maan lakeihin ja säädöksiin osallistumalla aktiivisesti näihin prosesseihin. Esimerkiksi jos osuuskunnat tuottavat suuren osan jostain tietystä esim. maataloustuotteesta niin on niillä mahdollisuus vaikuttaa laajemmin kauppa- ja hintapolitiikkoihin.

Osuustoiminta on juuriltaan liike, joka toteuttaa periaatetta ”ajattele maailmanlaajuisesti, toimi paikallisesti”. Siten osuustoiminnalla on myös tärkeä rooli globaalin talouden tasapainoisessa ja oikeudenmukaisessa kehittämisessä. Siitä myös seuraa, että kansainvälisessä yhteistyössä ja järjestöissä on turvattava osuustoiminnan edellytykset.

Viittaan tällä myös siihen, että EU:n sisämarkkinaperiaatteita on sovellettava tavalla, joka ei johda osuustoiminnan aseman tietoiseen tai tahattomaan heikentämiseen. Tämä tulee ottaa huomioon sekä Suomessa että Euroopan unionissa elinkeinoelämää ohjaavassa lainsäädännössä ja kilpailupolitiikan soveltamisessa. Yltiöliberalistisen markkinalogiikan vierastamien osuustoimintaperiaatteiden soveltamiselle on oltava tunnustettu asema. Aito vapaaehtoinen yhteistyö ja siihen perustuva keskinäisyys ei voi olla kiellettyä.

Hyvät kuulijat,

Ihmisoikeusperustaisuus on kehityspolitiikkamme lähtökohta.  Osuuskuntatoiminta on yksi keino soveltaa ihmisoikeusperustaisuutta käytännössä. Antamalla kaikille ihmisille mahdollisuuden osallistua ja muodostaa erilaisia ryhmiä yhteisten asioiden edistämiseksi vahvistaa heidän mahdollisuuksiaan vaikuttaa. Osuuskunnat ovat ”demokratiakouluja” – niillä on tärkeä rooli luoda tilaa organisoitua, ja usein ne mahdollistavat heikompiosaisille saada äänensä kuuluviin heitä koskevassa päätöksenteossa. Osuuskunnat edistävät dialogia ja demokraattista päätöksentekoa.

Osuuskunnat voivat osaltaan edistää kaikkia kehityspolitiikan painopisteitä eli 1) ihmisoikeuksia kunnioittavaa, demokraattista ja vastuullista yhteiskuntaa, 2) osallistavaa ja työllistävää vihreää taloutta, 3) luonnonvarojen kestävää hallintaa ja ympäristönsuojelua sekä 4) inhimillisiä voimavaroja.

Suomella on osuustoimintaa kehittävää yhteistyötä erityisesti Afrikassa osana kansalaisjärjestöjen ja kahdenvälisten, kehitysyhteistyövaroin tuettavia maaseutukehityksen, metsäsektorin ja vesialan hankkeita. Kauppaa tukevan kehitysyhteistyön kautta voidaan myös vahvistaa osuuskuntamallista yritystoimintaa. 

Osuuskunnat ovat osoitetusti parantaneet naisten osallistumismahdollisuuksia yhteiskunnassa, ja ne voivat tukea naisten yrittäjyyttä, osallistumista ja taloudellista voimaannuttamista. Tämä on erityisen tärkeää huomioiden monet haasteet, joita naiset erityisesti kehitysmaissa kohtaavat liittyen maanomistukseen sekä luoton, koulutuksen ja maatalousneuvonnan saantiin. Osuustoiminnan keinoin tuetaan siis sukupuolten tasa-arvoa, mikä on olennainen osa sosiaalisesti kestävää kehitystä.

Osuustoiminta on tukenut YK:n vuosituhattavoitteiden toteuttamista, varsinkin köyhyyden ja eriarvoisuuden vähentämistä ja kestävää kehitystä. Nyt valmistellaan uusia globaaleja tavoitteita vuoden 2015 jälkeiselle ajalle. Niitä laadittaessa tulisi huolellisesti eri tahoilla miettiä, mitä keinoja osuustoiminta tarjoaa tulevien Post-2015 -tavoitteiden saavuttamiseksi. Yritystoiminta on välttämätön edellytys tavoitteisiin pääsemiseksi. Tuntuisi luonnolliselta, että osuustoiminnalla on oma panoksensa, koska antaahan se mallin yritystoimintaan myös hyvinkin erilaisille ihmisille ja  erilaisissa olosuhteissa.

Osuustoiminnallisella yritysmuodolla voidaan vastata ihmiskunnan suuriin haasteisiin. Hyvä esimerkki on aliravitsemuksen ja siihen kytkeytyen äärimmäisen köyhyyden poistaminen. Tällä ongelma-alueella ovat aivan keskeisessä asemassa köyhien maiden pienviljelijät ja maaseudun yrittäjät. Arviolta 400 miljoonaa kehitysmaissa asuvaa pienviljelijää ratkaisevat suurelta osin sen, miten maailman köyhyys- ja nälkäongelma ratkaistaan.  Osuustoiminnan kautta pienviljelijät voivat saada neuvottelu- ja markkinavoimaa sekä markkinoilla toimiviin välittäjiin että oman maan valtiovaltaan nähden. Järjestäytyminen osuustoiminnan piirissä helpottaa myös informaation ulottamista kestävän maatalouden tuotantotavoista viljelijöille saakka.

Hyvät kuulijat,

Haluaisin lopuksi vielä korostaa nuorten ja osuuskuntien yhteisten mahdollisuuksien löytämistä – osuuskunnat voivat toisaalta edistää nuorten työllistämisestä ja yritystoiminnan aloittamista, nuoret puolestaan tarjoavat uutta energiaa, luovuutta ja dynamiikkaa osuustoimintaliikkeelle. Osuustoiminta-aate istuu hyvin nuorten kasvavaan tarpeeseen toimia demokraattisesti, vastuullisesti ja eettisten liiketoimintaperiaatteiden mukaan.  Tämä vaatii kuitenkin tietoa osuuskunnista eri koulutustasoilla, mutta luotan siihen, että tiedotuksen ja koulutuksen kautta innovatiivinen kansalaisyhteiskunta löytää osuuskuntatoiminnan erilaiset mahdollisuudet.

Hyvä seminaariyleisö, hyvät kollegat ja ystävät,

Ulkopolitiikka on erityisen mielenkiintoinen tutkimuksen ala, koska se on kohteena alituisessa muutoksessa. Ulkopolitiikan suhde poliittiseen järjestelmään ja sen toimijoihin kehittyy herkeämättä. Tämä ilmiö voidaan myös yleistää yhteiskuntatieteen haasteeksi ja mahdollisuudeksi.

Ulkoministeriön ja tutkijakunnan keskuudessa on esitetty huomioita ja näkemyksiä siitä, että Suomen ulkopolitiikan tutkimus elää taantumaa. Kärjistäen voi kysyä, ovatko ulkopolitiikan tutkijamme enemmän kiinnostuneita tarjolla olevasta päivystävän dosentin kommentaattoriroolista kuin todellisen tutkimustiedon tuottamisesta.

Tämä on jossakin määrin yllättävää ja huolestuttavaa. Jos pohdimme asiaa strategisesta näkökulmasta, vaikuttaa tämä pitkällä tähtäimellä tietopohjaisen ulkopolitiikan tekemiseen. Virkamiesvetoisen ja soveltavan arvioinnin lisäksi on ensisijaisen tärkeää että maailman tilasta ja kehityssuunnista sekä ulkopolitiikkamme harjoittamisesta esitetään tieteellisiä arvioita, tutkimalla kotimaamme linjauksia, avauksia ja aloitteita, sekä niiden seurauksia.

Yhtä lailla tärkeää on tutkia kansainvälisen politiikan ilmiöitä myös ulkopolitiikan kontekstissa. Ministeriössä otamme mielellään vastaan tutkimukseen perustuvia arvioita ja ehdotuksia Suomen ulkopolitiikan mahdollisuuksista ja vaihtoehdoista. Kannustamme ”kertomaan totuus vallanpitäjille” – ”speaking truth to power”, kuten tunnettu sanonta kuuluu.

Vähäinen Suomen ulkopolitiikan tutkimus on yllättävää senkin vuoksi, että kansainvälisen politiikan ja muiden relevanttien tieteenalojen tutkimus yleisemmin, Suomessa ja laajemmalti, voi suhteellisen hyvin. Saamme tietoa kansainvälisten suhteiden ja globaalipolitiikan mahdollisista lainalaisuuksista ja trendeistä, toimijoiden luonteesta ja käytöksestä. Usein tuntuu kuitenkin puuttuvan monta palaa näiden yleisten tai yksittäisten ilmiöiden ja globaalihallinnan ja ulkopolitiikan väliltä; puhumattakaan sillan rakentamisesta kansainvälisten ilmiöiden tutkimuksen ja juuri Suomen ulkopolitiikan välille.

Tästä syystä meidän tulee pyrkiä luomaan yhteistyön muotoja, jotka tuovat akateemisen tutkimuksen sekä politiikan suunnittelun ja harjoittamisen lähemmäksi toisiaan. Ulkoministeriö on avainasemassa edistämässä ulkopolitiikan tutkimusta Suomessa – ja siksi olemmekin kutsuneet teidät koolle keskustelemaan aiheesta tänään.

Hyvä seminaariyleisö,

Valtioneuvosto on tämän syksyn aikana tehnyt periaatepäätöksen tutkimuslaitosten ja tutkimusrahoituksen kokonaisuudistukseksi, jonka myötä halutaan parantaa tutkimuksen asemaa yhteiskuntapolitiikan valmistelussa, päätöksenteossa ja toimeenpanossa.

Uudistuksen myötä tutkimuslaitoksia sulautetaan yhteen tai tuodaan osaksi Helsingin yliopistoa ja tutkimuslaitosten ja korkeakoulujen yhteistyötä syvennetään. Valtioneuvoston käyttöön siirretään sitomatonta lisärahoitusta tilaajaperusteiseen tutkimukseen, jota voidaan suunnata valtioneuvoston ja ministeriöiden ajankohtaisten ja strategisten tarpeiden mukaisesti. Tavoitteena on siis aiempaa parempi tutkimus-, arviointi-, ennakointi- ja selvitystiedon hyödyntäminen valtioneuvoston ja ministeriöiden työssä.

Tämä uudistus on kohdannut myös paljon perusteltua arvostelua ja epäilyä. Voi aiheellisesti kysyä, onko tutkimustiedon vajavainen käyttö päätöksenteossa ja sen valmistelussa johtunut siitä, että sellaista ei ole ollut vai siitä, että olemassaolevaa tutkimustietoa ei ole haluttu käyttää, koska se on ollut päätöksentekijöiden kannalta kiusallista ja kriittistä. Näin voi epäillä monilla yhteiskuntapolitiikan sektorilla olleen asianlaita. 

Tästä myös osaltaan seuraa uudistukseen liittynyt pelko riippumattoman perustutkimuksen heikentymisestä. Onkin tärkeätä turvata ettei perustutkimus jää poliittisten tavoitteiden jalkoihin ja että sen itsenäisyys sekä riippumattomuus turvataan kaikissa tilanteissa. Päätöksen toimeenpanossa tulee myös huomioida henkilöstön asema ja katsoa, ettei uudistus johda sen – tai laajemmin tutkimuslaitosten – kannalta kohtuuttomiin tilanteisiin.

Ulkoministeriön kannalta voi samalla kuitenkin nähdä valtioneuvoston periaatepäätöksen olevan meille myös mahdollisuus. Valtioneuvoston tason uudistukset antavat tilaisuuden korostaa kansainvälisen toimintaympäristön ja globaalin muutoksen merkitystä valtioneuvostotason tutkimushankkeissa. Voimme kehittää ministeriöiden yhteishankkeita, jotka puolestaan tukevat ministeriön tavoitteita ja toimintaa mukautua monimutkaistuvassa, keskinäisriippuvaisessa maailmassa. Myös toimintaympäristöä ja ulkopolitiikan vaihtoehtoja ennakoivat hankkeet ovat tässä yhteydessä tärkeitä, sillä niiden perusteella ministeriöissä säännöllisesti laadittavien tulevaisuuskatsausten tekeminen muuttuu entistä tietopohjaisemmaksi ja strategisemmaksi.

Periaatepäätös vaatii kuitenkin myös ulkoministeriöltä paljon työtä huolimatta siitä, että olemmekin varsinaisen sektoritutkimuslaitoksia koskevan rakenneuudistuksen ulkopuolella, koska Ulkopoliittinen instituutti on eduskunnan alainen laitos. Päätöksen mukaisesti tulee ministeriöiden tutkimustoiminnan läpinäkyvyyttä ja ohjattavuutta parantaa. Osana kokonaisuudistusta ministeriöt myös velvoitetaan tehostamaan tutkimus- ja selvityshankkeidensa sekä ennakointityön koordinaatiota ja suunnittelua.

Lokakuussa ulkoministeriön tutkimuksen koordinaatio- ja seurantaryhmä järjestäytyi pohtimaan tarvittavia ministeriön sisäisiä uudistuksia. Ryhmän tarkoituksena on verkoston muodossa vahvistaa ulkopolitiikan teon tietopohjaa ja luoda yhteistyötä osastojen välille, sekä kehittää yhteisiä toimintatapoja. Ryhmän tehtävään kuuluu myös koko ministeriön kattavan tutkimussuunnitelman laadinta, mikä suoraan vastaa periaatepäätöksessä esitettyä vaatimusta siitä, että ministeriöiden tutkimus- ja kehittämistoimintaa ohjataan ministeriökohtaisilla tutkimussuunnitelmilla.

Yhteiskunnan ja Suomen ulkopolitiikan kannalta on edullista pyrkiä parantamaan tutkimuksen, soveltavan tutkimuksen ja politiikan suunnittelun suhdetta. Kuten jo totesin, on ulkopolitiikan perustutkimus hyvin tärkeää. Samalla on yhtälailla tärkeää kannustaa soveltavan tutkimuksen harjoittamista, joka puolestaan konkreettisesti tukee politiikan suunnittelua. Molemmat tutkimussuunnat ovat korvaamaton osa tietopohjaisen politiikan muodostamisprosessia, joka puolestaan tukee politiikkamme ajankohtaisuutta ja analyyttisyyttä.

Tässä vaiheessa on tärkeää, että valtioneuvoston periaatepäätöksen toimeenpanon ohella emme jämähdä odottamaan sen tuloksia; meidän pitää jatkuvasti pohtia, miten voimme tutkimuksia hyödyntää, jotta voimme tehdä tietopohjaista, ja samalla legitiimiä politiikkaa. Pohdimme ulkoministeriössä alituisesti hyvin tarkkaan, minkälaisista hankkeista hyödymme ja missä kannattaa olla mukana, jotta saamme tarvittavan tiedon politiikan tekemiseen.

Valtioneuvostotasolla on taas kyse koko hallituksen politiikan legitimiteetistä: strategisen tutkimuksen rahoitusvälineen perustaminen sekä rahavarojen uudenlainen allokoiminen ei takaa sitä, että me automaattisesti saamme tutkimustietoa, joka auttaa meitä toteuttamaan paremmin politiikkaamme. Rahoituksien kohteita pitää tarkastella koko valtioneuvostoa ja kaikkia ministeriöitä hyödyttävien lasien läpi, ja tämän jälkeen päättää, minkälaiset hankkeet antavat meille tarvittavan tietopohjan politiikkamme muodostamiseen.

Pitkän aikavälin tähtäimellä periaatepäätöksen muutoksista voi olla Suomelle paljon hyötyä, sillä yhdistämällä tutkimuslaitoksia yhteistyö, ja samalla ajatustenvaihto ja innovatiivisuus sekä yhdessä kehittyminen, tehostuvat. Näin myös valtioneuvostolle tarjoutuu mahdollisuus rahoittaa laajempia hankkeita, joissa voi hyödyntää monen eri alan osaamista tehokkaammin.

Ulkoministeriöllä taas on suurempi mahdollisuus painottaa kansainvälisyyden aspektia myös muissakin kuin oman alan hankkeissamme, mikä hyödyttää kokonaisuutta. Periaatepäätöksen tarkoituksena onkin muuttaa rakennetta siihen suuntaan, että tutkimus tukee yhteiskunnan jatkuvuutta, ja että tutkimuksista saatu tieto ohjaa päätöksentekoa pitkäjänteisesti ja johdonmukaisesti.

Hyvä seminaariyleisö,

Tänään haluaisin kysyä teiltä: Miten meidän tulisi edetä, jotta yhteistyö ulkopolitiikan perustutkimuksen, soveltavan tutkimuksen ja politiikan teon välillä sujuisi mahdollisimman saumattomasti sekä valtioneuvosto- että ulkoministeriötasolla? Ja miksemme voi keskustelussa, sekä tämän esityksen jälkeen että paneelikeskustelussa, kysyä suoraan: Kiinnostaako Suomen ulkopolitiikka ja ulkopolitiikan analyysi suomalaisia tutkijoita tieteentekijöinä? Ja jos ei, niin miten asiantilaa voi korjata?

Entä tutkijoiden roolit tutkijoina ja vaikuttamiseen halaavina kommentaattoreina? Jälkimmäinen on demokratiassa legitiimiä, mutta roolien sekoittaminen tuo myös ongelmia.

On myös huomattava, ettei tutkimuksen arvoa ja merkitystä voi arvioida vain sillä perusteella, miten se välittömästi liittyy päätöksentekoon. Välillinen vaikutus voi usein olla paljon tärkeämpi. Sellainen korkeatasoinen tutkimus, joka lisää diplomaattiemme ja päätöksentekijöittemme yleistä ymmärrystä kansainvälisiin suhteisiin vaikuttavaista asioista on korvaamatonta, vaikka yhteys päätöksentekoon ei suoraan näkyisikään. Tällaiseen tutkimukseen perehtyneet paremmin asioita tuntevat ja ymmärtävät päättäjät tekevät lopulta myös parempia päätöksiä.