Etusivu 2012
4.6.2012

Stefan Kanfer, Tough without a Gun. The Life and Extraordinary Afterlife of Humphrey Bogart, Vintage Books. 288 s., New York 2011

1338829613_Bogart.JPGHollywood-legenda jo eläessään

En ole juurikaan harrastanut filmitähtien elämäkertoja. Näin ehkä siksikin, että ne keskittyvät käsittelytavoiltaan kahteen ääripäähän, yhtäällä suklaakuorrutettuihin ja palvoviin kiiltokuvaelämäkertoihin tai toisaalla julkisuuskuvan tuhoamiseen tähtääviin teurastuksiin. Aiemmin mm. Lucille Ballista ja Marlon Brandosta kirjoittaneen Stefan Kantorin kirja Humphrey Bogartista ei kuulu varsinaisesti kumpaankaan kategoriaan, vaikka nostaa Bogartin päätään ylemmäksi aikalaistensa joukossa. Se on myös amerikkalaiseksi opukseksi kohtuullisen lyhyt, alle 300 sivua, mikä on ihan riittävä kertomaan kaiken oleellisen kohteestaan ja hänen elokuvakarriääristään.

Jouluna 1899 syntynyt Bogart vietti hyvin etuoikeutetun, mutta emotionaalisesti vaikean lapsuuden New Yorkissa menestyneen lääkäri-isän ja taiteellisesti lahjakkaan, mutta alkoholisoituneen äidin ainoana poikalapsena, jota tarjolla ollut oikotie huippuoppilaitoksiin ei kiinnostanut. Kesti aikansa ennenkuin maailmansodan lopussa laivastossakin matruusina palvellut Bogart lähes sattumalta päätyi teatteriin, ensin järjestäjäksi ja sitten näyttelijäksi. Elokuvauransa hän aloitti gangsterirooleissa, ja läpimurtoa hän sai odottaa vuoteen 1941, jolloin hän nousi High Sierran ja Maltan haukan myötä tähtikaartiin. Seuraavana vuonna valmistunut Casablanca varmisti hänen paikkansa elokuvan historiassa.

Bogartin oma elämä pysyi kolmesta epäonnistuneesta avioliitosta ja runsaasta alkoholinkäytöstä huolimatta kohtuullisen hyvin kasassa ja viimeinen liitto häntä 25 vuotta nuoremman Laureen Bacallin kanssa lienee ollut onnellinen. Bogart kuoli kuitenkin jo 57-vuotiaana runsaan tupakoinnin aiheuttamaan syöpään. Kanfer jatkaa kuitenkin vielä tästä eteenpäin arvioimalla Bogartin ällistyttävän vankkaa jälkimainetta päätyen siihen, ettei kukaan enää voi Bogartin ikoninasemaa korvata senkään vuoksi, ettei nykyajan elokuvissa ole enää sijaa hänen ominta alaansa olleille roolisuorituksille.

Kiintoisa sivujuoni on Bogartin suhde politiikkaan. Hän oli vankka Franklin D. Rooseveltin, Adlai Stevensonin ja demokraattisen puolueen tukija, mutta ei koskaan havitellut poliittista uraa. Kun sodan jälkeen ”epäamerikkalaista toimintaa” tutkiva kongressin erityisvaliokunta keksi ottaa kommunistien epäillyn soluttautumisen julkisuushakuisten tutkimustensa kohteeksi, yhdeksäntoista kommunistiksi epäiltyä Hollywood-työntekijää kieltäytyi todistamasta komitean valiokunnan istunnossa saattaen itsensä alttiiksi oikeustoimille. Bogart liittyi näyttävästi näiden tueksi perustettuun tukikomiteaan sillä seurauksella, että mccahrtyismin ilmapiirissä hänkin joutui epäilyksenalaiseksi ja joutui uransa varmistamiseksi turvautumaan julkisiin puhdistautumisriitteihin.

Tämä ei ollut yksinomaan opportunistista itsesuojelua, vaan perustui yhtä paljon Bogartin pettymykseen ja huijatuksi tulemisen tunteeseen, kun myöhemmin ilmeni, että osa näistä yhdeksästätoista epäillystä oli todella jossain vaiheessa ollut jäsenenä Yhdysvaltain kommunistipuolueessa. Bogart ei kuitenkaan, toisin kuin demokraattina aloittanut Ronald Reagan, kääntänyt takkiaan ja muuttanut mielipiteitään, mutta vältti myöhemmin poliittista aktivismia. Tämä on kuitenkin sivujuoni Bogartin elämäkerrassa, vaikka sen laajempi käsittely olisi myös puoltanut paikkaansa.

Kesäkuu 2012

3.6.2012

Sinivalkoinen omistus

Helsingin Sanomat palaa tänään tärkeässä artikkelissa edellisen porvarihallituksen aikana kokoomusvetoisesti toteutettuun Kemiran yksityistämiseen. Neljä vuotta sitten valtio luopui tosiasiallisesta vallastaan yhtiössä myymällä ilman tarjouskilpailua lähes kolmanneksen koko yhtiön osakkeista suomalaisille ostajille. Kaupan tarkoituksena oli antaa Paasikivi-suvun Oras-investille johtava osuus yhtiön hallinnassa. Sittemmin on vahvistunut, että ainakin yksi ulkomainen ostajataho olisi ollut kiinnostunut tekemään valtiolle paljon edullisemman tarjouksen. Kauppaa on puolusteltu isänmaallisena tekona, jolla suomalaisomistus yhtiössä säilytettiin. Tähän on todettava, että pörssiyhtiöiden säilymisestä kansallisessa omistuksessa ei koskaan ole mitään takeita sen jälkeen, kun valtio on osuudestaan luopunut. Mutta tämän hehkuttaminen oli tarpeen, kun Kemirasta erilliseksi lannoitelan pörssiyhtiöksi kolme vuotta aiemmin erotettu GrowHow oli päätynyt norjalaisen Yara-yhtiön hallintaan heti Vanhasen porvarihallituksen aloitettua työnsä ja valtion luovuttua viimeisestä 30 % osuudestaan GrowHow’ssa. Monopoliasemansa turvin Yara nosti lannoitteiden hintoja heti 28 prosentilla vahvistaen ekonomistien tietämän totuuden, että jos julkinen monopoli voi olla paha, niin yksityinen on aina vielä pahempi.Näitä tehtyjä ja kalliiksi käyneitä virheitä ei pääse nyt enää korjaamaan. Uudessa hallituksessa vetovastuu valtion omistajapolitiikasta on siirtynyt kokoomukselta vihreiden käsiin. Asetan toivoni siihen, että Suomessa oltaisiin vihdoinkin herätty siihen, että ideologisesti motivoitua kansallisvarallisuuden myyntiä ei enää pidä jatkaa. Suomi kykeni aikanaan paljon nykyistä köyhempänä maana viisaalla julkista omistusta laajentaneella politiikalla vahvistamaan maan osaamista ja teollista kehitystä. Sodanjälkeisen ajan tarpeet olivat toisenlaisia kuin tänään, eikä kaikkea valtion omaisuudesta luopumista voi pitää vääränä tai epäonnistuneena, mutta sitä kyllä, ettei yhteistä varallisuutta ole tilaisuuden tullen ja tarpeen vaatiessa myös laajennettu. Ajankohtainen keskustelu kaivosteollisuuden ongelmista on tästä hyvä esimerkki. Outokumpu oli aikaan alan merkittävin yrittäjä Suomessa. Senkään toiminta ei suinkaan aina ollut kestävän kehityksen mukaista, mutta valtion omistamana suomalaisena yrityksenä ei sen sitoutumista maan ja sen kansalaisten hyvinvoinnin palvelemiseen voinut epäillä.3.6. 2012

30.5.2012

Syyria sisällissodan partaalla

Houlan kammottavan verilöylyn jälkeen näyttää entistä vaikeammalta estää Syyrian luisuminen sisällissotaan. Kofi Annanin suunnitelma ja sen mukaisesti maahan toimitetun kolmensadan YK:n sotilastarkkailijan operaatio on vain osittain onnistunut rauhoittamaan tilannetta. Kun tarkkailijat ovat paikalla ei väkivaltaa yleensä esiinny, mutta kun he siirtyvät muualle se näyttää sekä hallituksen voimien mutta osin myös hajanaisten oppositioryhmien toimesta taas alkavan. Yksi johtopäätös on, että tarkkailijoiden missiolla olisi paremmat mahdollisuudet rauhoittaa tilannetta, jos heidän lukumääränsä olisi oleellisesti suurempi niin, että voisivat kattaa maan suurimmat keskukset 24/7

Väkivallan lopettaminen on tärkein ja kiireisin tehtävä, seuraavaksi tulee humanitäärisen avun perille toimittaminen, joka näyttää sekin edelleen ontuvan. Mutta nämä eivät riitä, ellei pian päästä myös demokraattiseen muutokseen johtavaan todelliseen poliittiseen dialogiin hallituksen ja oppositiovoimien kesken. Se taas näyttää vaikealta sumeilematonta väkivaltaa käyttävän hallituksen ilmiselvän haluttomuuden ja opposition jatkuvan ja kenties lisääntyneen hajanaisuuden vuoksi.

Reaktiot Houlan verilöylyyn ovat osoittaneet myös EU:n hajanaisuuden ja kyvyttömyyden koordinoida omia toimiaan, kun osa jäsenvaltioista ryhtyi heti karkoittamaan syyrialaisia diplomaatteja pyrkimättäkään ensin tarkistamaan, voitaisiinko EU:ssa sopia yhtenäisestä toimintalinjasta. Suomea tämä ei välittömästi koske, koska Helsingissä ei ole Syyrian edustustoa ja koska olemme myös turvallisuussyistä keskeyttäneet suomalaisdiplomaattien toiminnan Damaskoksessa. Olemme kuitenkin katsoneet, että jos olemme olleet valmiita sijoittamaan suomalaistarkkailijoita YK:n hyvin vaarallisiin tehtäviin maassa ja jos Annanin suunnitelmaa yritetään edelleen viedä täytäntöön – eikä EU:ssa kukaan ole tätä vielä kyseenalaistanut – on johdonmukaista, että jotkut EU-diplomaatit voivat jatkaa raportoimista myös paikan päällä ja ylläpitää kontakteja myös paikalliseen oppositioon.

Syyrian tilanne poikkeaa monin tavoin esim. Libyasta Kaddafin loppuaikana. Syyriassa maan etnisiin ja uskonnollisiin ryhmiin jakava ja erilaisten rajantakaisten voimien ruokkima sisällissota saattaisi olla niin verinen, tuhoisa ja hallitsematon kehityskulku, että sitä tulee edelleen kaikin tavoin yrittää välttää. Se tarkoittaa nyt YK:n ja Annanin tukemista, niin kauan kuin suunnitelman avulla on vielä jokin mahdollisuus onnistua. Paljon riippuu nyt myös Venäjästä, jonka tähänastinen tuki Assadin hallinnolle näyttää muodostuvan sellaiseksi rasitteeksi, josta se itsekin haluaa päästä eroon. 

30.5. 2012

28.5.2012

Jälleen asetragedia

Suomalaisessa asekulttuurissa om jotain pahasti vialla. Aseharrastuksen aktiivit tekisivät harrastukselle kunniaa, jos he itse sen ensimmäisena myöntäisivät. Kerta toisensa jälkeen on jouduttu toteamaan, että aseluvan sarjatultakin ampuvaan aseeseen saa liian helposti. Ja tällä kertaa havaittiin, että säädökset aseiden turvallisesta säilytyksestä ovat ilmeisen tulkinnanvaraiset.

On totta, että ase ei yksin ketään tapa, mutta tappaja saa aseen kanssa paljon enemmän tuhoa aikaan kuin ilman asetta.”Sanat voisivat olla omiani, mutta ovat tällä kertaa Helsingin Sanomien sunnuntain pääkirjoituksesta. Itse olen esittänyt juuri tällaisia näkemyksiä ensimmäisen kerran jo parikymmentä vuotta sitten, paljon ennen viime vuosien murhenäytelmiä.

On toki paljon muita ja sekä vaikuttavampia että laaja-alaisempia asioita, joihin tulee tarttua tällaisten murhenäytelmien estämiseksi. Ne eivät kuitenkaan perustele sitä, ettei samalla tartuttaisi periaatteessa hyvin nopeasti hoidettavaan aselakien tiukennukseen. Poliisiylijohdon käsittämättömän torjuva linja tähän tuskin enää edustaa poliisikunnan laajempia tuntoja.

28.5. 2012

28.5.2012

Puheenvuoro SDPn puoluekokouksen kansainvälisiä aloiteita koskevassa keskustelyssa, 26.5. 2012

Maailman väkiluvun kolminkertaistuminen jo seitsemään miljardiin yksin toisen maailmansodan jälkeen yhdessä sen kanssa, miten ihmisen suhde luonnonympäristöön ja luonnonvarojen käyttöön on ajautunut kriisiin on luonut uuden ennennäkemättömän keskinäisen riippuvuuden maailman.

Parhaassakin tapauksessa meillä voi olla enintään muutama vuosikymmenen aikaa sopeuttaa toimintomme maailmanlaajuisesti ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävään kehitykseen, emmekä voi olla varmoja että tämä edes onnistuu.

Yhtä välttämätön ehto kuin monenkeskinen ja kattava yhteistyö on ihmiskunnan selviytymiselle, on myös oikeusvaltioperiaatteiden, demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen vahvistaminen.

Ei ole kestävää rauhaa ja vakautta ilman ihmisoikeuksien kunnioittamista, ei taloudellista kehitystä ilman vakautta, ei ihmisoikeuksia kunnioittavaa demokratiaa ilman ihmisten perusturvan ja toimeentulon varmentavaa kehitystä. Tämä näkyy maailmassa niin myönteistä kehitystä vahvistavissa hyvissä kierteissä kuin hajoavien valtioiden noidankehissä.

Yhteinen nimittäjä näille kaikille on myös sukupuolten tasa-arvo ja naisten oikeuksien ja osallistumisen täysimääräinen toteuttaminen, joka on avaintekijä niin rauhalle ja vakaudelle, kehitykselle kuin ihmisoikeuksien toteutumiselle.

Toiminta naisten aseman ja voimaannuttamisen ja ihmisoikeuksien puolesta, osallistuminen rauhanvälitykseen ja laaja-alaiseen kriisinhallintaan sekä työ demokratiaan ja oikeudenmukaisuuteen perustuvan paremman globalisaatiohallinnan puolesta ovat ovat sosialidemokraattien arvopohjaisen ulkopolitiikan perusta. 

Myös voimapolitiikka, jota aikanaan pidettiin ainakin toimivana tapana ajaa kansallista etua, ei ole enää vain sellaista joka ei pidä hyväksyä vaan myös sellaista, joka ei toimi.

Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö maailmassa edelleen löytyisi voimapolitiikkaan uskovia vallankäyttäjiä, joiden kanssa täytyy toimia realistisen ulkopolitiikan keinoin.

Samoin on selvää että jatkuvasti syntyy tilanteita joissa arvopohjainen ja realistisen ulkopolitiikka voivat olla vastakkain: myydäkö aseita ihmisoikeuksia loukkaaviin maihin suomalaisten työpaikkojen vuoksi, vaietaanko poliittisista vangeista kauppasopimusten toivossa ja ollaanko mieluummin kotimaisten säästöpaineiden vuoksi vapaamatkustaja kuin aktiivinen osallistuja kehityspolitiikassa ja kriisinhallinnassa.

EU on meille tärkeä toimintaväline. Sitä on myös pohjoismainen yhteistyö. Pohjoismaiden menestys kaikissa kansainvälisissä vertailuissa kertoo pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin vahvuudesta ja antaa meillä huomattavaa puhevaltaa kansainvälisissä prosesseissa.

Sosialidemokraatit eivät ole muuttamassa kantaansa Natoon ja sotilaalliseen liittoututumattomuuteen. Suomen linjan jatkuminen on kirjattu yksiselitteisesti myös hallitusohjelmaan. Sen kanssa on sopusoinnussa se. että pohjoismainen yhteistyö ulottuu tänä päivänä myös turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan.

Pohjoismaista yhteistyötä Islannin ilmavalvonnan merkeissä ehdotettiin jo Stoltenbergin raportissa kolme vuotta sitten. Siihen ei vielä silloin otettu kantaa. Sen jälkeen pohjoismainen yhteistyö puolustuksen alalla on koko ajan edennyt mm. yhteisten harjoitusten, koulutuksen, hankintojen, kansainvälisen kriisinhallinnan ja valvontatehtävien merkeissä. Tällainen yhteistyö on hyvin käytännönläheistä eikä sillä tähdätä mihinkään uusiin kattavaiin sopimuksiin, jostain puolustusliitosta puhumattakaan.

Kun Islanti on nyt kohdistanut Suomelle ja Ruotsille pyynnön osallistumisesta pohjoismaisena yhteistyökohteena ilmatilansa valvontaan on luonnollista, että Suomi ja Ruotsi ovat valmiit selvittämään mahdollisuudet yhdessä osallistua tällaiseen yhteistyöhön ilman että se seikka, että tarmeijaton Islanti on myös Naton jäsen, voi muodostua ratkaisevaksi esteeksi, jos tämä muutoin nähdään selvitysten jälkeen perustelluksi ja hyödylliseksi hankkeeksi.