SDP:n vaaliavajaiset pidettiin viikonvaihteessa hyvissä tunnelmissa Vantaalla. Väkeä on ollut vaalitilaisuuksissa sekä omien havaintojeni että kuulemani mukaan muuallakin hyvin liikkeellä, mikä tietenkin on rohkaisevaa. Tähän liittyy silti tietty sisäpiiriyden potentiaalinen harha, joka on ollut demareiden ongelma jo pitkään. Omien hyviksi koetut tai ainakin sellaisiksi vakuutetut fiilikset saattavat ulkopuolisista näyttää aivan toisenlaisilta, kun politiikasta vieraantuneiden kansalaisten tunnot karkaavat vain entistä kauemmaksi politiikassa mukana olevien kokemuspiiristä. Siihen poliitikkojen kernaasti lupaamaan ihmisten kuuntelemiseen on nyt paneuduttava aivan toisenlaisella nöyryydellä kuin aikaisemmin. Oma puheenvuoroni Vantaalla käsitteli luokkayhteiskunnan paluuta ja huolestunut sanomani vastasi ilmeisen hyvin myös Vantaalle kokoontuneiden ihmisten tuntoja. Eriarvoisuuden kasvun ja hyvinvointivaltion alasajon pysäyttäminen on nousemassa ratkaisevaksi asiaksi vaaleissa. Kumpikin edellyttää tietysti hyvää ja huolellista taloudenpitoa, mikä oli Vantaalla julkistetun talous- ja vero-ohjelman pääasia. Ohjelman linjauksiin voi suurelta osin yhtyä. Varmaan nämä teesit laajemmalla ja varhaisemmalla käsittelyllä olisivat hioutuneet vieläkin paremmiksi, mutta hyvä näinkin. Kaikkea talouspoliittista arviointia koskee tänään kuitenkin tavallista suurempi epävarmuus ja enemmän tarkoituksenmukaisuutta kuin todellisuutta heijastavien varmojen näkemysten esittäminen. Tämä koskee myös ja nimenomaan suurella äänellä toitotettua julkisen talouden kestävyysvajetta. Siksi tärkeämpää kuin demareiden ohjelman yksityiskohdat ovat sen edustamat arvot ja periaatteet, jotka selvästi poikkeavat porvaripuolueiden esittämistä. 20.2. 2011
Suomi, Venäjä, Pohjoinen ulottuvuus. SDP:n Venäjä-seminaari, pikkuparlamentin auditiorio 17.2. 2011
Suomi, Venäjä, Pohjoinen ulottuvuus
SDP:n Venäjä-seminaari, pikkuparlamentin auditiorio 17.2. 2011
Pohjoisen ulottuvuuden politiikka uudistettiin Suomen EU-puheenjohtajuuskaudella syksyllä 2006. Helsingissä järjestetyssä Pohjoisen ulottuvuuden huippukokouksessa solmittiin uusi sopimus jolla Venäjä, Norja ja Islanti tulivat PU:n tasavertaisiksi osapuoliksi EU:n kanssa. Siihen asti vuonna 1997 Suomen pääministerin puheesta alkunsa aanut pohjoisen ulottuvuuden politiikka oli ollut vain EU-osapuolen oma ohjelma, johon Venäjä oli suhtautunut tietyllä pidättyvyydellä ja joskus epäluulollakin. Tämän uuden sopimuksen hyväksymisen jälkeen suhtautuminen muuttui merkittävästi kun PU:sta tuli yhteinen kumppanuusohjelma.
Toisaalta tämän jälkeen on ainakin minun etelän miehen arkihavainnoinnin perusteella pohjoinen ulottuvuus suurelta osin kadonnut horisontista. PU:sta puhumisen on korvannut paljolti PU:n puitteissa toimiminen, ja hyvä niin.
Sillä syksyn 2006 jälkeen on tapahtunut paljon:
Vanhimmassa vuonna 2001 aloitetussa ympäristökumppanuudessa etenkin Venäjä onpanostanut merkittäviä summia vedenpuhdistamiseen, mutta myös muunlaisiin hankkeisiin. Esimerkiksi Kaliningradissa on vihdoinkin saatu liikkeelle ympäristöhankkeita. Puhutaan sadoista miljoonista lisäeuroista ympäristöhankkeille lähialueillamme. Suomi, komissio ja joukko muita maita ovat panostaneet siemenrahalla; Venäjä on kantanut pääosan kustannuksista – kuten pitääkin olla.
Sosiaali- ja terveyskumppanuudessa on saatu Venäjä ottamaan suuremman roolin; nyt Venäjä on myös toiminut kumppanuuden puheenjohtajana. Viime vuodet tartuntatautiuhkineen osoittaa kuinka tärkeä tämäkin, matalalla profiililla toimiva asiantuntijaverkosto on.
Hiljattain on perustettu liikenne- ja logistiikkakumppanuus. Tämä kumppanuus omaa suurta potentiaalia, koska monet tekijät (ilmastonmuutos ja sen vaikutukset merenkulkuun, energia-alan kehitys, kaivoteollisuuden kehitys) vaikuttavat lisääntyneisiin kuljetus- ja logistiikkatarpeisiin Pohjois-Euroopassa
Hiljattain on myös perustettu kulttuurikumppanuus, jossa toki on sijaa myös suuremmille panostuksille elokuva- ja audiovisuaalisella puolella, mutta joka myös tarjoaa verkoston pienimutoisemmalle yhteistyölle.
Komissio on viime vuodet ollut hyvin sitoutunut PU-polittiikkaan ja varannut eräänlaista PU-rahaa rajat ylittävälle yhteistyölle pohjoisessa.
Uutena asiana liike-elämän tarpeesta on syntynyt Northern Dimension Business Council, jota johtavat yritysjohtajat (Mordashov ja Kuula) ja jonka katon alla toimii useita eri sektoreiden yritysten ryhmiä.
Akateemisella puolella on syntynyt yliopistojen välinen verkosto, PU –instituutti, jossa Lappeenrannan teknillisellä yliopistolla on ollut vetorooli
Myös Kanada ja Yhdysvallat ovat edelleen pohjoisen ulottuvuuden tarkkailijamaita.
Suomen kannattaa, paitsi panostaa PU:hun suoraan, myös markkinoida tätä alueellisen yhteistyön mallia muualla Euroopassa. Voi myös kysyä, kannattaisiko esim. Euroopan ja laajemman Lähi-idän yhteistyöhön ottaa mallia ja käyttää hyviä kokemuksia PU-yhteistyöstä.
Pohjoisen ulottuvuuden rinnalla on myös EU:ssa hyväksytty paljolti Euroopan parlamentin aloitteesta liikkellepantu Itämeristrategia, joka Suomen näkökulmasta täydentää ja tukee pohjoista ulottuvuutta.
Pohjoinen ulottuvuus on sopimus, ei kansainvälinen järjestö, jollaisia ovat Itämeren maiden neuvosto (CBSS) ja Arktinen neuvosto, edelleen Barentsin euroarktinen neuvosto ja Barentsin neuvosto, unohtamatta tietenkään Pohjoismaiden neuvostoa ja Baltian neuvostoa. Näiden lisäksi viiden pohjoismaan ja kolmen Baltian maan NB-yhteistyö on saanut yhä vakiintuneempia muotoja.
Siksi toistuvasti kysytäänkin, kaipaisiko tämä järjestö- ja sopimusverkosto jotain rationalisointia. Se on ehkä erityisesti parlamentaarikkoja askarruttava kysymys, kun kaikissa on myös joko institutionalisoitu tai muutoin vakiintunut parlamentaarinen ulottuvuus. Vastaus kuitenkin on ollut toistaiseksi, että kaikille on löytynyt enemmän tai vähemmän luontevat tehtävät eikä mainittavaa päällekkäisyyttä tai ainakaan siitä koitunutta haittaa olisi esiintynyt.
Arktisen neuvostoon kuuluvat viiden pohjoismaan lisäksi Kanada, Yhdysvallat ja Venäjä. Alueellisen yhteistyön suurimmat haasteet ja myös mahdollisuudet ovat erityisen korostuneita juuri arktisilla alueilla. Arktisia uhkakuvia on maalailtu niin sotilaalliseen turvallisuuteen, luonnonvaroihin kohdistuvan kilpailun kuin ilmastomuutokseen ja muihin ympäristöuhkiin liittyen. Kaikki voivat olla haasteellisia, mutta aivan erityisesti sitä on ilmaston lämpeneminen, jonka vaikutukset arktisilla alueilla luontoon ja ihmisten elinolosuhteisiin ovat paljon dramaattisemmat kuin muualla maapallolla.
Uskoon, että myös arktisilla alueilla päädytään poissulkemiseen tähtäävän kilpailun sijasta rakentavaan yhteistyöhön, on vankat perusteet. Erittäin hyvä merkki tästä oli Norjan ja Venäjän vuosikymmeniä jatkuneen erimielisyyden lopettaminen sopimukseen Barentsin alueen mannermaajalustan hallinnan ja oikeuksien jaosta.
Pohjoinen ulottuvuus ja monimuotoinen pohjoisten alueiden yhteistyö ovat tärkeitä välineitä niin Suomen kuin EU:n politiikassa Venäjän suhteen joilla Venäjää voidaan integroida laajempiin monenkeskisiin yhteistyörakenteisiin ja niiden pelisääntöjen kunnioittamiseen pohjoisilla alueilla. Se toimii parhaiten silloin, tai oikeammin vain silloin, kun kaikki osapuolet kokevat saavansa siitä tasapuolisesti etua.
Siihen, että tämä on paitsi toivottavaa myös mahdollista, on myös vankat perusteet Venäjän kehityksessä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Yksi suuri kaari tässä nimittäin on se, että vielä 2000 alussa niin maan johdon kuin kansalaisten ensimmäinen prioriteetti oli vakaus, mikä osaltaan merkitsi sitä että demokratian tai kansalaisoikeuksien vahvistaminen saattoi jäädä jalkoihin. Vakaus on edelleen tärkeä venäläisille, mutta nyt on kasvanut tietoisuus siitä, ettei se riitä. Tämä on perusta presidentti Medvedevin painotukselle modernisaatiosta, mihin taas globilisoituneessa maailmassa ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kansainvälisen yhteistyön ja vaihtoehdon tie. Se ei kuitenkaan tarkoita että tällä tiellä edettäisiin aina johdonmukaisesti ilman harhapoluillekin eksymistä.
Tällaisissa seminaareissa ja puheissa painottuvat yleensä suuret valtiolliseen yhteistyöhön liittyvät linjat ja kysymykset. Haluan siksi lopuksi muistuttaa, että kaiken tällaisen hallitusvetoisen toiminnan perimmäinen tarkoitus on luoda edellytykset sille, että kaikkialla pohjoisen ulottuvuuden alueella niin ihmiset, kansalaisyhteiskunta ja yritykset kuin kunnat, alueet ja eri kansallisuudet voisivat vapaasti liikkua ja olla kanssakäymisessä keskenään turvallisesti ja ekologista, sosiaalista ja taloudellisesti kestävää kehitystä toteuttavalla tavalla.
Suruviesti Afganistanista
Tienvarsipommi Afganistanissa surmasi suomalaisen rauhanturvaajan. Jokainen tällainen uutinen on aina murheellinen, vaikka olisimme kuinka varautuneita siihen, että Afganistanin operaation kaltaisessa tehtävässä tällaisia tappioita joutuvat kaikki siihen osallistuvat maat kokemaan. Alkuperäinen tehtävä Afganistanin ISAF-operaatiossa oli toisenlainen kuin se, missä nyt jatkamme. Suomi ei ole missään operaatiossa ennen ollut näin selvästi sotatoimien osapuoli, eikä se Suomen rooliin kriisien hallintatehtävissä voi kuuluakaan. Tämän vuoksi on ollut jo pitkään tarpeen kriittisesti arvioida operaatiossa jatkamisen perusteita.
Afganistanin operaatioon lähdettiin alunperin siksi, että katsoimme meillä olevan sellaista osaamista ja kokemusta kriisinhallintatehtävissä, jotka tukevat Afganistanin vakauttamista, demokratian rakentamista ja ihmisoikeuksien toteutumista. Tämä ymmärrettiin pitkäaikaiseksi sitoumukseksi jota tulee jatkaa niin kauan kun voimme arvioida työmme edelleen tukevan näitä tavoitteita. Tämä – ja vain tämä, ei siis sotilasliitto Naton tarpeet ja arvovalta, tai muiden valtioiden toiveet – on edelleen keskeinen peruste arvioida operaatiota.
Suomalaiset ovat vaikeissa ja vaarallisissa olosuhteissa tehneet erittäin hyvää työtä, mutta siihen mihin suuntaan koko Afganistanin kehitys kulkee ei suomalaisten työllä ole voitu vaikuttaa edes marginaalisesti. Kun myönteisestä kehityksestä kertovien hyvien uutisten ohella jatkuvasti lisääntyvät myös huonot uutiset sotatoimien kiihtymisestä, turvallisuustilanteen heikkenemisestä, korkealle hallituspiireihin ulottuvasta korruptiosta ja vaalien massiivisesta väärentämisestä on kysyttävä, tulevatko Suomen osaaminen ja niukat resurssit parhaaseen mahdolliseen käyttöön vakauden, rauhan ja demokratian lujittamiseksi juuri Afganistanissa, vai olisivatko ne tehokkaammin käytössä YK:n monissa operaatioissa eri puolilla maailmaa.
Tähän minulla ei ole tänään ehdotonta vastausta. Se edellyttää laajaa kokonaisarvioita, jonka eduskunta viimeistään heti vaalien jälkeen joutuu tekemään. Emme nyt voi tietenkään antaa sitovia lupauksia siitä, että sotilasoperaatiota jatketaan vuoteen 2014 saakka saatikka sen jälkeen. Sotilaitten siirtäminen Afganistanista toisiin kriisinhallintatehtäviin ei kuitenkaan tarkoita sitä, että irtaantuisimme Afganistanista kokonaan. Siviilikriisinhallintaa, kehitysyhteistyötä ja humanitäärista apua on jatkettava niin kauan kuin se auttaa afganistanilaisia, joiden on joka tapauksessa itse kyettävä ottamaan vastuu maan turvallisuudesta. Tämä edellyttää uusia poliittisia aloitteita sisällissodan osapuolten lähentämiseksi, sillä yksin sotilaallisin toimin ei maata koskaan saada rauhoitettua.
17.2. 2011
Hautala ja Kiinan painostus
Heidi Hautala arvostelee Suomen ihmisoikeuspolitiikkaa yleensä ja erityisesti Dalai Laman välttelyä tämän syksyllä 2006 Suomeen tekemän vierailun yhteydessä. HS:n mukaan Hautala kirjoittaa blogissaan, että ulkoministeri Tuomioja ”suorastaan valehteli minulle samana syksynä, kun otin asian puheeksi eduskunnan kyselytunnilla” ja sanoi ettei mitään Kiinan painostusta ollut. ”Tiedän ja vannon että painostusta oli. … Diplomaatit yrittivät kaikin tavoin vaikuttaa jo siihen, että Dalai-Laman edustajat eivät tule edes [Asem-kokouksen yhteydessä] järjestettävään kansalaisfoorumiin”. Täytyi ensin tarkistaa mitä kyselytunnilla 6.10.2006 sanottiin. Ulla Anttila kysyi valtioneuvoston jäsenten osallistumisesta Dalai Laman Suomen vierailuun. Ensin vastasi kulttuuriministeri Tanja Karpela ja minä jatkoin toteamalla, ettei hallitus ole tällaista käsitellyt ja jokainen ministeri ratkaisee itse miten tällaiseen tapaamispyyntöön suhtautuu. Yhtenä jatkokysymysten esittäjänä Heidi Hautala sanoi, ”että tätä Asem-kokousta ei millään tavalla haluttu vaarantaa, ja on hyvin tiedossa, että Kiinan viranomaiset käyttävät kaikki keinot pelottaakseen erilaisia hallituksia tilanteessa, jossa esimerkiksi Dalai Lama on tulossa johonkin maahan. Kysyn vaan, että jos aina annetaan periksi näille painostusyrityksille, niin eikö se tarkoita sitä, että jokainen seuraava painostusyritys on aina entistä vahvempi. Eihän kiristykseen pidä suostua.” Tähän vastasin: ”Kysymykseen sisältyy sellainen käsitys, väittämä, että olisi tässä tapauksessa annettu periksi jollekin painostukselle. Tällaista painostusta ei ole.” Kun en todellakaan muista mitään minuun ulkoministerinä kohdistunutta painostusta tai että sellaisesta olisi minulle raportoitu, koetin tarkistaa myös muistiinpanoistani mitä niistä tähän liittyen voisi löytyä. Ainoan asiaan liittyvän merkinnän löysin ulkoministeritapaamisesta Kiinan ulkoministerin Li Zhaoqingin kanssa Asem-kokouksen yhteydessä 11.9. 2006. Merkintäni mukaan ”[r]unsaan puolen tunnin keskustelumme delegaatioiden kanssa käsittelee Lähi-Itää, Irania ja Tiibetiä – Li varoittaa yhteydenpidosta Dalai Lamaan – ja sujuu leppoisasti, myös siinä vaiheessa kun lopuksi otan esiin kysymyksen heidän juuri käyttöön ottamistaan uusista rajoituksista ulkomaisten tietotoimistojen toiminnalle Kiinassa.” Leppoisuudesta päätellen en kokenut Dalai Lama -viittausta painostuksena, vaan Kiinan hyvin tunnetun kannan tavanomaisena toistona. Tuskinpa Li’kään rekisteröi huoltani tiedonvälityksen rajoituksista erityisenä painostuksena. Eri asia on, että Kiinan hyvin tunnettu suhtautuminen Dalai Lamaan saattoi vaikuttaa Asem-järjestelyistä vastannaisiin virkamiehiin tai muihin ministereihin heidän harkitessaan tapaamisia, mutta ulkoministeriössä ei koettu sellaista painostusta asiassa, jota olisi välitetty eteenpäin. Olin itse vähän aikaisemmin ulkoministerinä tavannut toisinajattelijana pidetyn Kiinan itsenäisen ammattiyhdistysliikkeen edustajan Harry Wun Helsingissä. Vasta jälkeenpäin tästä tiedon saanut Kiinan lähetystö paheksui tätäkin, mutta ei se olisi vaikuttanut tapaamiseen, vaikka moitteet olisivat tulleet ennen sitä. 13.2. 2011
Paasitornin palautetta
Viime maanantain seminaari hyvinvointivaltion tilasta ja tulevaisuudesta oli hieno kokemus, kiitokset alustajille ja kaikille 250 osallistujalle. Seminaarin annista voi lukea laajemman koosteen vaalisivultani www.erkkituomioja.org Tapahtumia-osiosta. Oma yhteenvetoni oli: ”Toivon että voimme muodostaa sellaisen poliittisen voiman ja tahdon, jolla estämme uuden luokkayhteiskunnan”. Tahto näyttää suomalaisilla olevan olemassa, mutta se miten se kanavoidaan todelliseksi poliittiseksi voimaksi näyttää gallupien valossa olevan vielä haussa.
11.2. 2011
