En ole koskaan käynyt lukemassa Jussi Halla-ahon blogia, mutta hätkähdin silti, kun käräjäoikeus kesäkuussa päätti vapauttaa hänet kansanryhmää vastaan kiihottamista koskeneesta syytteestä ja tuomita hänet sakkoihin uskonrauhan rikkomisesta. Oikeus katsoi hänen julkisesti herjanneen sitä mitä islamilaiset uskonnolliset yhdyskunnat pitävät pyhänä. Äkkisiltään ajattelin, että ratkaisujen olisi syytteiden osalta pitänyt olla päinvastaiset.  Kiinnostuin asiasta sen verran, että luin käräjäoikeuden päätöksen kokonaisuudessaan. Se ei poistanut epäilyjäni ja jään mielenkiinnolla odottamaan, miten hovioikeus ratkaisee asian. Jos sellainen laintulkinta jää voimaan, jonka nojalla Halla-aho tuomitaan uskonrauhan rikkomisesta, panee se kysymään, tulisiko asianomaista lainkohtaa tarkistaa niin, ettemme enää olisi jumalanpilkkapykälinemme pohjoismaiden piirissä kummajainen. Pidän arveluttavana, jos ratkaisu nostaa jonkin uskonnollisen vakaumuksen arvostelun yläpuolelle sillä perusteella, että joku on siitä voinut loukkaantua.  Siihen täyttävätkö Halla-ahon kirjoitukset kansanryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkit on vaikeampi ottaa kantaa, mutta siitä riippumatta mihin hovioikeus asiassa päätyy pidän tätä lakia ja sen valvontaa tarpeellisena.                                                         *          *         * Oikeutta käydään myös Porvoo-Rwanda akselilla. Vakavampaa rikosta kuin osallisuus kansanmurhaan on vaikeata löytää ja on tärkeää, ettei kukaan ole missään tätä koskevilta syytteiltä turvassa. Prosessin yksityiskohtia tuntematta jää kuitenkin miettimään, onko tätä oikeutta tarpeen käydä Suomessa, kun kerran maassa missä väitetty rikos on tapahtunut on sitä varten kansainvälisen yhteisön edellyttämä ja hyväksymä tuomioistuin toiminut jo usean vuoden ajan. Ja jos Porvoon  käräjäoikeuden on mahdollista toimia viikkokausia asianomaisessa maassa, niin eikö alusta alkaen koko prosessi olisi pitänyt antaa Rwandan oman oikeuslaitoksen käsiteltäväksi?  26.10. 2009

Ylen tv-uutisissa oli vaihteeksi asiallinen juttu tärkeästä kysymyksestä, eriytymiskehityksestä suomalaisissa kouluissa. Olen samaan asiaan kiinnittänyt huomiota aiemmin yhtenä esimerkkinä siitä, miten luokkayhteiskunta tekee Suomeen paluuta takaoven kautta. Uutisissa asia oli yhdistetty maahanmuuttajien osuuden kasvuun kouluissa, joka usein laukaisee varakkaammissa vanhemmissa halun hakeutua lastensa kanssa sellaisille alueille, joilla maahamuuttajien osuus on vähäisempi. Tämä maahanmuuttaja-aspekti lisää kysymykseen liittyviä intohimoja, mutta on tärkeä havaita, että sama koulujen ja asuinalueiden ongelmallinen eriytymiskehitys on olemassa tästä riippumatta.

Suomen koulutuksellisen tasa-arvon linjaan kuuluu mm. se, ettei peruskoulujen välillä ei ole kovin suuria eroja oppilasryhmien koossa tai oppilaanohjauksen ja muiden opetuksen tukipalveluiden määrässä. Mahdollisuuksien tasa-arvon tavoitetta on pitkälti tavoiteltu tarjoamalla kaikille oppilaille yhtä paljon koulun tukea. Kun haasteet ja vaikeudet kasaantuvat oppilaille, joilla eri syistä – ei siis ainoastaan maahanmuuttajataustan vuoksi – on vähemmän edellytyksiä saada kotoaan ja muulta ympäristöltään tukea koulunkäyntiin, olisi perusteltua että niitä kouluja, joissa näitä oppilaita on suhteellisesti enemmän myös resurssoitaisiin tuntuvammin tämän huomioon ottavalla tavalla.

Näin ei nyt ole. Jos jotain niin resurssointia, myös vanhempien varallisuuteen ja sponsorirahaan tukeutuen, päinvastoin lisätään niissä kouluissa, jotka tätä lisätukea vähiten tarvitsevat. Siksi koulujen väliset erot ovat koko ajan kasvaneet. Kouluilla on myös keskeinen merkitys asuinalueelleen, ja siten niiden eriytyminen lisää noidankehämäisesti myös asuinlaueiden eriytymistä. Näin se pitkä kaari, jolla tasa-arvoisempaa, viihtyisämpää ja turvallisempaa Suomea on luokkaerojen tasaantumisella luotu, on katkeamassa, mihin myös markkinahenkinen ”hyvistä veronmaksajista” kilpaileva kaavoitus ja sosiaalisen asuntopolitiikan lopettaminen ovat vaikuttaneet.

Koulujen osalta tulee haasteeseen vastata tukemalla eniten tukea tarvitsevia kouluja, ei niitä joiden tehtävä muutoinkin on helpompi. Koulujen tukemisessa kysymys on siitä, miten laajan korkean tason tavoittelu yhdistyy kansalaisen valinnanmahdollisuuksien kunnioittamiseen ja tukemiseen. Jos muualla kadehditut hyvät PISA-oppimistuloksemme kohta kääntyvät huonompaan suuntaan on yksi syy juuri tässä koulujen eriytymiskehityksessä.

20.10. 2009

Ylipormestari Raimo Ilaskivi, jonka kanssa olemme viime vuosina itsellemmekin yllätykseksi havainneet olevamme usein hyvin samaa mieltä kasinotaloudesta ja ulkopolitiikastakin, kirjoitti viime maanantaina Helsingin Sanomissa eduskuntatyön muuttumisesta. Kun olen itsekin tullut ensimmäisen kerran taloon aikana, jolloin ei ollut omia työhuoneita, kännyköitä, avustajia, tietoyhteyksiä eikä lisärakennusten toimintatiloja, voin todeta kuvauksen silloisista oloista oikeaksi, yhtymättä kuitenkaan johtopäätökseen. Kirjoitus päättyy huipennukseen, miten työ oli toisenlaista: ”Ei silloin EU pureskellut valmiiksi lakeja ja direktiivejä, kaikki täytyi valmistella ja säätää ihan itse ja palkalla, joka oli pieni”.

Tällaiseen menneitä aikoja ihannoivaan veteraanimuistelukseen voi päätyä silloin, kun kirjoittaja oli kansanedustajatyön ohella samanaikaisesti Pankkiyhdistyksen ja Helsingin pörssin korkeasti palkattu toimitusjohtaja, joka ei tarvinnut työhuonetta, autopaikkaa tai sihteeriä eduskunnasta. Kokemus eduskunnasta työpaikkana saattoi olla hyvin erilainen vaikkapa Kymenlaaksosta valitulla pääluottamusmiehellä, Pohjois-Savosta tulleella maanviljelijällä tai Satakunnasta eduskuntaan nousseella luokanopettajalla.

EU-jäsenyys ei suinkaan ole eduskunnan työmäärää vähentänyt, vaan päinvastoin sitä merkittävästi lisännyt. Samalla se on myös vahvistanut eduskunnan asemaa suhteessa hallitukseen, koska toisin kuin kotimaisen päätöksenteon osalta ei EU-asioita voida tuoda eduskuntaan valmiiksi pureskeltuina ja tosiasiassa päätettyinä asioina, vaan niistä on informoitava eduskuntaa ja saatava sen kanta silloin, kun päätöksenteko on hyvin keskeneräinen – asia joka nykyiselle pääministerille on kotimaisessa päätöksenteossa hyvin vieras. Sanomattakin pitäisi olla selvää, ettei EU-edunvalvonnassa pärjätä, jos ainoat ulkomaankontaktit rajoittuvat etelän lomamatkoihin ja laivaristelilyihin Itämerellä. Kokous- ja valiokuntamatkat ulkomaille ovat monille jo rasitukseksi asti käynyt välttämätön osa kansanedustajan työtä.

Se että eduskunnan työskentelyolosuhteet ovat kunnossa on koko kansanvallan toiminnalle tärkeätä ja välttämätöntä, mutta ei tietenkään takaa sitä että kaikki osaisivat käytössään olevia välineitä oikein käyttää eikä sitä, että työn tulokset tyydyttäisivät kaikkia. Urheilustakin tiedämme, etteivät huippuvälineet vielä takaa hyvää tulosta. Demokratian hyvä puoli onkin siinä, että se tarjoaa säännöllisin väliajoin kansalaisille mahdollisuuden arvioida tehtyä työtä ja joko sallia tai evätä edustajan jatkomahdollisuudet sen perusteella. Veikkaan, että jälkimmäistä mahdollisuutta tullaan seuraavissa vaaleissa käyttämään huomattavasti aiempaa laajemmassa mitassa.

17.10. 2009

Hallitus esittää kuntien päättämän kiinteistöverokannan lakisääteisten ylä- ja alarajojen nostamista kädenojennuksena alijäämäisten budjettiensa kanssa painiville kunnille. Kädenojennus kunnille on kuitenkin samalla nyrkinisku asukkaille, joiden asumiskustannuksiin veronmaksu aina valuu. Siksi opposition on helppo sanoa, että hallituksen tulisi lisätä kuntien valtionosuuksia sen sijaan, että kunnat pakotetaan hakemaan talouden tasapainoa ikävillä säästöleikkauksilla ja sellaisilla veronkorotuksilla, joiden maksajiksi aina löytyy myös pienituloisia ihmisiä. Kysymys kuuluukin, onko tämä jo liian helppoa sanoa. Opposition vetoomukset eivät liikuta hallitusta nostamaan valtionosuuksia ja ikävät ratkaisut jäävät joka tapauksessa kunnille. Kun valtio alentaa progressiivisia tuloveroja, joutuvat kunnat nostamaan vähemmän progressiivista kunnallisveroa ja/tai karsimaan peruspalvelujenkin laatua ja saatavuutta. Näissä tasapainottamistalkoissa joutuvat vasemmistovaltuutetukin pohtimaan mille tasolle asettavat kuntansa kiinteistöveron. Onhan se kuitenkin oikein käytettynä hyvä ja käyttökelpoinen veromuoto, jonka kiertäminen on mahdotonta – paitsi maa- ja metsätalousmaan omistajille, jotka ovat siitä vapautetut.  Oppositiopolitiikan uskottavuus edellyttää, ettei sellaista pidä vastustaa mitä hallituksessa itsekin tekisi eikä sellaista luvata, mitä ei itse hallitusvastuussa myös toteuttaisi. Tätä testiä pitäisi laajemminkin käyttää. 14.10. 2009 

Nobelin tämän vuoden rauhanpalkinnon antaminen Barack Obamalle on hämmentänyt muutkin kuin vain palkinnonsaajan. Yleinen reaktio on ollut, että hyvä ihminen ja hyvät puheet, mutta hänen palkitsemisensa näin on aivan liian ennenaikaista. Tähän kuoroon voin minäkin yhtyä. Toivotaan siis, että presidenttikautensa päättyessä arvovaltaisen kannustuspalkinnon saanut Obama on onnistunut lopettamaan sotimisen Irakissa ja Afganistanissa aloittamatta yhtään uutta. Toivotaan myös, että perusteluissa erityismaininnan saanut Obaman valmius ydinaseriisuntakin on silloin johtanut konkreettisiin ja tuntuviin tuloksiin. Rauhanpalkinto on johtanut jälkipuheisiin ja kritiikkiin lähes yhtä usein kuin kirjallisuuspalkinto. Ahtisaaren palkitseminen vuosi sitten ei tällaista kritiikkiä juurikaan herättänyt, niin selvästi kyse oli tunnustuksesta perinteisiä rauhanvälitystehtäviä menetyksellisesti hoitaneelle rauhanvälittäjälle. Sekin on tosiasia, että useimmiten kaikki tällaiset arviointiin perustuvat palkitsemiset kertovat yhtä paljon palkinnonmyöntäjien pyrkimyksistä kuin saajan ansioista.  11.10. 2009