Napoleon Egyptissä
 
Italian rintamalla vallankumouksellisen Ranskan joukot loistavaan voittoon johtanut Napoleon Bonaparte suostutteli Ranskassa silloin valtaapitäneen direktorion lähettämään hänet 40 000 miehisen sotajoukon komentajana Egyptiin kesällä 1798. Napoleonin suunnitelmissa, joista hän ei avoimesti kertonut, oli Egyptin valloitus kuitenkin tarkoitettu vain sillanpääaseman hankkimiseksi Aleksanteri Suuren jalanjälkiä seuraavalle sotaretkelle, jonka todellinen tavoite olisi ollut brittien karkottaminen Intiasta.
 
Tällaiset visiot jäivät vain haaveiksi. Muodollisesti ottomaanien alaisuuteen kuuluneen ja mamelukkien sotilasveljeskunnan hallitseman Egyptin Napoleon sai kohtuullisen helposti haltuunsa, mutta kokonaan hän ei sitä saanut rauhoitettua. Egyptiin hänen suuri 335 aluksen armadansa pääsi livahtamaan amiraali Nelsonin komentaman Välimeren brittilaivaston ohitse, mutta britit seurasivat perässä ja aiheuttivat ranskalaisille pahan tappion Abukirin meritaistelussa. Napoleon ei itse ollut  paikalla ja suuntasi lannistumattomana sotaretkensä pohjoiseen, mutta kärsi tappion brittien tukemille ottomaaneille Acressa. Tämä viimeistään teki hänellekin selväksi, että Intian valloitus olis pakko unohtaa.
 
Napoleon halusi olla itämaiden ystävä ja ymmärtäjä. Hänen kiinnostuksestaan kertoo sekin, että hän nimesi, sittemmin Nelsonin Abukirissa upottaman lippulaivansa l’Orientiksi. Hän myös luki koraania ja halusi esittäytyä  islamistinakin ja oli tyytyväinen kun yksi hänen kenraaleistaan kääntyi islaminuskoon voidakseen avioitua paikallisen naisen kanssa. Nämä eleet eivät kuitenkaan vakuuttaneet paikallista väestöä ja miehittäjien ja alkuperäisväestön kulttuurikuilu pysyi ylipääsemättömänä.
 
Valistushenkinen Napoleon oli myös tuonut mukanaan ison joukon eri alojen tiedemiehiä ja perusti heidän kanssaan Kairoon eräänlaisen akatemian. Monet näistä tiedemiehistä antoivat omilla aloillaan myöhemmin merkittävän panoksen tieteiden kehitykseen, ja he myös pyrkivät soveltamaan silloisen tieteen saavutuksia esim. terveydenhuollon ja maanviljelyn aloilla Egyptissä. Napoleonin voi myös katsoa olevan egyptologian perustaja, vaikkei hieroglyfien arvoitus vielä hänen aikanaan ratkennutkaan.
 
Kyse ei kuitenkaan ollut mistään tieteellisestä löytöretkestä vaan sotaretkestä kaikkine senaikaisen sodankäynnin julmuuksineen ja kauheuksineen. Vihollisen ja paikallisväestön kohtelu oli puolin ja toisin monissa kohdin ei vain nykyisten vaan silloistenkin kriteerien mukaan sotarikoksen tunnusmerkit täyttävää. Ranskalaisten tekemät rikokset olivat myös useimmiten suoraan Napoleonin käskyjen mukaisia. Jaffassa surmattiin tuhatmäärin antautuneita vihollissotilaita Katyniin verrattavassa verilöylyssä.
 
Kun idän valloitus ei edennytkään Napoleonin toivomalla tavalla, oli aika palata Ranskaan. Hän olisi sen tehnyt joka tapauksessa, mutta sai siihen myös direktoriolta kehotuksen. Napoleon ei ollut aiemminkaan piitannut direktorion ohjeista, mutta tämä pelasti hänet syytöksiltä Egyptiin jääneen armeijan hylkäämisestä. Puolitoista kuukautta paluunsa jälkeen hän oli jo valmis kaappaamaan vallan korruptoituneelta ja epäsuositulta direktoriolta ja ottamaan diktaattorina vallan käsiinsä.
 
Aiemmin mm. Mediceistä kirjoittanut Strathan kertoo Egyptin retken vaiheet värikkäästi ja runsaisiin alkuperäislähteisiin tukeutuen, Napoleonia sen enempää demonisoimatta kuin ihailemattakaan. Mielenkiintoisena aiemmin minulle tuntemattomana yksityiskohtana Strathan mm. kertoo Napoleonin juutalaisille huhtikuussa 1899 osoittamasta mahdollisesta julistuksesta, joka lähes 120 vuotta ennen Balfourin julistusta antoi lupauksen juutalaisen kansalliskodin perustamisesta Palestiinaan. Mahdollisesta siksi, että tällaisen julistuksen alkuperäiskappaletta ei ole löytynyt ja aikalaisviitteet ovat epäselviä ja ristiriitaisia. Strathan päätyy pitämään todennäköisenä vaikkakaan ei varmasti todistettavana, että Napoleon todella antoi tällaisen julistuksen tarkoituksenaan hankkia juutalaisilta tukea ontuvalle sotaretkelleen. Enempää arvoa sille ei voi antaa, sillä samanaikaisesti hän myös toisilla julistuksilla kosi kristettyjä, druuseja ja arabeja ottomaaneja ja brittejä vastaan.
 
Marraskuu 2009

Emigranttielämän päiväkirjat

 Kures, Voldemar, Seitsme lukuga suletud raamat, I köide, Ilmamaa, 505 s., Tartto 2006 ; II köide, Ilmamaa, 493s., Tartto 2006 ; III köide, Ilmamaa, 499 s.,Tartto 2007; IV köide, Ilmamaa, 504 s., Tartto 2008 ; V köide, Ilmamaa, 536 s., Tartto 2009

Vuonna 1893 syntynyt ja Ruotsissa 1987 kuollut Voldemar Kures on kirjailijoita ja taitelijoita koonneesta Noor-eesti ryhmästä syntyneeseen nuorempaan Siuru-ryhmään kuulunut kirjoittaja. Hän teki huomattavan elämäntyön toimittajana ennen kuin toisen maailmansodan lopulla päätyi Ruotsiin maanpakoon, ensin Neuvostoliiton ja sitten Saksan ja lopulta
uudelleen Neuvostoliiton miehittämästä Virosta. Ruotsissa hän piti päiväkirjaa, joka on nyt itsenäisessä Virossa julkaistu peräti viisiosaisena paksuna sarjana.

Ensimmäisessä osassa on myös joitain harvoja päiväkirjamerkintöjä ja artikkeleita vuosilta 1929-1944, mutta varsinaiset päiväkirjamerkinnät kattavat vuodet 1945-1959. Toimittajana Kures oli tarkkailija ja kertoja, olematta koskaan itse varsinainen poliittinen toimija. Hän oli kuitenkin joissain ratkaisevissa vaiheissa päätöksentekijöitä lähellä, kuten ollessaan Viron ulkoministeriön tiedottajana mukana kenraali Laidonerin Moskovan vierailulla vuonna 1940. Tästä laadittu tarkka kertomus on mielenkiintoista ja monin tavoin historiantutkijalle arvokasta lukemista. Kures tunsi jollain tavoin kaikki aikansa keskeiset ja tunnetuimmat
virolaispoliitikot ja kulttuuri-ihmiset, mikä tosin pienessä maassa ei ole niin vaikeata.

Viisiosaisen päiväkirjan julkaiseminen tuskin on kustantajalle liiketaloudellisesti kannattava sijoitus, mutta kulttuuritekona se on kiitettävä ja historiantutkijallekin hyödyllinen. Ei niin, että Kures kirjaisi sellaisia tapahtumia, joissa on itse ollut välittömästi osallinen, paitsi emigranttiyhteisön piirissä, jonka pienet intrigit eivät kovin suuria näköaloja aukaise. Merkinnät ovat kuitenkin täynnä kertomuksia ja arvioita virolaisista poliitikoista ja kulttuurielämän vaikuttajista. Historian lähdeaineistona ne tietysti edellyttävät moninkertaistettua lähdekritiikkiä, sillä valtaosaltaan on kyse toisen tai useamman käden kautta kuulluista, vuosikymmenten takaa periytyvistä jutuista, joita voi luonnehtia juoruiksi. Historiantutkijalle juorutkin voivat olla hyödyllistä lähdeaineistoa, silloinkin kun ne tiedetään
ilmiselvästi tahallisesti tai tahattomasti liioitelluiksi, vääristellyiksi tai suorastaan keksityiksi. Sellaisina ne saattavat kertoa enemmän kertojasta kuin niiden kohteesta, mutta joka tapauksessa siitä, millaisena jotkut henkilöt ja tapahtumat ovat jääneet, tai ainakin haluttu jättää jälkipolvien muistoissa elämään. 

Tämä koskee esimerkiksi Hella Wuolijokea, josta päiväkirjoissa on toistuvasti merkintöjä. Gustaf Suits on lähteenä useampaan otteeseen vuosien väliin tehdyille merkinnöille, joiden mukaan hän olisi bolshevikeille kavaltanut englantilaisten hyökkäysssuunnitelmat Kronstadtiin vuonna 1919, kunnes sitten tulee Kuresin eteen tapahtumissa mukana ollut englantilainen upseeri, joka voi osoittaa väitteen paikkansapitämättömäksi. Hella Wuolijoki esiintyy usein samoissa merkinnöissä kuin Jaan Tõnisson, joiden keskinäinen suhde on ollut toistuva puheenaihe niin Suitsin kuin Aino Kallaksen kanssa.

Niin Tõnisson kuin Päts, Laidoner ja muut Viron ensimmäisen tasavallan keskeiset johtajat ovat kirjoissa koko ajan esillä. Merkinnöistä ilmenee myös, miten jakaantunut emigranttiyhteisö oli autoritaarista diktatuuria pystyttäneen Pätsin, demokraattista oppositiota edustaneen Tõnissonin ja kolmantena ryhmänä fasististen vapsien kannattajien kesken. Mutta emigranttien käyttäytymiskoodiin myös kuului, että näistä vastakkaisuuksista pyrittiin julkisesti vaikenemaan eikä toisista ollut sopivaa puhua ja kirjoittaa liian kärkevästi arvostellen.

Monia muita emigrantteja paremmin Kures näyttää säilyttäneen realistisen arviointikyvyn ja avoimen mielen sortumatta pakolaisille usein ominaiseen fantasiamaailmaan. Hän ei pitänyt Suomea miehitettynä maana eikä Kekkostakaan maankavaltajana ja vieraili säännöllisesti naapurimaassa. Kun olot ja yhteydet Viroon Stalinin kuoltua helpottuivat oli hänelläkin paremmat mahdollisuudet saada tietoa Virosta. Esim. laulaja Georg Ots on yksi sellainen länteen matkustamaan päässyt neuvostovirolainen, jonka kanssa Kures on kirjannut mielenkiintoisia keskusteluja. 

Lokakuu 2009