Suomalaisen kommunismin ensimmäinen uho ja tuho
 
Vanhassa vitsissä virkavalta pamputtaa kommunistiksi epäiltyä miestä, joka yrittää vakuuttaa, että hän on anti-kommunisti. ”Minua ei kiinnosta millainen kommunisti olette” sanoo poliisi ja pamauttaa päälle. Monille kommunismi olikin pitkään monoliittinen käsite ja vasta vähän ennen SKP:n loppua Suomessa alettiin uskoa, että erot enemmistöläisten ja taistolaisten välillä saattoivat olla oleellisempia kuin edellisten erot muiden poliittisten suuntausten kanssa. Kyse ei ole kommunistisen liikkeen viimeisiä aikoja vaan yhtä lailla sen alkuaikoja luonnehtivasta moninaisuudesta, kuten Tauno Saarelan perusteellinen yli 800-sivuinen tutkimus suomalaisesta kommunismista vuosina 1923-1930 kertoo.
 
Merkittävimmin sosialidemokraattisesta puolueesta vuosina 1918-1919 vasemmalle erottautuneita voimia jakava linja kulki Moskovassa perustetun SKP:n ja sen Suomessa julkisesti tai maan alla toimivien kannattajien välillä. Vuonna 1923 toteutetun Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen kansanedustajien vangitsemisen ja puolueen kieltämisen jälkeen suomalaisen kommunismin kannattajat jatkoivat julkista toimintaa ja osallistuivat vaaleihin, uutta puoluetta kuitenkaan perustamatta. Kannatusta he saivat vaaleissa lähes 15 prosenttia, monista viranomaisten ja porvarillisen Suomen heidän toimintaansa kohdistamista vaikeuttamisista huolimatta. 
 
Emigrantit, illegaalit ja legaalit 
 
Julkiseen toimintaan osallistuneiden asemaa eivät helpottaneet SKP:n emigranttijohdon Moskovasta takkuilevien yhteyksien varassa toimittamat linjaukset ja ohjeet, jotka usein olivat suomalaiselle todellisuudelle vieraita. SKP ei halunnut että Suomeen olisi STTP:n lakkauttamisen jälkeen perustettu uutta julkista puoluetta, vaan se piti omaa maanalaista ohjaustaan riittävänä ja halusi kominternin yleislinjan mukaisesti keskittyä työpaikkakohtaiseen organisointiin. Suomessakin oltiin varovaisia uuden puolueen suhteen lähinnä siksi, että sellainen olisi helppo uusilla vangitsemisilla ja lakkauttamisilla lamauttaa, mutta kun työpaikkaorganisointi ei onnistunut odotetulla tavalla oli seuraus heikompi ja tehottomampi organisoituminen kuin mille liikkeen kannatus olisi antanut mahdollisuuksia. 
 
Välittävänä linkkinä Suomeen piti toimia SKP:n maanalaisen Suomen byroon, mutta toistuvat pidätysten aiheuttamat vaihdokset heikensivät sen toimintamahdollisuuksia. Muutoinkin julkisissa järjestöissä ja elimissä toimivat suhtautuivat hyvin joustavasti virallisiin puolueohjeisiin ja sovelsivat niitä vain silloin kun pitivät niitä oikeina ja toteuttamiskelpoisina. Sellaisena ei pidetty esim. Moskovan määräystä asettaa Otto Ville Kuusinen presidenttiehdokkaaksi vaan Suomessa toimivat äänestivät vaalissa Tammisaaressa vangittuna olevaa ay-johtajaa Matti Väisästä.
 
Ammattiyhdistysliikkeessä toimivat olivatkin usein eri linjoilla kuin virallinen SKP, joka suhtautui torjuvasti kaikkeen sopuiluun sosialidemokraattien kanssa. Vallankumouksellisen retoriikan viljelystä huolimatta suomalaisen kommunismin kannattajat olivat kiinnostuneita myös konkreettisista parannuksista kapitalismin vallitessa. Siksi Suomessa ei juurikaan noudatettu leniniläistä ohjetta parlamentin käyttämisestä vain puhujalavana vallankumouksen propagoimiseen ja porvarillisen demokratian mädännäisyyden paljastamiseen, vaan aika ajoin sosialistisen työväen ja pienviljelijäin ryhmä eduskunnassa (ja heidän äänestäjänsä) osoittivat kiinnostusta myös konkreettisiin uudistuksiin, kuten myös kunnanvaltuustoissa, joissa kommunistit vahvoilla alueillaan olivat usein suurin ryhmä.
 
Suomalaisen kommunismin edustajat katsoivat laajasti ottaen kuuluvansa samaan ryhmään, jossa erimielisyydet koskivat taktiikkaa ennemmin kuin periaatteita ja päämäärää. Aika ajoin ehkä alunperin taktisetkin erimielisyydet näyttivät kuitenkin vakavammilta suuntaristiriitoilta. Näin silloin, kun osa vankilassa istuvista johtajista, mm. Kusti Kulo, Matti Väisänen ja Niilo Wälläri, lähettivät eduskuntaryhmän puheenjohtajalle Mauritz Rosenbergille (sittemmin Terijoen hallituksen valtiovarainministeri) harjoitettua jyrkkää politiikkaa arvostelleen kirjeen joka huipentui vaatimukseen, ettei maanpaossa asuville emigranteille saanut myöntää ”mitään määräysvaltaa täkäläisiin asioihin”. Kirje aikaansai monenlaista sisäistä polemiikkia, joka ei kuitenkaan johtanut asetelmaa suuntaan tai toiseen muuttaneisiin uusiin ratkaisuihin. 
 
”Hoipertelijat” ja ”huitojat”
 
Sellainen tilanne koitti vasta 20-luvun lopulla. Kominternin vuoden 1928 kongressin linjausten mukaisesti SKP yritti Suomessakin noudattaa ultravallankumouksellista linjaa ja pitää sosialidemokraatteja ”sosiaalifasisteina” jopa fasisteja vaarallisempanakin vastustajana, aikana jolloin oikeat fasistit olivat tekemässä loppua suomalaisen kommunismin kaikesta julkisesta toiminnasta. Tämä osaltaan johti selvään kahtiajakoon maltillisempaa yhteistyölinjaa edustaneiden ”hoipertelijoiden” ja heidän ”huitojiksi” nimittämiensä puhdaslinjalaisten välillä. Lapualaiset eivät eroja nähneet eivätkä niistä piitanneet ja molempien kävi huonosti. ”Hoipertelijat” olivat kuitenkin sosialidemokraattien kanssa mukana perustamassa lakkautetun SAJ:n tilalle uutta SAK:ta, jossa valtaapitävät sosialidemokraatit myönsivät heille puolittain tunnustetun vähemmistöaseman.
 
Tauno Saarelan teos on perusteellista ja kattavaa työtä aiheesta, josta enää ei ole uusia sensaatioita revittävissä. Joku muu kuin Saarela olisi ehkä voinut yrittää tehdä isommankin kysymyksen vaikkapa kommunistien epämääräisestä suhtautumisesta Suomen valtiolliseen itsenäisyyteen suhteessa Neuvostoliittoon, josta Kuusinen vuonna 1920 kirjoitti Kominternin johtajalle Zinovieville, ettei työväenvallan Suomessa tulisi kyseeseen minkäänlainen ”riippumattomuus” Neuvostoliitosta, ei ainakaan ulko- ja puolustuspolitiikan suhteen.
 
Kirjan luettuaan jää kuitenkin vielä kysymään, mikä oikein oli se vallankumous jota haluttiin ja miten sitä aiottiin toteuttaa. Yhtään konkreettista kumoussuunnitelmaa tai muutoin selvää ajatusta siitä miten sellaiseen päädyttäisiin ja mitä se merkitsisi ei kommunisteilla tuonakaan aikana näyttänyt olevan.
 
Vielä mielenkiintoisempi ja selvää vastausta vaille jäävä kysymys on, olivatko suomalaisen kommunismin sisäiset erot vain taktisia vai kuinka paljon niissä oli kyse myös sellaisista periaatteellisista eroista, jotka toisissa olosuhteissa olisivat merkinneet selvää eroa ”kommunistien” ja ”vasemmistososialistien” välillä. Kannatuksen jakaantumista ”hoipertelijoiden” ja oikeauskoisten välillä ei koskaan päästy mittaamaan, mutta Saarelan tutkimus antaa selviä viitteitä siitä, että edelliset ainakin järjestöväen keskuudessa olisivat olleet hyvin selvässä vähemmistössä. Jos näin on se vastaa myös sitä, mikä sotien jälkeen toteutui SKDL:ssa, jossa tietoisesti ei-kommunistien osuus jäi pitkään kuutosten ja muutamien muiden nimekkäiden entisten sosialidemokraattien mukanaolosta huolimatta vähäiseksi, vaikka sille ulospäin näkyvä rooli haluttiinkin antaa. 20-luvun suomalaisen kommunismi sisäinen koostumus ennakoi siten selvemmin myöhempien vuosikymmenien jakoa enemmistöläisiin ja taistolaisiin.
 
Helmikuu 2009 

(Julkaistu Helsingin Sanomissa 26.2.09)

Vaikea Valkovenäjä
 
Valkovenäjän pääkaupunki Minsk on lähempänä Helsinkiä kuin Rovaniemi, mutta voisi sijaita yhtä hyvin maapallon toisella puolella, siksi vähän suomalaiset tuntevat maata ja välittävät siitä. Sama koskee tosin lähes kaikkien muidenkin maiden Valkovenäjän tuntemusta ja kiinnostusta. Valkovenäjästä tuli yhdessä yössä Neuvostoliiton hajottua uusi itsenäinen valtio, pyytämättä ja yllätyksenä. Sen halua ja kykyä itsenäisyytensä säilyttämiseen on koko ajan epäilty ja odotettu, että pitkälle viety suunnitelma Venäjän ja Valkovenäjän liittovaltiosta tulisi merkitsemään kymmenmiljoonaisen Valkovenäjän paluuta äiti-Venäjän helmoihin.
 
Valkovenäläis-juutalaista sukujuurta oleva Grigory Ioffe on syntynyt Moskovassa ja viettänyt siellä elämänsä ensimmäiset vuosikymmenet. Sekä Venäjän että Valkovenäjän oloja ja historiaa niin tutkijana kuin entisenä neuvostokansalaisena hyvin tunteva Ioffe on Neuvostoliiton romahduksen jälkeen päätynyt professoriksi Radfordin yliopistoon Yhdysvalloissa.
 
Valkovenäjän alue – jolla ei selkeitä omia rajoja ole ennen neuvostotasavallan aikaa koskaan ollut – on historiallisesti ollut monien kansojen ja kielten kohtaamispaikka Liettuan, Puolan ja Venäjän välimaastossa ja sen asukkaista huomattava osa oli juutalaisia, aina Hitlerin joukkojen tuloon saakka. Historia ei ole jättänyt kovin paljoa tilaa selvän valkovenäläisen identiteetin muodostumiselle. Myöskään venäjän, ukrainan ja puolan kielten välimaastoon jäävä valkovenäjän kieli – jota vain alle 20 %:n vähemmistö valkovenäläisistä osaa ja vielä pienempi osa säännöllisesti käyttää – on ollut pitkään tunnustamaton ja monien mielestä vain murrekummajainen, ja sen ensimmäinen kielioppi julkaistiin vasta vuonna 1918. Siksi se miten Ioffe kirjansa alussa käy laajasti läpi niin Valkovenäjän historiaa kuin kielioloja on useimmille lukijoille varmasti täysin uutta tietoa.
 
Ioffen perusteesi on kuitenkin poliittinen ja asettaa kyseenalaiseksi Yhdysvaltain ja soveltuvin osin myös muun lännen ja EU:n suhtautumisen Valkovenäjään sellaisena kun se ilmenee Valkovenäjän leimaamisessa ”Euroopan viimeiseksi diktatuuriksi” ja tähän perustuvissa Lukashenkan hallintoon kohdistetuissa sanktioissa. Tällainen demonisointi ei Ioffen mielestä ole perusteltua, sillä Valkovenäjän demokratian puutteista ja vaaleihin liittyvistä väärinkäytöksistä huolimatta – joita Ioffe ei suinkaan kiistä – Alexander Lukashenka on kuitenkin kansansa enemmistön aidosti kannattama populistinen johtaja, jonka ei tarvitsi turvautua minkäänlaiseen vaalivilppiin tullakseen edelleen valituksi.
 
Lukashenkan kannatus perustuu siihen, että asiat Valkovenäjällä ovat ihmisten suuren enemmistön mielestä hyvin ja olot selvästi paremmat ja vakaammat kuin Venäjällä tai oranssivallankumouksen kokeneessa Ukrainassa. Tyytyväisyys ulottuu myös ja nimenomaan siihen, ettei maassa ole toteutettu sellaista uusliberalistista yksityistämisohjelmaa tai muuta politiikkaa, joka olisi synnyttänyt uusia oligarkkeja ja johtanut tuloerojen rajuun kasvuun. Hajanainen oppositio ei ole uskottava eikä sen ohjelma, siltä osin kun se edustaa valkovenäläiseen kieleen ja Venäjästä erottautumiseen perustuvaa eliitin nationalismia, vastaa valtaenemmistön näkemyksiä ja odotuksia. Iso osa Lukashenkan vastustusta perustuukin Ioffen mielestä siihen, että tämä on liian rahvaanomainen ja huonosti käyttäytyvä populisti, mikä kuitenkin on politiikan ohella yksi avain Lukashenkan vankkaan asemaan.
 
Ioffen mukaan on myös virhe aliarvioida Lukashenkan politiikkaa suhteessa Venäjään, johon hän vähitellen ja erityisesti Valkovenäjälle edullisten kaasu- ja öljytoimitusten vähetessä ottanut etäisyyttä, samalla kun hän hakee suhteiden normalisoimista EU:n ja lännen kanssa.
 
Demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen vahvistaminen on ja sen täytyykin olla keskeinen osa esimerkiksi Euroopan Unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa suhteessa kaikkiin maihin, mutta mikä on parhaiten tuloksia tuottava tapa toteuttaa sitä? Yksi virhe on ns. reaalipolitiikan nimissä suhtautua ymmärtävästi demokratian puutteisiin esimerkiksi Venäjän kaltaisissa maissa sen kansalaisia aliarvioivilla ja väheksyvillä viittauksilla historiaan ja kansan epäkypsyyteen. Ioffe puolestaan kiinnittää huomiota toiseen, yhtälailla kansalaisia aliarvioivaan suhtautumiseen Valkovenäjään liittyen, jos Lukashenkan kiistaton suosio mitätöidään sillä perusteella, että kansa vain tyhmyyttään ja tietämättömyyttään on sietänyt autoritaarista hallitusta.
 
Helmikuu 2009

(Kts. myös etusivun avaus ”Valkovenäjä” 21.1.09)

Preussi ja preussilaisuus
 
Preussilaisuus käsitteenä on jäänyt elämään ihan omaa elämäänsä sen jälkeen kun Preussi hävitettiin hallinnollisena yksikkönä toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1947. Päätöksen sanelivat liittoutuneet, jotka yksimielisesti yhtyivät näkemykseen, joka enimmillään pani historiallisen Preussin piikkiin lähes kaiken sen pahan mitä Natsi-Saksa oli aikaansaanut ja ihmisten mielissä edustanut. Tämä sopi tietysti erityisesti itävaltalaisille, joiden maasta Adolf Hitler oli alunperin lähtöisin ja joiden joukosta rekrytoitiin suhteellisesti vähintään yhtä suuri osa natsi-pyöveleistä kuin muualtakin Suur-Saksan alueelta, ja jotka Sound of Musicin avittamana ovat onnistuneet luomaan kuvaa itsestään lähestulkoon vain natsien viattomina uhreina. Todellisuudessa liittoutuneiden päätös hävitti Preussin enää karttamerkintänä, sillä Hitler oli tehnyt lopun Preussin hallinnollisesta omaleimaisuudesta jo vuonna 1934.
 
”Alussa oli Brandenburg” on Cambridgen yliopiston historian professorin Christopher Clarkin kirjan alkulause, ja sen viimeinen lause on ”jäljelle jäi Brandenburg”. Väliin mahtuu kiehtova kertomus pohjoiseen Keski-Eurooppaan sijoittuvan valtion noususta ja häviöstä, joka valaisee hienosti koko maanosan historiaa. Kyse oli yhdestä hajanaisen Saksan pienestä ruhtinaskunnasta Berliinin ympärillä, jonka hallitsijasuvuksi Hohenzollernit vuonna 1412 nousivat. Brandenburgin hallitsija oli kuitenkin myös vaaliruhtinas, eli yksi niistä hallitsijoista joilla oli oikeus aina keisarin kuoltua kokoontua valitsemaan seuraava Hapsburg Pyhän Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan päämieheksi. Preussi alkoi rakentua paloittain vuodesta 1600 alkaen. 1600-luvun alussa syntyi Brandenburg-Preussin vaaliruhtinaskunta nykyisen Kaliningradin alueen maiden yhdistyessä Brandenburgin kanssa ja tästä tuli 1701 Preussin kuningaskunta.  Preussin kuningas Wilhelmin julistautuessa Saksan valtakunnan keisariksi vuonna 1871 Preussi kattoi vähän päälle 60 prosenttia sekä Saksan uuden keisarikunnan pinta-alasta että väestöstä. Preussilaisia eivät olleet siis vain itäisen Saksan junkkerimaita asuttaneet luterilaiset, vaan heitä olivat myös Reininmaan katoliset, samoin kuin Preussiin liitetyt puolalaiset ja monet muut.
 
Kuten yksi historian tunnetuimmista preussilaisista, rautakansleri Bismarck sen ilmaisi, ei ajan suuria kysymyksiä ratkaistu, eikä myöskään Preussin laajentumista toteutettu ”puheilla ja enemmistöpäätöksillä vaan raudalla ja verellä”. Luottamus voimapolitiikkaan ei ollut mitenkään vain Preussin hallitsijoille ja johtajille ominaista, ja voi myös sanoa että pelkästään raudalla ja verellä ei Preussi olisi Saksan johtoon noussut.
 
Bismarckin ohella historian tunnetuimmat preussilaiset lienevät Preussia vuosina 1740–1786 kuninkaana hallinnut valistusajan itsevaltias Fredrik Suuri ja marsalkka Hindenburg. Tunnettuja preussilaisia, vaikka vähemmän ehkä preussilaisina tunnettuja, ovat myös Carl Clausewitz, Friedrich Hegel ja Karl Marx. Preussi ei ollut maailman kärkimaita vain armeijan ja sodankäynnin kehittämisessä, vaan tuotti myös muita uudistuksia ja filosofeja. Erilaiset ristiriitaisetkin piirteet ja ominaisuudet yhdistyivät kiehtovimmin Fredrik Suuressa, joka oli paitsi taitava ja häikäilemätön sodankävijä, myös siviilihallinnon uudistaja, aikansa lukeneimpia miehiä, Voltairen ystävä ja kulttuurin suojelija, itsekin kohtuullinen huilunsoittaja ja säveltäjä.
 
Preussi ei myöskään eurooppalaisten mittapuiden mukaan ollut mikään erityinen antisemitismin tyyssija. Vuoden 1812 asetus juutalaisten oikeuksista ei vielä merkinnyt täydellistä tasa-arvoa, mutta teki Preussista tässä suhteessa edelläkävijän muihin saksalaisiin maihin nähden. Myös esim. Preussin koululaitosta pidettiin 1800-luvun alkupuolella aikansa edistyneimpänä ja vapaamielisimpänä.
 
Jos Preussia välillä onkin historiankirjoituksessa ja historian populaarimyyttien rakentelussa tarpeettomasti demonisoitu, ei se maa mitään erityistä rehabilitaatiotakaan tarvitse. Tietynlainen rehabilitaatiohan alkoi jo viimeistään 60-luvulla. Siihen kuului Hitlerin vastaisen kesän 1944 salaliiton kuvaaminen jonkinlaisena peruspreussilaisena vastarintaliikkeenä, mutta yhtä lailla myös vanhan Preussin ydinalueita hallinneen DDR:n pyrkimys juhlia vanhan Preussin sankareita ja erityisesti preussilais-venäläistä Napoleonin vastaista liittokuntaa. Clarkin kirja ei suinkaan ole preussilaisuuden maineenpalautusyritys. Paremminkin se pyrkii tasapainottamaan ja suhteuttamaan sitä kuvaa Preussista joita stereotypioita – sekä Preussin puolesta että sitä vastaan – luonut ja ylläpitänyt aiempi historiankirjoitus on mieliin iskostanut. Tässä Clark myös onnistuu hyvin kiitettävällä tavalla. 

Helmikuu 2009