Taidebyrokraatin maailman romahtaessa

On vuosi 1985. Neuvostoliitossa otetaan glasnostin ja perestroikan ensimmäisiä askeleita, ja ne kaikuvat myös Neuvostoliiton kulttuuribyrokratiaan tavalla, joka kokonaan sekottaa ja romauttaa arvostetun Art of the World-lehden päätoimittaja Anatolij Sukhanovin elämän. 56-vuotias Sukhanov on ollut alunperin surrealismista kiinnostunut avantgardistinen maalari, joka oli mukana Maneesissa vuonna 1962 järjestetyssä uuden taiteen näyttelyssä, joka suljettiin heti sen jälkeen kun pääsihteeri Hrustshev kävi sen katsomassa ja haukkumassa. 33-vuotias Sukhanov päätyy puoluebyrokraattina menestyneen appi-isänsä johdatuksessa kääntämään selkänsä omalle taiteelleen ja hänestä tulee vähitellen sosialistisen realismin nimeen vannova johtava taidekriitikko, päätoimittaja ja puolueen jäsen, joka perheineen pääsee nauttimaan nomenklatuuran etuoikeuksista autonkuljettajineen ja muine etuineen.

Sukhanovin saavuttama taidebyrokraatin mukava elämä järkkyy useiden samanaikaisten tapahtumien ja sattumusten kautta. Sukhanov saa yllättäen ministeriöstä kehotuksen kirjoittaa lehteensä Salvador Dalista, jonka hän tekee oikeaoppisesti dekadentin taiteilijan tuomiten. Juttu ei kuitenkaan ilmesty, vaan sen sijaan lehteen pannaan tuntemattomasta ilmestyneen ja Sukhanovin serkuksi esittäytyneen Fjodor Dalitskin arvostava artikkeli toisesta siihenastisesta epätaitelilijasta, sosialistisen isänmaansa jo vuonna 1920 jättäneestä Marc Chagallista. Sukhanov pannaan sairaslomalle ja hänen autonkuljettajansa siirretään muihin tehtäviin.

Samanaikaisesti Sukhanovin perhe on hajoamassa. Sukhanovin vaimo muuttaa datsalle ottaakseen mieheensä etäisyyttä, isänsä byrokraattiset menestysarvot omaksunut poika muuttaa äidinisänsä suojelukseen, isänsä alkuperäiset boheemitavat omaksunut tytär muuttaa uuden hippisukupolven lauluntekijän luo sen jälkeen kun isä on sekavassa tilassa yllättäen palanut kotiin kesken tyttären järjestämää lauluntekijän huumepitoista kotikonserttia. Sukhanov on myös sattunut kaupungilla kohtaamaan vaimonsa ensimmäisen rakastajan ja itsenäiselle taidenäkemykselleen uskollisena pysyneen, marginaaliissa kituvan taiteilijatoverinsa.

Kaikki nämä kohtaamiset yhdessä ja erikseen manaavat esiin Sukhanovin nykyisyyden haastavat menneet ja hukutetut muistot. Byrokraatin maailman romahtaessa hän vaipuu puolittaiseen hallusinoivaan unimaailmaan kelaamaan elämäänsä ja valintojaan. Miten hänen lopulta käy jää tarkoituksella epäselväksi, sillä Grushinin romaani saa loppua kohden surrealistisia ja vaikeasti seurattavia käänteitä ja piirteitä jotka jättävät vaikutelman, ettei lupaavasti ellei peräti loisteliaasti alkanut tarina pysy loppuun saakka oikein kasassa.

Olga Grushin jatkaa venäläisten emigranttikirjailijoiden perinnettä.  Neuvostoeliittiin vuonna 1971 Moskovassa syntynyt Grushin kävi koulua Prahassa ja Moskovassa, missä opetukseen Brezhnevin vuosina kuului mm. Kalashnikovin purkaminen ja kokoaminen, harjoitti taideopintoja Moskovassa ja sai 1989 stipendin yliopistoon USA:ssa, minne valmistuttuaan myös jäi. Grushin on julkaissut useita novelleja, mutta englanniksi kirjoitettu ja monia palkintoja kerännyt Sukhanov on toistaiseksi hänen ainoa romaaninsa.

Sitä onko Grushinin kirja käännetty venäjäksi ja miten siihen on Venäjällä suhtauduttu ei nopea nettiselailu vielä kerro.

Tammikuu 2009

Asenteellinen pamfletti Sorsasta
 
Seppisen kirja on sekä ulkosuhteiltaan että luettavuudeltaan raskas. Se on varmaan myös pettymys niille, jotka kuvittelevat tarttuvansa jonkinlaiseen Kalevi Sorsasta kertovaan elämäkertateokseen. Kyllähän Sorsa toki kirjassa yhtenä keskeisenä nimenä esiintyy, mutta enemmän kuin kenestäkään muusta kirja kertoo Jukka Seppisestä. Enkä tarkoita tällä niinkään sitä, että Seppinen myös tässä kirjassaan mainostaa itseään Suomen puolueettomuuspolitiikan pelastajana – miehenä joka uskalsi sanoa EI – ollessaan 70-luvun jälkipuoliskolla UM:n itäosastolla vaatimattomissa tehtävissä, vaan sitä mitä kirja tarkoittamattaan tekijästään kertoo.
 
Kirjassa on 1500 lähdeviittausta, joka imponoi ellei pane merkille, että 150 ensimmäisessä viittauksessa (mihin asti jaksoin laskea) 77:ssä viitataan joko yksinomaan tai joidenkin muiden lähteiden kanssa Seppisen aikaisempiin kirjoihin, sitä varmemmin mitä kiistanalaisemmasta mielipiteestä on kyse. Ei tämä ole historiantutkimuksessa toki kiellettyä, mutta se olisi vakuuttavampaa, jos hänen aikaisemmat kirjansa olisivat tutkijayhteisössä arvostettuja. Näin ei kuitenkaan ole, vaan enemmän tai vähemmän kaikkien vakavasti otettavien Suomen historiantutkijoiden suhtautuminen niihin vaihtelee murskakritiikistä naureskeluun, tai sitten armeliaaseen vaikenemiseen. Tämä johtuu niin hänen kirjojensa kiihkeän puolueellisesta tyylilajista, lukuisista virheistä kuin kritiikittömän suoraviivaisista tulkinnoista.
 
Seppinen on jo saanut julkaistua useita kirjoja, jotka nojaavat – Seppisen oman tuotannon laajan siteeraamisen ohella – ennen kaikkea Supon arkistomateriaaliin ja siellä kirjattuihin suomalaisten tapaamisiin neuvostolähetystön KGB-virkailijoitten kanssa sekä Saksassa julkaistuihin DDR:n ulkoministeriön ja Stasin Suomea koskeviin raportteihin. Listaamalla suomalaisten kanssakäymisen näiden tahojen kanssa Seppinen maalaa kuvan KGB:n verkosta Suomessa tavalla, joka antaa ymmärtää että näin mainitut – ja tällaisia suomalaisia 70- ja 80-luvulla oli runsaasti – ovat antautuneet neuvosto-agenteiksi, ainakin kunnes toisin todistetaan.
 
Kun Helsingin Sanomat julkaisi Seppo Hentilän melko lempeän asiallisen arvostelun Seppisen Neuvostotiedustelu Suomessa kirjasta otsikolla ”Seppinen näkee KGB:n agentteja kaikkialla”, loukkaantui Seppinen tästä suuresti ja syytti lehteä ja kirjoittajaa harhauttamisesta. Totta onkin, ettei Seppinen käytä suoraan käsitettä agentti vaan puhuu KGB:n ”kontaktihenkilöistä”, mutta tekee sen tavalla joka kuitenkin antaa täysin tarkoituksella sen kuvan, että nämä ”kontaktihenkilöt” ovat antautuneet vähintään sopimattomaan elleivät suorastaan maanpetokselliseen toimintaan oman uransa edistämiseksi.
 
Kalevi Sorsa nousee kirjassa esiin alun kahden sivun pikaesittelyn jälkeen vasta n. 130 sivua myöhemmin, jolloin Seppinen pyrkii osoittamaan miten Sorsa SDP:n vuoden 1969 puoluekokouksessa ei suinkaan noussut yllätysnimenä puoluesihteeriksi vaan KGB:n pitkäaikaisen operaation seurauksena. Sitä oli Seppisen mielestä pohjustettu jo vuodesta 1955 alkaen, jolloin Sorsa tapasi kaksi kertaa neuvostolähetystön KGB-vahvuuteen kuuluneen Aleksander Hrabskovin. Tämä jälkeen ei Sorsalla oman kertomansa mukaan ollut ennen puoluesihteeriksi valintaansa mitään kontakteja KGB-läisiin, mihin Seppisen kommentti on ”uskoo ken tahtoo”, sillä olivathan Sorsan työpaikat UNESCO:ssa ja opetusministeriössä KGB:n kiinnostuksen kohteita! Mutta Seppisen harmiksi ei Supokaan ole tällaisia kontakteja rekisteröinyt.
 
Niinpä Seppinen joutuu alaviitteessä myöntämään, että ”toistaiseksi suora todistus [Sorsan KGB-kontakteista ennen puoluesihteerivalintaa] uupuu” mutta vakuuttaa heti, että ”ajankohdan tilanne huomioonottaen Sorsa ei ole voinut tulla ’sattumalta’ valituksi. Sellainen ei yksinkertaisesti ole mahdollista”. Niinpä Seppinen luettelee keitä kaikkia venäläisiä KGB-edustajia oli eri ominaisuuksissa puoluekokouksessa paikalla, minkä lisäksi puoluekokousedustajinakin oli lukuisia KGB-verkostoituneita edustajia. Kuten Seppinen sen jäljittelemättömään tapaansa ilmaisee: ”kyseessä oli salainen operaatio” ja ”on selvää, että puoluekokoukseen ei osallistunut ilman uskottavaa peitettä useita KGB:n edustajia”.
 
Salaliittoteorioihinsa uppoutunut Seppinen ei aina tunne saatikka ymmärrä niitä asioita joista kirjoittaa. Tällainen on esimerkiksi SDP:n puoluekokouksen ja ylipäätään puolueen niin sanottujen siipien paljon monimuotoisempi dynamiikka, kuin millaisena se paperinmakuista sanaselitystä harjoittavalle Seppiselle on avautunut. On kyllä totta, että Neuvostoliiton lähetystö viestitti eri teitä, että valinnan osuminen yhteen ennakkosuosikeista eli Pekka J. Korvenheimoon vaikeuttaisi puoluesuhteiden kehittämistä, mikä varmasti vaikutti Paasion harkintaan. Siitä ei kuitenkaan seuraa että sama taho olisi suosittanut Sorsaa, jota paitsi puoluekokouksen alla koettiin sellainenkin Seppiselle tuntemattomaksi jäänyt tilanne, jossa Paasio oli haastatellut Reino Oittisen suosittelemaa kouluneuvos Reijo Virtasta ja jo pitkälle sopinutkin tämän kanssa työehdoista, mutta luopui sitten ajatuksesta. Seppinen varmaan selittää tämänkin sillä, että toistaiseksi tuntematon KGB-taho olisi päässyt väliin.

Seppinen jakaa ihmisiä hyvin suoraviivaisesti sankareihin ja konniin. Jonkinasteisia sankareita ovat Seppiselle Johannes Virolainen, Urho Kekkonen ja vaikkapa Tuure Junnila, konnia ovat, paitsi tietenkin kaikki kommunistit, myös Paasikivi – jonka maanpetoksellisesta toiminnasta Seppinen on tehnyt yhden ”tutkimuksen” – ja useimmat sosialidemokraatit, muutamia Seppisen selkeästi tannerilaisiksi identifioimia tapauksia lukuunottamatta.
 
Sorsa jää kuitenkin tässä sankari- ja konnagalleriassa jonkinlaiseen välimaastoon. Seppinen antaa hänelle jopa jonkinlaisen synninpäästön pitäen hänen suurimpana saavutuksenaan ”selkeiden rajojen pitämistä kommunismiin päin huolimatta SDP:n vaikuttajien huomattavasta verkostoitumisesta KG:n kanssa”. 
 
Seppinen tekee joskus alkeellisia virheitä. Niitä sattuu toki paremmillekin historiantutkijoille, mutta harva rakentaa niiden varaan kummallisia päättelyketjuja niinkuin Seppinen, joka jossain aiemmassa teoksessaan heitti vahvoja KGB-epäilyjä Mauno Koiviston ylle sekoitettuaan kaksi samannimistä Tellervo Koivistoa toisiinsa ja pantuaan Tampereen kansanedustaja Tellervo M. Koiviston synnit toisen Tellervo Koiviston kautta suoraan Mauno Koiviston kontolle.
 
Tässä kirjassa Seppinen yrittää selittää Sorsan ainutlaatuista nousua heti ensi kauden kansanedustajana suoraan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajaksi ja kirjoittaa miten ”nosteen voima ja ulkopoliittinen luonne on samalla todiste ulkopoliittisten seikkojen eli KGB:n ja myös kotikommunistien olleen vaikuttamassa asiaan”. Sitten hän jatkaa, että: ”Varapuheenjohtajaksi nimittäin nousi Taisto Sinisalo. Sinisalo ei olisi suostunut istumaan valiokunnassa varapuheenjohtajana, ellei hän olisi pitänyt Sorsaa ulkopoliittisesti sopivana kansanedustajana. Muutoinkin Sorsa näyttää pitäneen Sinisaloa heijastuspintana.” Seppisen kannalta nolointa on, ettei uav:n varapuheenjohtajana ole koskaan edes ollut ketään SKDL:n edustajaa saatikka Sinisaloa.
 
Seppisen kirjassa on kuitenkin mielenkiintoinen alajuoni, kun hän muutamissa kohdin ottaa etäisyyttä Alpo Rusin tulkintoihin katsoen tämän Sorsa-kuvauksen olevan ”henkilökohtaisen kaunan täyttämä” ja moittii Paavo Väyrysen toimet aina parhain päin selittävää Rusia asenteellisuudesta ja lähdekritiikin puutteesta. Tässä pata on kattilaa soimatessaan kerrankin oikeassa.
 
Edellinen kokonaan lukemani Seppinen on jo vuonna 2004 ilmestynyt sankarieepos Kekkosesta. Huomaan Seppisen jo silloin väittäneen Sorsan olleen 60-luvulla jo pitempään KGB:n koulutuksessa. Tuo väite ja Seppisen kuvaus Sorsasta ja hänen aikakaudestaan on edelleen yhtä huterien todistamattomien inhoreaktioiden varassa kuin viiden vuoden takaisessa painotuotteessa.
 
Todettakoon lopuksi, että ns. suomettumiskauden politiikan ja ilmiöiden tutkiminen ja tähän liittyen myös suomalaisten poliitikkojen KGB-yhteyksien selvittäminen on tärkeää ja perusteltua. Se vain pitäisi todellisten tutkijoiden tehdä eikä Seppisen kaltaisten asennevammaisten pamfletistien.
 
Tammikuu 2009 

Huonon vuoden päiväkirja vie mukaansa
 
J.M. Coetzeen uusimman kirjan ymmärtämiseksi ei kannata ensimmäiseksi katsoa, mitä kriitikot ovat siitä sanoneet, koska useimmat eivät edes oikein tiedä miten sitä tulkita ja mitä siitä sanoa. Siksi olennaisin asia on sanottava heti alkuun: kirja on alun hämmentävästä rakenteestaan huolimatta vähitellen mukaansa tempaava, ajatuksia herättävä ja jatkaa Coetzeen kirjallisen tuotannon ihailtavan viimeisteltyä, harkittua ja tarpeettomuuksia karttavaa tiivistä esittämistapaa.
 
Rakenteellisesti kirja koostuu kolmesta, sivuilla alekkain etenevästä erillisestä mutta toisiinsa liittyvästä ja toisiaan täydentävästä tekstistä. Ylinnä on ikääntyvän eteläafrikkalaisen, Australiassa asuvan ja kansainvälisesti arvostetun ja palkitun kirjailijan ajankohtaista maailmantilaa kommentoivia pienoisesseitä, joita tämä Coetzeen alter ego -hahmo (?) kirjoittaa Saksassa julkaistavaa Strong opinions -nimistä kokoelmateosta varten. Alla kulkee kirjailijan päivittäinen kommentointi suhteestaan asuintalonsa pesutiloissa tapaamaansa nuoreen filippiiniläis-australialaiseen Anyaan, jonka hän palkkaa esseittensä puhtaaksikirjoittajaksi. Pian sivulle ilmestyy kolmantena juonteena Anyan kommentoinnit kirjoittajan teksteistä ja kanssakäymisestä kirjailijan kanssa sekä hänen avomiehensä Alanin kanssa kirjailijasta käymistään keskusteluista ja sijoitusneuvojana työskentelevän Alanin kehittämästä suunnitelmasta kaapata kirjailijan tietokone ja tyhjentää hänen miljoonatilinsä niin, ettei tämä itse huomaa mitään.
 
Päällimmäisenä kulkevista esseekirjoituksista osa on hyvin poliittisia ja niistä voi päätellä Coetzeen inhoavan erityisesti herroja Bush ja Blair sekä Australian jo kaatunutta aiempaa oikeistohallitusta. Väliin käsitellään kuitenkin myös mm. kieltä, todennäköisyyslaskelmia ja suhtautumista lapsipornoon. Vaikka nämä esseet olisivat kiinnostavia ja harkittuja myös sellaisenaan erillisinä artikkeleina, jotka houkuttelevat esittämään hyväksyviä mielipiteitä tai vastaväitteitä, olisi kuitenkin tällaisessa kontekstissa hölmöä lähteä niitä erikseen kommentoimaan.
 
Monet ovat pitäneet muotoa eräänlaisena kokeiluna ja Coetzeen jo parissa aiemmassakin kirjassaan toteuttamana yrityksenä irtaantua aiemmasta, kirjailijan arvostaman Dostojevskin käyttämästä perinteisemmän realismin tyylistä, mutta ”kokeilu” on turhan vähättelevä nimike. Kirjan komplisoitu rakenne toimii lopulta erinomaisen hyvin, ja vaikka tällä kirjalla tuskin Booker- tai Nobelin palkintoa olisi kuitattu, niin ei se myöskään millään lailla ole rasite Coetzeen kirjallisen tuotannon kokonaisarvostukselle.
 
Tammikuu 2009