Suomalaisen poliisin mystifioitua psykohistoriaa
 
Ilkka Levä on tuoreessa väitöskirjassaan käsitellyt kiintoisaa ja tärkeää aihetta miten poliisiin kohdistuvat odotukset ja poliisin toimintatapa ovat vuosikymmenten kuluessa muuttuneet. Tätä tarkastellaan vuonna 1930 sattuneen Rovaniemen murhapolttotapauksen ja muutaman myöhemmän murrosvaiheen esimerkkitapausten valossa. Tiedekunnan julkaiseman yhteenvedon mukaan ”keskeinen muutos poliisin työidentiteetin tasolla on väittelijän mukaan suhtautuminen voimankäyttöön. Aiemman kansallisvaltion teräsmiehen keskeiseksi poliisihyveeksi korotettiin hiljaisuus ja kyseenalaistamaton toiminta. Siirryttäessä markkinatalouspuheen kyllästämään jälkiteolliseen yhteiskuntaan on keskeiseksi poliisihyveeksi kohonnut neuvottelutaito”.
 
Jos tiedekunnan yhteenveto on vielä kutakuinkin ymmärrettävää tekstiä, niin isot osat väitöskirjasta jättävät hämmennykseen sellaisenkin lukijan, joka luulee ymmärtävänsä jotain myös tieteellisestä kielenkäytöstä. Esim. seuraava kappale kirjan sivulta 124 huutaa suomentajan perään:
 
 ”Miten tällaiset poliisivoimiin tehtävät investoinnit sitten toimivat? Mitä ne tuottivat poliisille tai poliisivoimia auttaville voimille? Tähän voidaan vastata vasta sen jälkeen, kun muistetaan, että tiedostamaton on saatavilla ainoastaan tiedostamattomien representaatioiden kautta, mutta siten, että emme voi päätellä mitään suoraan näistä representaatioista. Halun luonnetta ei siis voi päätellä mistään sitä koskevista tietoisista kielloista. Kaikki metafyysiset olettamukset ovat tämän mukaisesti ajatellen vain vainoharhaisia molaarisia investointeja, jotka loukkaavat haluntuotannon molekulaarisia investointeja. On kuitenkin havaittava myös se, että kaikessa vainoharhaisuudessaan em. olettamukset ovat sinällään yleisinhimillisiä ja lausumina ymmärrettäviä (= niiden lausujaa ei tarvitse patologisoida ”toiseksi”).”
 
Tällaisia esimerkkejä kielenkäytöstä ei kirjasta tarvitse etsimällä etsiä, vaan niitä tulee vastaan lähes joka sivulla. Ei ole sinänsä harvinaista, että väitöskirjoilta edellytetty työn teoreettisen viitekehyksen kuvaus voi  olla samankaltaista muille aukeamatonta salakieltä, mutta silloinkin esim. historian alaan kuuluvissa töissä itse tutkimuksellinen leipäteksti on yleensä kohtuullisen helposti aukeavaa normaalia kieltä. Joskus myös niin, ettei pakollisen teoreettisen osuuden ja muun tekstin välille edes löydy erityisempää yhteyttä. 
 
Levän väitöskirjaa ei tällaisesta kaksijakoisuudesta voi moittia. Silti siitäkin toki löytyy runsaasti  kohtuullisen pitkiä selkokielisiä jaksoja, jotka antavat uutta tietoa ja avaavat uusia näkökulmia myös perinteisempään historiantutkimukseen tottuneille lukijoille.
 
Näillä huomautuksilla en suinkaan ota etäisyyttä psykohistoriaan tai yleisemminkään siihen, että perinteistä historiantutkimusta laajennetaan muiden tieteiden näkökulmilla ja menetelmillä. Mutta lisääkö se, että Levän väitöskirjan teoreettisessa viitekehyksessä –  kuten kirjan takakansi mainostaa – sijansa ”saavat niin psykohistoria, jälkikoloniaalinen feministitutkimus kuin myös ranskalaisten antioidipalistien, filosofi Gilles Deleuzen ja psykiatri Félix Guattarin kehittelemä halun filosofia” jotain todellista historian ymmärrystämme, vai onko se paremminkin sitä sekoittamassa? Kaikessa tieteessä tulisi pyrkiä mahdollisimman selkeään ja täsmälliseen ilmaisuun. Epäselvästi sanottu on usein myös epäselvästi ajateltu.
 
Elokuu 2008
 

Vuoden 1968 kullatut muistot


Kuten Mark Kurlansky neljä vuotta sitten ilmestyneen ja tänä vuonna myös suomeksi julkaistun kirjansa nimessä väittää, vuoteen 1968 sijoittuu paljon poikkeuksellisen huomion saaneita ja historiaan jääneitä tapahtumia, jotka aikanaan todella vaikuttivat monella tavoin merkittävästi. Eri asia on, kuinka pysyvästi ja millä tavoin ne kuitenkaan maailmaa muuttivat. Siihen ei Kurlansky kirjassaan edes yritä antaa vastausta.
 
Kurlansky kirjoittaa sujuvalla toimittajan kynällä, mutta tekstinsä myös dokumentoiden.

Keskeisenä aineistona ovat lehtien ja kirjallisuuden lisäksi myös eräiden tunnetuimpien vuoden 1968 opiskelijaliikkeiden johtohahmojen, kuten Daniel Cohn-Benditin, Tom Haydenin, Adam Mischnikin ja Mark Ruddin haastattelut. Kirjan pääpaino on Yhdysvalloissa, toissijaisesti ulottuen myös Eurooppaan, missä Tsekkoslovakian tapahtumien seuranta saa ainakin yhtä suuren painon kuin Ranskan. Sen sijaan Meksikoa lukuunottamatta ei tapahtumia muualla maailmassa tai ylipäätään pienemmissä maissa juurikaan käsitellä. Toisaalta käsittely ei rajoitu vain politiikkaan ja opiskelijaliikkeisiin, vaan myös ajan nuorisokulttuuri ja media saavat huomiota. 
 
Isot nimet ja otsikot ovat Bobby Kennedy, Martin Luther King ja Alexander Dubcek; Tshekkoslovakia, Vietnam, Chicago ja Mexico City. Yksi vuoden huipentumista oli demokraattien Chicagon puoluekokous, josta suuremmaksi uutiseksi kuin Hubert Humphreyn nimitys presidenttiehdokkaaksi nousivat jippien (politisoitujen hippien), Black Power-aktivistien ja Vietnamin sodan vastustajien mielenosoitukset, jotka poliisi brutaalisti hajotti. Uuttakin opin: Jerry Rubin ja Abbie Hoffman kannattivat eri presidenttiehdokasta Youth International Partyn puoluekokouksessa Chicagossa. Edellinen oli tuonut ehdokkaanaan mahdollisimman ruman karjun paikalle, kun taas Hoffman oli etsinyt soman ja valokuvauksellisen sian. Kyse oli jippikaksikon poliittisista suuntaeroista: Hoffmanin mukaan Rubin halusi aina vain puida nyrkkiä, kun taas Hoffman teki saman hymyillen.
 
Merkityksellisempi uusi tieto – tai sellainen, joka vasta arkistojen avautumisen jälkeen on tällä vuosituhannella tullut tunnetuksi – on se, että armeijan salaisen yksikön provosoimassa Mexico Cityn verilöylyssä olympialaisten alla ei luoteihin kuollut vain 20 opiskelijaa, vaan oikeampi luku voi olla noin kaksisataa. Tämän tiedon valossa ei Kainuun Sanomien otsikoihin lokakuussa 1968 päässyt minulta tivattu lausunto ja otsikko ”Tuomioja jyrkkänä: kisat peruutettava ja urheilijat kutsuttava kotiin” välttämättä ollutkaan ylireagointia.
 
1968 tapahtumat tulevat näissä puitteissa kohtuullisen mukaansatempaavalla tavalla käsitellyiksi. Vuosi 1968 ei syntynyt tyhjästä, vaan Kurlansky kuvaa asianmukaisesti myös sitä edeltäneet lähihistorian vaiheet. Mitä vuoden 1968 jälkeen tapahtui ja mitä tuo vuosi jätti perinnöksi muuta kuin epämääräisen käsitteen ”The 1968 Generation” – johon kuuluviksi Kurlansky empimättä nimeää paitsi Bill Clintonin ja Gerhard Schröderin myös Tony Blairin – jää sen sijaan käsittelemättä. Mutta ehkä Blairkin kuuluu joukkoon, jos Kurlanskyn tavoin Marshall McLuhaniin yhtyen katsoo, ”politiikon aina vetäytyvän imagonsa taakse, koska se on aina monta kertaa voimakkaampi kuin mitä hän itse voi olla”.
 
Kurlanskyn kirja on siis varsin luettava sekä myös hyödyllinen ja faktojen osalta ilmeisen luotettava kuvaus vuoden 1968 tapahtumista, mutta jättää selitykset ja analyysin vähälle. Kurlanksy itse ei sitä sano, mutta hänen tkestinsä kertoo myös sen minkä myöhempi historia on vahvistanut. 1968 ei ollut uuden vasemmiston nousun vaan Yhdysvalloissa Nixonin valinnasta alkaneen uuden oikeiston ja muutaman vuosikymmenen jatkuneen uusliberalistisen hegemoniakauden alku.
 
Elokuu 2008
 

Kirjailija hanttihommissa
 
K.H. Pentti täytti kesäkuussa 2008 90 vuotta, mikä merkkipäivä myös huomioitiin julkaisemalla hänestä kirjoitettu elämäkerta. Pentin äiti oli 92-vuotiaaksi elänyt Helmi Arneberg-Pentti ja isä Samuel Johannes Malakias Pentti, molemmat merkittäviä aktivistihenkisiä oikeistovaikuttajia. Arneberg-Pentti oli 20-luvulla valtakunnan lottajohtaja, S.J. Pentti hääräili läheisen ystävänsä Kai Donnerin kanssa kaikissa niissä Mannerheimin ja Rudolf Waldenin taustajoukoissa, joissa aktivistit juonittelivat valkoisen Suomen vuonna 1918 kesken jääneen ohjelman loppuunsaattamista. Isä-Pentti toimi Waldenin Yhtyneiden Paperitehtaitten lakimiehenä ja hallituksen jäsenenä, mutta varsinainen päätyönsä hänellä oli ensin Kauppalehden ja sitten Uuden Suomen päätoimittajana, missä tehtävässä hän koetti pitää kokoomusta niin pitkään kuin mahdollista lapualaisilla linjoilla.
 
K.H. Pentti puolestaan kouluttautui kadettiupseeriksi, diplomi-insinööriksi ja ekonomiksi, nai rakennusliike Lemminkäisen omistajajohtajan Oskari Vilamon Eva tyttären 30-luvulla, pelasi pesäpalloa, koripalloa, maahockeytä ja jääpalloa SM- ja maajoukkuetasolla, soitti vetopasuunaa White Dandies tanssiorkesterissa ja myöhemmin käyrätorvea mm. Haifan sinfoniaorkesterissa, oli sodan aikana ilmapuolustuksen avainupseereita ja sodan jälkeen Juuso Waldenin luottomiehenä Yhtyneitten moninaisissa tehtävissä, Shellin operatiivisena johtajana, Nesteen kaupallisena johtajana ja lopulta Puolustustaloudellisen suunnittelukunnan toimistopäällikkönä työläännyttyään perinpohjaisesti siihen Uolevi Raaden simputuksenomaiseen kohteluun, joka kohdistui yrityksessä häneenkin. Näiden tehtävien ohella hän toimi monen vuosikymmenen ajan perheyhtiö Lemminkäisen hallituksen puheenjohtajana – myös sen jälkeen kun avioliitto yhtiön enemmistön omistaneen Eva Vilamo-Pentin kanssa oli päättynyt eroon – kunnes luovutti 75-vuotiaana paikkansa pojalleen Heikki Pentille.
 
Tällaisista aineksista ja henkilöistä olisi tarjoutunut mahdollisuus saada kokoon vaikka kuinka mielenkiintoista ja valaisevaa teollisuus-, kulttuuri- , talous-, henkilö- ja poliittista historiaa, mutta kirjoitustyöhön pestattu Antti Tuuri on jättänyt sen täysin käyttämättä, eikä se voi johtua vain siitä, että työn tilaaja olisi asettanut niin tiukkoja kirjoittajan vapautta rajoittavia ehtoja. 

170-sivuinen runsaasti kuvitettu teos ei juuri yllä paljoa enempään kuin kritiikittömään, päähenkilön kanssa käytyihin keskusteluihin perustuvaan henkilöhistorialliseen kronikointiin. Isä-Pentin poliittiset harrastukset ja juonittelut on pelkistetty pelkäksi harmittomaksi isänmaallisuudeksi, jonka arvot poikakin jakoi ilman sinimustiin tunnuksiin hairahtumista.
 
Silti rivien välistä ja muutamista sivulauseista voi päätellä erilaisten poliittisten, liikkeenjohdollisten ja henkilösuhteisiin liittyvien jännitteiden olemassaolon, vaikkei niitä enempi avatakaan. K.H. Pentin ja Eva Vilamo-Pentin avioliitto lienee ollut aika merkillinen, suurimman osan ajasta ennen avioeroaan he asuivat töiden vuoksi erillään eikä K.H. Pentti tutustunut poikiinsa oikeastaan ennen kuin heistä 80-luvulla tuli liikekumppaneita Lemminkäisen johdossa. Lemminkäistä voikin luonnehtia eräänlaiseksi Niskavuoreksi, jonka eteen suvun oli pidettävä yhtä ja jonka hallituksen puheenjohtajana Eva Vilamo-Pentti halusi ex-miehensä jatkavan.
 
Yksi historioitsijaa kutkuttava uusi tieto kirjasta myös löytyy. Kun Pentti sodan aikana sai koulutettavakseen ryhmän naisia ilmatorjunnan valonheitinjaoston tehtäviin, oli ryhmässä mukana eräs juutalainen tyttö, joka tätä kautta pääsi Lotta Svärdin järjestön jäseneksi. Sitä ennen ei järjestöön oltu kelpuutettu juutalaisia. Jos tieto juutalaisten syrjinnästä pitää paikkansa, niin harvinaisen hyvin se on osattu kaikesta Lotta- ja muusta sotamuistelusta pitää poissa.
 
Antti Tuuri on parhaimmallaan kuulunut Suomen kirjailijoiden kärkikaartiin, mutta hänen viimeaikaisia tilaustöitään ei voi kiittää sen enempää kirjallisista kuin tutkimuksellisistakaan ansioista.
 
Heinäkuu 2008

Ei unohdeta pankkikriisiä!
 
Huutomerkkisarjan uusi tuleminen alkoi komeasti Seppo Konttisen pankkitukipamfletilla . Samaa aihetta paljolti yksityiskohtia myöten käsittelee Antti-Pekka Pietilän pamfletinomainen uusi kirja, joka sekään ei pyri olemaan mikään pankkikriisin kattava historia. Samalla tavoin kuin Konttinen, myös Pietilä käsittelee SYP:n useimmilta aikanaan jokseenkin huomaamatta jäänyttä puhallustemppua, jolla vanha SYP lopetettiin ja sen toimintoja jatkettiin uuden SYP:n nimissä. Puhalluksen kohteena olivat pankin velalliset ja pankkitukea maksaneet veronmaksajat. Muutoinkin juuri SYP:n toiminnot ovat Pietilän erityisen syynin kohteena, vaikkeivat muutkaan pankit huomiotta jää.
 
Konttisen lailla Pietilä käy myös lävitse presidentti Koiviston roolin pankkien pelastusoperaation kulissimiehenä. Koivisto ei ainoastaan ottanut julkisestikin jyrkästi kantaa pankkien puolesta niiden velallisia vastaan, vaan myös järjesti oikeushistoriallisesti ainutlaatuisen puhuttelun presidentinlinnassa eräille korkeimman oikeuden jäsenille ja muille oikeuslaitoksen johtaville tuomareille ja alan huippujuristeille. Tilaisuuden jälkeen KKO:n linja muuttui ja se asettui uusissa ratkaisuissaan yhtä poikkeusta lukuunottamatta pankkien puolelle velallisia vastaan.
 
Aivan erityisesti Pietilä paneutuu pankkien ennen markan devalvaatiota innokkaasti markkinoimien valuuttaluottojen ottajien kohtaloon ja osoittaa, että valuuttalainojen devalvaatiotappioiden perimistä velallisilta voi hyvin perustein pitää laittomana. Näin siksi, että pankkien vekselimuotoisina myöntämät luotot eivät täyttäneet vekseleitä koskevia muotomääräyksiä, jonka vuoksi pankit ryhtyivät KKO:n yhden vuonna 1989 annetun – mutta tuomioistuinten suurimmaksi osaksi sivuuttaman – ennakkopäätöksen jälkeen tulkitsemaan näitä lainapapereitaan velkakirjoiksi.
 
Vekselimuotoon pankit olivat päätyneet siksi, että lainat olivat silloin leimaveroista vapautettuja. Leimaverot olivat muutoinkin elintärkeä asia pankeille sillä korivaluuttavekseleiden verollepanon ohella niitä uhkasi joukkovelkakirjalainojen verottaminen. Tätä kuralle menneiden pankkien talous ei olisi kestänyt ja ratkaisuksi räätälöitiin vuonna 1993 kiireisessä järjestyksessä valmisteltu verovapauden varmistanut poikkeuslaki, jonka todellinen merkitys ja tarkoitus salattiin tarkoin niin eduskunnalta kuin ministereiden enemmistöltäkin. Eduskunnalle esim. kerrottiin, ettei lainmuutoksella olisi taloudellisia vaikutuksia, vaikka verottaja samanaikaisesti valmisteli miljardien markkojen verorästien maksuunpanoa.
 
Leimaverojakin tärkeämpi asia pankeille oli, että ne kykenivät siirtämään valuuttakurssitappiot täysimääräisesti velallisten maksettaviksi, miltä Pietilän mukaan puuttui oikeudellinen pohja, puhumattakaan moraalista tilanteessa, jossa suuri osa lainanottajista oli tietoisesti johdettu harhaan lainaan sisältyvän riskin osalta.
 
Aiemmin pätevänä ja kriittisenä taloustoimittajana ansioitunut Pietilä ei enää Ilta-Sanomien päätoimittajana ollut kunniaksi journalistien ammattikunnalle, ja se pesti päätyikin eroon. Tässä kirjassa Pietilä on taas palanut oikeaan elementtiinsä tutkivana toimittajana. Verrattuna Konttisen lennokkaaseen mutta dokumentoimattomaan pamflettiin on Pietilän teksti kuivakkaampaa, mutta huolellisesti dokumentoitua erityisesti pankkilainsäädännön tulkintojen ja käytön osalta. Ero Konttisen metodiin näyttää kuitenkin suuremmalta kuin onkaan, sillä keskeisimmät lähteet ovat Pietilälläkin anonyyminä tehdyt pankinjohtaja- ja virkamieshaastattelut.
 
Pietilä tuntuu hyväksyvän virallisen totuuden, jonka mukaan presidentti Koiviston, pääministeri Ahon ja keskeisintä vastuuta kantaneen valtiovarainministeri Iiro Viinasen toimet pelastivat sekä pankit että kansantalouden toimintakyvyn, mutta kiinnittää aiheellisesti huomiota siihen, millaisin kustannuksin tämä tehtiin. On kuitenkin yksipuolista väittää, että ”ainoastaan valuuttalainoja ottaneet yrittäjät joutuivat maksamaan talouspolitiikan täydellisen epäonnistumisen kustannukset”. 
 
Pietilä tuskin odottaa, että vääryyttä kärsineet enää saisivat oikeutta, mutta kohtuuton ei ole odotus, että tapahtuneita erehdyksiä ja vääryyksiä ei kuitenkaan painettaisi loputtomiin villaisella. Avoimeen ja rehelliseen menneisyydenhallintaan tulisi pystyä myös taloushistorian osalta. 
 
Heinäkuu 2008