Pitäisikö provosoitua? 
Johan Bäckmanin Pronssisoturi-pamfletti on tahallinen provokaatio. Sen lähtökohtana on Tallinnan takaisinvaltauksessa vuonna 1944 kaatuneiden puna-armeijan sotilaiden kunniaksi pystytetyn patsaan siirtäminen pois keskeiseltä paikaltaan Tallinnassa ja tapahtuman nostattamat mellakoinniksi yltyneet vastalausemielenosoitukset huhtikuussa 2007. Siitä tarkastelu laajenee Viron ja Suomen sotien aikaiseen historiaan ja tapahtumiin sekä nykypäivään Viron ja Venäjän suhteissa.
Kun Bäckman sumeilematta syyttää Viroa ja virolaisia osallisuudesta Saksan Viron juutalaisväestöön sodan aikana kohdistamaan holokaustiin, venäläisiä syrjivän ja sortavan apartheid-hallinnon pystyttämisestä itsenäisessä Virossa ja vielä kiistää koko miehityskäsitteen oikeutuksen Viron ollessa liitettynä Neuvostoliittoon, niin on selvää että tunteet kuohuvat Virossa ja Suomessakin. Siihen Bäckman on epäilemättä pyrkinytkin, sillä kirjan tyylilaji, jos sellaisesta voi puhua, on eräänlainen groteski provokaatio ja, kuten tekijä itse sen määrittää, kirja on ”poliittinen mielipidekirja joka sekoittaa mm. historiantutkimusta, kaunokirjallisuutta ja mielipiteitä”.
Provokatorisin olisi varmaan ennuste Viroa kymmenen vuoden sisällä odottavasta lopusta ja paluusta Venäjän yhteyteen. Juuri tällaista julkisuudessa esitettyä väitettä en kirjasta huomannut – ja Bäckman itse kiistää sellaista kirjoittaneensa – mutta ihan riittävästi siellä muita provokaatioita löytyy. Esim. Helsingin Sanomat on kirjassa johdonmukaisesti Erkon Natsi-julkaisu. Itse Eljas Erkko ei ollut vain talvisodan aiheuttaja, vaan pakotti Suomenlahden sulkuyhteistyön isänä Neuvostoliiton iskemään sulun toisen saranan sijoiltaan Neuvostoliiton ja Viron vuona 1939 solmimalla tukikohtasopimuksella. Tältä osin Bäckmankin kirjoittaa Viron joutuneen maksamaan ”Erkon sodasta kalliin hinnan” ja maksamaan sitä edelleen.
Bäckmanin konnagalleriaan pääsevät muiden mukana myös Tarja Halonen ja Väinö Linna. Halosen osalta synniksi lasketaan toistuvasti tämän Pariisissa pitämä puhe, jossa sanottiin Suomen jatkosodan olleen erillissotaa, sekä jo aiemmin toiminta Euroopan neuvostossa Viron ottamiseksi järjestön jäseneksi vaikka se ei venäläisvähemmistön kohtelun osalta kriteeritä täyttänytkään. Linnan Tuntematon sotilas on Bäckmanin mukaan ”Ryhmyn ja Romppaisen valkokaulusversio [joka] pursuaa latteiden vitsien siivittämää juonetonta kerrontaa ilman sankareita.” Kaiken kaikkiaan kirja teki valheesta hyveen: ”Väinö Linna varasti meiltä moraalin ja on siksi yhdeksäs sotarikollinen. Hänetkin olisi pitänyt sulkea Katajanokalle!”.
Tällaisen tyylilajin valinnut tekijä ei oikein voi valittaa sitä, jos hänen esiin nostamansa monet sinänsä tärkeät kysymykset Viron ja Suomen viime vuosidadan historiasta sekä siitä, mitä hän nimittää Viron aparheid-valtioksi, eivät saa asiallista ja totuutta hakevaan dialogiin pyrkivää vastaanottoa. Kuitenkin näiden kysymysten avoin käsittely olisi tervetullutta menneisyydenhallintaa, joka Virosta on tähän saakka puuttunut. Sillä olisi Viron tapauksessa poikkeuksellisen suuri merkitys myös nykyisyyden- ja tulevaisuudenhallinnalle.
Nyt on käynyt päinvastoin niin, että ryhmä Suomen kansalaisia joita yhdistää Viron ystävyys ja Venäjän pelko on europarlamentaarikkojen Lax ja Lehtinen johdolla lähettänyt Helsingin yliopistolle avoimen kirjeen, jossa kysytään miten on mahdollista, että yliopisto hyväksyy Venäjän ja Viron oikeutta ja politiikkaa opettamaan henkilön, joka levittää Viron historiasta totuudenvastaista ja vihamielistä propagandaa.
Tällainen sensuurikirjelmä ei oikein ole sopusoinnussa sellaisten suvaitsevaisuus- ja sananvapausarvojen kanssa, joiden toivoisi olevan mm. europarlamentaarikkojen erityisenä silmätikkuna. Olisi myös hyvä tietää, kuinka moni kirjeen allekirjoittaneista on myös todella lukenut Pronssisoturin? Jos Bäckmanin toimiin yliopiston opettajana on huomauttamista, tulee sen perustua hänen opetustoimiinsa, ei tällaiseen pamflettiin tai muihin yliopistoyhteisön ulkopuolella esitettyihin mielipiteisiin.
Lokakuu 2008
Johan Bäckman, Pronssisoturi. Viron patsaskiistan tausta ja sisältö, Tarbeinfo, 381 s., Helsinki 2008
Radek Sikorski, Full Circle. A Homecoming to Free Poland. Simon & Schuster, 277 s., New York 1997
Välähdyksiä puolalaisten historiasta
Helsinkiin on Pohjoiselle Hesperiankadullle puoli vuotta sitten avattu uusi International Bookshop. Ensikäynnillä siellä käteeni jäi jo kymmenen vuotta sitten ilmestynyt Puolan nykyisen ulkoministerin Radek Sikorskyn muistelmallisista elementeistä koostuva eräänlainen esseekokoelma.
Radek Sikorsky toimi jo alle kaksikymppisenä Solidaarisuus-liikkeessä. Hän oli aktiivisuutensa vuoksi jo 18-vuotiaana siinä määrin kompromettoitunut vallanpitäjien silmissä, ettei vuonna 1981 palanut loma- ja työmatkalta Englannista kotimaahansa, missä häntä olisi odottanut vangitseminen. Sikorsky sai turvapaikan Englannista, opiskelumahdollisuuden Cambridgen yliopistossa ja vuonna 1984 Englannin kansalaisuuden, ryhtyi toimittajaksi ja oli sotakirjeenvaihtajana Afganistanissa ja Angolassa vihaamiaan kommunisteja vastaan taistelevien osapuolten joukossa. Kun hän palasi kommunismin romahduksen jälkeen Puolaan hänestä tuli vain 29-vuotiaana ensimmäisen vapaan parlamentin aikaisen hallituksen apulaispuolustusministeri.
Full Circle ei ole varsinainen muistelmateos, mutta kertoo episodeja Sikorskin elämästä, hänen vanhemmistaan ja suvustaan, koulunkäynnistä, Solidarnozs-liikkeen noususta, hänen syntymäpaikkansa Bydgoszczin historiasta ja hänen kotiseudultaan ostamansa vanhan rappiokartanon historiasta ja kunnostuksesta sekä lyhyeksi jääneen ensimmäisen ministerikauden kokemuksista puolustusministeriössä.
Sikorski ei kuitenkaan ole täysin kaivautunut kremlinvastaisiin taisteluhautoihin ainakaan siinä suhteessa, etteikö hän kykenisi tarkastelemaan myös kriittisesti niitä ihmisiä joiden kanssa seisoi alunperin samassa rintamassa. Tällaisia ovat esim. Angolan UNITA-johtaja Jonas Savimbi, jonka joukkoja hän alunperin ihaili, mutta jonka henkilökultti, häntä ympäröivien ihmisten epärehellisyys ja voodoo-taikauskon ilmapiiri vierotti Sikorskin. Sama koski Lech Walesaa, jonka innokas kannattaja Sikorski vielä 1991 presidentinvaaleissa oli, mutta johon hän pettyi täydellisesti. Walesan tultua presidentiksi Sikorski teki hänestä tv-haastattelun ja kirjoittaa, että tämä oli vielä kauheampi kokemus kuin kahden psykopaattisen valehtelijan, Savimbin ja Afganistanin fundamentalistijohtajan Gulbuddin Hektmatyarin kanssa tehdyt haastattelut. Kohta tämän jälkeen Sikorski joutui apulaispuolustusministerinä pysäyttämään Walesan suunnitelman ostaa pimeiltä markkinoilta viisi taktista ydinpommia, mikä aikanaan Puolan onneksi pysyi salassa.
Politiikka ei kuitenkaan ole pääosassa Sikorskin kirjassa vaan laajasti historia. Sikorski kertoo sukulaistensa vaiheista sodan aikana ja sen jälkeen lähes uskomattomia tarinoita . Hän valaisee myös vuosisatoja samoilla seuduilla asuneiden puolalaisten ja saksalaisten suhteita ja sitä, mitä jälkimmäisille tapahtui sodan jälkeen, kun heidän vuoronsa oli tulla karkotetuksi synnyinseuduiltaan.
Sikorski kirjoittaa siitä Keski-Euroopasta, joka on vuosisatoja ollut vaihtuvien hallitsijoiden ja hallitusten alainen ja jossa puolalaiset, saksalaiset, juutalaiset jo monet muut ovat eläneet limittäin ja lomittain, eivät välttämättä ystävällisissä suhteissa, mutta jotenkin toisiaan sietäen ja toistensa kulttuuria rikastaen. Tätä Eurooppaa ja Puolaa ei enää toisen maailmansodan jälkeen ole ollut olemassa. Pääsisikö se edes jonkinasteisesti uudelleen elämään Euroopan unionissa?
Syyskuu 2008
Vaclav Havel, To the Castle and Back. Vintage, 383 s., New York 2008
Linnasta linnaan 
Kuten Vaclav Havel itseironisesti kirjoittaa, on hänen elämäkertansa erityisesti amerikkalaisiin vetoava sadunomainen tarina viisi vuotta vankiloissa viettäneestä kommunismia vastustaneesta toisinajattelijasta, jonka moraalinen johtajuus Tshekkoslovakian samettivallankumouksessa vuonna 1989 nosti hänet neljään otteeseen yhteensä 13 vuodeksi Prahan linnan isännäksi eli ensin Tshekkoslovakian ja sen hajoamisen jälkeen Tshekin presidentiksi.
To the Castle and Back ei ole mikään tavanomainen elämäkerta, vaan hyvin erikoislaatuinen tekijän elämänvaiheista kertova kooste. Kirja koostuu kolmesta erilaisesta aineistosta, jota on siroteltu kirjaan lomittain. Ensinäkin Havelin jonkinlaisista päiväkirjamerkinnöistä, jotka on päivätty Havelin oleillessa ensin neljä kuukautta Yhdysvalloissa huhtikuusta 2005 alkaen ja sen jälkeen Hrádecêkissa seuraaavaan tammikuun alkuun saakka. Nämä merkinnät käsittelevät päiväkohtaisia tapahtumia ja ajankohtaisia asioita, mutta ovat myös yleistä filosofointia ja palautumia lähimenneisyyteen.
Toinen osio koostuu Havelin avustajilleen presidenttikautenaan lähettämistä kyselyistä, ohjeista ja kommenteista. Ne saattavat usein koskea usein hyvin käytännöllisiä matkoihin, presidentinlinnnan hoitoon, Havelin isännöimien tilaisuuksien ruokalistoihin ja muihin järjestelyihin tai hänen puheidensa laatimiseen liittyviä asioita.
Kolmas osio koostuu tshekkiläisen toimittajan Hvizdalan kirjallisista Havelin presidenttikautta koskevista kysymyksistä ja Havelin niihin antamista vastauksista. Vastaukset eivät kuitenkaan ole spontaaneja tai suullisia, vaan hyvinkin pohdittuja ja hiottuja pienoisesseitä, kuten Havelin useat puheetkin. Tshekin perustuslaki on hyvin parlamentaarinen eikä jätä valtionpäämiehelle paljoa suoria valtaoikeuksia ja kirjan perusteella saa sen käsityksen, että eniten Havelia presidenttinä työllisti puheiden kirjoittaminen, mihin tehtävään hän suhtautui kirjailijalle sopivalla vakavuudella.
Muodoltaan sekavanoloinen kirja voi aluksi ärsyttääkin, mutta tosiasiassa se on kuitenkin harkitumpi kuin päältä näyttää. Historiantutkijat ja monet muut olisivat varmaan toivoneet systemaattisempaa ja kattavampaa presidenttivuosien käsittelyä, mutta valikoivuus lienee tarkoituksellista, Havel lienee kirjoittanut juuri sen mitä halusikin, ei enempää eikä vähempää. Itseironiaa harjoittava Havel esiintyy mielellään jonkinlaisena Mr Chancena, joka vähän sattumanvaraisesti ja vastentahtoisesti on nostettu korkeaan asemaan, mutta paljastaa kuitenkin myös määrätietoisemman ja laskelmoivamman puolen itsestään.
Tshekin kehitys kommunismin romahduksen jälkeen ei sellaisenaan ole vastannut Havelin toiveita ja odotuksia ja hän myös suomii suorasanaisesti Tshekkiinkin pesiytynyttä korruptiivista mafiakapitalismia. Oma lukunsa on Havelin ja häntä presidenttinä seuranneen, Havelin aikana pääministerinä toimineen Vaclav Klausin tunnetusti avoimen antagonistinen suhde. Tästä on kirjassa paljon esimerkkejä. Absurdeimpia tapauksia on, kun Klaus viikottaisen tapaamisen päätteeksi ottaa taskustaan lehtileikkeen, jossa kerrotaan Havelin surunvalittelusta Frank Zappan kuoleman johdosta, antaen ymmärtää että tällainen lausuma ulkolaisen rockmuusikon poistumisen johdosta oli sopimaton. Havel kertoo omasta reaktiostaan hyvin oivaltavasti ja paljastavasti, että sen sijaan että olisi noussut ylös ja lopettanut keskustelun siihen, hän oli alkanut selitellä ja puolustella tekoaan. Sitä miten toisten nujertamiseen ja nöyryyttämiseen pyrkinyt Klaus pystyi saattamaan myös hänet sekaannuksen valtaan Havel kuvaa näin: ”Saatoin olla tuhat kertaa oikeassa, mutta mitä merkitystä oikeassa olemisella oli. kun olin alentumalla selittelyyn hitaasti mutta varmasti tehnyt itsestäni typeryksen”. Lohdullista havaita, etten ole ainoa joka on joskus sortunut samaan.
Syyskuu 2008
Puhe Hauhon kunnan 140 -vuotisjuhlassa 13.9. 2008
Puhe Hauhon kunnan 140 -vuotisjuhlassa 13.9. 2008
Arvoisat kuulijat,
Sata vuotta sitten, syyskuussa 1908, Hämeenlinnan asemalla odottivat kaksipyöräiset kiesit junalla Helsingistä saapuvaa nuorta morsianta viedäkseen hänet hänen appivanhempiensa rustholliin Hauholla. Kyse oli isoäidistäni, joka oli avioitunut hauholaisen tunnetun rusthollarin ja valtiopäivämiehen Juho Robert Wuolijoen pojan Sulo kanssa. Aikakauden murrosta kuvaa se, että Juho Robert Wuolijoki oli ollut eduskuntauudistuksen myötä historiaan jääneiden säätyvaltiopäivien talonpoikaissäädyn suomettarelainen varapuhemies; Sulo ja hänen toinen poikansa Wäinö olivat puolestaan ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan valittujen sosialidemokraattien joukossa.
’Niin me sitten lähdimme Hämeenlinnasta’, kirjoittaa avioliittonsa myötä suomalaistunut Hella Wuolijoki muistelmissaan, ’ja mieheni tietenkin selitti pitkin matkaa minulle jokaisen isomman kivenkin’. Näin alkoi tulevan näytelmäkirjailijan tutustuminen Hämeeseen ja Hauhoon ja niihin ihmisiin ja tarinoihin joita hän kirjailijan vapaudella kehitti ja siirsi koko Suomen teatterikansan tuntemaan ja rakastamaan Niskavuori-sarjaan.
Erityisesti Wuolijoen mummu oli se, joka näitä tarinoita miniälleen siirsi: ’Ja Mummu kertoi kaikista suvun naisista, kaikista miehensä sisarista, joiden joukossa oli eräs, joka on ollut hieman Hetan mallina. Mummu kertoi suvun tarinoita, niin onnellisista kuin onnettomistakin ihmisistä, kertoi koko Hauhosta, Lehtimäen pesästä ja Lautsiasta ja Hovista, Kallesta, joka oli lintallaan ja Lintasta, joka oli kallellaan, nimittäin Lautsian omistajat Linda ja Kalle Mäkinen. Vähitellen kasvoi silmieni eteen samanlainen ihmiskavalkadi kuin se. jonka oli tuonut Virosta mukanani. Siinä olivat kartanon omistajat ja rovastit, koko kirkonkylän väki. Siellä oli Telefooni-Sandrat, torpparit ja muonamiehet.’
Hella Wuolijoen ihastus koski sekä ihmisiä että Hämeen maisemia, joiden yhtäläisyyden hän koki oman lapsuutensa Etelä-Viron Viljandin maakunnan maisemiin. 1909 hän kirjoitti isälleen Viroon elävänsä Kukkialla täydellisessä paratiisissa, jota kauniimpaa maailmassa ei voi kuvitella. ’Joka puolella, mihin silmä sattuu, on vettä, sininen taivas ja koivumetsiä’. Tähän taikapiiriin Hella Wuolijoki toi myös Eino Leinon kesällä 1914, mistä molemmat Wuolijoet ovat kirjoissaan kertoneet.
Sata vuotta sitten Hauhon kuntakin oli vain vajaa kaksikymmentä vuotta nuortaparia vanhempi. Mutta Hauhonkin 50-vuotisjuhlintaa varjosti sisällissota, jonka kauhuilta Hauhokaan ei säästänyt. Riipaisevimpia tapahtumia monien muiden kauheuksien joukossa oli 35 Valkeakosken punaiseen naiskomppaniaan kuuluneen 36 tehtaantytön teloitus Hauholla vapunpäivänä 1918. Nuorimmat teloitetuista olivat vain 15-vuotiaita.
Isoisäni ei myöhemmästä laitavasemmistolaisuudestaan huolimatta osallistunut aseelliseen kumousyritykseen, jota hän ja Hella Wuolijoki pitivät onnettomuutena. Vankileirille hänkin päätyi, mutta selvisi sieltä elävä, mikä on antanut meille mahdollisuuden tutustua myös hänen myöhempien muistelmakirjojensa värikkäisiin kuvauksiinsa Hauhosta ja hämäläisistä.
Onneksi olemme nyt 90 vuotta vuoden 1918 tapahtumien jälkeen lopulta kypsyneet tarkastelemaan ja ymmärtämään niitä liittämättä niitä tämän päivän osapuolijakoihin. Tähän on vaikuttanut yhteisvastuuta korostavan ajattelutavan vahvistuminen koko maailmassa tavalla, joka velvoittaa puuttumaan kaikkiin ihmisoikeusrikkomuksiin ja sotarikoksiin ja tekemään kaikkemme, etteivät vuoden 1918 sotavuoden kaltaiset tapahtumat enää missään voi toistua ja jatkua ilman, että niihin puututaan kaikin käytettävissä olevin inhimillistä kärsimystä vähentävin toimin.
Kaikki eivät tunne Hauhoa tai samastu siihen niskavuorelaisuuden kautta. On monia, jolle Hauho on tullut ensi kertaa tutuksi siksi, että Juice Leskinen on jollain keikkamatkalla herännyt ’kuudelta aamulta vavisten, keskellä peltojen savisten’, nähnyt oudon tienviitan ja alkanut riimitellä ja irroitella Hauhon nimestä.
Mutta Juicen laulu teki myös tunnetuksi Hauhon kirkon, ja kun löytää kirkon löytää myös ainutlaatuisen kirkonraitin, joka tunnetaan myös monista kotimaisista elokuvista, samoin kuin Hauhon hienot maalaismaisemat.
Näiden maisemien toivon säilyvän, ei toki välttämättä juuri nykyiseen asuunsa ja käyttötarkoituksiinsa syväjäädytettynä. Toivon kuitenkin hartaasti, ettei niitä koskaan muuteta amerikkalaisuutta apinoivan ja epäekologisen nurmijärviläisyyden tarkoittamaksi maaseudun irvikuvaksi, sellaiseksi ei-kaupungiksi, jota koristavat joka puolelle metsiin ja peltojen reunoille sirotellut ja toinen toistaan oudompia rakentamisen muotioikkuja ilmentävät omakotitalot espanjalaisista villoista, tasakattoisista punatiilitaloista, sveitsiläisten alppimajojen ja futurististen lasikuutioiden kautta kelohonkalinnoihin.
Asetan kyseenalaiseksi myös tällaisen asumiseen liitetyn onnellisuusmyytin, sillä kahden auton perheiden ja kännykkävanhemmuuden aikakaudella ei tällainen omaan keinoidylliinsä eristäytyvä elämänmuoto anna mahdollisuuksia perustaa ja ylläpitää kestäviä ja tyydyttäviä sosiaalisia suhteita.
Aikanaan Helsingin kaavoituksesta vastanneena apulaiskaupunginjohtajana puolustin tiukkaa rakennusvalvontaa ja suunnitteluohjeistusta. Niin kauan kun ihmiset rakensivat itse ja omaan käyttönsä säilyi rakentamisen sopusuhtaisuus ja luontainen yhteys ympäröivään luontoon. Enää tällainen ei ilman valvontaa (eikä aina sen kanssakaan) toteudu, kun rakentaminen ja rakennuttaminen ovat eriytyneet omaksi voittoa tavoittelevaksi liiketoiminnaksi jossa rakentajat ja arkkitehdit tekevät vain muille myytäväksi ja muiden asuttavaksi tarkoitettuja rakennuksia. Tarpeellisen rakennusvalvonnan puute näkyy toisessa kotikunnassani Tuusulan rantatiellä, jonka alkuperäistä ja kulttuurihistoriallisesti arvokasta miljöötä on suruttomasti pilattu huonosti ympäristöön sopeutuvalla rakentamisella.
Siinä missä epäesteettinen rakentaminen loukkaa vain kauneudentajuamme, uhkaa epäekologinen rakentaminen koko olemassaoloamme. On toki kiva puuhailla teknologisten utopioiden, kuten sähköautojen, fuusioenergian tai avaruussiirtokuntien kanssa, mutta on myös vaarallista luottaa siihen, että tällaiseen asumiseen perustuvaa entistä epäekologista elämänmenoa voidaan jatkaa loputtomiin uusien teknologisten ratkaisujen varassa. Vaikka sähköauto on jo nyt täällä ja vaikka tulevaisuudessa sen on kehittyneemmässä muodossa korvattava polttomoottorikulkuvälineet, sähkökin on tuotettava ennen kuin sitä virtaa pistorasiasta tai akusta.
Maapallon väkiluku on Hauhon kunnan 140 vuoden olemassaolon aikana noussut 1,4 miljardista nykyiseen 6,7 miljardiin ihmiseen. Tämä asettaa koko maapallon ennenäkemättömän haasteen eteen. Parhaassakin tapauksessa meillä voi olla enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin.
Jatkuvasti kutistuvalla ja samanaikaisesti täyttyvällä, rajallisten luonnonvarojen maapallolla tulee yhdyskuntien, asumisen ja liikenteen ja näiden vaatiman maankäytön suunnittelu entistä tärkeämmäksi ja haasteellisemmaksi. Kyse on paljon syvällisemmästä elintapojen ja elinympäristön muutoksesta kuin toistaiseksi osataan tai uskalletaan ennakoida. Suomessa ensisijainen vastuu tästä on vahvan ja säilyvän kunnallisen itsehallinnon perinteen mukaisesti kunnilla.
Nykyinen Hauho ja Hauhon historia eivät tietenkään katoa minnekään, vaikka Hauho omana kuntayksikkönään väistyykin 140 vuoden jälkeen. Kulttuurin ja historian kannalta ei Hämeenlinna tunnu lainkaan huonolta nimeltä ja paikalta. Ja muutoinkin meidän tulee suhtautua kuntien syntymiseen, rajamuutoksiin ja yhdistymisiin luonnollisina kehitystä mukailevina ja sitä ohjaavina asioina. Kuntajaon syväjäädyttäminen johonkin määrättyyn ajankohtaan olisi sekin pysähtyneisyyden merkki ja taantumisen alku.
Suomen kuntarakenne on ollut pitkään varsin vakaa, mutta viime vuosina se on ollut suurten muutosten kohteena. Enimmillään Suomessa oli itsenäisiä kuntia 603 vuonna 1944, tänään niitä on vielä 415 ja vuodenvaihteessa toteutuvien kuntaliitosten jälkeen 348. Paranevatko pidot kun kuntien määrä vähenee?
Tämä ainakin on valtakunnallisten päätöksentekijöiden keskuudessa vallitseva näkemys. Kunnissa näkemykset jakaantuvat paljon laajempaan kirjoon. Silti on huomattavaa että nytkin toteutuvat kuntien yhteenliittymiset tapahtuvat kaikki kuntien omien päätösten, ei valtiovallan käytettävissä olevien pakkokeinojen perusteella. Monien kuntien tilanne on ollut sellainen, että ristiriita kuntien tehtävien ja niiden käytössä olevien resurssien välillä on johtanut euron toimiessa konsulttina tarjouksiin, joille ei todellisuudessa ole ollut mahdollista sanoa ei.
Pakollisen vapaaehtoisuuden tie on ollut pakkoa parempi. Se on ministeriöjohtoista kirjoituspöytätyötä paremmin johtanut aidosti hyväksyttyihin ja toimivimpiin ratkaisuihin. Voi olla teoriassa totta, että kunnan asukasluvun tulisi olla vähintään kahdeksan tuhatta kuten vielä ennen kunta- ja palvelurakenneuudistuksen käynnistämistä ajateltiin, tai nykyisen käsityksen mukaan vähintään 20 000–30 000, kunnan elinkelpoisuuden takaamiseksi ja kuntalaisten palvelujen järjestämiseksi, mutta elävässä elämässä poikkeukset molempiin suuntiin ovat tyypillisempiä kuin täsmälleen keskiarvoon osuvat tapaukset.
Isokokoisuus ei myöskään ole itsessään kunnan toimintakelpoisuuden tae silloin kun keskinäisriippuvuus naapureiden kesken kasvaa riittävän suureksi. Näen itse niin, että Suomessa juuri pääkaupunkiseudulla olisi ollut ja on edelleen yhtä suuri tai suurempi tarve kuntajaotuksen tarkistamiseen, kuin siellä missä ratkaisuja on saatu aikaiseksi.
Kuntien yhteen liittämisen vaihtoehtona nähdään kuntien keskinäisen yhteistyön tiivistämisen. Ylikunnallinen yhteistyö onkin joka tapauksessa tarpeen, mutta se on myös tuttu veruke kuntajaotuksen tarkistamisen torjumisessa. Kuntajaotukseen puuttumaton yhteistyö voi tosiasiassa yhteen liittämisiä enemmän etäännyttää päätöksentekoa kuntalaisten suorasta ja avoimesta demokraattisesta ohjauksesta. Paljonko on kunnallisesta itsehallinnosta jäljellä silloin, jos jonkin kunnan menoista yli 80 prosenttia päätetään muiden kuin kunnan omien valtuutettujen toimesta?
Tämä on tietysti iso kysymys myös kuntien suhteessa valtiovaltaan. Kunnissa ei katsota hyvällä kuntien lakisääteisten tehtävien jatkuvaa lisäämistä silloin, kun valtiovalta ei samalla huolehdi kuntien taloudellisista edellytyksistä selviytyä näistä tehtävistään. Tärkeätä olisi saada kuntien ja valtion talouden suhteet edes vaalikauden pituiseksi ajaksi ennustettavalle pohjalle ja sellaisille, jossa kuntien tulopohja olisi mahdollisimman vakaa ja valtio ensisijaisesti kantaisi suhdannepolitiikan kustannukset. Tämä on peruste sille, että olen kannattanut yhteisöverotulojen ohjaamista valtiolle pienempää elinkeinopoliittista porkkanaosuutta lukuun ottamatta, sillä laskusuhdanteessa toteutuneet yhteisöverotulojen pudotukset ovat voineet saattaa monet niiden varaan nousukaudella ylimitoitettuja suunnitelmia tehneet kunnat suotta ahdinkoon.
Kuntien ja valtion suhteissa hiertää joskus myös paine lisätä valtion normiohjausta silloin, kun kansalaiset joutuvat keskenään hyvin eriarvoiseen asemaan kuntien mahdollisuuksien ja kenties halujenkin vaihdellessa sen suhteen, minkätasoisesti palvelut eri puolilla maata järjestetään ja jos jo saman asuntomarkkina- ja työssäkäyntialueen muodostavien naapurikuntienkin välillä on tässä suuria eroja. Tähän liittyy myös epätervettä kuntien välistä kilpailua tilanteessa, jossa työpaikat ja asuminen liian suuresti poikkeavat kuntarajoista. Edellä mainittuihin epäkohtiin tarttumisesta on kunta- ja palvelurakenneuudistuksessa pitkälti ollut kyse.
Kuntajaon muutoksia ei tehtäisi jos ne merkitsisivät vain menetyksiä asianosaisille tai olisivat ylipäätään vain hallinnollista nollasummapeliä. Liitosta ei perustele täällä vain valtion antaman 12 miljoonan euron huomenlahjan kertarahastus, vaikka sillä samoin kuin hauholaisille tiedossa olevalla kunnallisveroprosentin laskulla on oma myönteinen merkityksensä. Kysehän on siitä, että aikana jolloin terveys- ja muitakin julkisia palveluita uhkaa monin paikoin rappeutuminen vahvemmat peruskunnat voivat tarjota kustannustehokkaita ja parempia palveluja kaikille, asuinpaikasta riippumatta. Näin voidaan myös tehostaa Hämeenlinnan alueen kilpailukykyä ja houkuttelevuutta asuin- ja työpaikkana ja investointien kohteena.
Alueiden kehityksen tukeminen ei ole mitään nollasummapeliä ja alueiden keskusten kilpailukyky on tärkeätä koko Suomen kehitykselle. Näiden kilpailukyky ei nyt eikä tulevaisuudessa perustu halpaan työvoimaan tai yritystukiin, vaan laajasti ja monipuolisesti erilaiseen osaamiseen, kulttuuriin ja viihtyvyyteen. Uudella Hämeenlinnalla on erinomaiset edellytykset pärjätä tässä kilpailussa.
Hauhon historia ei tietenkään pääty kuntaliitokseen eikä hauholaisten asioiden ajaminen ja hoitaminen siihen liioin lopu.
Siksi toivotankin Hauholle ja hauholaisille sekä erityisesti kaikille hauholaisille valtuustoehdokkaille menestystä uuden Hämeenlinnan yhteydessä.
kansanedustaja Erkki Tuomioja
Taina Syrjämaa, Edistyksen luvattu maailma. Edistysusko maailmannäyttelyissä 1851-1915, SKS, 262 s., Vammala 2007
Edistys näytteillä
1800-luvun jälkipuolisko oli kapitalismin läpimurron, suhteellisen pitkän ja vakaan rauhan sekä edistysuskon aikakautta. Nämä kaikki heijastuivat myös niissä maailmannäyttelyissä, joita tuona aikakautena järjestettiin Lontoossa 1851, Pariisissa 1877, Wienissä 1873, Philadelphiassa 1876, Pariissa 1878 ja 1889, Chicagossa 1893, Pariisissa 1900, St.Louisissa 1904 ja viimeisenä Syrjämaan tarkastelemassa sarjassa vuonna 1915 San Fransicossa. Maailmannäyttelyitä on järjestetty tämän jälkeenkin ja järjestetään yhä edelleen, mutta niillä ei ole enää samanlaista asemaa ja merkitystä kun tämän tarkastelujakson aikaisilla näyttelyillä. Monet näistä näyttelyistä jättivät myös pysyviä muistomerkkejä joista tunnetuimmat ovat vuoden 1851 näyttelyn Crystal Palace ja vuoden 1889 näyttelyä varten pystytetty Eiffel-torni.
Syrjämaa ei kirjoita maailmannäyttelyiden historiaa eikä myöskään niiden suomalaisosanoton historiaa. Suomen osallistumisesta on jo yli kymmenen vuotta sitten ilmestynyt Kerstin Smedsin erinomainen tutkimus. Syrjämaan kirja on paremminkin yleinen esseistinen kuvaus maailmannäyttelyjen aikakaudesta ja siitä, miten 1800-luvun edistysusko niissä ilmeni.
Maailmannäyttelyt eivät tietenkään olleet aitoja koko maailman tilaisuuksia aikana, jolloin suuri osa ihmiskunnasta eli siirtomaavallan alaisuudessa. Näitä kolonialisoituja ”alkukantaisia” kansoja ja niiden tapoja esiteltiin näyttelyissä rasistisin sävyin näyttelyobjekteina. Edistysuskoon liittyi kuitenkin parhaimmillaan ajatus, että nämäkin vielä aikanaan oikean opastuksen alaisuudessa voisivat päästä osalliseksi edistyksen hedelmistä, vaikka ei toki tasa-arvoisuuden pohjalta.
Syrjämaa käy läpi maailmannäyttelyiden ulkoiset puitteet ja arkitehtoniset ilmeet sekä näyttelyiden esineet ja koneet teollisen massatuotannon läpimurron ilmentyminä. Väliin mahtuu myös pohdinta siitä ristiriidasta, joka maailmannäyttelyihin liittyi yhtäältä maailmanrauhaa propagoivina koko ihmiskunnan kehityksen sanansaattajina ja toisaalta kansakuntien kilpailua korostavina kansallisten saavutusten manifestaatioina. Rauha osoittautuikin sitten illusoriseksi, kun maailma jo ennen kauden viimeistä San Fransiscon näyttelyä oli ajautunut maailmansotaan, joka myös ainakin muutamaksi vuosikymmeneksi murensi edistysuskon perusteita.
Edistysuskon pysyviin kriitikoihin kuuluva Syrjämaa on kirjoittanut mielenkiintoisen teoksen. Sitä lukiessa tuntee monissa kohdin houkutusta käydä itse paikan päällä näyttelyihin tutustumassa, jos se vain olisi mahdollista. Sen sijaan nykyisiin ”maailmannäyttelyihin” ei heräte kuitenkaan kohdistu.
Syyskuu 2008
