Vakuutusalalla taisteltiin, miehet kertovat

Suomi-yhtiö on tehnyt eräänlaisen taloushistoriallisen kulttuuriteon julkaisemalla kolmen entisen johtajansa pitkät, mutta tavallista kiinnostavammat haastattelut yksissä kansissa. Vanhin muistelijoista on viime vuonna 100 vuotta täyttänyt Aarne Souri, jonka värikästä palautetta antanut puhelinsoitto entiselle työnantajalleen antoi virikkeen kirjan kokoamiseen. Souri tuli henkivakuutusyhtiö Suomeen vuonna 1927 ja toimi yhden ja saman yhtiön palveluksessa kokonaista 46 vuotta ja lähti eläkkeelle yhtiön kakkosmiehen paikalta. Ykkösjohtajankin paikka oli hänen ulottuvillaan vuonna 1963 eläköityneen Yrjö Leinbergin seuraajana, mutta paikkaa pedattiin ensin Sakari Tuomiojalle ja hänen ehdokkuutensa kariuduttua liikaan poliittisuuteen otettiin tehtävään Kari Karhunen, koska Sourilla oli oman arvionsa mukaan liiaksi oman yhtiön etua ajavan miehen maine, mitä Pohjolaa lähellä olevat miehet yhtiön hallinnossa karsastivat.

Sourilla on kerrottavaa muualtakin kuin vakuutusalalta. Sodan aikana hän oli komennettuna armeijan lakimiestehtäviin ja siinä ominaisuudessa määrättynä desantti Kerttu Nuortevan juttuun liittyen Hella Wuolijoen syyttäjäksi sotaoikeudessa. Muistikuviin perustuva Sourin kerronta ei kuitenkaan anna yksiselitteistä vastausta siihen, vaatiko hän vai ei ja kenen toimeksiannosta kuolemantuomiota Wuolijoelle. Sotajuristin työ oli liukuhihnatyötä, jota Souri rationalisoi niin, ettei tuomarin tarvinnut muuta kuin allekirjoittaa hänen laatimansa valmis tuomio.  Normaalin oikeusvaltion periaatteet eivät sotaoloissa aina olleet niin korkeassa kurssissa.

Ennen sotia henkivakuutusmarkkinat olivat selkeitä. Suomi perustettiin  vuonna 1890 fennomaanisen innostuksen vallassa, mutta kun yhtiö jäi nuorsuomalaisten haltuun perustivat vanhasuomalaiset sille vuonna 1910 kilpailijaksi Salaman. Ruotsinkielisillä ja työväenliikkeellä oli  myös omat yhtiönsä, mutta kilpailu Suomen ja Salaman välillä tuntuu olleen erityisen kovaa. Edistyspuoluelaisen W.A. Lavoniuksen johtama Suomi maksoi vuoden 1918 jälkeen punaisillekin korvauksia, ja 30-luvulla lapuanliikkeen johto vaati Lavoniuksen erottamista yhtenä syynä monien muiden ohella se, etteivät Suomi-yhtiön omistamat kiinteistöt olleet juhlaliputtaneet talonpoikaismarssin päivänä.

Sodan jälkeen nämä suomenkielisen porvariston vastakkaisuudet menettivät merkitystään, ja kun työeläkelait vähensivät henkivakuutusten houkuttelevuutta looginen lopputulos oli, että Suomi ja sitä heikommin menestynyt Salama yhdistyivät 1971 Jo aiemmin ne olivat Sammon kanssa perustaneet eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen. Vakuutusfuusiot eivät jääneet tähän ja rahoitusala kokonaisuudessaan intoutui rakentelemaan finanssitavarataloja. Suomen ja Pohjolan suhde oli erityisen läheinen ja herkkä, kun Suomi omisti Pohjolasta 40 %. Yhtiöt menivät käytännössä kimppaan vuonna 1975, mutta fuusio ei ollut mahdollinen keskinäisen henkivakuutusyhtiön ja osakeyhtiön välillä. Konsernin kehittämistä kuitenkin jatkettiin, mutta monien vaiheiden jälkeen tiet erkanivat taas, ja Suomen omistamat Pohjolan osakkeet päätyivät OKO:lle. Suomi puolestaan ensin lopetti uusien vakuutusten myynnin, sitten aloitti taas uudestaan ja lopetti toistamiseen, jatkaen tänään vanhan vakuutuskannan hoitamista.

Jorma Hämäläinen toimi Suomen pääjohtajana vuosina 1997-2000 ja hänen jälkeensä Eino Halonen vuoteen 2007. Heillä on paljon kerrottavaa kaikista näistä alan järjestelyistä ja niihin liittyneistä taisteluista. Jos kirjaan ei olisi liitetty myös lyhyttä historiikkia yhtiön vaiheista olisi alaa tuntemattoman täysin mahdotonta seurata kaikissa välillä dramaattisissakin käänteissä mukana, mutta vaikeaa se on nytkin. Ihmekös tuo, kun asianomaiset johtajatkin tuon tuosta joutuvat viittaamaan asioihin ja tapahtumiin, joista heidät pidettiin pimennossa. Tuleville yritys- ja taloushistorioitsijoille haastattelut ovat kuitenkin arvokasta lähdemateriaalia ja voi vain toivoa että näistä vakuutusalan kähminnöistä saataisiin vielä yhtä valaiseva teos kuin Markku Kuisman edesmenneen Kansallis-Osake-Pankin historia.

Maaliskuu 2008

Amerikkalaisen lehtikuningattaren tarina

Katharine Grahamin monumentaalinen muistelmateos on ilmestynyt ensimmäisen kerran jo yli kymmenen vuotta sitten, mutta se on edelleen lukemisen arvoinen. Katherine Meyer syntyi v. 1917 kultalusikka suussaan sijoittaja Ernest Myerin perheeseen.  Isä-Meyer keräsi omaisuutensa Allied Chemical-yhtiön omistajana ja kehittäjänä ja vuonna 1930 presidentti Hoover teki hänestä keskuspankki Federal Reservin pääjohtajan, mistä paikasta hän erosi Rooseveltin tultua presidentiksi v. 1933. Samana vuonna hän hankki konkurssikypsän Washington Post -lehden, jonka hän vähitellen nosti 50-luvun alkuun mennessä yhdeksi USA:n menestyksekkäimmäksi ja arvovaltaisimmaksi sanomalehdeksi.

Hänen tyttärensä Katharine avioitui vuonna 1940 Philip Grahamin kanssa. Meyer teki vävypojastaan seuraajansa Washington Post-yhtymän pääjohtajana ja lehden kustantajana ja siirsi tälle myös ison osan yhtiön osakkeista. Philip ja Katharine Graham  olivat Washingtonin seurapiirien kermaa ja heillä oli läheiset suhteet lähes kaikkiin aikakauden johtaviin poliitikkoihin, myös republikaaneihin vaikka he demokraatteja pääsääntöisesti tukivatkin. He kuuluivat Kennedy-klaanin lähipiiriin, mutta Lyndon Johnson oli kuitenkin se poliitikko, jonka kanssa Grahamien välit olivat läheisimmät. Vetäytyvämpi ja julkisuudessa epävarma Katharine Graham tyytyi pitkään miehensä johtoroolin, kunnes 60-luvun alkupuolella hän sai kuulla miehensä suhteesta Post-konserniin kuuluvan Newsweekin  toimittajan kanssa. Philip Graham halusi avioeron ja aikoi viedä yhtiön enemmistövallan mukanaan. Katharine Graham päätti taistella pitääkseen lehden suvussaan, mutta kiista ratkesi kun Philipin mielenterveys alkoi horjua ja hän teki vuonna 1963 itsemurhan.

Vaikka aiemmin toimittajankokemusta saanut Katharine Graham ei sentään ollut pelkkä kotirouva periessään yhtiön ei hänellä ollut liikkeenjohdosta mitään kokemusta. Hän kuitenkin pystyi ottamaan yhtiön haltuunsa ja johtamaan sitä menestyksekkäästi sen laajentuessa merkittäväksi ja tuottoisaksi mediakonserniksi. Washington Post oli yhtymän lippulaiva ja sen rohkeus ja journalistiset saavutukset tunnetaan kun se ensin New YorkTimesin kanssa alkoi julkaista ns. USA:n Vietnamin politiikan juuret ja heikkoudet paljastaneita Pentagonin papereita ja sitten aloitti Watergate-skandaalin penkomisen ja jatkoi sitä siihen asti, kunnes paljastuneet laittomuudet lopulta pakottivat Richard Nixonin eroamaan presidentinvirasta.

Postin Watergatea penkoneesta toimittajaparista Bob Woodward ja Carl Bernstein tuli journalismin legendoja (sekä miljonäärejä kirjansa ja siitä tehdyn elokuvan ansiosta). Ironista on, että kumpikaan ei ollut kovin arvostettu lehdessään ennen kuin he alkoivat tutkia Watergatea. Woodward oli päässyt sitkeän yrittämisen jälkeen lehden toimittajaksi vähän ennen Watergatea, pidempään talossa ollut Bernstein taas oli juuri saamaisillaan potkut talosta. Watergate-tutkimusten ajan Graham ja koko toimituksen johto kuitenkin johdonmukaisesti tuki tätä toimittajaparia. Graham lehden julkaisijana sai oman osansa Nixonin hallituksen kiukusta osakseen. Ennen yhden tärkeimmän paljastusreportaasin julkaisemista oikeusministeri John Mitchell uhkasi Bernsteinin kautta Grahamia, että tämän ”tissi pantaisiin isoon mankeliin jos juttu julkaistaisiin”.

Washington Postin elämä ei kuitenkaan välittömästi helpottunut Watergaten ratkettua. Kirjatyöntekijät aloittivat pitkän työtaistelun, jonka alkajaisiksi he tahallisesti vahingoittivat lehden painokoneita estääkseen lehden julkaisemisen. Vain yksi numero jäi lopulta painamatta, lehti teetti painatukset eri kirjapainoissa ja pitkä työtaistelu päätyi lopulta lehden voittoon. Kuvaus työtaistelusta väkivaltaisine yhteenottoineen lakkovartijoiden kanssa muistuttaa enemmän 1800- kuin 1900-luvun loppupuolta ja ehkä myös siitä, miksi amerikkalainen ammattiyhdistysliike luddiittisine asenteineen on jatkuvasti menettänyt asemiaan.

Katherine Grahamin muistelmateos ei ole 700-sivuisena taskukirjanakaan mitään pikalukemista. Yhdysvaltain lähimenneisyydestä, politiikasta ja mediasta kiinnostuneen kannattaa kuitenkin sen lukemiseen muutama ilta käyttää. Graham on myös hyvä ja varmaotteinen kirjoittaja, joka käsittelee oman henkilöhistoriansa monia kipeitäkin asioita avoimesti sekä, itsekriittisesti ja -ironisesti. Avoimuus pysähtyy kuitenkin makuukamarin ovelle ilman että lukija tuntee jääneensä jotain oleellista paitsi.

Helmikuu 2008

 Pankkituen salainen historia

Tammen elvyttämä Huutomerkki-sarja on saanut vauhdikkaan avauksen Ylen pitkäaikaisen taloustoimittajan Seppo Konttisen pankkitukipamfletilla. Sarjan henkeen sopii, että kirja on räiskyvästi ja asiantuntevasti kirjoitettu. Se että siinä ei ole lähdeviitteitä antaa aina mahdollisuuden nipottajille kritiikkiin, mutta tällaista tekstiä tulee ennemmin verrata tutkivaa journalismia edustavaan lehtiartikkeliin, jossa on omat puutteensa mutta parhaimmillaan, kuten tässä, vielä enemmän ansioita.

 Koko pankkikriisin kattavaksi analyysiksi tai esittelyksikään kirja ei pyri. Se oikeastaan keskittyy kolmeen erityiseen asiaan, joilla kuitenkin on koko pankkikriisin arvioinnin kannalta aivan keskeinen merkitys. Ensimmäinen on se, miten säästöpankit ajettiin ahdinkoon ja miten pakkosynnytetty ja vakuusrahaston lainoituksen kautta valtion haltuun otettu Suomen Säästöpankki pilkottiin hallituksen ja neljän kilpailijapankin sopimuksella ja myytiin terveiltä osiltaan näille neljälle pankille tappiollisten jämien jäädessä valtion perustamaan roskapankkiin. Koko operaation tarkoituksena oli Konttisen mukaan ensinnäkin leimata säästöpankit yksin pankkikriisin suurimmaksi vastuulliseksi, vaikka muutkin olivat vähintään yhtä kuralla, ja toiseksi myymällä pilkotut osat alihintaan antaa näille pankeille massiivista vastikkeetonta piilopankkitukea.

 Konttisen kertomus säästöpankkiratkaisun synnystä ja analyysi sen sisällöstä on vakuuttava ja ainoaksi avoimeksi kysymykseksi jää, miksi ja miten tietoisina silloiset vastuulliset päättäjät valtion puolella ratkaisunsa tekivät. Ainakin Ahon hallituksen keskeiset ministerit ovat tehneet ratkaisunsa täysin tietoisina, sen sijaan eduskunta – jolle salaiseksi julistettua pilkkomissopimusta ei edes näytetty – oli enimmiltä osiltaan harhaanjohdettua. Valmistelevat virkamiehet olivat Konttisen mielestä monessa suhteessa korviaan myöten jäävejä, ja monen myöhempi urakehitys kertoo heidän tulleen myös palkituiksi.

Pelin hengen ja vaihtoehdot voi tiivistää seuraavaan Konttisen toteamukseen: ”Jos Esko Aho ja Iiro Viinanen olisivat olleet veronmaksajien miehiä, he olisivat vaatineet [liikepankkien] osakkeiden nimellisarvon nollaamista niin kuin Norjan pankkikriisissä tehtiin. Silloin pankkien riskejä ei olisi sosialisoitu kansalaisten taakaksi.”

 Toinen Konttisen kohde on se, miten konkurssikypsä Suomen Yhdyspankki pelastettiin omistajilleen monimutkaisella yhtiörakenteen muutoksella ja jätettiin tappiot veronmaksajien hoidettaviksi. Järjestely toimeenpantiin Konttisen mukaan monessa kohdin lainvastaisella, mutta korkeiden viranomaisten hyväksymällä tavalla. Huikein osa operaatiota oli se, miten velalliset huijattiin hyväksymään menettely, jossa mm. kaikki takaukset ja panttaukset  muutettiin yleistakauksiksi ja -panttauksiksi, millä oli tuhansille velallisille ja takaajille traagisia seurauksia.

 Kolmas Konttisen kohde on silloisen presidentin Mauno Koiviston kulissientakainen aktiivisuus pankkien ja niiden omistajien pelastamiseksi ja siihen liittynyt korkean tason painostus oikeuslaitosta kohtaan, se kun oli erehtynyt katsomaan, ettei pankeilla voimassa olleen lain mukaan ollut oikeutta yksipuolisesti muuttaa myöntämiensä lainojen korkoa.. Mitä tarkkaan ottaen sanottiin linnassa järjestetyssä seminaarissa, jossa oikeuslaitoksen edustajia opastettiin tekemään korkeiden päättäjien mielestä oikeita päätöksiä, on toistaiseksi tietämättä, kun myös nykyinen presidentti heinäkuussa 2002 tekemällään päätöksellä ”presidentti Mauno Koiviston pyynnöstä” päätti, ettei toukokuussa 1992 järjestettyyn oikeuspoliittiseen keskustelutilaisuuteen liittyviä asiakirjoja voida antaa nähtäväksi.

 Konttisen kirjaan sisältyy monia sellaisia väitteitä, jotka ovat poliittista dynamiittia. Valitettavan ennustettavaa on,  ettei kukaan niistä,  jotka voisivat asialle enemmän julkisuutta antaa tule sitä veneenkeikuttamisen pelossa tekemään.

 Helmikuu  2008

Puolivirallinen uutistoimisto

Lennätinhallituksen palveluksessa ollut, vähäistä toimittajakokemusta Helsingfors Dagbladetista saanut Woldemar Westzynthius perusti Suomen ensimmäinen uutistoimiston Suomen Sähkösanomatoimiston, joka aloitti toimintansa syksyllä 1887. Westzynthius möi toimistonsa seitsemän vuotta myöhemmin Uno Wasastjernalle, joka joutui venäläisten viranomaisten pakottamana lopettamaan uutisvälityksen vuonna 1902. Toimintaa Wasatjerna kuitenkin saattoi jatkaa ostettuaan muutama vuosi aiemmin perustetun toisen yrityksen, Suomen Uutistoimiston. Se sai kotimaisen kilpailijan vuonna 1913 perustetusta Sanomalehtien Tietotoimistosta. Kun vielä Viipuriin perustettiin kolmas pieni toimisto meni kilpailu niin kireäksi, että Suomen Uutistoimisto ja Sanomalehtien Tietotoimisto yhdistettiin vuonna 1915 perustettuun Suomen Tietotoimistoon. Aiempien omistajien lisäksi osakkeita merkitsi nyt myös Eero Erkko. Lehtitalojen hallitsema yhtiö siitä kuitenkin tuli vasta myöhemmin.

STT:tä on koko Suomen itsenäisyyden ajan pidetty eräänlaisena ”puolivirallisena uutistoimistona”. Tätä täsmällisesti määrittelemätöntä käsitystä voi pitää Risto Jussilan kirjassaan läpikäymällä tavalla perusteltuna, vaikkeivät lainsäädäntö tai omistussuhteet sille koskaan ole tällaista asemaa antaneet. Ajoittain statusta on ilmentänyt se, miten STT on ollut erityisessä sopimussuhteessa valtioneuvostoon ja ulkoministeriöön.

STT:n toimitusjohtajaksi valittiin filosofian maisteri Eero A. Berg vuoden 1927 alusta alkaen, sen jälkeen kun edellinen toimitusjohtaja oli pantu viralta talousepäselvyyksien vuoksi.  Bergin toimikaudesta tuli pitkä ja se ulottui aina vuoteen 1960 saakka. Lennätinhallituksen ulkomaantoimiston johdosta STT:hen siirtynyt ja myöhemmin väitellyt Berg oli lähinnä talous- ja hallintomies, jolla ei ollut toimittajan kokemusta eikä journalistisia ambitioita. Toimituksen puolella hän piipahti vain satunnaisesti. Talon suhteita valtiovaltaan ja muihin ulkopuolisiin hän hoiti sen sijaan suvereenisti, mutta taipuisasti. Hänen kirjeenvaihdostaan käy ilmi jopa nöyristelyä lähentynyt miellyttämisenhalu sekä suhteessa valtiovaltaan että vuosikymmeniä STT:n johtokunnan puheenjohtajana toimineeseen Eljas Erkkoon.

E.A.Bergin uran raskain kokemus oli hänen keväällä 1940 saamansa maanpetostuomio, jota hän kesällä 1940 istui kahden kuukauden ajan. Syynä oli STT:n maaliskuussa Ruotsiin välittämä uutinen siitä, että eduskunnan ulkoasiainvaliokunta olisi hyväksynyt Neuvostoliiton sanelemat rauhanehdot. Tämän väitettiin johtaneen siihen, että Suomen neuvottelijoiden vielä viime hetkillä yrittämät muutokset torjuttiin Moskovassa, kun tiedettiin Suomen joka tapauksessa tulevan rauhanehdot hyväksymään. UlkoministeriVäinö Tanner oli tästä vuodosta erityisen pahastunut ja palasi vielä muistelmissaan vahinkoon, jonka katsoi Bergin aiheuttaneen. Asian juridista puolta voidaan arvioida eri tavoin, samoin kuin sitä oliko ennenaikaisella uutisoinnilla mitään todellista vaikutusta rauhansopimukseen, eikä Jussila tätä erityisemmin edes yritä selvittää. Bergin asemaan STT:ssä tapaus ei vaikuttanut, mutta hän katkeroitui pysyvästi erityisesti Tannerille ja Risto Rytille, mikä näkyi vielä vuonna 1956 jolloin Bergin mielestä STT:n radiouutisissa ei olisi ollut tarpeen mainita Rytin hautajaisista mitään.

E.A.Berg nousee teoksessa niin keskeiseen asemaan, että jää kysymään olisiko kirjasta saanut mielenkiintoisemman, jos se olisi kirjoitettu nimenomaiseksi elämäkerraksi. Kun Berg lopulta 67-vuotiaana jäi eläkkeelle, alkoi STT:kin vähitellen muuttua, vaikka hänen seuraajakseen valittiin myös leimallisesti ei-journalistisen taustan omannut kommodori Kullervo Killinen.

STT:n pitkäaikaisen toimittajan Risto Jussilan kirjoittama teos on lyhennetty versio samaa aihetta käsitelleestä poliittisen historian lisensiaattityöstä. Se on ihan solidia työtä, joka nimensä mukaisesti keskittyy STT:n suhteeseen valtiovaltaan, ml. valtiolliseen yleisradioyhtiöön, jonka kanssa STT:n välit ovat toisinaan olleet jännitteisiä, kuten sodan jälkeen Hella Wuolijoen tultua Yleisradion pääjohtajaksi.

Jussilan omasta toimittajataustasta huolimatta työhön on jäänyt häivähdys puolivirallisen historiikin tuntua. Kun STT:stä ei tätä ennen ole kovin paljoa kirjoitettu olisi toivonut, että kirjassa olisi myös enemmän kerrottu itse uutistoimiston työstä ja siitä miten se näinkin pitkänä ajanjaksona on muuttunut ja kehittynyt. Nyt itse journalismi on työstä lähes kokonaan häivytetty pois.

Helmikuu 2008