Uutta tarvetta pohjoismaiselle yhteistyölle /Nytt behov av nordiskt samarbete Aamulehti, HBL ja Uppsala Nya Tidning

 Pohjoismailla on ollut tärkeä rooli rajattoman yhteistyön ja niin kutsutun kansalaisten Euroopan tiennäyttäjänä. Nämä saavutukset pysyvät, mutta niitä ei voida toistaa. Pitäisikö nyt tehdä radikaali muutos, jolla karsittaisiin yhteistyön vanhoja institutionaalisia puitteita vastaamaan yhteistyön todellista asemaa ja merkitystä?

 Se olisi liian pikainen johtopäätös. Kokouksia ja yhteisiä instituutioita voi ja tulee edelleen rationalisoida, mutta niiden byrokratia on itse asiassa melko kevyttä. Pohjoismaiden neuvoston vastaanottoja ja iltajuhlia on helppo irvailla, mutta ne ovat edelleen myös Pohjoismaiden poliitikkojen tärkeimpiä mahdollisuuksia keskusteluun ja toisiinsa tutustumiseen, jota pohjoismaiset puoluejohtajat ja huippupoliitikot liian vähän käyttävät.

 Vaikka rajaesteiden poistamisessa on edelleen yllättävänkin paljon työtä on myös totta, ettei perinteinen pohjoismainen yhteistyö välttämättä enää tarvitse juuri nykyisiä ja mittavia institutionaalisia puitteita. Muutoksiin tulee olla valmiutta, mutta niiden on otettava myös huomioon pohjoismaisen yhteistyön kasvanut merkitys pyrittäessä vahvistamaan Pohjoismaiden asemaa maailmassa.

 Tätä ilmentää pääministereiden päätös nostaa globalisaatio pohjoismaisen yhteistyön painopistealueeksi, jossa neuvosto oli aloitteentekijä. Nyt kritiikkiä on kuultu myös parlamentaarikkojen riveistä. Arvostelu kohdistuu sekä menetelmiin että sisältöön. Parlamentaarikkojen panoksen vähäisyys on herättänyt tyytymättömyyttä ja aiheuttanut turhaa kitkaa pohjoismaisen yhteistyöbudjetin globalisaatiopanostuksista.

 Sinänsä pääministereiden agendassa ei ollut varsinaisesti  kritisoitavaa. Kyse on hankkeista, jotka jo pitkään ovat olleet osa pohjoismaista yhteistyötä ja jotka nyt kootaan globalisaatio-otsikon alle. Merkittävämpää on, että pääministereiden käsityksen mukaan globalisaatiokysymysten pohjoismainen aspekti näyttää tarkoittavan vain sellaisia toimenpiteitä ja pyrkimyksiä, joilla sopeutuisimme globalisaation vaatimuksiin kilpailukykymme säilyttäen ja sitä parantaen.

 Tämä on tärkeää, mutta se ei voi olla globalisaatioyhteistyön koko sisältö. Meidän ei tule vain sopeutua passiivisesti, vaan myös vaikuttaa aktiivisesti. Maailman rahoitusmarkkinoiden kriisi ja yhä synkemmät maailmantalouden ennusteet ovat jo nyt muuttaneet poliittisen agendan täysin ja ne heijastuvat varmasti myös Pohjoismaiden neuvoston keskusteluihin ja kannanottoihin.

 Globalisaation parempi hallinta ja säätely tarvitsevat vahvaa pohjoismaista yhteistyötä erilaisissa kansainvälisissä neuvotteluprosesseissa, joissa etsitään vastauksia globalisaation moninaisiin haasteisiin. Jos tahtoa on, Pohjoismaat on yhdessä toimien paljon enemmän vaikutusvaltaa kuin niiden taloudellinen ja määrällinen painoarvo edellyttää, muun muassa pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin maailmalla herättämän kiinnostuksen vuoksi. Muut haluavat tietää, miksi kaikki Pohjoismaat lähes aina ovat kymmenen parhaan joukossa erilaisissa kauneuskilpailuissa, joissa maita pannaan järjestykseen niiden kilpailukyvyn, hallinnon tehokkuuden,  korruption vähäisyyden,  ympäristönsuojelun, koulutus- ja tasa-arvosaavutusten jne, perusteella.

 Globalisaation painopisteasema pohjoismaisen yhteistyön asialistalla ilmentää jo pitkään jatkunutta muutosta. Neuvoston työssä käsitellään yhä enemmän Pohjolan ulkosuhteita ja asemaa maailmassa sisäisiksi luonnehdittavien asioiden sijaan.

 Yhteistyö lähialueiden kanssa on hyvin luontevasti noussut siksi maantieteelliseksi ja poliittisen suunnaksi, jossa Pohjoismaiden neuvostolla on eniten annettavaa. Lähialueilla tarkoitetaan arktisia alueita, Barentsin aluetta ja tärkeimpänä Itämeren aluetta. Näillä alueilla on kylmän sodan päätyttyä avautunut aivan uusia mahdollisuuksia.

 Pohjoismaiden neuvosto haluaa olla mukana myös pohjoisen ulottuvuuden politiikassa,  joka on sopimuksin säädeltyä yhteistyötä EU:n, Islannin, Norjan ja Venäjän kesken. Kiinnostuksemme kohdistuu myös EU:n tulevaa Itämeri-strategiaa kohtaan, jonka Ruotsi on valinnut EU-puheenjohtajakautensa painopistealueeksi. Siksi olemme järjestäneet myös Pohjoismaiden neuvoston Helsingin-istunnon yhteyteen erityisen parlamentaarisen keskustelun pohjoisesta ulottuvuudesta. Siihen on kutsuttu neuvoston lisäksi myös Itämeren maiden parlamenttien ja Euroopan parlamentin edustajia. Keskustelussa tullevat esiin kaikki suuret kysymykset aina Itämeren ekologisesta tilasta ja suunnitellusta kaasuputkesta turvallisuuspolitiikkaan saakka.

Turvallisuus- ja puolustuspolitiikka olivat pitkään neuvoston toimivallan ulkopuolella eikä puolustusministereiden katsottu sopivaksi osallistua neuvoston istuntoihin. Nyt myös puolustusministereillä on oma keskustelukohtansa neuvoston istunnon ohjelmassa. Ketään ei enää kiusaa se, että kolme maata kuuluu Natoon ja kaksi pitää kiinni sotilaallisesta liittoutumattomuudestaan.

Myös konservatiivinen puolueryhmä, joka äskettäin jättämässään jäsenehdotuksessa katsoi, että Pohjoismaiden ministerineuvoston (!) tulisi edistää Ruotsin ja Suomen liittymistä Natoon, on vetänyt tämän provosoivan kohdan pois ehdotuksestaan. Kysymys ei ole ajankohtainen Ruotsissa eikä Suomessa, eikä Pohjoismaiden neuvosto myöskään ole oikea paikka ottaa siihen kantaa. Mutta muutoin  turvallisuuspolitiikan käsittely on neuvostossa tarpeen ja tervetullutta.

Se on erityisen tärkeää siksi, että turvallisuusuhat laajasti ymmärrettynä ovat enemmän tai vähemmän yhteisiä kaikille pohjoismaalaisille. Ne eivät ole ensisijaisesti vain sotilaallisin keinoin torjuttavissa, vaan edellyttävät laajapohjaista, monenkeskistä yhteistyötä. Pohjoismailla on arvostettua kokemusta ja osaamista sekä sotilaallisesta että siviilikriisinhallinnasta samoin kuin valmiudet tarttua globalisaation moninaisiin haasteisiin. Niistä keskeisimpiä onilmastomuutus, jota monet nykyään pitävät kaikkein pahimpana uhkana turvallisuudellemme.

Erkki Tuomioja

Pohjoismaiden neuvoston presidentti 2008

Julkaistu Aamulehdessä 27.10.2008

Nytt behov av nordiskt samarbete

De nordiska länderna har spelat en viktig roll som vägvisare för gränslöst samarbete och det som kallas medborgarnas Europa. De här prestationerna består, men de kan inte upprepas. Borde det nu göras en radikal förändring som skär ner de gamla institutionella ramarna så att de motsvarar samarbetets verkliga roll och betydelse?

Det är en förhastad slutsats. Möten och gemensamma institutioner kan och bör fortsättningsvis rationaliseras, men det handlar egentligen om en ganska tunn byråkrati. Det är lätt att göra sig lustig över Nordiska rådets mottagningar och kvällsfester, men de erbjuder fortsättningsvis de nordiska politikerna mycket viktiga möjligheter att diskutera och lära känna varandra, någonting som de nordiska partiledarna och toppolitikerna utnyttjar alltför litet.

Fastän det fortsättningsvis återstår överraskande mycket att göra för att få bort gränshindren är det också sant att det traditionella nordiska samarbetet inte nödvändigtvis längre behöver just de nuvarande omfattande institutionella ramarna. Det bör finnas beredskap för förändring, men det gäller också att beakta det nordiska samarbetets växande betydelse för strävandena att stärka de nordiska ländernas ställning i världen. Det här kommer till uttryck i statsministrarnas beslut att lyfta globaliseringen till ett tyngdpunktsområde i det nordiska samarbetet, någonting som rådet tagit initiativ till. Nu har det hörts kritik från parlamentarikernas led. Kritiken gäller både metoder och innehåll. Den ringa omfattningen av parlamentarikernas insats har orsakat missnöje och onödig friktion beträffande den nordiska samarbetsbudgetens globaliseringsinsatser. I och för sig fanns det egentligen ingenting att kritisera i statsministrarnas agenda. Det handlar om projekt, som redan länge varit en del av det nordiska samarbetet och som nu samlas under globaliseringsrubriken. Mera betydelsefullt är att globaliseringsfrågornas nordiska aspekt enligt statsministrarnas uppfattning ser ut att avse endas sådana åtgärder och strävanden som syftar till att anpassa oss till globaliseringens krav när det gäller bevarande och förbättring av vår konkurrenskraft . Detta är viktigt, men det kan inte vara globaliseringssamarbetets hela innehåll. Vi bör inte bara anpassa oss passivt, det gäller också att påverka aktivt. Krisen på världens finansmarknader och de allt dystrare prognoserna för världsekonomin har redan nu helt kastat om den politiska agendan, vilket säkert kommer att återspegla sig i Nordiska rådets debatter och ställningstaganden.

En bättre hantering och reglering av globaliseringen förutsätter starkt nordiskt samarbete i olika internationella förhandlingsprocesser där man söker svar på de många utmaningar som är förknippade med globaliseringen. Om viljan finns har de nordiska länderna tillsammans ett mycket större inflytande än vad deras ekonomiska och kvantitativa tyngd förutsätter bland annat på grund av det intresse som den nordiska välfärdsstatsmodellen väcker ute i världen. Andra vill veta hur det kommer sig att de nordiska länderna nästen alltid återfinns bland de tio bästa där länderna rangordnas enligt konkurrenskraft, administrativ effektivitet, frånvaro av korruption, miljöskydd samt prestationer på utbildningens och jämlikhetens områden m.m. Globaliseringens position som tyngdpunktsområde på det nordiska samarbetets agenda är ett uttryck för en förändring som redan pågått länge. Nordens externa  relationer och position i världen behandlas allt mera inom rådet i stället för det som kunde kallas interna frågor.

Samarbetet med närområdena har mycket naturligt blivit den geografiska och politiska inriktning där Nordiska rådet har mest att ge. Med närområdena avses de arktiska områdena, Barentsområdet och Östersjöområdet. Inom de här områdena har helt nya möjligheter öppnat sig efter det kalla krigets slut. Nordiska rådet vill vara med också i den nordliga dimensionens politik, som är det avtalsbaserade samarbetet mellan EU, Island, Norge och Ryssland. Vi intresserar oss också för EU:s blivande Östersjöstrategi som kommer att stå i fokus under Sveriges ordförandeskapsperiod i EU. Därför har vi också i anslutning till Nordiska rådets session i Helsingfors ordnat en särskild parlamentarisk debatt om den nordliga dimensionen. Till den har utöver rådet också inbjudits representanter för Östersjöländernas parlament och Europaparlamentet. Alla de stora frågorna; från Östersjöns ekologiska situation via den planerade gasledningen till säkerhetspolitiken, kommer upp under den debatten.

Säkerhets- och försvarspolitiken stod länge utanför rådets kompetens och det ansågs olämpligt för försvarsministrarna att delta i rådet sessioner. Nu har också försvarsministrarna sin egen debatt i rådssessionens program. Ingen känner sig längre besvärad av att tre länder hör till Nato medan två håller fast vid den militära alliansfriheten. Också den konservativa partigruppen, som nyligen i ett medlemsförslag tyckte att Nordiska ministerrådet (!) borde främja Sveriges och Finlands anslutning till Nato, har dragit bort denna provocerande punkt från sitt förslag. Den frågan är inte aktuell för vare sig Sverige eller Finland och Nordiska rådet är inte heller rätt plats för ställningstaganden om det. Men annars är det behövligt och välkommet att säkerhetspolitiken behandlas i rådet. Det är särskilt viktigt av den anledningen att säkerhetshoten i vid mening är mer eller mindre gemensamma för alla nordbor. De är inte primärt sådana som kan avvärjas enbart med militära medel. I stället krävs det omfattande multilateralt samarbete. De nordiska länderna har mycket uppskattad erfarenhet av och kunskap i både militär och civil krishantering samt beredskap att ta itu med globaliseringens många utmaningar. En av de mest centrala utmaningarna är klimatförändringen, som många i dag ser som det värsta hotet mot vår säkerhet.

Erkki Tuomioja

Nordiska rådets president 2008

 HBL och Uppsala Nya Tidning  27.10.2008

 

Halldór Gudmundsson, Halldór Laxness. En biografi, Leopard, 733 s., Tukholma 2008

Islannin kansakunnan kaapin päältä127.jpg

Jos näyttää Martti Ahtisaaren saama Nobelin rauhanpalkinto olevan melkein elämää suurempi asia viidelle miljoonalle suomalaiselle niin ymmärtää hyvin, mitä islantilaisen kirjailijan Halldór Kilian Laxnessin vuonna 1955 saama  kirjallisuuden Nobel  merkitsi silloin alle 300 000 asukkaan Islannille. Syyttä ei hänen elämäkertansa kirjoittaja Halldór Gudmundsson nimitä häntä Euroopan viimeiseksi kansallisrunoilijaksi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että hänen vahvasti Islantiin ankkuroituneet romaaninsa olisivat puhutelleet vain islantilaisia, vaan hän oli saavuttanut maailmanlaajuista menestystä jo ennen Nobelin palkinnon saamista. 

Halldór Laxness syntyi 1902 Reykjavikin lähellä silloin vielä hyvin köyhässä ja karussa maassa. Seitsenvuotiaana hän koki uskonnollisen ilmestyselämyksen, jossa Kristus kertoi hänen kuolevan 17-vuotiaana. Tämä laukaisi pojassa mielettömän kirjoittamisvimman jotta hän ehtisi julkaista jotain ennen ennustuksen toteutumista. Ensimmäisen romaaninsa hän saikin julkaistuksi jo 17-vuotiaana, mutta tätä seurasi kuutisenkymmentä muutakin teosta ennen kuin hän vuonna 1998 kuoli 95-vuotiaana kotonaan. 

Halldór Laxness oli nuoruudessaan uskovainen ja kääntyi myös katolilaisuuteen – jolloin hän liitti nimeensä Kilianin irlantilaispyhimyksen mukaan ja asui kaksi vuotta benedektiiniläisluostarissa – mutta luopui uskostaan jo paljon ennen kolmattakymmentä ikävuottaan. Matkustaminen oli Halldórille aina tärkeätä ja hän vietti ison osan elämästään ennen muuta Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin suuntautuneilla matkoillaan. 20-luvulla hän hakeutui Hollywoodiin ja toivoi uraa elokuvakäsikirjoitusten tekijänä. MGM kiinnostui yhdestä hänen ehdotuksestaan ja Halldór näki sielunsa silmillä jo Greta Garbon elokuvansa pääosassa, mutta hanke raukesi ja pettynyt Halldór palasi takaisin kirjallisuuteen. Hyvitystä hän sai paljon myöhemmin, kun useista hänen romaaneistaan tehtiin myös elokuvia.

Yhdysvalloissa Halldórista tuli sosialisti, myöhemmin kommunisti ja Neuvostoliiton apologisti, vaikkei koskaan Islannin kommunistiseen puolueeseen liittynytkään. 30-luvulla hän puolusti Stalinin näytösoikeudenkäyntejä ja oli itse maassa vierailulla ja silminnäkijänä, kun yksi hänen ystävistään Vera Hertzsch pidätettiin vuoden vanhan tyttärensä kanssa. Halldór tiesi sittemmin leireillä menehtyneen Hertzschin syyttömäksi, mutta vaikeni asiasta 25 vuotta.  

Aatteelle hän pysyi uskollisena vähitellen etäisyyttä ottaen, aina 60-luvulle saakka, ryhtymättä senkään jälkeen aktiiviseksi anti-kommunistiksi tai muutoin näyttäviä katumusharjoituksia tekemään. Vaikka Halldór kirjoitti myös useita poleemisia esseitä ja osallistui poliittiseen debattiin Islannissa, ei aate tai puolue koskaan ohjannut hänen kirjallista työtään. Sosialistista realismia hän ei todellakaan edustanut ja suhtautui siihen kriittisesti, ja vaikka hänen kirjojaan käännettiin ja julkaistiin paljon myös itäblokin maissa suhtautuivat puolueviranomaiset hänen kirjallisuuteensa kuitenkin aina tietyllä etäisyydellä ja varovaisuudella. Elämänsä lopulla Halldór alkoi jälleen kiinnostua uskonnosta, vaikkei kirkon helmoihin enää palannutkaan. 

Muun ohella Halldór Gudmundssonin kirja valaisee myös Islannin kulttuuria ja politiikkaa laajemminkin. Pienessä maassa kaikki tunsivat toisensa ja vaikka Halldórin välit moniin konservatiivisempiin poliitikkoihin ja kulttuuripiireihin välillä kärjistyvätkin jopa sille tasolle, että oikeistohallitus yhdessä Yhdysvaltain viranomaisten kanssa yritti 40-luvun lopulla kylmän sodan kiihtyessä saada Halldórin selvästi poliittisesti motivoidussa prosessissa tuomituksi veropetoksesta, jäi tämä kuitenkin ohimeneväksi vaiheeksi. Myös henkilötasolla Halldórin suhteet moniin aikaisempiin vastustajiinsa korjaantuivat myöhemmin. Vaikka kaikki eivät Halldórin poliittisista mielipiteistä pitäneetkään tuli Nobel-kirjailijasta lopulta kansakuntansa kaapin päälle kohotettu kansallissankari.

Oma ajankohtaisuutensa on Halldór Laxnessin Gudsgåva romaanissaan vuonna 1972 esittämällä kuvauksella islantilaisesta sillikuninkaasta, jonka spekulantin ominaisuudet hän näki eräässä haastattelussaan laajemminkin tyypillisiksi Islannille, jonka koko 1900-luvun kehityksen hän näki perustuneen keinotteluun. Vieläkö Islannista löytyisi tämän ajan uusi Halldór Laxness, joka koko maailmaa puhuttelevalla tavalla kertoisi miten Islanti on päätynyt siihen, missä se tänään on.

Täytyy olla jossain määrin valmiiksi rakastunut Islantiin tai Halldór Laxnessin kirjoihin ennen kuin muista kuin työperäisistä syistä tarttuu tällaiseen yli seitsemänsataa sivuiseen tiiliskivielämäkertaan. Olen kauan sitten lukenut Atomiaseman ja jonkun muun satunnaisen Laxnessin kirjan ilman, että se olisi silloin tehnyt pysyvämpää vaikutusta, mutta tämän elämäkerran luettuani tulen niihin palaamaan nyt paljon kehittyneemmin odotuksin. Kyse ei ole Laxnessin tuotantoon keskittyvästä kirjallisuushistoriasta vaan laaja-alaisesta elämäkerrasta, jossa toki kirjailijan tuotantokin tulee kattavasti esitellyksi.

Lokakuu 2008

Mattias Gardell, Tortyrens återkomst, Leopard, 253 s., Porvoo 2008

Uusi kidutusideologiaNy bok av Mattias Gardell 
  
Tätä kirjaa ei voi lukea tuntematta suurta pahoinvointia ja kuvotusta. Se ei aiheudu siitä, että kirjassa olisi yksityiskohtaisia kuvauksia kidutusmenetelmistä ja  – tilanteista. Niitäkin kirjassa on, mutta Gardell käsittelee niitä niillä revittelemättä kirjassaan, joka on kirjoitettu lähes kliinisen viileään tyyliin. Siinä on myös sen teho. 
 
Kidutus on kuulunut hyväksyttävänä osana lainkäyttöön niin antiikin Kreikassa kuin Rooman valtakunnassa ja jokseenkin kaikissa keskiajan yksinvaltiaiden valtakunnissa. Vasta valistusaika teki siitä laillisesti hyväksyttynä käytäntönä lopun. Tähän meni runsas sata vuotta. Kidutus kiellettiin esim. Ruotsissa 1734, Preussissa 1754, Ranskassa 1789, Venäjällä 1801 ja Sveitsissä 1851. Kidutus ei todellisuudessa ole koskaan kokonaan kadonnut sen kieltäneistä maista, kuten mm. Amnesty Internationalin vuotuiset raportit kertovat. On maita, joissa se on muodostunut tosiasialliseksi, joskin tunnustamattomaksi osaksi lainkäyttöä. On myös maita, joissa se on ollut valistusajan jälkeenkin nimenomaisesti laillistettua, kuten Stalinin Neuvostoliitossa tai tämän päivän Israelissa. Nyt jälkimmäiseen ryhmään on liittynyt myös Yhdysvallat.
 
Se mikä aiheuttaa voimakkaimman kuvotuksen kirjaa lukiessa on se moraaliton juridiikan vääntely ja selittely, jolla Bushin hallinnon korkeimmat viranomaiset varapresidentti Cheneystä, puolustusministeri Rumsfeldistä ja oikeusministeri Gonzalesista alkaen ovat pyrkineet mitätöimään sekä Yhdysvaltain että kansainvälisen oikeuden säädökset ja sopimukset ja legitimoimaan Abu Ghraibin, Guantanamon ja muiden amerikkalaisten kolmansissa maissa ylläpitämien ja käyttämien vankileirien olemassaolon ja siellä käytetyt kuulustelumenetelmät. Näistä menetelmistä ja siitä pidempään jatkuneesta natsien lääketieteelliset keskitysleirikokeilut mieleen tuovasta kehitystyöstä joilla näitä on hiottu, on Gardellin kirjassa myös yksityiskohtaisia kuvauksia.
 
Gardellin kirjan luettuaan on hyvin vaikea uskoa, että maailmanlaajuista huomiota saaneet kuvat Abu Ghraibin vankilasta olisivat kertoneet vain yksittäisistä ylilyönneistä. Paremminkin on kyse johdonmukaisesta Gardellin ”liberaaliksi kidutusideologiaksi” kutsuman ajattelutavan soveltamisesta, mistä  kertoo sekin että tapaukset on kuitattu saattamalla muutama alempiarvoinen sotilas vastuuseen ilman, että korkeampien viranomaisten vastuuta olisi edes selvitetty.
 
Sivistyneessä ja ihmisoikeuksia tinkimättä kunnioittavassa maailmassa ei kidutusta voi missään olosuhteissa pitää hyväksyttävänä. Siksi ei edes pitäisi antautua keskusteluun siitä, millaisissa tilanteissa se kuitenkin voisi olla ”tuloksia” tuottavaa, millä amerikkalaisten kidutusjuristien argumentoinnissa tarkoitetaan sellaisen tiedon selville saamista, jolla voidaan ennaltaehkäistä uusia terroritekoja. Vaikka tällaisessa utilitaristisessa argumentoinnissa vain tulokset ovat merkitseviä, on siihen useimmiten sisäänrakennettu myös implisiittisesti käsitys, että kidutuksen kohteeksi joutuvat ihmiset olisivat jo lähtökohtaisesti syyllisiä tai ainakin omilla valinnoillaan ja toimillaan itse perinteisen oikeusturvan ulkopuolelle asettuneita ihmisiä.
 
Kummallekaan käsitykselle ei Gardell löydä perusteita eikä näyttöjä. Päinvastoin, on amerikkalaisten omistakin tiedoista luettavissa, että suurin osa Guantanamoon joutuneista ihmisistä – joista nuorimmat ovat olleet alle 15 vuotiaita ja vanhimmat yli 80 – on joutunut vangiksi hyvin sattumanvaraisin perustein, ei vähiten siksi että Yhdysvaltain politiikkaan on kuulunut runsaiden palkkioiden maksaminen amerikkalaisille toimitettujen ”terroristien” kiinnottamisesta, mikä esim. Afganistanissa on tarjonnut mahdollisuuden sekä pika-ansioihin että vanhojen kalavelkojen maksamiseen.
 
Olisi mielenkiintoista tietää, miten Alexander Stubbin paljon mainostettu Helsinki City-maraton olisi sujunut, jos hän Condoleezza Ricen säärien asemesta olisikin ajatellut Condin puolustamien menetelmien uhreja Guantanamossa.
 
Lokakuu 2008

Johan Bäckman, Pronssisoturi. Viron patsaskiistan tausta ja sisältö, Tarbeinfo, 381 s., Helsinki 2008

Pitäisikö provosoitua? 9789985972175.jpg 
 
 
Johan Bäckmanin Pronssisoturi-pamfletti on tahallinen provokaatio. Sen lähtökohtana on Tallinnan takaisinvaltauksessa vuonna 1944 kaatuneiden puna-armeijan sotilaiden kunniaksi pystytetyn patsaan siirtäminen pois keskeiseltä paikaltaan Tallinnassa ja tapahtuman nostattamat mellakoinniksi yltyneet vastalausemielenosoitukset huhtikuussa 2007. Siitä tarkastelu laajenee Viron ja Suomen sotien aikaiseen historiaan ja tapahtumiin sekä nykypäivään Viron ja Venäjän suhteissa.
 
Kun Bäckman sumeilematta syyttää Viroa ja virolaisia osallisuudesta Saksan Viron juutalaisväestöön sodan aikana kohdistamaan holokaustiin, venäläisiä syrjivän ja sortavan apartheid-hallinnon pystyttämisestä itsenäisessä Virossa ja vielä kiistää koko miehityskäsitteen oikeutuksen Viron ollessa liitettynä Neuvostoliittoon, niin on selvää että tunteet kuohuvat Virossa ja Suomessakin. Siihen Bäckman on epäilemättä pyrkinytkin, sillä kirjan tyylilaji, jos sellaisesta voi puhua, on eräänlainen groteski provokaatio ja, kuten tekijä itse sen määrittää, kirja on ”poliittinen mielipidekirja joka sekoittaa mm. historiantutkimusta, kaunokirjallisuutta ja mielipiteitä”.
 
Provokatorisin olisi varmaan ennuste Viroa kymmenen vuoden sisällä odottavasta lopusta ja paluusta Venäjän yhteyteen. Juuri tällaista julkisuudessa esitettyä väitettä en kirjasta huomannut – ja Bäckman itse kiistää sellaista kirjoittaneensa – mutta ihan riittävästi siellä muita provokaatioita löytyy. Esim. Helsingin Sanomat on kirjassa johdonmukaisesti Erkon Natsi-julkaisu. Itse Eljas Erkko ei ollut vain talvisodan aiheuttaja, vaan pakotti Suomenlahden sulkuyhteistyön isänä Neuvostoliiton iskemään sulun toisen saranan sijoiltaan Neuvostoliiton ja Viron vuona 1939 solmimalla tukikohtasopimuksella. Tältä osin Bäckmankin kirjoittaa Viron joutuneen maksamaan ”Erkon sodasta kalliin hinnan” ja maksamaan sitä edelleen.
 
Bäckmanin konnagalleriaan pääsevät muiden mukana myös Tarja Halonen ja Väinö Linna. Halosen osalta synniksi lasketaan toistuvasti tämän Pariisissa pitämä puhe, jossa sanottiin Suomen jatkosodan olleen erillissotaa, sekä jo aiemmin toiminta Euroopan neuvostossa Viron ottamiseksi järjestön jäseneksi vaikka se ei venäläisvähemmistön kohtelun osalta kriteeritä täyttänytkään. Linnan Tuntematon sotilas on Bäckmanin mukaan ”Ryhmyn ja Romppaisen valkokaulusversio [joka] pursuaa latteiden vitsien siivittämää juonetonta kerrontaa ilman sankareita.” Kaiken kaikkiaan kirja teki valheesta hyveen: ”Väinö Linna varasti meiltä moraalin ja on siksi yhdeksäs sotarikollinen. Hänetkin olisi pitänyt sulkea Katajanokalle!”.
 
Tällaisen tyylilajin valinnut tekijä ei oikein voi valittaa sitä, jos hänen esiin nostamansa monet sinänsä tärkeät kysymykset Viron ja Suomen viime vuosidadan historiasta sekä siitä, mitä hän nimittää Viron aparheid-valtioksi, eivät saa asiallista ja totuutta hakevaan dialogiin pyrkivää vastaanottoa. Kuitenkin näiden kysymysten avoin käsittely olisi tervetullutta menneisyydenhallintaa, joka Virosta on tähän saakka puuttunut. Sillä olisi Viron tapauksessa  poikkeuksellisen suuri merkitys myös nykyisyyden- ja tulevaisuudenhallinnalle.
 
Nyt on käynyt päinvastoin niin, että ryhmä Suomen kansalaisia joita yhdistää Viron ystävyys ja Venäjän pelko on europarlamentaarikkojen Lax ja Lehtinen johdolla lähettänyt Helsingin yliopistolle avoimen kirjeen, jossa kysytään miten on mahdollista, että yliopisto hyväksyy Venäjän ja Viron oikeutta ja politiikkaa opettamaan henkilön, joka levittää Viron historiasta totuudenvastaista ja vihamielistä propagandaa.
 
Tällainen sensuurikirjelmä ei oikein ole sopusoinnussa sellaisten suvaitsevaisuus- ja sananvapausarvojen kanssa, joiden toivoisi olevan mm. europarlamentaarikkojen erityisenä silmätikkuna. Olisi myös hyvä tietää, kuinka moni kirjeen allekirjoittaneista on myös todella lukenut Pronssisoturin? Jos Bäckmanin toimiin yliopiston opettajana on huomauttamista, tulee sen perustua hänen opetustoimiinsa, ei tällaiseen pamflettiin tai muihin yliopistoyhteisön ulkopuolella esitettyihin mielipiteisiin. 
 
Lokakuu 2008