Kirjailija hanttihommissa
 
K.H. Pentti täytti kesäkuussa 2008 90 vuotta, mikä merkkipäivä myös huomioitiin julkaisemalla hänestä kirjoitettu elämäkerta. Pentin äiti oli 92-vuotiaaksi elänyt Helmi Arneberg-Pentti ja isä Samuel Johannes Malakias Pentti, molemmat merkittäviä aktivistihenkisiä oikeistovaikuttajia. Arneberg-Pentti oli 20-luvulla valtakunnan lottajohtaja, S.J. Pentti hääräili läheisen ystävänsä Kai Donnerin kanssa kaikissa niissä Mannerheimin ja Rudolf Waldenin taustajoukoissa, joissa aktivistit juonittelivat valkoisen Suomen vuonna 1918 kesken jääneen ohjelman loppuunsaattamista. Isä-Pentti toimi Waldenin Yhtyneiden Paperitehtaitten lakimiehenä ja hallituksen jäsenenä, mutta varsinainen päätyönsä hänellä oli ensin Kauppalehden ja sitten Uuden Suomen päätoimittajana, missä tehtävässä hän koetti pitää kokoomusta niin pitkään kuin mahdollista lapualaisilla linjoilla.
 
K.H. Pentti puolestaan kouluttautui kadettiupseeriksi, diplomi-insinööriksi ja ekonomiksi, nai rakennusliike Lemminkäisen omistajajohtajan Oskari Vilamon Eva tyttären 30-luvulla, pelasi pesäpalloa, koripalloa, maahockeytä ja jääpalloa SM- ja maajoukkuetasolla, soitti vetopasuunaa White Dandies tanssiorkesterissa ja myöhemmin käyrätorvea mm. Haifan sinfoniaorkesterissa, oli sodan aikana ilmapuolustuksen avainupseereita ja sodan jälkeen Juuso Waldenin luottomiehenä Yhtyneitten moninaisissa tehtävissä, Shellin operatiivisena johtajana, Nesteen kaupallisena johtajana ja lopulta Puolustustaloudellisen suunnittelukunnan toimistopäällikkönä työläännyttyään perinpohjaisesti siihen Uolevi Raaden simputuksenomaiseen kohteluun, joka kohdistui yrityksessä häneenkin. Näiden tehtävien ohella hän toimi monen vuosikymmenen ajan perheyhtiö Lemminkäisen hallituksen puheenjohtajana – myös sen jälkeen kun avioliitto yhtiön enemmistön omistaneen Eva Vilamo-Pentin kanssa oli päättynyt eroon – kunnes luovutti 75-vuotiaana paikkansa pojalleen Heikki Pentille.
 
Tällaisista aineksista ja henkilöistä olisi tarjoutunut mahdollisuus saada kokoon vaikka kuinka mielenkiintoista ja valaisevaa teollisuus-, kulttuuri- , talous-, henkilö- ja poliittista historiaa, mutta kirjoitustyöhön pestattu Antti Tuuri on jättänyt sen täysin käyttämättä, eikä se voi johtua vain siitä, että työn tilaaja olisi asettanut niin tiukkoja kirjoittajan vapautta rajoittavia ehtoja. 

170-sivuinen runsaasti kuvitettu teos ei juuri yllä paljoa enempään kuin kritiikittömään, päähenkilön kanssa käytyihin keskusteluihin perustuvaan henkilöhistorialliseen kronikointiin. Isä-Pentin poliittiset harrastukset ja juonittelut on pelkistetty pelkäksi harmittomaksi isänmaallisuudeksi, jonka arvot poikakin jakoi ilman sinimustiin tunnuksiin hairahtumista.
 
Silti rivien välistä ja muutamista sivulauseista voi päätellä erilaisten poliittisten, liikkeenjohdollisten ja henkilösuhteisiin liittyvien jännitteiden olemassaolon, vaikkei niitä enempi avatakaan. K.H. Pentin ja Eva Vilamo-Pentin avioliitto lienee ollut aika merkillinen, suurimman osan ajasta ennen avioeroaan he asuivat töiden vuoksi erillään eikä K.H. Pentti tutustunut poikiinsa oikeastaan ennen kuin heistä 80-luvulla tuli liikekumppaneita Lemminkäisen johdossa. Lemminkäistä voikin luonnehtia eräänlaiseksi Niskavuoreksi, jonka eteen suvun oli pidettävä yhtä ja jonka hallituksen puheenjohtajana Eva Vilamo-Pentti halusi ex-miehensä jatkavan.
 
Yksi historioitsijaa kutkuttava uusi tieto kirjasta myös löytyy. Kun Pentti sodan aikana sai koulutettavakseen ryhmän naisia ilmatorjunnan valonheitinjaoston tehtäviin, oli ryhmässä mukana eräs juutalainen tyttö, joka tätä kautta pääsi Lotta Svärdin järjestön jäseneksi. Sitä ennen ei järjestöön oltu kelpuutettu juutalaisia. Jos tieto juutalaisten syrjinnästä pitää paikkansa, niin harvinaisen hyvin se on osattu kaikesta Lotta- ja muusta sotamuistelusta pitää poissa.
 
Antti Tuuri on parhaimmallaan kuulunut Suomen kirjailijoiden kärkikaartiin, mutta hänen viimeaikaisia tilaustöitään ei voi kiittää sen enempää kirjallisista kuin tutkimuksellisistakaan ansioista.
 
Heinäkuu 2008

Ei unohdeta pankkikriisiä!
 
Huutomerkkisarjan uusi tuleminen alkoi komeasti Seppo Konttisen pankkitukipamfletilla . Samaa aihetta paljolti yksityiskohtia myöten käsittelee Antti-Pekka Pietilän pamfletinomainen uusi kirja, joka sekään ei pyri olemaan mikään pankkikriisin kattava historia. Samalla tavoin kuin Konttinen, myös Pietilä käsittelee SYP:n useimmilta aikanaan jokseenkin huomaamatta jäänyttä puhallustemppua, jolla vanha SYP lopetettiin ja sen toimintoja jatkettiin uuden SYP:n nimissä. Puhalluksen kohteena olivat pankin velalliset ja pankkitukea maksaneet veronmaksajat. Muutoinkin juuri SYP:n toiminnot ovat Pietilän erityisen syynin kohteena, vaikkeivat muutkaan pankit huomiotta jää.
 
Konttisen lailla Pietilä käy myös lävitse presidentti Koiviston roolin pankkien pelastusoperaation kulissimiehenä. Koivisto ei ainoastaan ottanut julkisestikin jyrkästi kantaa pankkien puolesta niiden velallisia vastaan, vaan myös järjesti oikeushistoriallisesti ainutlaatuisen puhuttelun presidentinlinnassa eräille korkeimman oikeuden jäsenille ja muille oikeuslaitoksen johtaville tuomareille ja alan huippujuristeille. Tilaisuuden jälkeen KKO:n linja muuttui ja se asettui uusissa ratkaisuissaan yhtä poikkeusta lukuunottamatta pankkien puolelle velallisia vastaan.
 
Aivan erityisesti Pietilä paneutuu pankkien ennen markan devalvaatiota innokkaasti markkinoimien valuuttaluottojen ottajien kohtaloon ja osoittaa, että valuuttalainojen devalvaatiotappioiden perimistä velallisilta voi hyvin perustein pitää laittomana. Näin siksi, että pankkien vekselimuotoisina myöntämät luotot eivät täyttäneet vekseleitä koskevia muotomääräyksiä, jonka vuoksi pankit ryhtyivät KKO:n yhden vuonna 1989 annetun – mutta tuomioistuinten suurimmaksi osaksi sivuuttaman – ennakkopäätöksen jälkeen tulkitsemaan näitä lainapapereitaan velkakirjoiksi.
 
Vekselimuotoon pankit olivat päätyneet siksi, että lainat olivat silloin leimaveroista vapautettuja. Leimaverot olivat muutoinkin elintärkeä asia pankeille sillä korivaluuttavekseleiden verollepanon ohella niitä uhkasi joukkovelkakirjalainojen verottaminen. Tätä kuralle menneiden pankkien talous ei olisi kestänyt ja ratkaisuksi räätälöitiin vuonna 1993 kiireisessä järjestyksessä valmisteltu verovapauden varmistanut poikkeuslaki, jonka todellinen merkitys ja tarkoitus salattiin tarkoin niin eduskunnalta kuin ministereiden enemmistöltäkin. Eduskunnalle esim. kerrottiin, ettei lainmuutoksella olisi taloudellisia vaikutuksia, vaikka verottaja samanaikaisesti valmisteli miljardien markkojen verorästien maksuunpanoa.
 
Leimaverojakin tärkeämpi asia pankeille oli, että ne kykenivät siirtämään valuuttakurssitappiot täysimääräisesti velallisten maksettaviksi, miltä Pietilän mukaan puuttui oikeudellinen pohja, puhumattakaan moraalista tilanteessa, jossa suuri osa lainanottajista oli tietoisesti johdettu harhaan lainaan sisältyvän riskin osalta.
 
Aiemmin pätevänä ja kriittisenä taloustoimittajana ansioitunut Pietilä ei enää Ilta-Sanomien päätoimittajana ollut kunniaksi journalistien ammattikunnalle, ja se pesti päätyikin eroon. Tässä kirjassa Pietilä on taas palanut oikeaan elementtiinsä tutkivana toimittajana. Verrattuna Konttisen lennokkaaseen mutta dokumentoimattomaan pamflettiin on Pietilän teksti kuivakkaampaa, mutta huolellisesti dokumentoitua erityisesti pankkilainsäädännön tulkintojen ja käytön osalta. Ero Konttisen metodiin näyttää kuitenkin suuremmalta kuin onkaan, sillä keskeisimmät lähteet ovat Pietilälläkin anonyyminä tehdyt pankinjohtaja- ja virkamieshaastattelut.
 
Pietilä tuntuu hyväksyvän virallisen totuuden, jonka mukaan presidentti Koiviston, pääministeri Ahon ja keskeisintä vastuuta kantaneen valtiovarainministeri Iiro Viinasen toimet pelastivat sekä pankit että kansantalouden toimintakyvyn, mutta kiinnittää aiheellisesti huomiota siihen, millaisin kustannuksin tämä tehtiin. On kuitenkin yksipuolista väittää, että ”ainoastaan valuuttalainoja ottaneet yrittäjät joutuivat maksamaan talouspolitiikan täydellisen epäonnistumisen kustannukset”. 
 
Pietilä tuskin odottaa, että vääryyttä kärsineet enää saisivat oikeutta, mutta kohtuuton ei ole odotus, että tapahtuneita erehdyksiä ja vääryyksiä ei kuitenkaan painettaisi loputtomiin villaisella. Avoimeen ja rehelliseen menneisyydenhallintaan tulisi pystyä myös taloushistorian osalta. 
 
Heinäkuu 2008

Olof Palme aikansa hallitsijana
 
Olof Palme toimi Ruotsin pääministerinä kahteen otteeseen, ensin vuodet 1969-1976 ja sen jälkeen vuodesta 1982 alkaen siihen asti, kunnes edelleen selvittämättömän salamurhaajan luodit hänet vuonna 1986 tappoivat. Hän oli sekä elinaikanaan että myös sen jälkeen ehkä kaikkien aikojen kiistellyin ja eniten mielipiteitä jakava pohjoismainen huippupoliitikko. Jo Olof Palmen tausta Tukholman hienostokaupunginosassa kasvaneena Palmen arkkiporvallisen suvun sosialidemokraatteihin loikanneena jälkeläisenä merkitsi sitä, että monet oikeistossa suhtautuivat häneen luopiona, mutta myös monet pitkän linjan sosialidemokraatit epäluuloisesti. Vielä enemmän Palme nostatti tunteita hyökkäävällä ja itsevarmalla, ironiaa viljelevällä esiintymistyylillään, joka ei vastustajia säästänyt. Tätä korosti myös Palmen terävä katse ja hänen huulillaan herkästi kareileva vino hymy, jota oli helppo pitää vähän ylimielisenä, vaikkei se sellaiseksi olisi ollut tarkoitettukaan.
 
Tämä Palme-elämäkerran ensimmäinen osa kattaa ajan ennen Palmen nousua pääministeriksi. Ministerinä Palme tunnettiin tiukkana Vietnamin sodan vastustajana ja kansallisten vapautusliikkeiden tukijana ja näihin liittyen myös suorasanaisena Yhdysvaltain politiikan kriitikkona. Kuitenkin sodanjälkeinen Ruotsi oli koko kylmän sodan ajan ja myös Palmen kaudella puolueettomuudestaan huolimatta todella pitkälle integroitu yhteistyöhön läntisen puolustusliiton Naton kanssa ja oli eräänlainen Yhdysvaltojen puoliliiittolainen.
 
Nuori Olof Palme, jonka työhistoriaan kuului myös lyhytaikainen pesti siviilinä Ruotsin sotilastiedustelun palveluksessa, oli tästä Ruotsin todellisesta asemasta hyvin tietoinen. Ylioppilasjohtajana, joka vastasi Ruotsin ylioppilaskuntien liiton ulkosuhteista 50-luvun alussa hän oli itsekin aktiivinen kylmän sodan soturi, jolla oli keskeinen osuus ruotsalaisten irtaantumisessa Moskova-vetoisesta IUS-järjestöstä ja sen läntisen vastapainon ISC:n perustamisessa. Amerikkalaiset olivat tässä hyvin keskeisesti taustalla ja Palme heidän kanssaan yhteistyössä. ISC oli yksi niistä monista järjestöistä, joiden rahoitus 60-luvulla paljastuneella tavalla oli erilaisten säätiöiden kautta kanavoidusta CIA-rahasta riippuvaista.
 
Palme oli tietoinen amerikkalaisista kytkennöistä ja mitä ilmeisimmin osasi myös arvata, että Yhdysvaltain veronmaksajat osallistuivat talkoisiin, vaikka ei ehken juuri CIA:n osuutta tuntenut. Amerikkalaiset arvostivat Palmen panosta niin korkealle, että jopa ulkoministeri Acheson pantiin v. 1952 asialle vetoamaan Ruotsin ulkoministerin kautta Palmeen, jotta hän ottaisi vastaan ISC:n pääsihteerin paikan. Tästä Palme kuitenkin kieltäytyi.
 
Kun Palmea sitten keväällä 1953 suositeltiin Tage Erlanderille avustajaksi pääministerin kansliaan, oli Erlanderin ensi reaktio vähän hämmästelevä kysymys ”O fan, är han socialdemokrat?”.  Sitä Palme oli kuitenkin ollut jo jonkin aikaa, ja vaikka hänen maailmankatsomuksensa ei ennen puolueeseen liittymistä ollut vielä kovin vakiintunut, niin ei ole mitään todisteita siitä, että hänellä olisi ollut jotain sukuperinnäisiä oikeistosympatioita. Vielä vähemmän hänestä löytyy yhteyksiä natsismin suuntaan, kuten Jonas Gummessonin sensaatiohakuisessa kirjassa  nuoresta Palmesta joitain vuosia sitten yritettiin antaa ymmärtää.
 
Pääministerin kansliassa Palmesta tuli lyhyessä ajassa Tage Erlanderille korvaamaton avustaja, jolle uskottiin yhä vastuullisempia ja vaikeampia tehtäviä. Kansliassa Palme viipyi kaikkiaan kymmenen vuotta, kunnes hänet nimitettiin Ruotsin hallitukseen ensin salkuttomaksi ministeriksi, sitten kulkulaitosministeriksi ja lopulta opetusministeriksi, miltä paikalta hän v. 1969 siirtyi pääministeriksi. Erlanderin suosikki sai koko ajan myös yhä vastuullisempia puoluetehtäviä: ABF:n (Ruotsin työväen sivistysliiton) ja SSU:n hallitusten jäsenyydet 50-luvulla, ensimmäisen kamarin jäsenenä valtiopäiville 1958 ja Ruotsin sd-puolueen puoluehallituksen varajäsenyys vuodesta 1963. Puolueen puheenjohtaja hänestä tuli samalla kuin pääministeri. Tähän tultaessa Erlanderin jo pitkään seuraajakseen kasvattamalla Palmella ei enää ollut puolueessa avointa vastustusta.
 
Kjell Östberg on pätevä historiantutkija ja alan professori Södertörnin korkeakoulussa. Teoksen ansioihin kuuluu se miten Palmen ideologian ja ajatusten kehitystä ja hänen poliittista toimintaansa on kuvattu erinomaisesti aikansa taustaa vasten. Palmen erityinen ominaisuus oli kyky elää ja ymmärtää oikein aikaansa, minkä vuoksi hän sopeutui paremmin kuin kukaan muu aikansa poliitikko 60-luvun radikalismiaallon myötäilijäksi ja niin pitkälle kuin mahdollista sen haltuunottajaksi. Kansainvälisyys ja tahtopoliitikko ovat jo aikalaisten Palmeen liittämät ominaisuudet ja näihin Östberg vähän yllättäen lisää hyvin perustelemansa toteamuksen Palmesta aikansa amerikkalaisimpana poliitikkona.
 
Östbergin teos on ensimmäinen kattava ja kokonainen elämäkerta Olof Palmesta ja sillä on ensimmäisen osan perusteella hyvät mahdollisuudet jäädä pitkäksi aikaa ohittamattomaksi referenssiksi kaikkea Palmea koskevalle tulevalle tutkimukselle ja arvioinnille.
 
Heinäkuu 2008

Ruotsin talvisota

Leif Björkman väitteli jo vuonna 1971 nuorena tutkijana historian tohtoriksi Ruotsi toisessa maailmansodassa -projektiin liittyneestä teemasta. Hän ei kuitenkaan jatkanut tutkijanuraa vaan siirtyi toimimaan journalistisena ja yritysjohtajana. Nyttemmin hän on palannut historian piiriin ja julkaissut pari vuotta sitten kirjan Ruotsin turvallisuuspoliisin sodanaikaisesta toiminnasta, mutta nyt käsillä oleva ilman lähdeviittauksia tehty talvisotakirja ei kuitenkaan ole varsinaista akateemista tutkimusta.

Ruotsissa oli 20- ja 30-luvulla etenkin armeijan piirissä paljon pyrkimystä etsiä keinoja Suomen puolustuksen vahvistamiseksi niin pitkälle kun se ilman varsinaisen sotilaallisen liittosuhteen muodostamista oli mahdollista. Tiiviimmät neuvottelut käytiin Ahvenanmaan linnoittamisesta, mikä nähtiin molemmin puolin avauksena myös mahdolliseen laajempaan yhteistyöhön. Näyttävillä solidaarisuudenosoituksilla Ruotsi pyrki talvisotaa edeltäneiden neuvottelujen aikana tukemaan Suomea, antamatta kuitenkaan missään vaiheessa todellisia lupauksia sotilaallisesta avunannosta.

Kun talvisota alkoi oli kuitenkin selvää, ettei Ruotsin hallitus tai ruotsalaisten enemmistö sen enempää kuin kunigas Kustaa V – jolla sodan ja rauhan kysymyksissä oli enemmän vaikutusvaltaa kuin mitä parlamentaarinen valtiosääntö olisi edellyttänyt – ollut valmis mihinkään sellaisiin toimiin, jotka olisivat voineet vetää Ruotsin mukaan sotaan. Tätä ei halunnut myöskään sosialidemokraattinen ulkoministeri Rickard Sandler, vaikka joutui eroamaan liiallisen Suomi-aktiivisuutensa vuoksi, kun Ruotsin hallituspohjaa laajennettiin.

Ruotsin intressissä oli Suomen vastarinnan tukeminen niin kauan kun se oli tarpeen ennen Suomen itsenäisyyden säilyttäneen rauhansopimuksen aikaansaamista. Ruotsi pyrki aktiivisesti toimimaan rauhanvälittäjänä ja painosti Suomea raskaitten rauhanehtojen hyväksymiseen, sillä viimeinen mitä Ruotsi halusi oli Suomen suostuminen Englannin ja Ranskan avuntantotarjouksen hyväksymiseen ja kannanottaminen siitä seuraavan kauttakulkupyyntöön. Se olisi voinut toteutuessaan monin jälkeenpäinkin arvaamattomin tavoin muuttaa koko maailmansodan kulkua ja hyvin todennäköisesti merkinnyt myös Ruotsin vetämistä sotatoimiin.

Talvisodan jälkeen Suomessa esiintyi ymmärrettävää joskin perusteetonta katkeruutta Ruotsia kohtaan. Ruotsi ei rikkonut mitään sopimuksia tai lupauksia, eikä sen avunanto Suomelle ollut merkityksetöntä. Toisin kun maailmansodan syttyessä syyskuussa Ruotsi ei talvisodan aikaa julistautunut puolueettomaksi vaan jäi ei-sotaakäyväksi maaksi ja toimitti laajalti taloudellista ja materiaaliapua Suomeen. Se myös salli 8000 mieheen nousseen vapaaehtoisjoukon varustamisen ja lähettämisen Suomeen. Sitä mitä tämä merkitsi Suomen puolustustaistelulle Björkman ei kuitenkaan yritäkään arvioida.

Talvisodan diplomatian ja Ruotsin politiikan ohella Björkman käsittelee myös muuhun kirjaan nähden sangen laajasti mutta irrallisesti kahden ruotsalaisen vapaaehtoisen Lapissa alasammutun ja neuvostoliittolaisten vangiksi joutuneen lentäjän Arne Jungin ja Per Sternerin seikkailuja ennen kuin heidät muutama kuukausi sodan päättymisen jälkeen palautettiin Ruotsiin heidän jouduttuaan sitä ennen aika kovakouraisen kohtelun ja neuvostotiedustelun värväyksen kohteeksi. Ruotsiin palattuaan he kertoivat tästä viranomaisille avoimesti, mutta tapaus jäi siitä huolimatta varjostamaan molempien myöhempää uraa Ruotsissa.

Jungin ja Sternerin kokemukset Neuvostoliitosta olivat ruotsalaisittain jokseenkin ainutkertaisia. Suomalaisista – olivat he sitten kommunisteja, rajaloikkareita, heimosoturerita, sotavankeja tai muutoin vain väärään aikaan väärään paikkaan joutuneita – on tällaisia tositarinoita Venäjälle juuttumisesta tuhatmäärin. Tälläkin erolla Ruotsin ja Suomen välillä on oma historiankäsityksiimme vaikuttanut merkityksensä.

Heinäkuu 2008