”Rumours of War” Kolumni Helsinki Timesissä 8.10.2007

Newsitems on preparations, speculations and threats about a new war in the Middle East have increased during the past weeks. This time they are not about renewed fighting between Israel and the Palestianians. There is even some optimism – even if unwarranted or at least premature to my mind – in the air concerning this conflict. The warmongering is about enlargening the war in Iraq to Iran.

Iran has for some time faced sanctions based on suspicion about its nuclear program. The international community has been relatively united in demanding that Iran must respect the Non-Proliferation Treaty and open all its doors to inspection by the IAEA, so that the fears about Iran seeking nuclear arms can be laid to rest. There cannot be many in the world who would wish to see a nuclear armed Iran. Tightening sanctions is therefore justified, unless Iran gives credible and verifiably guarantees about the peaceful nature of its nuclear program. But by no stretch of the imagination – or international law – can a legitimate case be made for military action against Iran.

At the same time we need to have the courage to say, that the sight of existing nuclear powers threatening Iran – including France whose president Sarkozy has been making totally unacceptable statements about bombing Iran – is morally unsustainable. It is precisely the reluctance of the old nuclear powers to give up their strategies based on the use of nuclear arms and to reduce their nuclear arsenals which has seriously weakened the NPT-regime and prompted many countries to hanker after nuclear weapons of their own.

The news from Washington is, that the Bush administration is still contemplating military action against Iran. But the principal argument for this is no longer the Iranian nuclear program – intelligence has not in this case either been able to confirm the military nature of the program and there are indications that Iran is much futher from achieving nuclear capability than previous estimates have said – but Iran’s involvement in what is increasingly openly referred to as the civil war in Iraq.

That Iran has supported its religious allies in Iraq and stirred mayhem is not to be doubted. After the Americans started their disasterous and illegitimate war against Iraq, the country has become everything that it had been falsely accused of being before the war: a terrorist center and source of inspiration for terrorism, a playing field for Iranian agents and and an immediate threat to stability in the whole broader Middle East. If military action were really taken against Iran the consequences are bound to be even worse than that of the Iraqi war, not only for its immediate victims but for everyone in the Middle East and finally for everyone’s security in the world as a whole, Finland included.

Finland’s new government is said to enjoy good relations and be on excellent speaking terms with the US. It would therefore be interesting to know, if these have been also used to convey our serious concerns about the consequences of yet another war started in breach of international law and without a UN mandate and its effect on transatlantic relations.

Joseph Stiglitz, Making Globalization Work, Penguin, 358 s., St Ives 2007

1191217196_glob.jpgMitä tehdä globalisaatiolle?

Maailmanpankin entinen pääekonomisti ja taloustieteen Nobel-palkinnon v. 2001 saanut Joseph Stiglitz jatkaa kantaa-ottavan ja selväsanaisen taloustieteen parhaita perinteitä uudella globalisaatiota käsittelevällä kirjallaan. Aihetta Stiglitz on käsitellyt parissa aiemmassakin kirjassaan, joista Globalization and its Discontents on arvioitu aiemmin näillä sivuilla. Globalisaation kritiikin osalta uusi kirja ei poikkea eikä juurikaan täydennä edellisiä, mutta tässä kirjassa Stiglitz pyrkii myös esittämään konkreettisia ja toteuttamiskelpoisia ratkaisuja globalisaation haittojen vähentämiseksi ja sen tuomien etujen jakamiseksi laajemmille joukoille, ennen muuta köyhille ja köyhille maille.

Kansalaisjärjestöaktivisteja lämmittää se, että Stiglitz on ottanut käyttöönsä Attacin ja Maailman sosiaalifoorumien tunnuslauseen ”toisenlainen maailma on mahdollinen”, joka on kirjan ensimmäisen luvun otsikko. Käymättä muutoin läpi Stiglitzin esittämiä ratkaisumalleja köyhyyteen, kehitysrahoituksen turvaamiseen, maailman kauppajärjestelmän saamiseen paremmin palvelemaan kehitysmaiden tarpeita, velkaongelmaan ja kansainvälisten instituutioiden reformitarpeeseen, otan esille kaksi Stiglitzin laajasti käsittelemää kysymystä.

Stiglitz esittää erittäin kovaa kritiikkiä maailman kauppaneuvottelujen ja WTO:n osaksi liitettyä patentti- ja tekijäoikeussuojaa vastaan. Koko TRIPsin  agreement on Trade-Related aspects of Intellectual Property Rights  ymppääminen osaksi kauppaneuvotteluja ja -sopimuksia on ollut keinotekoinen ja tuloksena on epätasapainoinen järjestelmä, joka ylisuojaa monikansallisia lääketeollisuusjättejä, sallii niiden patentoivan luonnonorganismeja ja rahastavan niitä vuosisatojen ajan käyttäneitä ihmisiä sekä eväävän köyhiltä mailta niiden kiperästi tarvitsemat kohtuuhintaiset lääkkeet. Se että järjestelmään on tehty tiettyjä lievennyksiä, jotka mm sallivat halvempien geneeristen AIDS-lääkkeiden markkinoillepääsyn ei ole riittävä korjaus vaan paremminkin osoitus siitä, että lääketehtaatkin ovat nähneet viisaammaksi radikaalimpien muutosten estämiseksi suostua joihinkin myönnytyksiin.

Stiglitz käsittelee myös ympäristönsuojelun, ilmastonmuutoksen ja kauppajärjestelmän suhdetta. Tärkeintä on tietysti saada Yhdysvallat  ja Kiina, Intia ja muut Kioton sopimuksen ulkopuolella olevat CO2:n tuottajat  mukaan Kioton jälkeisiin sopimuksiin sitovista päästörajoituksista. Jos USA edelleen hangoittelee vastaan esittää Stiglitz, että muut maat ottaisivat WTO-sääntöjen puitteissa ja niiden sallimalla tavalla käyttöön sellaiset tullit amerikkalaisille tuotteille, jotka vastaavat sitä hyötyä, jonka niiden valmistajat saavat siitä että voivat edelleen tupruttaa ilmakehään CO2 päästöjä maksamatta samansuuruista päästökiintiömaksua, jotka EU:ssa jo ovat käytössä. Stiglitz kertoo puhuneensa asiasta paljon korkeiden viranhaltijoiden kanssa niissä maissa, jotka ovat Kioto-järjestelmään sitoutuneet. Melkein kaikki ovat sitä mieltä että tällainen olisi oikeutettu ja myös toimiva tapa ajaa asiaa, mutta yhtä yksimielisesti pitäneet tätä poliittisesti aivan liian järeänä, suorastaan kauppapoliittisena ydinsodan julistuksena. Sen vaikutukset USA:n talouteen olisivat huomattavia, mutta, kuten Stiglitz toteaa, ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat vielä dramaattisempia, eikä vain USAlle vaan koko maailmalle. Ehkä olisi siis aika lopettaa ulkopoliittinen hyssyttely ja kiertoilmaukset ja avoimesti ottaa tällainenkin vaihtoehto harkittavaksi, elleivät ilmastoneuvottelut muutoin etene.

Stiglitzin monet esitykset eivät välttämättä ole uusia tai omaperäisiä, eikä niiden tarvitsekaan olla, sillä paremman globalisaationhallinnan aikaansaamiseksi ei pyörää tarvitse keksiä uudelleen, vaan ottaa se käyttöön. Jos Stiglitz on aiemmilla kirjoillaan halunnut ensin kertoa, mikä maailmassa ja globalisaatioprosessia hallinnoivissa instituutioissa ja menettelytavoissa mättää, niin tässä hän käy läpi mitä korjauskeinoja olisi käytettävä. Ratkaiseva läpimurto odottaa kuitenkin seuraavaa kirjaa, jossa kerrottaisiin, miten poliittinen järjestelmä saadaan myös ottamaan käyttöön tarjolla olevat ratkaisut.

Lokakuu 2007

Puhe Karjaan sd. yhdistyksen 100-vuotisjuhlassa, Karjaa, 30.9.2007

Sosialidemokratia ei tarvitse uutta suuntaa vaan vahvistusta

Työväenjärjestöjen merkkipäiviä on sadan vuoden aikana vietetty hyvin erilaisissa olosuhteissa. väliin myötä- ja toisinaan enemmän vastatuulessa. Juhlia on järjestetty myös sellaisina aikoina, jolloin työväenliikettä on uhannut ulkoinen tai sisäinen vaara, mutta niistä on selvitty. Tänään juhlimme tilanteessa, jossa vasemmiston kannatus on alhaisempi kuin milloinkaan kansanvaltaisen eduskuntauudistuksen jälkeen.

Tähän tilaan meitä ei ole saattanut sosialidemokratian murskaamiseen pyrkinyt ulkoinen uhka. Jos olisi, niin sellainen vastustaja olisi lopulta varmemmin ja helpommin lyötävissä. Nyt haasteenamme on tilanne, jossa SDP:tä voi avoimia vastustajia enemmän uhata enemmän unohdus ja hiljainen näivettyminen, kun aatettamme kuvataan vanhentuneeksi ja aikansa eläneeksi ja puoluettamme auringonlaskun liikkeeksi. Tästä nouseminen voi olla paljon vaikeampaa ja haasteellisempaa kuin avoimien vihollisten nujertaminen.

SDP:llä on onneksi kuitenkin nyt selvä tarve ja halu -ja myös vaalituloksen tuottama pakko ja opposition antama mahdollisuus – tarkastella politiikkansa peruslinjauksia.

Vaalitulokseen johtaneista syistä on käytä paljon keskustelua ja sitä varten asetettiin myös Antti Kalliomäen vetämä työryhmä, jossa olin mukana. Aivan varmaa on, ettei vaalitappioon ole yhtä nimenomaista syytä. On myös yhtä selvää, etteivät syyt löydy vain vaalikampanjan organisoinnissa ja toteuttamisessa sekä vaalimainnossa tehdyistä virheistä, vaikka niitäkään ei tule väheksyä eikä sivuuttaa. Luulen kuitenkin että koko työryhmässä vallitsi laaja yksimielisyys siitä, että ongelmien perussyyt, mutta myös eväät niiden ratkaisemisessa löytyvät politiikasta.

Nyt vaalituloksessa realisoitui pitkä 12 vuoden hallitusvastuun aikana kerääntynyt taakankannon maksu. Varmasti tässä on myös mukana pelkkää triviaalintuntuista kyllästymistäkin monien mielestä liian pitkään hallinneisiin ja ylimielisiksi, omasta hallitsemisen oikeutuksestaan vakuuttuneisiin demareihin. Vielä enemmän siinä oli kuitenkin reaktiota siihen mitä olemme olleet tekemässä ja mitä emme, verrattuna meihin kohdistettuihin odotuksiin.

Me emme voi myöskään tuudittautua siihen ajatukseen, että kannatuksemme tulisi palautumaan ensi vaaleissa jotenkin automaattisesti vain sen varassa, että arvostelemme porvarihallituksen tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Tiukka oppositiopolitiikka tämän hallituksen suhteen on kyllä totisesti perusteltua ja tarpeen, mutta se vaatii rinnalleen myös oman uskottavan linjan esittämistä.

Siksi kun nyt puhumme tulevaisuudesta emme voi tehdä sitä ilman, että läpikäymme tarpeellista itsekritiikkiäkään kaihtamatta myös menneisyyttämme. Tätä ei tarvita siksi, että olisimme etsimässä syyllisiä tai syntipukkeja, vaan siksi että hallitsisimme paremmin tulevaisuuttamme. Historioitsijana olen sitä mieltä, että niillä, jotka eivät tunne historiaa on suurempi vaara jäädä historian vangeiksi kuin niillä, jotka sen tuntevat, ja että vain ne jotka tuntevat riittävästi sen mistä ja miten olemme tulleet siihen missä olemme, voivat hahmottaa tulevaisuutta oikealla tavalla ja ymmärtää mitä vaihtoehtoja sen ohjaamiseksi on olemassa.

Kun siis pohdimme politiikkamme peruslinjauksia on sitä varten tarpeen tietää ja ymmärtää, mitä suomalaisessa yhteiskunnassa ja maailmassa on tapahtumassa ja verrata tätä siihen, millaista yhteiskuntaa ja maailmaa me tavoittelemme. Seuraava askel on sitten ohjelmallinen pohdinta siitä, miten me tässä yhteiskunnassa näihin tavoitteisiin pääsemme.

Tähän ei voi antaa vastausta mistään ennalta annetusta vasemmalle tai oikealle kääntymisen kaavioista ja iskulauseista, joita monet ovat puoluekeskustelussa tarjonneet.

Vaalimenestys ei milloinkaan ole yhdentekevä kysymys, mutta puolueen ei tule kuitenkaan alistaa linjanmuodostustaan lyhyen tähtäyksen vaalimenestystä maksimoivalle gallupdemokratialle. Itse asiassa sosialidemokraattien vaalitappion yhtenä osatekijänä voi pitää juuri sitä, että olemme näin liiaksi tehneet ja siten kadottaneet oman sielumme sekä uskottavuutemme äänestäjien silmissä.

Sosialidemokraattisen hyvinvointipolitiikan nousu ja katkos

Vaikka sosialidemokratia ei ole koskaan ollut Suomessa sellaisessa asemassa että se olisi voinut yksin määrätä yhteiskunnallisen kehityksen suunnan, on tapahtunut kehitys erityisesti 60-luvun puolivälistä aina 90-luvun lamaan saakka suurin piirtein vastannut sosialidemokraattisia näkemyksiä. Näinä vuosikymmeninä rakennettiin suomalaista hyvinvointivaltiota laaja-alaisen pohjoismaisen mallin mukaisesti täystyöllisyyttä ylläpitäen, luotiin yhteiskunnalliset palveluverkot, säädettiin kattava eläketurva ja kavennettiin tulo- ja varallisuuseroja. Suomesta tuli muiden pohjoismaiden tavoin tasaisimman tulonjaon maita maailmassa samalla kun nousimme maailman vauraimpien maiden joukkoon.

80-luvulla uusliberalistiset muotivirtaukset ulottivat vaikutuksensa Suomeenkin. Ensimmäisessä vaiheessa innostuttiin rahamarkkinoiden vapauttamisesta sillä seurauksella, että Suomi syöksyi historiansa syvimpään lamaan niskassaan pankkikriisin ylimääräiset, työttömien ja tavallisten veronmaksajien maksettavaksi langenneet laskut. Laman aikana jouduttiin sopeuttamaan hyvinvointivaltion menot romahtaneen tulopohjan mukaisesti. Toisin kuin sosialidemokraattien johtamassa Ruotsissa tämä tehtiin ilman pyrkimystäkään harjoittaa hallittua suhdannepolitiikkaa taloudellisen toimeliaisuuden ylläpitämiseksi ja suurtyöttömyyden lievittämiseksi.

Vaikka talous vähitellen elpyi ylläpidettiin kireätä menokuria ja jatkettiin hyvinvointipalveluja ja tulonsiirtoja leikkaavaa politiikkaa. Kasvun tuottama liikkumatila suunnattiin yksipuolisesti veronalennuksiin, joista suurituloiset ovat hyötyneet eniten. Näitä myös rahoitettiin myymällä vuosikymmenten aikana valtiolle ja valtion omistusyrityksiin kerääntynyttä yhteistä kansallisvarallisuutta . Yritysten kilpailukyvystä on kannettu huolta, mutta julkisten palvelujen ei. Ennustettava seuraus on ollut tulo- ja varallisuuserojen jyrkkä kasvu, palvelujen heikkeneminen sekä sosiaaliturvan kaventuminen. Erityisesti erimuotoinen perustoimeentuloturva − kansaneläkkeen perusosa, työmarkkinatuki ja opintoraha − on menettänyt enimmillään 60 prosenttia suhteellisesta ostovoimastaan verrattuna siihen, mitä se parhaimmillaan on ollut.

Tietenkin huomattava osa näistä toimista on ollut lamasta irtaantumiseksi välttämättömiä, eikä siitä vastuusta voi eikä pidä irtisanoutua. Velkaantumiskierre oli katkaistava, julkisen talouden pitkän aikavälin tasapaino turvattava ja luottamus Suomen talouteen ja sen kilpailukykyyn palautettava. Se kuinka suurta ja miten rahoitettua julkista sektoria tämä edellyttää ei kuitenkaan ole ulkoa annettu vaan se on poliittinen ja ideologinen valinta. Suomessa valinta pienemmän julkisen sektorin (ja vähäisemmän julkisen työllistämisen) hyväksi tehtiin virkatyönä ujuttamalla ilman minkäänlaista avointa poliittista keskustelua ja valintaa. Samaa jatketaan edelleen valtionhallinnon tuottavuusohjelman nimellä kulkevan julkisen sektorin alasajo-ohjelman merkeissä.

Siinä vaiheessa kun talouden liikkumatila alkoi kasvaa olisi sosialidemokraatteina tullut ajoissa ottaa talous- ja yhteiskuntapolitiikan arvovalinnat ja painopisteet uuteen arviointiin. Kun näin varovaisesti viime eduskuntavaalien ohjelmaa valmisteltaessa tehtiin, mutta ilman aiemman politiikan avointa arviointia, puuttui äänestäjienkin mielestä hyvältä ohjelmalta kuitenkin uskottavuus. Se mitä olimme menneinä vuosina ja viimeksi varallisuusveroa poistaessamme muiden mukana tekemässä söi hyvän vaaliohjelmamme uskottavuuden. Monet nyt vaaliohjelmassa luvatut asiat otettiin myönteisesti vastaan, mutta useimmiten myös samalla kysymällä, miksi näitä ei ole tehty aiemmin, mitä me oikein olemme viimeiset kaksitoista vuotta tehneet.

Tasa-arvo ja yhteisöllisyys sosialidemokratian päämäärinä

Tasa-arvo ja yhteisöllisyys ovat sosialidemokratian keskeisimmät päämäärät. Siksi pidän nyt tärkeimpänä tehtävänämme sellaisen kehityksen pysäyttämisen ja kääntämisen, jossa ulkoisen vaurauden kasvaessakin yhä suurempi osa ihmisistä tulee eri tavoin marginalisoiduiksi ja jossa raha ja vauraus antavat kasvavia etuoikeuksia ja erivapauksia. Julkisten palvelujen saatavuutta ja laatua ja niiden tarjoamaa luonnollista yhteisöllisyyttä ei saa heikentää suosimalla osin verorahoitettuja rinnakkaispalveluja. Asuinalueiden ja ympäristön laatua on vaalittava jatkamalla ja kehittämällä sosiaalista asuntotuotantoa ja rakentamisen ohjausta sen sijaan, että hyväksytään suuntaus jossa markkinavoimat saavat tämänkin johtoonsa.

Sosialidemokratian olemassaolon oikeutus ja sen saavutusten arvioimisen tärkein kriteeri on se, miten yhteiskunnassa kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten ja ryhmien asema kehittyy. Jos siinä tapahtuu suhteellista heikkenemistä, olemme epäonnistuneet.

On täysin keinotekoista asettaa tämä vastakkain ns. keskiluokan tarpeiden huomioimisen kanssa. Juuri universaaleihin, koko väestön kattaviin tulonsiirtoihin ja palveluihin perustuva sosiaalipolitiikka on se, josta myös keskiluokka saa eniten, samalla kun se tehokkaimmin torjuu köyhyyttä ja syrjäytymistä.

Jos tästä ns. pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunta mallista luovutaan niin eriarvoistavan yhteiskuntakehityksen ensimmäisiä uhreja on turvallisuus hyvin laajasti ymmärrettynä. Sen murentuminen on myös ja nimenomaan ns. keskiluokan perusteltu huoli.

Meidän ei tietenkään tule haikailla paluuta juuri siihen ja sellaiseen hyvinvointivaltiomalliin, jota sodan jälkeen olimme rakentamassa. Ihmisten ja yhteiskunnan odotukset ja tarpeet muuttuvat ja kehittyvät ja niihin voidaan vastata myös toimimalla eri tavoin kuin ennen. Hyvinvointivaltion on kyettävä vastaamaan laatutietoisten kansalaisten odotuksiin ja erilaisten elämäntapavalintojen lisäämiin valinnanmahdollisuustoiveisiin. Kyky joustavasti vastata tällaisiin kehitystarpeisiin kuuluu pohjoismaisen hyvinvointimallin ja sosialidemokratian parhaisiin ominaisuuksiin, ja juuri se on pitänyt pohjoismaat jatkuvasti kansainvälisten kilpailukyky- ja elämisen laatuvertailujen kärkikymmenikössä.

Meidän on jo aika vapautua siitä uusliberalistien pitkään viljelemästä luulosta, että hyvin toimiva, kattava, kohtuullisen tasaisesti tulot ja varallisuuden jakava ja paljon amerikkalaista mallia korkeammin verottava hyvinvointivaltio olisi jotenkin rasite taloudelliselle menestykselle ja kilpailukyvylle, kun kaikki kansainvälinen vertailu osoittaa päinvastaista. On älyllisesti epärehellistä korostaa köyhyyden torjumista sosiaalipolitiikan keskeisimpänä tavoitteena ja samalla kieltää sen yhteys yleiseen tulojakoon ja universaalimallin toimivuuteen. Köyhyysasteen ja myös kaikkien muiden köyhyysilmiöiden laajuuden ja tulonjaon tasaisuuden tai epätasaisuuden välillä on erittäin vahva korrelaatio. Köyhyyttä ei ole pystytty missään kestävästi vähentämään olosuhteissa, joissa tuloerot kokonaisuudessaan kasvavat samanaikaisesti vahvasti.

Sosialidemokraattisessa maailmankuvassa on luonnollista, että ihmiset tavoittelevat vaurastumista, sen avaamia hyvän elämän mahdollisuuksia ja sen tuomaa turvallisuutta. Tässä katsonnassa ei rikkaidenkaan rikastuminen ole sosialidemokraattien tavoittelemassa yhteiskunnassa pahasta, kunhan se ei tapahdu yhteisöllisyyden, tasa-arvon ja köyhempien kustannuksella ja yhteiskunnan kokonaishyvinvointia heikentäen. Ei suuria tuloja sinänsä tule vastustaa vaan sitä, jos ne ovat kasvaneet tavalla jota ei koeta ansaituksi ja oikeudenmukaiseksi. Viime vuosien tuloerojen kasvu ja varsinkin sen edistäminen veroratkaisuin ovat olleet ristiriidassa sosialidemokraattisten solidaarisuutta korostavien arvojen kanssa. Oleellista on myös se, että kasvava eriarvoisuus heikentää yhteisöllisyyttä ja johtaa erilaisiin ihmisten arjen turvallisuutta heikentäviin seurauksiin.

On harha kuvitella, että me voisimme saavuttaa paremman vaalimenestyksen kilpailemalla kokoomuksen kanssa kokoomuslaisella ohjelmalla. Yhtä suuri kummajainen on ajatus puolueen nimenmuutoksesta uuden nousun osana. Kaiken muun kuin puolueen nimen olen kuitenkin valmis tarvittaessa muuttamaan. On nimittäin välttämätöntä, että puolueen ilmettä ja toimintatapoja on uusittava. Meidän tulee olla valmiita siirtämään monet perinteiset tunnukset ja tavat arvokkaiden perinteiden museoon silloin, kun ne eivät enää ihmisiä puhuttele vaan pelkästään ärsyttävät, tai, mikä ehkä vielä masentavampaa, näyttäytyvät vain huonolta vitsiltä.

Sosialidemokraattien on voitettava vaalikannatuksensa omalla uskottavalla, realistisella ja oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa toteuttavalla ohjelmalla. Ohjelmamme ja toimintamme on saatava jälleen liikkeelle ne ihmiset, joiden epäluottamus politiikkaan ja sen kykyyn tuottaa ihmisten odotuksia vastaavia päätöksiä on johtanut äänestysprosentin painumaan jo alle seitsemänkymmenen prosentin.

”EU:n kansalaiset ja maailma haluavat EU:sta vahvemman kansainvälisen toimijan.” Esitelmä Lundin yliopistossa 26.9.2007, Lund

Sekä Suomi että Ruotsi haluavat kehittää ja vahvistaa EU:n yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Tämän Suomen peruslinjauksen tulee myös seuraava turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko vahvistamaan. Lähtökohta YUTP:n kehittämiselle on siinä suhteessa hyvä, että myös yleinen mielipide myös euroskeptisimmissä EU-maissa haluaa vahvistaa EU:n rooli maailmanlaajuisena toimijana. Mutta eivät vain eurooppalaiset halua tätä, vaan myös muualla maailmassa odotetaan ja toivotaan samaa, kuten saatoin itse kokea viime vuoden Libanonin kriisin aikana. Vaikka EU yksin ei voi ratkaista lähi-Idän tai muitakaan kriisejä, kykenimme kuitenkin suurelta osin vastaamaan näihin odotuksiin.

Yleisemminkin on nähtävä, miten laajaa tyytymättömyys yksinapaiseen maailman onneen ja miten ihmiset katsovat, että on parempi jos maailmassa olisi useampia samanveroisia toimijoita. Ei siksi, että kenenkään tarvitsisi haastaa maailman ainoa supervalta, jonka kanssa on kyettävä rakentavaa yhteistyöhön, vaan siksi että maailma olisi tasapainoisempi. Eurooppa on suuren enemmistön suosikkiehdokas tähän tasapainottavaan rooliin.

EU:ta ei tule ajatella tulevana sotilaallisen supervaltana. Ei ole sen enempää mahdollista, toivottavaa kuin taråpeellistakaan kehittää unionia siihen suuntaan. Työ EU:n sotilaallisen kriisinhallintakyvyn kehittämiseksi on tärkeätä, mutta se ei tehtää siihen että unioni rakentaisi varsinaista sotimiskykyä. Mutta monet kriisit ja turvallisuusuhat edellyttävät myös sotilaallisia välineitä, vaikkeivät ne koskeaan ole ainoita tai edes tärkeimpiä kriisinhallintainstrumentteja.

Yhtä tärkeätä on kehittää EU:n siviilikriisinhallintavälineitä. EU:n ainutlaatuinen voimavara maailmassa on sen ”soft power”, toisin sanoen sen kyky vaikuttaa kansainväliseen kehitykseen kriisejä ennaltaehkäisevästi ja rauhoittavasti laajalla valikoimalla ei-sotilaallisia keinoja.

EU:sta sanotaan usein, että se on taloudellinen supervalta mutta poliittinen ja sotilaallinen kääpiö. EU:n maailmanlaajuista vaikutusta ei kuitenkaan tule aliarvioida. EU voi viitata moniin saavutuksiin, jotka eivät olisi ilman unionia toteutuneet: esimerkkeinä Kioton sopimus, WTO:n Dohan neuvottelukierros, tiekarttana tunnettu lähi-idän rauhansuunnitelma tai kansainvälinen rikostuomioistuin. On helppoa ja oikein huomauttaa, että kaikki nämä ovat keskeneräisiä prosesseja. Ei ole takeita siitä että nämä tai muut parempaan globalisaatiohallintaan pyrkivät prosessit johtavat myönteisiin tuloksiin, mutta sitä suuremmalla varmuudella voi sanoa, etteivät ne ilman EU:n panosta ainakaan tule tällä tavoin päätymään.

On myös muistutettava siitä, että EU itsessään on maailmanhistorian menestyksekkäin rauhanprojekti, joka on poistanut sodan mahdollisuuden sen jäsenten välillä. Siksi on myös tärkeätä, että EU on halunnut ja kyennyt laajentamaan rauhan ja vakauden aluetta ottamalla uusia jäsenaita keski- ja itä-Euroopasta.. Tämä nk. ”eurooppalainen pespektiivi” on ollut EU:n tärkein välinen rauhan rakentamiseksi myös Balkanilla ja muilla lähialueilla.

Sotilaallisen voiman puute ei ole suurin este EU:n myönteisen vaikutuksen kasvattamiselle maailmassa. Suurin este on riittämätön yhtenäisyys. EU:n kyky ja halu toimia yhtenäisesti on koko ajan kuitenkin kasvanut ja kaikki ymmärtävät nmyt, että jos Eurooppa haluaa vaikuttaa siihen mitä maailmassa tapahtuu ja että muut kuuntelevat meitä ja ottavat meidä tosissaan on sen kyettävä toimimaan yhdellä äänellä, yhtä hyvin lähi-idässä kuin Venäjän suhteen. Tietenkin on puhuttava suoraan ja pidettävä kiinni demokratiaa, ihmisoikeuksia ja vapautta korostavista arvoistamme, mutta ei vastakkaisuuksien korostamiseksi saatikka kärjistämiseksi. Kaikkien toimijoiden kanssa on oltava valmis yhteistyöhön rauhan, vakauden  ja perusarvojemme edistämiseksi.

Muille ei kuitenkaan kannata luennoida demokratiasta, oikeusvaltiosta ja ihmisoikeuksista ellemme pidä omaa taloamme moitteettomassa kunnossa ja ole itse avoimia muiden arvioille ja kritiikille. Siksi on tärkeätä, että uudesta perusoikeusasiakirjasta tulee oikeudellisesti sitova ja että myös EU itse liittyy Euroopan ihmisoikeussopimukseen.

Vielä joitain vuosia sitten monet pelkäsivät ja jotkut toivoivat. että EU:n itälaajentuminen johtaisi jakoon ns. ”uuteen” ja ”vanhaan” Eurooppaan. Näin ei ole tapahtunut. On päinvastoin todettava että laajentuminen on vahvistanut EU:n globaalia roolia ja painoarvoa. Vaikka jokin jäsenmaa aina silloin tällöin voi aiheuttaa säröjä omapäisyydellään, on useimmiten kysymys jonkin vanhan kuin uuden jäsenmaan aiheuttamasta ongelmasta.

Sheri Berman, The Primacy of Politics. Social Democracy and the Making of Europe’s Twentieth Century, Cambridge University Press, 228 s. New York 2006

1190630724_berman.jpgSosialidemokratian vuosisata

On virkistävää lukea sellaisen amerikkalaisen politologin kirjaa, jonka maailma ei rajoitu vain anglosaksisiin maihin tai muutoin pyöri niiden ympärillä. Sosialidemokratian aatekehitystä ja aikaansaannoksia käsittelevässä kirjassa käydään läpi viiden maan  Italian, Itävallan, Ranskan, Ruotsin ja Saksan   tapaukset. Jotenkin vapauttavaa on, että aikana jolloin Anthony Giddensin ja kumppaneiden ”kolmas tie”-retoriikka on pyrkinyt miehittämään koko sosialidemokraattisen aatekeskustelukentän Berman perustelee valintaansa sillä, että hänen valitsemansa maat kattavat tärkeimmät ja innovatiivisemmat vasemmistopuoleet.

Valtaosaltaan kirja käsittelee historiaa ja sitä, miten eri puolueissa ja maissa alettiin irtaantua marxilaisen ajattelun pakkopaidasta ja millaiseen revisionistisiin ratkaisuihin tämä johti. Bermanin kuvauksen voi pelkistää siten, että ainoastaan Ruotsissa työväenliikkeen valtavirtaus kykeni ennen toista maailmansotaa uudistumaan tavalla, joka sekä kuihdutti fasismin kasvualustan että tuotti ainutlaatuisen kansankoti-mallin kapitalismin kesyttämiseksi ja uudenaikaisen hyvinvointivaltiomallin.

Revisionismi yhdistetään saksalaiseen Eduard Bernsteiniin, mutta ennen Hitlerin valtaannousua Saksan SPD ei kuitenkaan tarpeeksi kyennyt irtaantumaan vanhakantaisesta marxilaisuudesta. Sekä Saksan että Itävallan sosialidemokraatit nojasivat Karl Kautskyn ajatuksiin, jotka kyllä torjuivat leninistiset diktatuuripyrkimykset, mutta eivät riittävässä määrin sallineet sellaista yhteistyötä liberaalien porvarivoimien kanssa, joka olisi voinut estää fasismin valtaannousun. He suhtautuivat  pidättyvästi ja vähän pelokkaasti kasvaneen kannatuksen antamaan mahdollisuuteen tarttua hallitusvaltaan. Kun he sitten vastuuseen joutuivat jäivät he enimmäkseen neuvottomiksi, kun eivät uskoneet reformipolitiikan mahdollisuuksiin kapitalismin korjaamiseksi.

Neuvoton puhdasoppisuus

Tragediaksi tämä kyvyttömyys ylsi, kun 30-luvun laman iskiessä monien maiden sosialidemokraateista tuli lamaa syventäneen oikeistolaisen passiivisen säästö- ja leikkauslinjan toteuttajia. Esim. Saksassa Rudolf Hilferding, joka tunnetaan vakuuttavasta finanssikapitalismin kritiikistään, käytti kaiken tarmonsa torjuakseen SPD:ssä orastavat esikeynesiläiset esitykset velkarahoituksella toteutettavasta aktiivisesta työllisyys- ja suhdannepolitiikasta. Vaikka Berman ei tätä kirjassaan mainitse, toinen yhtä puhutteleva esimerkki löytyy Englannista, missä Oswald Mosley erosi työväenpuolueen hallituksesta sen torjuttua hänen vastaavanlaiset esityksensä pulan lievittämiseksi. Mosley perusti uuden puolueen joka nopeasti kehittyi avoimen fasistiseksi liikkeeksi.

Vaikka työväenpuolue Englannissa romahti ei fasismikaan menestynyt, mutta Saksassa Hitler nousi muodollisen laillisesti valtaan SPD:n neuvottomuuden ja heikkouden avulla. Hitler teki nopeasti lopun Weimarin demokratiasta, mutta toteutti myös sellaista klassisten talousoppien vastaista politiikkaa suurine julkisine töineen, jotka merkittävästi edesauttoivat Saksan talouden nopeaa elpymistä. Italiassa Mussolinin valtaannousua yli kymmenen vuotta aiemmin oli myös siivittänyt vasemmiston heikkous ja passiivisuus.

Bermanin mukaan fasismi ja kansallissosialismi edustivat samankaltaista revisionismia kuin sosialidemokraatit suhteessa marxilaiseen puhdasoppisuuteen. Yhteisenä piirteenä oli marxilaisen taloudellisen determinismin hylkääminen ja tahtopolitiikka joka toisin kuin kapitalismin romahdusta odottamaan tyytynyt kautskylainen suuntaus piti mahdollisena taloudellisen kehityksen ottamisen  politiikan ohjaukseen. Toinen yhteinen piirre oli yhteisöllisyyden korostaminen ennen individualismia tai luokkataistelua. Siten se, että sellaiset tunnetut sosialistit kuin Mussolini, Ranskassa Marcel Deat ja Jacques Doriot (tai ruotsissa Nils Flyg) demokratiaan ja marxilaisen ortodoksian passiivisuuteen turhauduttaan kääntyivät fasisteiksi ei Bermanin mukaan ole mikään sattuma tai anomalia. Natsien antisemitismilläkin on kansallissosialismia vanhemmat juuret; myös työväenliikkeessä, jossa Bebel aikanaan tuomitsi antisemitismin ”typeryksien sosialismiksi”.

Ranskassa sosialistien enemmistö oli samanlaisen oikeaoppisen inertian vanki kuin Saksassakin, mutta kominternin käännös kansanrintamapolitiikan puolelle nosti vasemmiston kuitenkin lyhyeksi aikaa johtoon vuonna 1936. Leon Blumin johtaman hallituksen saavutukset eivät olleet mitättömiä, mutta kuitenkin riittämättömiä eikä kansanrintamainnostus kestänyt pettymysten kasvaessa kauempaa. Näin vuonna 1936 kansanrintaman voiton merkeissä valittu kansalliskokous päätti päivänsä neljä vuotta myöhemmin antamalla marsalkka Petainin Vichyn hallitukselle sen vaatimat poikkeusvaltuudet.

Samaan aikaan Ruotsissa

Ruotsi oli loistava poikkeus tästä synkästä kehityskuvasta. Maan sosialidemokraattinen työväenpuolue sitoutui jo varhain Hjalmar Brantingin ja hänen seuraajansa Per Albin Hanssonin johdolla valtiolliseen yhteistyöhön, vaikuttamiseen ja osallistumiseen. 30-luvun laman iskiessä se ei myöskään jäänyt passiiviseksi vaan kehitti erityisesti Ernst Wigforssin johdolla ja ns. Tukholman koulukunnan ekonomistien työhön nojaten oman esikeynesiläisen kriisiohjelmansa,  jota se talonpoikaispuolueen kanssa tehdyn historiallisen kompromissin  silloin arkisemmin lehmänkaupaksi kutsutun  pohjalta myös toteutti tavalla, joka sinetöi puolueen hegemonisen johtoaseman moneksi vuosikymmeneksi eteenpäin.

Menestys ei perustunut vain talous- ja työllisyyspolitiikkaan vaan kokonaisvaltaisemmin Ruotsin hyvinvointivaltiopolitiikkaan, jonka pohjan Hansson oli vuoteen 1928 mennessä kiteyttänyt kansankoti-ajatteluksi. Berman näkee tämän merkityksellisenä irtiottona luokkapolitiikasta sellaisen politiikan hyväksi, joka painotti kansankokonaisuuden merkitystä ja oli tältä osin sukua myös ajan fasistiselle retoriikalle.

Sodanjälkeisen eurooppalaisen kehityksen Berman näkee keynesiläisyyden, hyvinvointivaltion ja suunnitteluideologian yhdistäneen sosialidemokratian voittokulkuna, jossa Ruotsi edelleen jatkoi johdonmukaisimpana suunnannäyttäjänä. Saksan sosialidemokratisoitumista jarrutti SPD:n liian hidas irtaantuminen kautskylaisesta painolastista ja se, että se tapahtui lopulta ennemmin pragmaattisen vaaliopportunismin kuin määrätietoisen sosialidemokratisoitumisen merkeissä.

Bermanin kirja on historiallinen katsaus sosialidemokratian syntyyn ja nousuun sen jälkeen kun se erottautui marxilaisesta sosialismista ja asettui yksiselitteisesti demokratian puolelle kaikkia vallankumouksellisia ja totalitaristisia pyrkimyksiä vastaan. Siksi hänellä ei ole kovin paljoa sanottavaa sosialidemokratiasta tänään. Selväksi kuitenkin tulee, että Berman pitää sen heikentymistä tilapäisilmiönä ja näkee toipumisen onnistuvan parhaiten palaamalla sosialidemokratian juurille. Tony Blairin ”kolmas tie” ajattelua Bermanin ei noteraa ratkaisuna vaan katsoo sen edustavan antautumista markkinoiden ylivallalle. Bermanille ratkaiseva kysymyksenasettelu ei ole siinä, tuottaako markkinakapitalismi tehokkaimmin talouskasvua, vaan edelleen siinä, miten rajoittamaton markkinavapaus johtaa moraalisesti ja yhteiskunnallisesti kestämättömään käyttäytymiseen tuhotessaan vakiintuneita yhteisöjä, perinteitä ja kulttuureja.

Bermanin kirja vahvistaa terveellisellä tavalla sosialidemokraattien itseluottamusta ja itseymmärrystä, vaikkei vielä sellaisenaan vastaakaan siihen, miten sosialidemokratia Ruotsissa ja Suomessa saisi vallatuksi takaisin menettämänsä asemat.

syyskuu 2007 (kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 22.9.2007)