Ymmärtävästi fasistikuningattaresta

Viime vuosisadalla elänyt ja vaikuttanut Mitfordin seitsenpäinen sisarussarja – kuusi tyttöä ja yksi poika – on kerännyt poikkeuksellisen paljon huomiota myös monien muistelmien ja elämäkertojen johdosta. Sisarusten isä, David Freeman-Mitford, myöhemmin Lordi Redesdale ja äiti, Sydney Gibson Bowles, kuuluivat brittien äveriääseen yläluokkaan, joilta ei puuttunut rahaa eikä palvelijoita. Heidän ennakkoluulonsa ja asenteensa sijoittuvat luokkakuvassakin oikeaan laitaan, ja ne myös siirtyivät heidän lapsilleen.

Vuonna 1910 syntyneen Diane Mitfordin toinen mies oli Englannin piskuisen fasistipuolueen johtaja, Sir Oswald Mosley – jota vielä konservatiivi- ja työväenpuolueen parlamenttijäsenenä pidettiin pääministeriaineksena – ja Dianaa neljä vuotta nuorempi Unity Mitford palvoi Hitleriä ja oli onnistunut tunkeutumaan kauniita naisia (ainakin platonisesti) arvostaneen führerin seurapiireihin. Unity lähes asui Saksassa, ja kun toinen maailmansota alkoi hän ampui Münchenissä puistonpenkillä kuulan kalloonsa. Itsemurhayritys epäonnistui ja Unity palautettiin puolivihanneksena kotimaahansa.

Sisaruksista vanhin, omilla kirjailijan ansioillaan eniten kuuluisuutta saanut Nancy kuului hänkin hetken aikaa Mosleyn fasistiliikkeeseen, mutta erkani siitä pian ja myös myötävaikutti siihen että pian Mosleyn sodanaikaisen vangitsemisen jälkeen myös Diana passitettiin syytteittä turvasäilöön. Poikkeuksen sisarista teki v. 1917 Jessica, joka muutti kommunistina ja myös kirjoja julkaisseena toimittajana USA:han.

Diana Mitfordin ja Oswald Mosleyn avioliitto solmittiin julkisuudelta salassa propagandaministeri Goebbelsin kansliassa Berliinissä. Diana oli Unityn tavoin Hitlerin lumoissa, eikä hän sodan päättymisen jälkeenkään ottanut ihanteeseensa kuin minimaalista etäisyyttä eikä hän koskaan katunut anti-semitismiään. Mosleyt vapautettiin turvasäilöstä 1943 ja he siirtyivät 50-luvun alussa Ranskaan asumaan. Mosley yritti vielä 50-luvun lopulla huonolla menestyksellä elvyttää fasistipuoluettaan, nyt mustia vastaan suunnatuin rasisitisin tunnuksin. Myös Oswald Mosley oli rikas mies ja rahoitti poliittisen toimintansa – Mussolinin rahoituksen 30-luvulla tyrehdyttyä – etupäässä omista varoistaan. Sodan jälkeen he olivat aika eristyksissä, mutta kaikki eivät heitä hylkineet ja he kuuluivat Windsorin myös vapaaehtoisessa maanpaossa elävän herttuaparin lähipiiriin.

Näistä aineksista saisi ihan mielenkiintoisen ja analyyttisen tarinan, mutta valitettavasti Anne de Courcyn kirja ei juurikaan nouse seurapiiripalstanpitäjän seurapiiriuutisia ja Diana Mosleyn yhteiskuntaluokan elämäntapaa kuvailevaa tekstiä kummoisemmaksi. Vaikka de Courcy ei fasisimia ja juutalaisvainoja puolustakaan jää sen pahoittelu ettei Diana Mosley näitä koskaan tuominnut vain vaisuksi toteamukseksi, joka ei kirjoittajan pohjimmaista sympatiaa kohdehenkilöä kohtaan pahemmin häiritse.

maaliskuu 2007

Kirkko ja Kekkonen kriisivuosina

Ville Jalovaaran tuore väitöskirja tarkastelee Kirkon suhdetta presidentti Kekkoseen ja kommunismiin vuosina 1958-1962. Verrattain lyhyeen ajanjaksoon mahtuu Urho Kekkosen aseman muuttuminen ensimmäisen kauden heikosta presidentistä ulkopolitiikan kautta vahvan johtajuuden haltuunsa ottaneeksi ja ilman todellista vaihtoehtoa toiselle kaudelle valituksi presidentiksi. Tähän kauteen mahtuu sekä Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden kriisiytymistä merkinneet yöpakkaset Fagerholmin hallituksen aikana että Honka-liiton noottikriisiin päättynyt nousu ja uho. Vaikka meillä on taipumus tarkastella Suomen ja Neuvostoliiton suhteita liiaksi vain kahdenvälisenä asiana on niiden kehitystä tietenkin arvioitava maailmantilanteen yleisen kehityksen valossa, jota leimasi Stalinin kuoleman jälkeisen suojasääkauden päättyminen ja kolmannen maailmansodan uhan kaikkien tietoisuuteen nostaneen suurvaltavastakkaisuuden kärjistyminen.

Jalovaaran ansioihin kuuluu riittävä kansainvälinen taustoitus, mutta muutoin kirjan otsikko lupaa enemmän kuin antaa.. Vaikka kirjoittaja itse aivan oikein painottaa, ettei kirkko ole sama asia kuin piispakunta, niin käytännössä tutkimus kohdistuu silloisten piispojen kirjeenvaihtoon, puheisiin ja toimintaan sekä Kotimaa-lehden kirjoitteluun. Tämän rajoituksen puitteissa tutkimus on kuitenkin hyvin perusteltu ja dokumentoitu sekä riittävän hyvin kirjoitettu, jotta ei-kirkolliset lukijat ja historioitsijat voivat pitää sitä mielenkiintoisena.

Jos Englannin anglikaanista kirkkoa on aikanaan kuvattu rukoilevaksi konservatiivi-puolueeksi niin Suomessa on piirtäjä Kari Suomalainen kypäräpappi-kokoomus hahmollaan vahvasti iskostanut ihmisten mielissä kirkon ja kokoomuksen erottamattoman liiton. 30-luvulla IKL saattoi vielä olla papiston keskuudessa kokoomustakin suositumpi puolue ja myöhemmin 70-luku toi julkisuuteen jo liberaaleja, radikaaleja ja vasemmistolaisiakin pappeja, mutta 50- ja 60-luvulla kokoomus oli kiistatta kirkollisin puolue, hyvänä kakkosena maalaisliitto. Suomen Kristillinen Liitto perustettiin jo vuonna 1958, mutta sillä ei tutkimusajanjaksona eikä pitkään sen jälkeenkään ollut vielä ymmärtäjiä saatikka tukijoita kirkon valtahierarkiassa.

Tutkimusjakson piispakunnasta Eino Sormunen erottautuu selvillä maalaisliittosympatioillaan, muilla ei ollut erityisempää puoluepoliittista profiilia. Omassa kategoriassaan oli Tampereen piispa Elis Gulin ristiriitaisilla ja tuuliviirimäisillä toimillaan ja lausunnoillaan, joita aikalaiset tulkitsivat opportunistisina Kekkosen ja Neuvostoliiton myötäilyn ilmauksina. Kaikkia yhdistävänä tekijänä oli kuitenkin kirkon ja piispojen lausumissa usein toistettu vetoomus tuesta ”kansanvaltaisille” puolueille ja niiden keskinäisestä yhteistyöstä, jolla tarkoitettiin SKDL:n ja pitkälti myös TPSL:n ulosrajaamista.

Tutkimusjaksoon ajoittuu myös anglosaksisista maista enimmän tukensa saaneen anti-kommunistisen MRA (Moral Re-Armament) –liikkeen voimakkain vaikutus Suomessa, jota monet piispatkin olivat ensin edistämässä, kunnes joutuivat ottamaan siihen (ainakin tilapäisesti) etäisyyttä.

60-luvun alkuun ajoittuu myös Oulun profetiaksi kutsuttu ilmiö. Sen käsittely on kirjassa vain yksi sivujuonne, mutta herätti minussa eniten mielenkiintoa ja ajatuksia. Oululaiset Heinosen sisarukset saivat muutaman vuoden ajan suurta huomiota ja paljon kannattajia profetiallaan, jonka ydinsanoma oli että Suomen kansan tuli tehdä parannus ennen vuotta 1962 tai se joutuisi vihollisen hyökkäyksen kohteeksi. Syyskuussa profetia täsmentyi Jumalan lupaukseksi rakentaa Suomen ympärille muuri, joka estäisi vihollisen maahanpääsyn vaikka muualla olisi sota. Seuraava profetia lupasi, että 8000 esirukoilijaa riittäisi pelastamaan maan. Ensimmäistä määräaikaa myös pidennettiin.

 Tämänkaltaiset hengelliset hurmosliikkeet ovat historiassa tuttuja ja tässä tapauksessa sen poliittinen ja yhteiskunnallinen konteksti oli erityisen selvä. Siinä että tällaisia liikkeitä syntyy ja kuolee ei ole mitään erityisen ainutlaatuista, mutta se joka minua oikeastaan järkytti Valovaaran kirjassa oli se, ettei Suomessa vv. 1960-1961 ollut yhtään piispaa, jolla olisi ollut kanttia ottaa selvää kantaa ilmiöön. Tätä pidättyvyyttä vasta myöhään ilmiöön etäisyyttä ottanut piispa Osmo Alaja perusteli tarpeella odottaa ja katsoa oliko profetia Jumalasta vai ei. Kunniakkaana poikkeuksena pappismiesten joukossa oli Mikko Juva, joka lokakuussa 1961 Kotimaa-lehdessä hämmästeli sitä että monet papit olivat ottaneet profetian todesta ja sitä tukeneet, sen sijaan että olisi pitänyt nähdä ilmiö ”henkisesti sairaan, vaikkakin vilpittömän ihmisen alitajuisen ahdistuksen purkautumana”.  Sittemmin arkkipiispaksi noussut Mikko Juva onkin kirkkohistoriamme harvinainen poikkeus intellektuellina kirkonmiehenä ja kuvaavaa on, että hän jätti piispanvirkansa vanhoilliseen toimintaympäristöönsä turhautuneena.

helmikuu 2007

Harold Nicolson

Harold Nicolson oli poliittisia ambitioita omannut ja niissä pettynyt englantilainen diplomaatti ja kirjailija, jonka monet saattavat parhaiten tuntea hänen avioliitostaan Vita Sackville-Westin kanssa. Vita Sackville-West oli myös journalisti ja kirjailija, ja hänen merkittävin aikaansaannoksensa jälkimaailman tietoisuudessa voi olla Sissinghurstin puutarha, joka nykyisin on suosittu turistikohde. Nicolsonin ja Sackville-Westin avioliitto – jota heidän poikansa Nigel Nicolson on eritellyt kirjasaan Portrait of a Marriage –  kesti heidän elämänsä loppuun saakka ja perustui molemminpuoliseen aitoon kiintymykseen ja kunnioitukseen, mutta jäi muutoin historiaan yhtenä historian erikoisimmista liitoista. Molemmat olivat toistuvasti uskottomia toisilleen, Harold miesten kanssa ja Vita naisten. Vitan dynaamisin ja tunnetuin suhde on hänen ja Virginia Woolfin rakkaustarina.

Kaikki tämä käydään huolellisesti läpi myös Norman Rosen kirjoittamassa Nicolson-elämäkerrassa. Se ei kuitenkaan ole  mikään sensaationhakuinen tirkistelyteos eikä mitenkään keskity Nicolsonin avio- ja ulkoaviollisiin suhteisiin, vaan on vankkaa ja kenties vähän raskastakin analyyttistä elämäkertahistoriaa, jossa pääpaino on Nicolsonin kirjallisessa ja yhteiskunnallisessa toiminnassa.

Vuonna 1886 syntynyt ja vuonna 1968 kuollut Harold Nicolson oli englantilaisen yläluokan ja aikakautensa tuote. Hänen isänsä oli diplomaatti lordi Carnock – josta poika on myös kirjoittanut elämäkerran – mutta aatelisarvon peri Haroldin vanhempi veli, eikä Nicolson aktiivisista pyrkimyksistään huolimatta koskaan saanut tavoittelemaansa omaa aatelisarvoa ja paikkaa parlamentin ylähuoneessa. Myös  Nicolson hakeutui ensin diplomaattiuralle ja oli mm. mukana Englannin delegaatiossa Versaillesin rauhankonferenssissa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kaksi vuotta myöhemmin hän jätti ulkoministeriön ja antautui täyspäiväiseksi kirjoittajaksi, julkaisten lopulta kaikkiaan 33 kirjaa, joukossa kansainvälisen politiikan analyyseja, elämäkertoja ja romaaneja. Näistä Versaillesin konferenssia analysoiva Peacemaking ja Napoleonin sotien jälkeistä Euroopan konserttia analysoiva The Congress of Vienna ovat edelleen alansa klassikkoja.

Nicolson kuului konservatiiviedustajana aloittaneen ja työväenpuolueeseen liittyneen Oswald Mosleyn ystäväpiiriin ja tukijoukkoihin, ja kun Mosley turhautuneena MacDonaldin hallituksen lamaa syventäneeseen talouspolitiikkaan erosi työväenpuolueesta ja hallituksesta ja perusti oman New Partyn nimellä kulkeneen puolueensa liittyi Nicolsonkin siihen ja pyrki turhaan sen ehdokkaana parlamenttiin vuonna 1931. Puolue ei vielä sitä perustettaessa ollut fasistinen, mutta liukui Mosleyn johdolla nopeasti autoritaariseksi liikkeeksi ja otti avoimesti fasistipuolueen nimen. Tänne saakka Nicolson ei johtajaansa seurannut, mutta ehti kuitenkin sitä ennen Mosleyn mukana käydä Roomassa Mussolinin vieraana.

Seuraavissa vuoden 1935 vaaleissa parlamentin ovat kuitenkin avautuivat Nicolsonille National Labourin edustajana. Kyse oli konservatiiivien pieneksi apupuolueeksi ajautuneesta kummajaisesta, jonka perustivat ne muutamat työväenpuolueen edustajat, jotka seurasivat MacDonaldia kun tämä työväenpuolueen hyläten muodosti kansallisen hallituksen konservatiivien kanssa v. 1931.  Tämä parlamentti istui kymmenen vuotta, kun vaaleja ei sodan sytyttyä voitu toimeenpanna, eikä Nicolsonilla enää vuonna 1945 ollut mitään mahdollisuuksia säilyttää paikkansa. Nicolsonin poliitikkouraan mahtuu lyhyt vuoden mittainen kausi apulaistiedotusministerinä Churchillin sodanaikaisessa hallituksessa v. 1940, mutta erityisempää jälkeä hän ei parlamentaarikkona jättänyt. Sodan jälkeen Nicolson liittyi työväenpuolueeseen ja oli kerran sen ehdokkaana täytevaaleissa, mutta hänen toteutumaton ambitionsa oli työväenpuolueen hallitukselta aateliarvo ja paikka ylähuoneessa.

 Nicolsonilla ei ollut mitään pysyvää poliittista kotia. Lähinnä häntä voisi luonnehtia vanhakantaiseksi whig-liberaaliksi, joka oli vahvasti sidoksissa oman yläluokkansa ennakkoluuloihin ja tapoihin. Aikaansa ja sosiaalista ympäristöään heijastaen hän oli henkilökohtaisilta mielipiteiltään avoin anti-semiitti ja rasisti, eikä hän tätä peitellyt sodan jälkeenkään, mutta samanaikaisesti hän tuomitsi natsismin jo ennen sotaa ja sen jälkeen arvosteli terävästi Englannin Suez-seikkailua ja muita britti-imperiliasmin jälkijäristyksiä, eikä hän hyväksynyt Etelä-Afrikan apartheid-politiikkaakaan.

Nicolsonin elämäkertaa ei siis kannata lukea sen kohdehenkilön historiallisen merkityksen vuoksi, vaan siksi että Rosen kirja on hyvinkirjoitettua ja osaavaa tutkimusta joka kuvaa hyvin sitä aikaa ja ympäristöä jossa Nicolson eli ja vaikutti.

 helmikuu 2007

<!–[if !supportEmptyParas]–> <!–[endif]–>

<!–[if !supportEmptyParas]–> <!–[endif]–>