Monessa mies mukana

Helsingin yliopiston entisen rehtorin ja kanslerin Risto Ihamuotilan muistelmateos on perinteisemmästä päästä. Se on itseensä ja elämäänsä tyytyväisen miehen monessa-olin-minäkin-mukana tyyppinen muistelmateos, jonka luonnetta kuvaa sekin että kirjoittaja kertoo alun perin ajatelleensa ehkä monisteena tai omakustanteena kertoa lapsilleen ja lastenlapsilleen missä kaikessa isä ja vaari on tullut olleeksi mukana. Tätä mukanaoloa on ollut niin laajalla saralla, että se ainakin laajuutensa puolesta kieltämättä ylittää yleisen kiinnostavuuskynnyksen.

Yksi niistä asioista joissa Risto Ihamuotila on ollut mukana on tietysti suku- ja perhe. Kun isä Veikko oli legendaarinen MTK:n toimitusjohtaja ja Histan suurkartanon omistaja Pohjois-Espoossa ja veli Jaakko Valmetin ja Nesteen pääjohtajana toiminut vuorineuvos on tässäkin jo pohjaa muistelemiselle. Sen enempää uutta intiimiä kuin poliittistakaan ei Risto Ihamuotilalla kuitenkaan ole kerrottavanaan isästään, ja Jaakosta ei sitäkään.

Risto Ihamuotilan koko työura on ollut Helsingin yliopistossa, jossa hän väitöskirjansa jälkeen eteni maatalouspolitiikan professoriksi, maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan dekaaniksi, yliopiston vararehtoriksi, rehtoriksi ja kansleriksi. Nämä asemat poikivat myös lukuisia tehtäviä Suomen Akatemiassa, valtion tiedetoimikunnissa, kulttuurirahastossa ja elinkeinoelämässä. Kovin syvällisiä analyyseja tai värikkäitä interöörejä kirja ei näistä tehtävistä kuitenkaan anna. Yliopistosta ja korkeakoulupolitiikasta Ihamuotilalla on eniten asiaa kerrottavana, mutta anekdoottinen ote jää näidenkin osalta hallitsevaksi.

Ihamuotila kertoo kirjassaan, miten häntä on pyydetty vuorollaan Kemiran, vakuutusyhtiö Auran ja Pellervo-Seuran johtoon. Hän on selvästikin ollut tarjouksista mielissään, vaikka lopulta kaikki torjuikin. Miten hän olisi niissä pärjännyt ilman mitään kokemusta yritysmaailman johtamisesta jää kysymysmerkiksi, mutta jotain osviittoja antaa ehkä se avoimuus, jolla Ihamuotila kertoo hämmästyksestään KOP:n hallintoneuvoston jäsenenä – siellä oli loppuun saakka ns. kanslerimandaatti –  kun selvisi, että hänenkin loistavana pääjohtajana pitämänsä Jaakko Lassila osoittautuikin pankkinsa tuhoajaksi.

Ihamuotila kertoo myös lähes hellyttävästi viehtymyksestään poikamaisiin kujeisiin. Sellaisen piikkiin voi panna myhäilevän osallistumisen tilaisuuteen, jossa opiskelijat intoutuivat laulamaan ”silmien väliin ryssää” klassikkoa; vähemmän ystävällinen selitys Ilta-Sanomiin päätyneelle välikohtaukselle olisi Ihamuotilan avoin ja perinteinen epäluulo Venäjää kohtaan, mikä puolestaan on ollut päämotiivi hänen laajalle ja innokkaalle osallistumiselleen vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön.

Politiikkakaan ei ole ollut Ihamuotilalle vierasta. Häntä saatettiin nuorempana isänsä nimenkantajana epäillä kepulaiseksi, mutta oikea viiteryhmä on kokoomus, vaikkei hän koskaan puolueen jäsen ole ollutkaan. Mahdollisuus nousta Riitta Uosukaisen jälkeen opetusministeriksi kokoomuksen ministeripaikalle kutkutti Ihamuotilaa, mutta hän oli kuitenkin liian etäinen valinnan tehneelle puolueen eduskuntaryhmälle. Yhtä lailla häntä kutkuttivat Uosukaisen ja Sirkka-Liisa Anttilan tiedustelut valmiudesta porvareiden yhteiseksi presidenttiehdokkaaksi silloin, kun puolueet vielä varautuivat siihen, että Ahtisaari pyrkisi toiselle kaudelle. Virallisemmin häntä pyysi presidenttiehdokkaaksi myöhemmin Kristillinen liitto, jolle Ihamuotila kuitenkin vastasi ei, asiaa silloin julkistamatta.

Ihamuotilan harrastuksiin kuuluu myös metsästys ja metsäveljet ovat usein kirjassa esiintyvä kategoria. Hirvenmetsästyksen riiteistä ja mystiikasta Ihamuotila kirjoittaa hartaasti ja siteeraa pitkään myös omasta toivomuksestaan hirvenmetsästykseen mukaanotetun Suvi-Anne Siimeksen haltioinutta kuvausta metsästyskokemuksestaan. Ihamuotila jää hämmästellen päivittelemään sitä, etteivät metsästysjärjestöt ole käyttäneet hyväkseen tätä ulkopuolista mainosta monien arvostelemalle harrastukselleen.

huhtikuu 2007

Ranskan suuri menetetty toivo.

Pierre Mendès France(1907-1882) valittiiin Ranskan kansalliskokoukseen ensimmäisen kerran 25-vuotiaana vuonna vuonna 1932. Hän kuului Ranskan kolmannen tasavallan valtapuolueeseen radikaaleihin, jonka leveät seinät ulottuivat aika äärioikealta hyvinkin vasemmalle. Mendès France – tai PMF, millä kirjaimilla hänet myöhemmin kaikki tunnistivat – kuului puolueensa vasemmistolaisempaan osaan ja tuki sosialististien yhdessä radikaalien kanssa vuonna 1936 perustamaa ja myös kommunistien tukemaa Leon Blumin kansanrintamahallitusta. Kun Blum muodosti toisen hallituksensa vuonna 1938 Mendès France nimitettiin sen apulaisvaltiovarainministeriksi.

Toisen maailmansodan alettua Mendès kouluttautui ilmavoimien lentäjäksi Lähi-idässä. Hän pysyi kansalliskokouksen jäsenenä, mutta ei ollut mukana siinä istunnossa, jossa kolmas tasavalta lopetti itsensä ja antoi vallan marsalkka Petainin Vichyyn perustamalle hallitukselle. Mendès tuomittiin tekaistun sotilaskarkuruussyytteen nojalla vankilaan antisemitismin sävyttämässä oikeudenkäynnissä. Hänen onnistui paeta ja päästä Lontooseen, jossa hän liittyi kenraali de Gaullen vapaan Ranskan joukkoihin.

Mendèsistä ei kuitenkaan tullut gaullistia, vaan hän palasi sodan jälkeen radikaalipuolueeseen ja oli sen edustajana useissa neljännen tasavallan hallituksissa. PMF sai mainetta itsenäisenä ja suorapuheisena ajattelijana, arvostettuna talousasiantuntijana ja visionäärinä, joka muita aikaisemmin näki Ranskan siirtomaapolitiikan tulleen tiensä päähän. Hänen uransa kohokohta oli kesällä 1954 alkanut ja seuraavan vuoden helmikuussa päättynyt pääministeriys. Sen aluksi hän asetti itselleen kuukauden määräajan päästä sopimukseen Vietnamin sodan lopettamisesta. Rauha saatiin Genevessä sovittua määräajassa ja Mendèsin suosio oli huipussaan.

Ranskan neljännen tasavallan hallitukset eivät olleet pitkäikäisiä ja omankin puolueen kilpailijat pitivät huolen siitä, ettei suositun Mendèsinkään hallitus ollut. Myöhemmin 1955 toimeenpannuissa vaaleissa Mendèsin radikaalit ja Guy Mollet’n sosialistipuolue SFIO – lyhenne tulee muuten sanoista Section Francaise de l’Internationale Ouvrière – sopivat ei-kommunistisen vasemmiston yhteistyöstä ja uudesta hallituksesta, jonka johtoon ei kuitenkaan tullut kansansuosikki Mendès vaan Mollet. Mendès sai tyytyä varapääministerin paikkaan, josta hän erosi kun Mollet ajatui Algerian ranskalaissiirtolaisten painostuksesta kiihdyttämään Algerian vapautustaistelun tukahduttamistoimia. Omana pääministerikautenaan Tunisian itsenäisyyden tunnustanut Mendès oli jo paljon aiemmin ymmärtänyt Algerian itsenäisyysliikkeen tukahduttamisen voimatoimin toivottomaksi yritykseksi. Oppositiossa Mendès France myös tuomitsi Ranskan ja Britannian yhteisen Suez-operaation Israelin kanssa.

Neljännen tasavallan kompuroidessa kohti loppuaan pelastajaksi ei kuitenkan huudettu Mendèsiä vaan kenraali de Gaulle. Vaikka Mendès oli kuulunut kenraalin sodanaikaisiin luotettuihin jäi hän viidennessä tasavallassa katkeraan oppositioon. Samanaikaisesti Mendès joutui tekemään pesäeron myös oikealle liukuneeseen ja ranskalaista Algeriaa lähes loppuun saakka puolustaneeseen radikaalipuolueeseen. Hän menetti myös parlamenttipaikkansa ja asettui uuden pienen PSA, myöhemmin PSU (Parti Socialiste Unifié) puolueen riveihin.

Ranskan vasemmiston uudeksi kokoavaksi voimaksi tuli nyt Francois Mitterand, mm. Mendèsin hallituksen sisäministerinä toiminut vanha neljännen tasavallan veteraani, joka vasemmiston ehdokkaana menestyi kohtuullisesti de Gaullen vastaehdokkaana vuonna 1965. Vasemmisto uskoi lujasti, että kevään 1968 opiskelija- ja nuorisoliikehdintä olisi nostanut sen valtaan. Oli ilmeistä, että Mendès oli ainut vanhoista vasemmistojohtajista, jolla oli vielä jotain katu-uskottavuutta nuorison silmissä. Mutta vasemmiston mahdollisuudet haihtuivat oikeistolaisen vastareaktion voimistuttua ja PMF:n ambivalenssi liikehdinnän suhteen pudotti hänen kannatustaan kaikissa piireissä. Vasemmiston pohjanoteeraus saavutettiin vuoden 1969 presidentinvaaleissa, jolloin Mendèsin tukema ja Mendèsin pääministerikandidaattinaan esittelemä SFIO:n Gaston Defferre sai.nöyryyttävästi alle kuusi prosenttia äänistä. Saman vuoden parlamenttivaaleissa vuonna 1967 kansalliskokoukseen palannut Mendès koki lisänöyryytyksen ja jäi valitsematta. Rousselin mielestä syynä oli kommunistien liian laiha tuki Mendèsille toisella kierroksella, ja muutoinkin Rousselin mukaan kommunistit näin vuosina tosiasia mieluummin tukivat gaullisteja kuin muita vasemmistolaisia.

Éric Rousselin perinpohjainen elämäkerta kertaa uskollisesti ja yksityiskohtaisesti, väliin turhankin perusteellisesti pitkiä puhe- ja kirjelainauksia käyttäen, Mendèsin elämänvaiheet. Roussel käsittelee kohdettaan myötätuntoisesti, mutta ei peittele tämän heikouksiakaan. Miksi Mendès lopulta jäi ikuiseksi lupaukseksi, joka lyhyttä pääministerikautta lukuunottamatta ei koskaan saavuttanut sellaista roolia kansankunnan johtajana, johon kaikki pitivät häntä pätevänä ja sopivana?

Mendèsiä pidettiin poikkeuksellisen korkean moraalin omaavana ja periaatteistaan kiinni pitävänä politiikkona Ranskan tusinapoliitikkojen joukossa. Taipumattomuudessa ja tinkimättömyydessä oli samalla hänen rajoitteensa. Hän ei koskaan hyväksynyt de Gaullen ulkoparlamentaariseen liikehdintään perustunutta valtaannousua eikä tämän presidenttivaltaista viidennen tasavallan perustuslakia. Hän oli tosiasiassa monessa suhteessa ja etenkin ulkopolitiikassa hyvin lähellä de Gaullen linjauksia, mutta kehotti kuitenkin äänestämään Algerian sodan lopettanutta Evianin sopimusta vastaan. Ei voi välttyä käsitykseltä, että Algerian palo oli Mendèsin mielestä väärin sammutettu.

Vaikka Roussel ei sitä erityisemmin alleviivaa saattoi Mendèsin menestyksen esteenä myös olla hänen juutalainen taustansa maassa, jossa antisemitismi ei suinkaan päättynyt Vichyn tasavallan häviöön. Mendés ei tunnustanut juutalaisuskontoa eikä ollut sionisti, mutta solidarisoitui tiettyyn rajaan saakka Israelin kanssa. Raja tuli vastaan Israelin miehityspolitiikan jatkuessa ja koventuessa palestiinalaisalueilla ja viimeisenä vuosinaan Mendès osallistui aktiivisesti kulissientakaisiin toimiin Israelin ja palestiinalaisten lähentämiseksi, mutta sitä mistä kaikesta tässä välitystyössä oli kyse eivät Rousselin käytössä olleet lähteet vielä kerro.

huhtikuu 2007

Yksinäisen ratsastajan madonluvut

Arizonan yksinäinen ratsastaja, entinen suurlähettiläs, alivaltiosihteeri ja ulkoministerinäkin 70-luvulla piipahtanut poliittisen historian professori Keijo Korhonen jatkaa omaa itsenäisyystaisteluaan Suomen EU-jäsenyyttä vastaan. Omakustanteena ilmestyneen kirjan takakannessa väitetään. että ”tämän kirjan ilmestymistä ovat Euro-Suomen vallanpitäjät pelänneet”. Mitään tällaisia reaktioita en ole kuitenkaan pannut merkille. Se että valtavirtakustantajat eivät ole Korhosen kirjaa julkaistavakseen ottaneet tuskin perustuu tällaisiin pelkoihin, vaan ehkä vain jonkinlaiseen säädyllisyyteen. Tosin kustantajien hyvän maun varaan ei kannata liikaa luottaa, siksi heikkotasoisia ja räävittömiäkin tekeleitä ne ovat viime vuosinakin julkaisseet.

Korhosen tavaramerkki on kaikille tahoille suuntautuva tasapuolinen ilkeily. Minäkin saan siitä osani, mutta en osaa siitä erityisemmin pahastua. Selviän kuitenkin huomattavasti vähemmällä. Esimerkiksi Paavo Lipposesta kerrotaan, kuinka hänet on lukuisissa EU-kokouksessa ”nähty kulkevan Saksan Schröderin ja Ranskan Chiracin jäljessä silmissään vähä-älyisen ajokoiran palvova katse, odottaen hyväksyvää taputusta isänniltään”. Eivätkä kohteina ole vain demarit, vaan kaikki saavat osansa. Harri Holkerikin, johon Korhonen vielä tämän pääministerikauden alussa kiinnitti toiveita saatuaan Holkerin lukemaan yhden Korhosen valtiosihteerinä kirjoittaman EU-kriittisen puheen;. ”Kunnollinen rehti mies” on kuitenkin ”asennossa seisoja, myötäiljijä, monen presidentin mies – aina uskollinen ja lojaali kulloisellekin viranhaltijalle”.

Kirjan alkuosa on itseasiassa ihan sujuvaa ja pätevää Suomen historian kuvausta, onhan Korhonen ihan aidosti ansioitunut historioitsijana. Toinen osa on sitten tätä EU-Suomen johtajien panettelua ja maan kaikenpuolisen alennustilan surkuttelua ja kolmas Korhosen itsenäisyysohjelman julistusta: ”Suomessa on nostatettava passiivinen vastarinta” EU:ta vastaan, Suomen kohtalon ratkaisee sitkeä puolustus- ja viivytystaistelu ja sisäinen vallankumous, mutta sitkeys palkitaan kun EU:n käy lopulta yhtä huonosti kun kaikkien aiempienkin eurooppalaisten suurvaltayritysten on historian saatossa käynyt. Turvaa ei saada eikä tule hankkia sen enempää EU:sta kuin Natostakaan. Nato olisi Korhosen mukaan Suomelle vain kuvitteellinen turva olematonta uhkaa vastaan.

Korhonen on populismissaan ja EU-vastaisuudessaan hyvin lähellä perussuomalaisia. Mutta siinä missä maisteri Soini osaa esittää kritiikkinsä sivistyneesti ja huumorilla höystettynä, on tohtori Korhosen teksti suoraviivaista tyrmäystä ilman pienintäkään pelastavan huumorin häivääkään. Kun Korhonen ruotii Suomen yhteiskunnallisia oloja ja epäkohtia ei hän ole välttämättä kokonaan väärässä jos EU:n syyttäminen kaikesta jätetään vähemmälle huomiolle.

Hyviksiä kirjasta on vaikea löytää. Sellainen on itsestäänselvästi vain Urho Kekkonen, jonka perintöä tunarit ovat parhaansa mukaan tärvelleet. Ehkä vähän yllättäen jonkinasteiseksi auktoriteeteiksi nousevat eräät Esko Seppäsen ja Seppo Ruotsalaisen kaltaiset taistolaistaustaiset nykymenon kriitikot.

huhtikuu 2007

Juutalaisviha Suomessa.

Juutalaisviha Suomessa on populaaripainos Jari Hanskin väitöskirjasta, joka esipuheen mukaan poikkeaa väitöskirjasta lähinnä johdannon lyhentymisen ja sodanaikaisia juutalaisluovutusten käsittelyn laajentumisen osalta. Väitöskirjoissa pakolliseen ns. teoreettiseen viitekehykseen kohdistettu karsiminen on tuskin lukijalle mikään menetys, ja juutalaisluovutusaiheen laajempi käsittely on kirjan ehkä mielenkiintoisin osa. Se näet sisältää myös jonkiverran polemiikkiä Elina Sanan Luovutetut-teoksen kärjistettyjen tulkintojen kanssa. Hanski katsoo Sanan vähintäänkin liioittelevan valtiollisen poliisin valmiutta ja halukkuutta nimenomaan juutalaisten luovutuksiin Natsi-Saksaan. Kun en ole lähemmin perehtynyt alkuperäisaineistoon täytyy pidättäytyä ottamasta kantaa näiden tulkintojen välillä.

Muutoin Hanskin kirja perustuu pääosin suomalaisten lehtien, kirjojen ja muiden painotuotteiden läpikäymiseen. Käytetyn aineiston määrä on valtava eikä Hanskia varmaan voi näiltä osin moittia liian suppeasta lähdemateriaalista. Keskeisessä asemassa on Suomessa tutkimusajanjaksona ilmestynyt hämmästyttävän laaja äärioikeistolaisten ja fasististen lehtien ja lehdyköiden kirjo. Mutta tutkimusta varten Hanski käynyt läpi laajalti myös valtakunnallista ja paikallista sekä ammatillista, uskonnollista ja erikoislehdistöä. Suomen maineen kannalta lohdullinen tutkimustulos on se, että systemaattista ja toistuvaa juutalaisvastaisuutta esiintyi vain ääriliikkeiden lehdistössä.

Halventavia juutalaisstereotypioita esiintyi toki muussakin lehdistössä, niin pilapiirroksissa kuin teksteissä. Edellisiä käyttivät mm lastenkirjojen kuvittaja Rudolf Koivu ja Pekka ja Pätkän piirtäjä Ola Fogelberg, Mika Waltari taas hauskuutti Hakkapelitaan lukijoita vuonna 1928 kertomalla haisevasta juutalaisesta. On tietysti otettava huomioon, ettei räikeäkään pila juutalaisista ennen sotaa tarkoittanut välttämättä, että sellaisen esittäjä hyväksyi juutalaisten joukkotuhoamisen. Suomessa ”juutalaisvitsit” olivat valtalehdistössä kuitenkin poikkeuksia, eikä meillä äärioikeistokaan julkaissut yhtään räikeän antisemitismin ja pehmeän pornon sujuvasti yhdistänyttä saksalaisen Der Stürmerin tyyppistä lehteä.

Oma lukunsa on uskonnollinen juutalaisvastaisuus, mutta senkin suhteen suomalaiset selviävät varsin kunniallisesti jos Hanski ei sen edustajia ole löytänyt koko aineistostaan kymmentä enempää. Yksi heistä oli IKL:n rovasti K.R. Kares, mutta huolimatta lapualaisuuden kirkkohierarkiassa saamasta suuresta kannatuksesta ei kirkkoon instituutiona ole jäänyt antisemitistista tahraa.

Kovin omaperäistä ei suomalainen juutalaisviha ollut. Suomen juutalaisväestö oli hyvin pieni ryhmä eikä meillä ollut laajempaa yhteiskunnalista pohjaa ns. juutalaiskysymyksen nostamiseksi poliittiselle agendalle. Silti ulkomainen lainatavara – jonka sävy ja rajuus kasvoi natsien valtaannousun myötä – kelpasi käyttöön Suomessakin, jossa erityisesti lämmettiin sotienvälisen antisemitismin yhdelle kantavalle teemalla juutalaisuuden ja bolsevismin rinnastamiselle.

Laajasti aineistostaan ja monista ansioistaan huolimatta jää Hanskin kirjasta kuitenkin kaipaamaan perustellumpaa yhteenvetoa ja arvioita juutalaisvihaa lietsonneen materiaalin levinneisyydestä ja vastaanotosta. Hanski ei myöskään näy erityisesti tutkineen sitä, missä määrin juutalaisvihaan reagoitiin sitä tuomitsemalla.

maaliskuu 2007

Punaprinsessa

Sofka Zinovieff oli Dolgoruki’in ruhtinassukuun v. 1907 syntynyt ja maanpaossa Cornwallissa v. 1994 kuollut venäläinen aristokraatti, jonka lapsuuden leikkitovereihin kuului myös tsarevits, eli sittemmin Jekaterinburgissa perheensä kanssa v. 1918 murhattu Venäjän kruununperillinen. Tämä kirja ei kuitenkaan ole ruhtinattaren omaelämäkerta – sellaisen hän julkaisi jo v. 1968 – vaan samannimisen pojantyttären muistelma/elämäkerta isoäitinsä värikkäästä elämästä.

Isoäiti Sofka päätyi varsin värikästä elämää viettäneen äitinsä kanssa Krimin kautta maanpakoon Lontooseen v. 1919. Äiti Sophy oli Venäjän aristokratian kermaa, mutta hankki itselleen sekä lääkärin että Venäjän ensimmäisen naislentäjän taidot. Ensimmäinen liitto päättyi yhtä korkea-arvoisen miehen karattua mustalaislaulajattaren kanssa. Toisen aviomiehensä Sophy kävi omakätisesti pelastamassa bolshevikkien vankilasta Moskovasta.

Sophyn tytär Sofka oli myös kaksi kertaa avioliitossa, ensin toisen venäläisemigrantin Leo Zinovieffin ja sitten itseään huomattavasti nuoremman britin Grey Skipwithin kanssa. Muita miessuhteita Sofka joskus kehui olleen satakunta (ainakin yhden naissuhteen ohella). Ensimmäinen liitto päättyi eroon kahden lapsen syntymän jälkeen, kolmas lapsi syntyi liitosta Skipwithin kanssa, mutta Sofka jäi leskeksi kun hänen miehensä ammuttiin alas englantilaisen pommikoneensa kanssa Saksan yllä vuonna 1942.

Sofkan viralliset opinnot jäivät vähäisiksi, ja Sofkan elinolosuhteet olivat kaukana Pietarin aikaisesta ylellisyydestä. Merkittävin työsuhde hänellä oli kuuluisan Shakespeare näyttelijän Laurence Olivierin avustajana ja sihteerinä. Muutoin hän vietti suuren osan nuoruusvuotensa lapsiaan ja vähän miehiäänkin laiminlyöden ja matkustellen ympäri Eurooppaa, pitäen Pariisia toisena kotikaupunkinaan.. Siellä hän myös oli äitinsä luona kun saksalaiset valloittivat kaupungin. Englannin kansalaisena Sofka joutui kahdeksi ja puoleksi vuodeksi internointileireille, joiden olot varsinkin alussa olivat liki keskitysleirinomaiset. Myöhemmin leireille sijoitettiin myös paljon kansalaisuudeltaan epämääräisiä juutalaisia, joiden asian Sofka otti omakseen pystyen kirjeenvaihdollaan ja aktiivisuudellaan myös pelastamaan muutamia kymmeniä heistä joutumasta natsien tuhoamisleireille. Näistä ansioistaan hänen nimensä löytyy myös Yad Vashim holokaust-museon kunniataulusta Jerusalemissa.

Jo 30-luvulla Sofka oli tehnyt työväenpuolueelle vaalityötä; internointileirillä hänestä tuli kommunisti, joka päästyään vuonna 1944 takaisin Lontooseen liittyi myös puolueeseen. Puolueessa hän oli uuden avomiehensä kanssa vain Daily Worker-lehteä kaupitteleva rivijäsen, mutta kiinnosti ehkä taustansa vuoksi brittien turvallisuuspalvelua, jonka kansiossa hänet oli rekisteröity ”loistavana lingvistinä ja laajan kontaktiverkon omaavana… arvokkaana värvättynä kommunistipuolueelle, jota on pidettävä silmällä”. Viranomaiset rekisteröivät myös hänen sukupuolielämänsä moninaisuuden. Sofka ei myöskään luopunut aatteestaan, vaikka saattoi yksityisesti huomauttaa, että miksi natsien teot olivat rikoksia ja kommunistien samanlaiset teot vain virheitä.

50-luvulla Sofka muutti jälleen joiksikin vuosiksi Pariisiin ja toimi brittikommunistien Progresss Toursin matkaoppaana Itä-Eurooppaan tehdyillä seuramatkoilla. Neuvostoliitossa hän sai yllättäen havaita, että Dolgoruki-tausta avasi edelleen ovia ja pehmensi neuvostobyrokraattien yrmeyden. Oppaana hän tutustui työläistaustaiseen maratonjuoksijaan ja brittikommunistiin Jack Kingiin, jonka kanssa hän osti Cornwallista pienen mökin, jossa eli onnellisena elämänsä loppuun asti.

Sofka Zinovieff ei kirjoita isoäitinsä tarinaa suoraviivaisessa elämäkertamuodossa, vaan lämminhenkisenä ja myötätuntoisena, mutta myös avomielisenä minä-muotoisena kertomuksena omasta matkastaan isoäitinsä juurille. Vaikka pojantytär ehti tuntea ja keskustella paljonkin isoäitinsä kanssa – ja saada tältä neuvon, ettei ole väliä kuinka monta rakastajaa tällä olisi, kunhan niitä olisi vain yksi kerrallaan – tuottaa retki menneisyyteen myös aina uusia yllätyksiä. Tekijän valitsema kirjoittamistapa ei ole helppo ja voi johtaa harhateille, mutta toimii tässä kuitenkin hyvin ja koko ajan loppua kohden parantuen. Kirjan mielenkiinto ei perustu kohdehenkilön historialliseen merkitykseen vaan hänen hyvin kuvattuihin värikkäisiin elämänvaiheisiinsa ja kiehtovaan persoonallisuuteensa.

maaliskuu 2007