Suomessa arkistot ovat yleisesti ottaen hyvin hoidettuja ja kattavia ja niiden käyttäjäystävällisyys vähintään tyydyttävällä tasolla. Tämän voin todeta sellaisen tutkijan subjektiisivena, johtopäätöksenä, jolla on ollut tilaisuus työskennellä niin suomalaisissa kuin monien muiden maiden arkistoissa. Toisenlaisena kohtaamanani ääripäänä voin mainita YK:n alaisen Euroopan talouskomission arkiston, joka vielä 20 vuotta sitten koostui yhdestä hämärästä huoneesta jonne oli sekalaisessa järjestyksessä dumpattu kaikki ECE:n siihenastisen 40 vuoden toiminnan aikana kertynyt täysin luettelematon ja järjestämätön asiakirja-aineisto. Esimerkki nostaa tärkeän kysymyksen siitä, onko yhä merkittävämmiksi käyneiden kansainvälisten järjestön arkistointi muutoinkaan kaikilta osin asianmukaisesti hoidettu.

En ole kuitenkaan arkistotoimen erityisempi asiantuntijana, eikä minua sellaisena ole pyydettykään puhumaan, joten oman Suomen arkistolaitokseen kohdistuvan myönteisen arvioni pitävyyden voi toki asettaa toisten subjektiivisten kokemusten kanssa vastakkain ja siltä pohjalta myös kyseenalaistaa. Itse en toistaiseksi ole kuitenkaan toisenlaisiin käsityksiin törmännyt.

Historia on monasti ollut Suomelle armollinen, niin myös arkistojen muodostamisen kannalta. Kun Suomi sai ensimmäisen oman keskushallintonsa vuonna 1809 Venäjän keisarikunnan autonomisena ruhtinaskuntana. Vuonna 1816 perustettuun Suomen Senaatin arkistoon saatiin Haminan rauhansopimuksen määräysten mukaisesti Ruotsista Suomea koskevat asiakirjat ja vähitellen tästä arkistosta kehittyi  vuonna 1859 yleisölle avattu Kansallisarkisto, jollaisena se vuodesta 1994 alkaen tunnetaan toimittuaan sitä ennen 125 vuotta Valtionarkiston nimellä. Suomessa arkistoja eivät ole myöskään päässeet sen enempää sodat kuin luonnonvoimatkaan hävittämään, toisin kuin monissa muissa maissa.

Suomen kansallisen identiteetin rakentamisessa ja sen puolustamisessa on niin historiantutkimuksella kuin oikeustieteellä ja laillisuuteen vetoamisella ollut hyvin keskeinen rooli. Molemmille on yhteistä tukeutuminen laajaan ja huolelliseen dokumentointiin, mikä osaltaan on vahvistanut arkistojen muodostamisen, hyvän hoidon ja käyttämisen perinnettä. Siihen myös kuuluu, että arkistot ovat olleet kohtuullisen avoimia – vaikka kylmän sodan vuosina tapahtui kyllä kerran sellainen skandaali, että arkistojen salassapitoaikaa pidennettiin – ja ettei niitä ole systemaattisesti tai juurikaan edes satunnaisesti pyritty puhdistamaan jonkin henkilön, tahon tai jossain historiallisessa tilanteessa valtakunnan kannalta kiusalliseksi koetusta aineistosta.

Merkittävin poikkeus tästä on syyskuun 1944 välirauhan jälkeen syntynyt uusi tilanne, jossa armeija ja monet kansalaisjärjestöt ja ehkä yksityishenkilötkin hävittivät tai piilottivat asiakirjoja. Suurin menetys oli varmaan operaatio Stella Polariksessa Ruotsin kautta länteen siirrettyjen armeijan tiedusteluaineiston puhallus, jossa myös eräät korkeat upseerit pääsivät tekemään valtiolle kuuluneella asiakirjaomaisuudella yksityistä kauppaa.  Tätä aineistoa ei ole koskaan palautettu Suomeen, vaikka muutoin osa suoranaiselta tuhoamiselta säästynyttä silloin piilotettua  asiakirja-aineistoa on saatu takaisin arkistoihin. Tällaisesta yksi esimerkki on talvisodan rauhan taustaa valaiseva Suomen Berliinin lähettilään T.M. Kivimäen kirje ulkoministeri Wittingille juhannuksena 1941, joka vasta kaksi vuotta sitten saatiin julkisuuteen ja Kansallisarkistoon.

Suomen historiaa ei voi kuitenkaan tutkia ja ymmärtää vain suomalaisten arkistolähteiden valossa. Vielä kaksisataa vuotta sitten olimme osa Ruotsin valtakuntaa, ja sen arkistot ovat siten tärkeitä suomalaisille vaikka valtakunnan itäisiä maakuntia koskevat asiakirjat saatiinkin aikanaan Suomeen siirretyksi.

Vielä merkittävämpiä Suomen historianlähteitä ovat kaikki Venäjän arkistot., joiden tila ja käyttömahdollisuudet jättävät valitettavan paljon toivomisen varaa. Viisitoista vuotta sitten Venäjän arkistot olivat avoimimmillaan ja niitä riensivät hyödyntämään myös monet suomalaistutkijat, useimmat ihan asiallisin tarkoitusperin, jokunen myös puhdas ryöstöviljely mielessään. Nyt arkistoihin pääsy ja niiden käyttö on taas vaikeutunut, minkä olen itsekin saanut kokea. Tämä ei koske vain sodanaikaista tai sitä uudempaa aineistoa, vaan myös Suomen sotasurmaprojekti joka kartoittaa sotiin liittyviä kuolemia vuosilta 1914-1922, on kohdannut ongelmia naapurin kanssa.

Venäjää ei kuitenkaan pidä yksin nostaa tikunnokkaan salailun vuoksi, samanlaisia ongelmia on toki monissa muissakin maissa. Esim. Englannissa kaikki ulkomaantiedustelun SIS:n asiakirjat, joista vanhimmat lienevät peräisin kuningatar Elisabeth I ajoilta, ovat salaisia ja tutkijoilta suljettuja.

Toistaiseksi mitkään kansainväliset sopimukset eivät säätele kokonaisvaltaisesti arkistojen muodostamista, käyttöä ja julkisuutta. Sopimukset ja velvoitteet koskevat ennen muuta tietosuojaa sekä erilaisia tietojen kansainväliseen käyttöön ja vertailuun liittyviä tilastointi.-ja raportointivelvollisuuksia. En ole suinkaan ensimmäisenä peräänkuuluttamassa sitä, että arkistoasioita ryhdyttäisiin esim. EU:n direktiiveillä säätelemään saatikka harmonisoimaan. Sellainen tuskin lähtisi liikkeelle arkistojen avoimuuden ja julkisuuden edistämisestä. Valtioiden välisellä yhteistyöllä ja sopimisella voidaan kuitenkin myös edistää tietojen vaihtoa ja helpottaa niiden saatavuutta.

Suomen arkistojen kerääminen, hoito ja käyttö on siten meidän päätettävissä oleva asia. Suuntauksen täytyy olla edelleen kohti suurempaa avoimuutta ja julkisuutta. Avoimuuden tulee ulottua kaikkiin julkisiin sekä julkista tehtäviä suorittaviin tai julkista tukea nauttiviin yhteisöihin, mukaan lukien  Suomen Pankkiin. Monissa esim. ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvissä asioissa määräaikaiset salassapitosäännöt ovat edelleen perusteltuja, mutta niitäkin tulee soveltaa joustavasti. Itse saatoin ulkoministerinä kutakuinkin poikkeuksetta myöntää asioita tiedustelleille aidoille tutkijoille luvan heidän tutkimustyöhönsä liittyneiden nuorempienkien asiakirjojen käyttöön.

Yksityisten ihmisten tietosuojan ja julkisen avoimuuden intressit joudutaan usein punnitsemaan toistensa kanssa samanaikaisesti, ja tällaisia tilanteita tulee varmaan aikaisempaa enemmän myös arkistolaitoksen eteen. Etäisenä heijastumana niistä suurista ongelmista ja haasteista jotka liittyvät entisten kommunistimaiden turvallisuus- ja tiedusteluelinten arkistoihin ja henkilölistojen julkistamiseen on meilläkin keskustelua nostattanut eräistä suomalaisista DDR-kontakteista koostuvan ns. Tiitisen lista. Kun olen siinä uskossa ettei listan salassapito suojele ketään maanpetokselliseen laittomuuteen syyllistynyttä pidän asiakirjan julkistamatta jättämistä perusteltuna, sillä se aivan ilmeisesti johtaisi sinne syystä tai toisesta päättyneet ihmiset, joilla ei ole mitään yhteyksiä laittomaan tai sopimattomaan toimintaan, täysin  asiattoman mediaryöpytyksen kohteeksi.

Uusi informaatioteknologia on tietenkin monin tavoin antanut uusia mahdollisuuksia arkistoinnille ja arkistojen käytölle. Ensin tulivat mikrofilmit, kopiolaitteet ja faksit, tänään digitalisointi ja internet. Periaatteessa tie on auki sille, että jokainen voi tulevaisuudessa tutkia digitalisoituja arkistoja omalla päätteellään kotona.  Olen iloinen siitä, että eduskunnan kirjasto on  tässä asiakirjojen digitalisoinnissa edelläkävijä Suomessa.

Internet on kuitenkin myös enemmän: se on jo itsessään valtava tiedon ja asiakirjojen arkisto. Mutta jos fyysisiäkin arkistoja on osattava käyttää lähdekriittisesti, niin se pätee vielä enemmän internetiin, joka on paitsi informaation, myös monenlaisen disinformaation lähde.

Tietotekniikka on kommunikoinnin väline ja tehostaja, mutta kaikki sen käyttöön liittyvä ei kuitenkaan ole yksinomaan rikastuttavaa. Yhä suurempi osa virallista ja epävirallista, tulevia tutkijoita kiinnostavasta viestinnästä siirtyy paperilta sähköposteihin ja tekstiviesteihin, joita ei systemaattisesti arkistoida ja jotka säilyvät koneissa vain rajoitetun ajan. Mutta väline muokkaa myös viestin sisältöä ja suren sitä, että tutkijat eivät enää tulevaisuudessa voi meidän aikamme tapahtumia ja henkilöitä arvioidessaan  käyttää samalla tavoin kirjeitä lähteinään, kun sekä kirjeet että kirjeiden kirjoittamisen taito ovat katoamassa.

Arkistot ovat myös kiitettävästi alkaneet markkinoida aarteitaan ja palveluksiaan järjestämällä näyttelyjä, seminaareja ja keskustelutilaisuuksia sekä omalla sekä arkistojen kokoelmia esittelevillä että niiden sisältöä arvioivilla julkaisutoiminnalla. Arkistojen yleisöpalvelujen ja käyttäjäystävällisyyden kehittämiseksi on vielä paljon tehtävissä. Kiitän arkistoja tähänastisesta työstä ja kannustan niitä jatkamaan palvelujensa kehittämistä.