Henri Dunant ja kansainvälinen Punainen Risti

Enin osa lukijoista osaa yhdistää Punaisen Ristin sveitsiläis-ranskalaiseen Henri Dunant’iin, jonka aloitteesta saivat alkunsa niin kansainvälinen Punainen Risti kuin myös pyrkimykset kirjoittaa sodankäynnille tietyt siviilien ja sotavankien kohtelua koskevat säännöt ja saattaa ne kansainvälisin sopimuksin kaikkia valtioita velvoittaviksi. Aiemminkin humanitääriseen työhön orientoitunut Dunant oli vapaaehtoisen lääkintajoukon kanssa seuraamassa Solferinon taistelua Itävallan ja Italian ja sen liittolaisen Ranskan välillä vuonna 1859. Taistelu vaati lähes 100 000 uhria, joista suuri osa olisi voitu asianmukaisella läääkintähoidolla estää. Kokemuksistaan Dunant kirjoitti vuonna 1862 pienen kirjan ”Solferinon muistio”, joka mobilisoi yleistä mielipidettä poikkeuksellisen voimakkaasti ja johti Punaisen Ristin perustamiseen 1863. Myöhemmin Dunant joutui vaikeuksiin ja unohduksiin, mutta hänen maineensa palautui kun hänelle myönnettiin Nobelin ensimmäinen rauhanpalkinto vuonna 1901.

Angela Bennettin kirja kertoo poikkeuksellisen ihmisen poikkeuksellisen elämäntarinan tiiviisti ja juoheasti, tekemättä Dunant’ista mitään pyhimyshahmoa. Dunant’illa oli omat heikkoutensa, mutta niistä kertominen ei vähennä hänen ansioitaan kansainvälisen humanitäärisen oikeuden alullepanijana. Dunant’ia syytettiin myös aikanaan talousrikoksista, mutta Bennettin mukaan tämä oli enemmänkin kateellisten panettelua, jolla ei ollut muuta pohjaa kuin se, että Dunant’in liiketoimet eivät menestyneet ja aiheuttivat myös muille sijoittajille ja velkojille tappioita ilman, että tähän liittyi mitään rikollista hyötymistarkoitusta Dunant’in taholta.

Vaikka Bennett keskittyy Dunant’iin, ei hän unohda muitakaan Punaisen Ristin perustajia. Näistä tärkein oli sveitsiläinen lakimies Gustave Moynier, joka henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan poikkesi suuresti herkästi innostuvasta ja idealistisesta Dunant’ista, mutta jonka panos Punaisen Ristin synnyttämisessä ja sen aseman vakiinnuttamisessa oli aivan ratkaisevaa laatua. Ystävyys ja yhteistyö Dunant’in kanssa katkesi kuitenkin Dunant’in vararikkoon, jota Moynier käytti hyväkseen loitontaakseen Dunant’in järjestöstä.

Bennett kertoo kirjassaan myös tiiviissä muodossa sen, miten nykyiset neljä kansainvälistä humanitääristä oikeutta koskevat Geneven sopimukset ovat syntyneet, ja siinä yhteydessä vähän laajemminkin kansainvälisten sodankäyntiä ja aseistariisuntaa koskevien sopimusten kehityksestä. Vaikka kirja ei ole systemaattista tai dokumentoitua historiantutkimusta, on se Dunant’in ja Punaisen Ristin historiasta kiinnostuneelle sujuvasti journalistisella otteella kirjoitettu hyvä johdatus aiheeseen.

Bennett ei ulota kirjaansa nykyaikaan asti, mutta kiinnittää esipuheessaan aiheellisesti huomiota siihen, että Geneven sopimusten säädöstö on jälleen uhanalainen, kun George W. Bushin hallinto ja erityisesti sen oikeusministeri Alberto Gonzales ovat vähätelleet sopimusten merkitystä ja sitovuutta ja myös Guantanamossa ja muualla toimineet niiden vastaisesti perustellen tätä terrorismin vastaisen sodankäynnin luomalla uudella tilanteella. Muitakin kansainvälistä oikeutta rikkovia valtioita on maailmassa, mutta ne yleensä luetaankin ns. roistovaltioiden joukkoon.

huhtikuu 2007

Monessa mies mukana

Helsingin yliopiston entisen rehtorin ja kanslerin Risto Ihamuotilan muistelmateos on perinteisemmästä päästä. Se on itseensä ja elämäänsä tyytyväisen miehen monessa-olin-minäkin-mukana tyyppinen muistelmateos, jonka luonnetta kuvaa sekin että kirjoittaja kertoo alun perin ajatelleensa ehkä monisteena tai omakustanteena kertoa lapsilleen ja lastenlapsilleen missä kaikessa isä ja vaari on tullut olleeksi mukana. Tätä mukanaoloa on ollut niin laajalla saralla, että se ainakin laajuutensa puolesta kieltämättä ylittää yleisen kiinnostavuuskynnyksen.

Yksi niistä asioista joissa Risto Ihamuotila on ollut mukana on tietysti suku- ja perhe. Kun isä Veikko oli legendaarinen MTK:n toimitusjohtaja ja Histan suurkartanon omistaja Pohjois-Espoossa ja veli Jaakko Valmetin ja Nesteen pääjohtajana toiminut vuorineuvos on tässäkin jo pohjaa muistelemiselle. Sen enempää uutta intiimiä kuin poliittistakaan ei Risto Ihamuotilalla kuitenkaan ole kerrottavanaan isästään, ja Jaakosta ei sitäkään.

Risto Ihamuotilan koko työura on ollut Helsingin yliopistossa, jossa hän väitöskirjansa jälkeen eteni maatalouspolitiikan professoriksi, maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan dekaaniksi, yliopiston vararehtoriksi, rehtoriksi ja kansleriksi. Nämä asemat poikivat myös lukuisia tehtäviä Suomen Akatemiassa, valtion tiedetoimikunnissa, kulttuurirahastossa ja elinkeinoelämässä. Kovin syvällisiä analyyseja tai värikkäitä interöörejä kirja ei näistä tehtävistä kuitenkaan anna. Yliopistosta ja korkeakoulupolitiikasta Ihamuotilalla on eniten asiaa kerrottavana, mutta anekdoottinen ote jää näidenkin osalta hallitsevaksi.

Ihamuotila kertoo kirjassaan, miten häntä on pyydetty vuorollaan Kemiran, vakuutusyhtiö Auran ja Pellervo-Seuran johtoon. Hän on selvästikin ollut tarjouksista mielissään, vaikka lopulta kaikki torjuikin. Miten hän olisi niissä pärjännyt ilman mitään kokemusta yritysmaailman johtamisesta jää kysymysmerkiksi, mutta jotain osviittoja antaa ehkä se avoimuus, jolla Ihamuotila kertoo hämmästyksestään KOP:n hallintoneuvoston jäsenenä – siellä oli loppuun saakka ns. kanslerimandaatti –  kun selvisi, että hänenkin loistavana pääjohtajana pitämänsä Jaakko Lassila osoittautuikin pankkinsa tuhoajaksi.

Ihamuotila kertoo myös lähes hellyttävästi viehtymyksestään poikamaisiin kujeisiin. Sellaisen piikkiin voi panna myhäilevän osallistumisen tilaisuuteen, jossa opiskelijat intoutuivat laulamaan ”silmien väliin ryssää” klassikkoa; vähemmän ystävällinen selitys Ilta-Sanomiin päätyneelle välikohtaukselle olisi Ihamuotilan avoin ja perinteinen epäluulo Venäjää kohtaan, mikä puolestaan on ollut päämotiivi hänen laajalle ja innokkaalle osallistumiselleen vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön.

Politiikkakaan ei ole ollut Ihamuotilalle vierasta. Häntä saatettiin nuorempana isänsä nimenkantajana epäillä kepulaiseksi, mutta oikea viiteryhmä on kokoomus, vaikkei hän koskaan puolueen jäsen ole ollutkaan. Mahdollisuus nousta Riitta Uosukaisen jälkeen opetusministeriksi kokoomuksen ministeripaikalle kutkutti Ihamuotilaa, mutta hän oli kuitenkin liian etäinen valinnan tehneelle puolueen eduskuntaryhmälle. Yhtä lailla häntä kutkuttivat Uosukaisen ja Sirkka-Liisa Anttilan tiedustelut valmiudesta porvareiden yhteiseksi presidenttiehdokkaaksi silloin, kun puolueet vielä varautuivat siihen, että Ahtisaari pyrkisi toiselle kaudelle. Virallisemmin häntä pyysi presidenttiehdokkaaksi myöhemmin Kristillinen liitto, jolle Ihamuotila kuitenkin vastasi ei, asiaa silloin julkistamatta.

Ihamuotilan harrastuksiin kuuluu myös metsästys ja metsäveljet ovat usein kirjassa esiintyvä kategoria. Hirvenmetsästyksen riiteistä ja mystiikasta Ihamuotila kirjoittaa hartaasti ja siteeraa pitkään myös omasta toivomuksestaan hirvenmetsästykseen mukaanotetun Suvi-Anne Siimeksen haltioinutta kuvausta metsästyskokemuksestaan. Ihamuotila jää hämmästellen päivittelemään sitä, etteivät metsästysjärjestöt ole käyttäneet hyväkseen tätä ulkopuolista mainosta monien arvostelemalle harrastukselleen.

huhtikuu 2007

Ranskan suuri menetetty toivo.

Pierre Mendès France(1907-1882) valittiiin Ranskan kansalliskokoukseen ensimmäisen kerran 25-vuotiaana vuonna vuonna 1932. Hän kuului Ranskan kolmannen tasavallan valtapuolueeseen radikaaleihin, jonka leveät seinät ulottuivat aika äärioikealta hyvinkin vasemmalle. Mendès France – tai PMF, millä kirjaimilla hänet myöhemmin kaikki tunnistivat – kuului puolueensa vasemmistolaisempaan osaan ja tuki sosialististien yhdessä radikaalien kanssa vuonna 1936 perustamaa ja myös kommunistien tukemaa Leon Blumin kansanrintamahallitusta. Kun Blum muodosti toisen hallituksensa vuonna 1938 Mendès France nimitettiin sen apulaisvaltiovarainministeriksi.

Toisen maailmansodan alettua Mendès kouluttautui ilmavoimien lentäjäksi Lähi-idässä. Hän pysyi kansalliskokouksen jäsenenä, mutta ei ollut mukana siinä istunnossa, jossa kolmas tasavalta lopetti itsensä ja antoi vallan marsalkka Petainin Vichyyn perustamalle hallitukselle. Mendès tuomittiin tekaistun sotilaskarkuruussyytteen nojalla vankilaan antisemitismin sävyttämässä oikeudenkäynnissä. Hänen onnistui paeta ja päästä Lontooseen, jossa hän liittyi kenraali de Gaullen vapaan Ranskan joukkoihin.

Mendèsistä ei kuitenkaan tullut gaullistia, vaan hän palasi sodan jälkeen radikaalipuolueeseen ja oli sen edustajana useissa neljännen tasavallan hallituksissa. PMF sai mainetta itsenäisenä ja suorapuheisena ajattelijana, arvostettuna talousasiantuntijana ja visionäärinä, joka muita aikaisemmin näki Ranskan siirtomaapolitiikan tulleen tiensä päähän. Hänen uransa kohokohta oli kesällä 1954 alkanut ja seuraavan vuoden helmikuussa päättynyt pääministeriys. Sen aluksi hän asetti itselleen kuukauden määräajan päästä sopimukseen Vietnamin sodan lopettamisesta. Rauha saatiin Genevessä sovittua määräajassa ja Mendèsin suosio oli huipussaan.

Ranskan neljännen tasavallan hallitukset eivät olleet pitkäikäisiä ja omankin puolueen kilpailijat pitivät huolen siitä, ettei suositun Mendèsinkään hallitus ollut. Myöhemmin 1955 toimeenpannuissa vaaleissa Mendèsin radikaalit ja Guy Mollet’n sosialistipuolue SFIO – lyhenne tulee muuten sanoista Section Francaise de l’Internationale Ouvrière – sopivat ei-kommunistisen vasemmiston yhteistyöstä ja uudesta hallituksesta, jonka johtoon ei kuitenkaan tullut kansansuosikki Mendès vaan Mollet. Mendès sai tyytyä varapääministerin paikkaan, josta hän erosi kun Mollet ajatui Algerian ranskalaissiirtolaisten painostuksesta kiihdyttämään Algerian vapautustaistelun tukahduttamistoimia. Omana pääministerikautenaan Tunisian itsenäisyyden tunnustanut Mendès oli jo paljon aiemmin ymmärtänyt Algerian itsenäisyysliikkeen tukahduttamisen voimatoimin toivottomaksi yritykseksi. Oppositiossa Mendès France myös tuomitsi Ranskan ja Britannian yhteisen Suez-operaation Israelin kanssa.

Neljännen tasavallan kompuroidessa kohti loppuaan pelastajaksi ei kuitenkan huudettu Mendèsiä vaan kenraali de Gaulle. Vaikka Mendès oli kuulunut kenraalin sodanaikaisiin luotettuihin jäi hän viidennessä tasavallassa katkeraan oppositioon. Samanaikaisesti Mendès joutui tekemään pesäeron myös oikealle liukuneeseen ja ranskalaista Algeriaa lähes loppuun saakka puolustaneeseen radikaalipuolueeseen. Hän menetti myös parlamenttipaikkansa ja asettui uuden pienen PSA, myöhemmin PSU (Parti Socialiste Unifié) puolueen riveihin.

Ranskan vasemmiston uudeksi kokoavaksi voimaksi tuli nyt Francois Mitterand, mm. Mendèsin hallituksen sisäministerinä toiminut vanha neljännen tasavallan veteraani, joka vasemmiston ehdokkaana menestyi kohtuullisesti de Gaullen vastaehdokkaana vuonna 1965. Vasemmisto uskoi lujasti, että kevään 1968 opiskelija- ja nuorisoliikehdintä olisi nostanut sen valtaan. Oli ilmeistä, että Mendès oli ainut vanhoista vasemmistojohtajista, jolla oli vielä jotain katu-uskottavuutta nuorison silmissä. Mutta vasemmiston mahdollisuudet haihtuivat oikeistolaisen vastareaktion voimistuttua ja PMF:n ambivalenssi liikehdinnän suhteen pudotti hänen kannatustaan kaikissa piireissä. Vasemmiston pohjanoteeraus saavutettiin vuoden 1969 presidentinvaaleissa, jolloin Mendèsin tukema ja Mendèsin pääministerikandidaattinaan esittelemä SFIO:n Gaston Defferre sai.nöyryyttävästi alle kuusi prosenttia äänistä. Saman vuoden parlamenttivaaleissa vuonna 1967 kansalliskokoukseen palannut Mendès koki lisänöyryytyksen ja jäi valitsematta. Rousselin mielestä syynä oli kommunistien liian laiha tuki Mendèsille toisella kierroksella, ja muutoinkin Rousselin mukaan kommunistit näin vuosina tosiasia mieluummin tukivat gaullisteja kuin muita vasemmistolaisia.

Éric Rousselin perinpohjainen elämäkerta kertaa uskollisesti ja yksityiskohtaisesti, väliin turhankin perusteellisesti pitkiä puhe- ja kirjelainauksia käyttäen, Mendèsin elämänvaiheet. Roussel käsittelee kohdettaan myötätuntoisesti, mutta ei peittele tämän heikouksiakaan. Miksi Mendès lopulta jäi ikuiseksi lupaukseksi, joka lyhyttä pääministerikautta lukuunottamatta ei koskaan saavuttanut sellaista roolia kansankunnan johtajana, johon kaikki pitivät häntä pätevänä ja sopivana?

Mendèsiä pidettiin poikkeuksellisen korkean moraalin omaavana ja periaatteistaan kiinni pitävänä politiikkona Ranskan tusinapoliitikkojen joukossa. Taipumattomuudessa ja tinkimättömyydessä oli samalla hänen rajoitteensa. Hän ei koskaan hyväksynyt de Gaullen ulkoparlamentaariseen liikehdintään perustunutta valtaannousua eikä tämän presidenttivaltaista viidennen tasavallan perustuslakia. Hän oli tosiasiassa monessa suhteessa ja etenkin ulkopolitiikassa hyvin lähellä de Gaullen linjauksia, mutta kehotti kuitenkin äänestämään Algerian sodan lopettanutta Evianin sopimusta vastaan. Ei voi välttyä käsitykseltä, että Algerian palo oli Mendèsin mielestä väärin sammutettu.

Vaikka Roussel ei sitä erityisemmin alleviivaa saattoi Mendèsin menestyksen esteenä myös olla hänen juutalainen taustansa maassa, jossa antisemitismi ei suinkaan päättynyt Vichyn tasavallan häviöön. Mendés ei tunnustanut juutalaisuskontoa eikä ollut sionisti, mutta solidarisoitui tiettyyn rajaan saakka Israelin kanssa. Raja tuli vastaan Israelin miehityspolitiikan jatkuessa ja koventuessa palestiinalaisalueilla ja viimeisenä vuosinaan Mendès osallistui aktiivisesti kulissientakaisiin toimiin Israelin ja palestiinalaisten lähentämiseksi, mutta sitä mistä kaikesta tässä välitystyössä oli kyse eivät Rousselin käytössä olleet lähteet vielä kerro.

huhtikuu 2007