Yksinäisen ratsastajan madonluvut

Arizonan yksinäinen ratsastaja, entinen suurlähettiläs, alivaltiosihteeri ja ulkoministerinäkin 70-luvulla piipahtanut poliittisen historian professori Keijo Korhonen jatkaa omaa itsenäisyystaisteluaan Suomen EU-jäsenyyttä vastaan. Omakustanteena ilmestyneen kirjan takakannessa väitetään. että ”tämän kirjan ilmestymistä ovat Euro-Suomen vallanpitäjät pelänneet”. Mitään tällaisia reaktioita en ole kuitenkaan pannut merkille. Se että valtavirtakustantajat eivät ole Korhosen kirjaa julkaistavakseen ottaneet tuskin perustuu tällaisiin pelkoihin, vaan ehkä vain jonkinlaiseen säädyllisyyteen. Tosin kustantajien hyvän maun varaan ei kannata liikaa luottaa, siksi heikkotasoisia ja räävittömiäkin tekeleitä ne ovat viime vuosinakin julkaisseet.

Korhosen tavaramerkki on kaikille tahoille suuntautuva tasapuolinen ilkeily. Minäkin saan siitä osani, mutta en osaa siitä erityisemmin pahastua. Selviän kuitenkin huomattavasti vähemmällä. Esimerkiksi Paavo Lipposesta kerrotaan, kuinka hänet on lukuisissa EU-kokouksessa ”nähty kulkevan Saksan Schröderin ja Ranskan Chiracin jäljessä silmissään vähä-älyisen ajokoiran palvova katse, odottaen hyväksyvää taputusta isänniltään”. Eivätkä kohteina ole vain demarit, vaan kaikki saavat osansa. Harri Holkerikin, johon Korhonen vielä tämän pääministerikauden alussa kiinnitti toiveita saatuaan Holkerin lukemaan yhden Korhosen valtiosihteerinä kirjoittaman EU-kriittisen puheen;. ”Kunnollinen rehti mies” on kuitenkin ”asennossa seisoja, myötäiljijä, monen presidentin mies – aina uskollinen ja lojaali kulloisellekin viranhaltijalle”.

Kirjan alkuosa on itseasiassa ihan sujuvaa ja pätevää Suomen historian kuvausta, onhan Korhonen ihan aidosti ansioitunut historioitsijana. Toinen osa on sitten tätä EU-Suomen johtajien panettelua ja maan kaikenpuolisen alennustilan surkuttelua ja kolmas Korhosen itsenäisyysohjelman julistusta: ”Suomessa on nostatettava passiivinen vastarinta” EU:ta vastaan, Suomen kohtalon ratkaisee sitkeä puolustus- ja viivytystaistelu ja sisäinen vallankumous, mutta sitkeys palkitaan kun EU:n käy lopulta yhtä huonosti kun kaikkien aiempienkin eurooppalaisten suurvaltayritysten on historian saatossa käynyt. Turvaa ei saada eikä tule hankkia sen enempää EU:sta kuin Natostakaan. Nato olisi Korhosen mukaan Suomelle vain kuvitteellinen turva olematonta uhkaa vastaan.

Korhonen on populismissaan ja EU-vastaisuudessaan hyvin lähellä perussuomalaisia. Mutta siinä missä maisteri Soini osaa esittää kritiikkinsä sivistyneesti ja huumorilla höystettynä, on tohtori Korhosen teksti suoraviivaista tyrmäystä ilman pienintäkään pelastavan huumorin häivääkään. Kun Korhonen ruotii Suomen yhteiskunnallisia oloja ja epäkohtia ei hän ole välttämättä kokonaan väärässä jos EU:n syyttäminen kaikesta jätetään vähemmälle huomiolle.

Hyviksiä kirjasta on vaikea löytää. Sellainen on itsestäänselvästi vain Urho Kekkonen, jonka perintöä tunarit ovat parhaansa mukaan tärvelleet. Ehkä vähän yllättäen jonkinasteiseksi auktoriteeteiksi nousevat eräät Esko Seppäsen ja Seppo Ruotsalaisen kaltaiset taistolaistaustaiset nykymenon kriitikot.

huhtikuu 2007

Juutalaisviha Suomessa.

Juutalaisviha Suomessa on populaaripainos Jari Hanskin väitöskirjasta, joka esipuheen mukaan poikkeaa väitöskirjasta lähinnä johdannon lyhentymisen ja sodanaikaisia juutalaisluovutusten käsittelyn laajentumisen osalta. Väitöskirjoissa pakolliseen ns. teoreettiseen viitekehykseen kohdistettu karsiminen on tuskin lukijalle mikään menetys, ja juutalaisluovutusaiheen laajempi käsittely on kirjan ehkä mielenkiintoisin osa. Se näet sisältää myös jonkiverran polemiikkiä Elina Sanan Luovutetut-teoksen kärjistettyjen tulkintojen kanssa. Hanski katsoo Sanan vähintäänkin liioittelevan valtiollisen poliisin valmiutta ja halukkuutta nimenomaan juutalaisten luovutuksiin Natsi-Saksaan. Kun en ole lähemmin perehtynyt alkuperäisaineistoon täytyy pidättäytyä ottamasta kantaa näiden tulkintojen välillä.

Muutoin Hanskin kirja perustuu pääosin suomalaisten lehtien, kirjojen ja muiden painotuotteiden läpikäymiseen. Käytetyn aineiston määrä on valtava eikä Hanskia varmaan voi näiltä osin moittia liian suppeasta lähdemateriaalista. Keskeisessä asemassa on Suomessa tutkimusajanjaksona ilmestynyt hämmästyttävän laaja äärioikeistolaisten ja fasististen lehtien ja lehdyköiden kirjo. Mutta tutkimusta varten Hanski käynyt läpi laajalti myös valtakunnallista ja paikallista sekä ammatillista, uskonnollista ja erikoislehdistöä. Suomen maineen kannalta lohdullinen tutkimustulos on se, että systemaattista ja toistuvaa juutalaisvastaisuutta esiintyi vain ääriliikkeiden lehdistössä.

Halventavia juutalaisstereotypioita esiintyi toki muussakin lehdistössä, niin pilapiirroksissa kuin teksteissä. Edellisiä käyttivät mm lastenkirjojen kuvittaja Rudolf Koivu ja Pekka ja Pätkän piirtäjä Ola Fogelberg, Mika Waltari taas hauskuutti Hakkapelitaan lukijoita vuonna 1928 kertomalla haisevasta juutalaisesta. On tietysti otettava huomioon, ettei räikeäkään pila juutalaisista ennen sotaa tarkoittanut välttämättä, että sellaisen esittäjä hyväksyi juutalaisten joukkotuhoamisen. Suomessa ”juutalaisvitsit” olivat valtalehdistössä kuitenkin poikkeuksia, eikä meillä äärioikeistokaan julkaissut yhtään räikeän antisemitismin ja pehmeän pornon sujuvasti yhdistänyttä saksalaisen Der Stürmerin tyyppistä lehteä.

Oma lukunsa on uskonnollinen juutalaisvastaisuus, mutta senkin suhteen suomalaiset selviävät varsin kunniallisesti jos Hanski ei sen edustajia ole löytänyt koko aineistostaan kymmentä enempää. Yksi heistä oli IKL:n rovasti K.R. Kares, mutta huolimatta lapualaisuuden kirkkohierarkiassa saamasta suuresta kannatuksesta ei kirkkoon instituutiona ole jäänyt antisemitistista tahraa.

Kovin omaperäistä ei suomalainen juutalaisviha ollut. Suomen juutalaisväestö oli hyvin pieni ryhmä eikä meillä ollut laajempaa yhteiskunnalista pohjaa ns. juutalaiskysymyksen nostamiseksi poliittiselle agendalle. Silti ulkomainen lainatavara – jonka sävy ja rajuus kasvoi natsien valtaannousun myötä – kelpasi käyttöön Suomessakin, jossa erityisesti lämmettiin sotienvälisen antisemitismin yhdelle kantavalle teemalla juutalaisuuden ja bolsevismin rinnastamiselle.

Laajasti aineistostaan ja monista ansioistaan huolimatta jää Hanskin kirjasta kuitenkin kaipaamaan perustellumpaa yhteenvetoa ja arvioita juutalaisvihaa lietsonneen materiaalin levinneisyydestä ja vastaanotosta. Hanski ei myöskään näy erityisesti tutkineen sitä, missä määrin juutalaisvihaan reagoitiin sitä tuomitsemalla.

maaliskuu 2007

Punaprinsessa

Sofka Zinovieff oli Dolgoruki’in ruhtinassukuun v. 1907 syntynyt ja maanpaossa Cornwallissa v. 1994 kuollut venäläinen aristokraatti, jonka lapsuuden leikkitovereihin kuului myös tsarevits, eli sittemmin Jekaterinburgissa perheensä kanssa v. 1918 murhattu Venäjän kruununperillinen. Tämä kirja ei kuitenkaan ole ruhtinattaren omaelämäkerta – sellaisen hän julkaisi jo v. 1968 – vaan samannimisen pojantyttären muistelma/elämäkerta isoäitinsä värikkäästä elämästä.

Isoäiti Sofka päätyi varsin värikästä elämää viettäneen äitinsä kanssa Krimin kautta maanpakoon Lontooseen v. 1919. Äiti Sophy oli Venäjän aristokratian kermaa, mutta hankki itselleen sekä lääkärin että Venäjän ensimmäisen naislentäjän taidot. Ensimmäinen liitto päättyi yhtä korkea-arvoisen miehen karattua mustalaislaulajattaren kanssa. Toisen aviomiehensä Sophy kävi omakätisesti pelastamassa bolshevikkien vankilasta Moskovasta.

Sophyn tytär Sofka oli myös kaksi kertaa avioliitossa, ensin toisen venäläisemigrantin Leo Zinovieffin ja sitten itseään huomattavasti nuoremman britin Grey Skipwithin kanssa. Muita miessuhteita Sofka joskus kehui olleen satakunta (ainakin yhden naissuhteen ohella). Ensimmäinen liitto päättyi eroon kahden lapsen syntymän jälkeen, kolmas lapsi syntyi liitosta Skipwithin kanssa, mutta Sofka jäi leskeksi kun hänen miehensä ammuttiin alas englantilaisen pommikoneensa kanssa Saksan yllä vuonna 1942.

Sofkan viralliset opinnot jäivät vähäisiksi, ja Sofkan elinolosuhteet olivat kaukana Pietarin aikaisesta ylellisyydestä. Merkittävin työsuhde hänellä oli kuuluisan Shakespeare näyttelijän Laurence Olivierin avustajana ja sihteerinä. Muutoin hän vietti suuren osan nuoruusvuotensa lapsiaan ja vähän miehiäänkin laiminlyöden ja matkustellen ympäri Eurooppaa, pitäen Pariisia toisena kotikaupunkinaan.. Siellä hän myös oli äitinsä luona kun saksalaiset valloittivat kaupungin. Englannin kansalaisena Sofka joutui kahdeksi ja puoleksi vuodeksi internointileireille, joiden olot varsinkin alussa olivat liki keskitysleirinomaiset. Myöhemmin leireille sijoitettiin myös paljon kansalaisuudeltaan epämääräisiä juutalaisia, joiden asian Sofka otti omakseen pystyen kirjeenvaihdollaan ja aktiivisuudellaan myös pelastamaan muutamia kymmeniä heistä joutumasta natsien tuhoamisleireille. Näistä ansioistaan hänen nimensä löytyy myös Yad Vashim holokaust-museon kunniataulusta Jerusalemissa.

Jo 30-luvulla Sofka oli tehnyt työväenpuolueelle vaalityötä; internointileirillä hänestä tuli kommunisti, joka päästyään vuonna 1944 takaisin Lontooseen liittyi myös puolueeseen. Puolueessa hän oli uuden avomiehensä kanssa vain Daily Worker-lehteä kaupitteleva rivijäsen, mutta kiinnosti ehkä taustansa vuoksi brittien turvallisuuspalvelua, jonka kansiossa hänet oli rekisteröity ”loistavana lingvistinä ja laajan kontaktiverkon omaavana… arvokkaana värvättynä kommunistipuolueelle, jota on pidettävä silmällä”. Viranomaiset rekisteröivät myös hänen sukupuolielämänsä moninaisuuden. Sofka ei myöskään luopunut aatteestaan, vaikka saattoi yksityisesti huomauttaa, että miksi natsien teot olivat rikoksia ja kommunistien samanlaiset teot vain virheitä.

50-luvulla Sofka muutti jälleen joiksikin vuosiksi Pariisiin ja toimi brittikommunistien Progresss Toursin matkaoppaana Itä-Eurooppaan tehdyillä seuramatkoilla. Neuvostoliitossa hän sai yllättäen havaita, että Dolgoruki-tausta avasi edelleen ovia ja pehmensi neuvostobyrokraattien yrmeyden. Oppaana hän tutustui työläistaustaiseen maratonjuoksijaan ja brittikommunistiin Jack Kingiin, jonka kanssa hän osti Cornwallista pienen mökin, jossa eli onnellisena elämänsä loppuun asti.

Sofka Zinovieff ei kirjoita isoäitinsä tarinaa suoraviivaisessa elämäkertamuodossa, vaan lämminhenkisenä ja myötätuntoisena, mutta myös avomielisenä minä-muotoisena kertomuksena omasta matkastaan isoäitinsä juurille. Vaikka pojantytär ehti tuntea ja keskustella paljonkin isoäitinsä kanssa – ja saada tältä neuvon, ettei ole väliä kuinka monta rakastajaa tällä olisi, kunhan niitä olisi vain yksi kerrallaan – tuottaa retki menneisyyteen myös aina uusia yllätyksiä. Tekijän valitsema kirjoittamistapa ei ole helppo ja voi johtaa harhateille, mutta toimii tässä kuitenkin hyvin ja koko ajan loppua kohden parantuen. Kirjan mielenkiinto ei perustu kohdehenkilön historialliseen merkitykseen vaan hänen hyvin kuvattuihin värikkäisiin elämänvaiheisiinsa ja kiehtovaan persoonallisuuteensa.

maaliskuu 2007

Ymmärtävästi fasistikuningattaresta

Viime vuosisadalla elänyt ja vaikuttanut Mitfordin seitsenpäinen sisarussarja – kuusi tyttöä ja yksi poika – on kerännyt poikkeuksellisen paljon huomiota myös monien muistelmien ja elämäkertojen johdosta. Sisarusten isä, David Freeman-Mitford, myöhemmin Lordi Redesdale ja äiti, Sydney Gibson Bowles, kuuluivat brittien äveriääseen yläluokkaan, joilta ei puuttunut rahaa eikä palvelijoita. Heidän ennakkoluulonsa ja asenteensa sijoittuvat luokkakuvassakin oikeaan laitaan, ja ne myös siirtyivät heidän lapsilleen.

Vuonna 1910 syntyneen Diane Mitfordin toinen mies oli Englannin piskuisen fasistipuolueen johtaja, Sir Oswald Mosley – jota vielä konservatiivi- ja työväenpuolueen parlamenttijäsenenä pidettiin pääministeriaineksena – ja Dianaa neljä vuotta nuorempi Unity Mitford palvoi Hitleriä ja oli onnistunut tunkeutumaan kauniita naisia (ainakin platonisesti) arvostaneen führerin seurapiireihin. Unity lähes asui Saksassa, ja kun toinen maailmansota alkoi hän ampui Münchenissä puistonpenkillä kuulan kalloonsa. Itsemurhayritys epäonnistui ja Unity palautettiin puolivihanneksena kotimaahansa.

Sisaruksista vanhin, omilla kirjailijan ansioillaan eniten kuuluisuutta saanut Nancy kuului hänkin hetken aikaa Mosleyn fasistiliikkeeseen, mutta erkani siitä pian ja myös myötävaikutti siihen että pian Mosleyn sodanaikaisen vangitsemisen jälkeen myös Diana passitettiin syytteittä turvasäilöön. Poikkeuksen sisarista teki v. 1917 Jessica, joka muutti kommunistina ja myös kirjoja julkaisseena toimittajana USA:han.

Diana Mitfordin ja Oswald Mosleyn avioliitto solmittiin julkisuudelta salassa propagandaministeri Goebbelsin kansliassa Berliinissä. Diana oli Unityn tavoin Hitlerin lumoissa, eikä hän sodan päättymisen jälkeenkään ottanut ihanteeseensa kuin minimaalista etäisyyttä eikä hän koskaan katunut anti-semitismiään. Mosleyt vapautettiin turvasäilöstä 1943 ja he siirtyivät 50-luvun alussa Ranskaan asumaan. Mosley yritti vielä 50-luvun lopulla huonolla menestyksellä elvyttää fasistipuoluettaan, nyt mustia vastaan suunnatuin rasisitisin tunnuksin. Myös Oswald Mosley oli rikas mies ja rahoitti poliittisen toimintansa – Mussolinin rahoituksen 30-luvulla tyrehdyttyä – etupäässä omista varoistaan. Sodan jälkeen he olivat aika eristyksissä, mutta kaikki eivät heitä hylkineet ja he kuuluivat Windsorin myös vapaaehtoisessa maanpaossa elävän herttuaparin lähipiiriin.

Näistä aineksista saisi ihan mielenkiintoisen ja analyyttisen tarinan, mutta valitettavasti Anne de Courcyn kirja ei juurikaan nouse seurapiiripalstanpitäjän seurapiiriuutisia ja Diana Mosleyn yhteiskuntaluokan elämäntapaa kuvailevaa tekstiä kummoisemmaksi. Vaikka de Courcy ei fasisimia ja juutalaisvainoja puolustakaan jää sen pahoittelu ettei Diana Mosley näitä koskaan tuominnut vain vaisuksi toteamukseksi, joka ei kirjoittajan pohjimmaista sympatiaa kohdehenkilöä kohtaan pahemmin häiritse.

maaliskuu 2007