Eversti ja vuorineuvos

Paloheimo-yhtiöiden sponsoroimasta kolmiosaisesta sarjasta yhtiöiden ja Paloheimo-suvun historiaa on nyt ilmestynyt toinen osa, toisen polven menestyksekkäimmän Paloheimon, vuorineuvos Olli Paloheimon elämäkerta. Marko Paavilaisen teos on sinänsä kelvollista ja kiintoisaa tekstiä, mutta jää kuitenkin selvästi toiseksi luettavuudessa ja kiinnostavuudessa Teemu Keskisarjan vähän aiemmin ilmestyneelle ensimmäisen polven Paloheimoja – Branderit suomalaistivat nimensä v. 1906 – käsitelleelle Afäärifennomaanit-kirjalle. Tämän toteaa myös kohteliain sanankääntein yhtiön historiatoimikuntaa vetänyt professori Markku Kuisma, kun hän esipuheessaan kirjoittaa kuinka ”siinä missä Keskisarjan vauhdikkaasti ryöpsähtelevä Afäärifennomaanit muistuttaa värikästä jännityskertomusta, siinä Paavilaisen Eversti edustaa hillitympää linjaa”.

Ero näkyy muussakin kuin tyylissä. Vaikka Kuisma kirjoittaakin, ettei Paavilainen silottele särmiä tai peittele suvun ja Olli Paloheimon epäonnistumisia, kertoo Afäärifennomaanit kuitenkin paljon avoimemmin ja selkeämmin esim. sen, miten, miksi ja minkälaisten epäeettisten liiketoimien siivittämänä Paloheimojen yritysryväs ajatutui 20-luvulla vaikeuksiin ja suvun Vienti-Pankki Osakeyhtiö – Paasikiven päiväkirjoissaan roskapankiksi tuomitsema – konkurssiin vuonna 1931.

Olli Paloheimo oli toisen polven Paloheimoista se, jonka asema ei tästä kärsinyt – vaikka hän yksi Vienti-Pankin hallintoneuvoston kolmesta jäsenestä olikin – ja joka kykeni luomaan osin muusta suvusta riippumattoman uran Kajaani Osakeyhtiön toimitusjohtajana palaten lopulta myös huomattavana omistajana H.G. Paloheimo-yhtiön päätoimiseksi johtajaksi.

Vaikka Olli Paloheimo saikin vuorineuvoksen arvonimen ja suoritti myös metsänhoitajan tutkinnon, hän esiintyi aina mieluiten jääkärieverstinä. Jääkäriksi ylioppilaana lähtenyt Paloheimo jatkoi sisällissodan jälkeen armeijan palveluksessa vuoteen 1921, mutta kun hän sotien aikana palasi palvelukseen tapahtui se sotilashallinnon puolelle, jossa hän vuosina 1943-1944 toimi Itä-Karjalan sotilashallinnon päällikkönä. Sodan päätyttyä hänen toimensa tässä tehtävässä joutuivat Neuvostoliiton vaatimuksesta tutkinnan kohteeksi, mutta lopulta ilman seuraamuksia. Paloheimo oli ollut itse aloitteentekijä Itä-Karjalan venäläisväestön ”kansallista väestöä” pienempien säännöstelyannosten saattamisesta muun väestön tasolle, eikä hänen käskyvaltansa ja vastuunsa ulottunut siihen, miten venäläisiä suomalaisten pystyttämillä keskitysleireillä kohdeltiin.

Vaikka eversti ei poliittista uraa havitellut oli hän myös avoimesti poliittinen henkilö toimien kokoomuksessa, Lopen kunnanvaltuustossa ja myötäillen jonkin aikaa lapuanliikettä, missä kohdin Paavilaisen kerronta jättää kuitenkin eniten avoimia kysymyksiä. Hän vieraili maan hallituksessakin luultavasti ainoana itsenäisyysajan ministerinä jonka presidentti on joutunut sotilaalliseen käskyvaltaansa vedoten vastoin asianomaisen omaa tahtoa määräämään valtioneuvoston jäseneksi. Kahden kuukauden vierailu Antti Hackzellin hallituksen toisena valtiovarainministerinä syksyllä 1944 ei kuitenkaan saanut jatkoa, vaikka Paloheimoa myöhemmin 50-luvulla joitain kertoja kosittiinkin ”epäpoliittisena” teollisuuskokoomuslaisena poliittisten hallitusten täydennysmieheksi.

marraskuu 2006

Labourin unohdettu kakkosmies

Suomessa tuskin moni tunnistaa Herbert Morrisonia edes nimeltä. Hän oli kuitenkin aikanaan Englannin työväenpuolueen keskeisiä johtajia, sodanjälkeisen pääministerin Clement Attleen sijainen ja kymmenen vuoden ajan labourin kakkosmies. Vahvasta asemastaan huolimatta hän ei koskaan saanut tavoittelemaansa ykkösjohtajan asemaa. Hän pettyi kun häntä ei v. 1935 valittu Attleen asemesta puoluejohtajaksi ja vielä raskaammin kun häntä ei myöskään v. 1955 valittu Attleen seuraajaksi, kun tämä lopulta vetäytyi puoluejohtajan paikalta. Aika oli mennyt jo 67-vuotiaan Morrisonin ohi, ja tehtävään valittiin lähes kaksikymmentä vuotta nuorempi Hugh Gaitskell. Katkeroitunut Morrison vetäytyi ylähuoneeseen nuolemaan haavojaan.

Donaghue ja Jones piirtävät harkitusti otsikoidussa kirjassaan poliitikon, ei valtiomiehen muotokuvan. Sellaisena hänet olisi ehkä saatettu muistaa, jollei hänen lyhyeksi jäänyt ulkoministerikautensa v. 1951 olisi yleisesti tuomittu raskaasti epäonnistuneeksi. Sitä ennen vankasti työläistaustainen Morrison oli tehnyt vakuuttavan karriäärin työväenpuolueen Lontoon järjestön johdossa ja liikenneministerinä MacDonaldin hallituksessa 1929-1931. Eniten tunnustusta ja arvostusta hän sai Lontoon kaupunginjohtajaa vastaavana enemmistöjohtajana 1934-194 ja Churchillin sodanaikaisen koalitiohallituksen sisäministerinä. Myös sodanjälkeisen labour-hallituksen sisäpolitiikan johtamisesta vastanneena varapääministerinä hän nautti kohtuullista arvostusta.

Donaghuen ja Jonesin elämäkerta on ilmestynyt ensimmäisen kerran jo 1970-luvun alussa, mutta sitä pidetään edelleen parhaana Morrisonia käsittelevänä teoksena. Se piirtää sympaattisen, mutta myös päähenkilönsä puutteita rehellisesti ja avoimesti arvioitavan kuvan Morrisonista. Morrisonin suhde pääministeri Attleehen oli viileän etäinen, mutta kahden muun johtavan labour-poliitikon, oikeistosiiven Ernest Bevinin ja vasemmistosiiven Aneurin Bevanin kanssa hän ei tullut alkuunkaan toimeen. Kotiolojakin valotetaan sen verran, että lukija jää myötätuntoisesti ajattelemaan Morrisonin vetäytyvää Margaret -vaimoa joka eli yksinäistä elämää vain työlleen omistautuneen miehensä rinnalla.

Kirja keskittyy Morrisonin henkilöön ja toimintaan, mutta on samalla myös hyvä ja kattava katsaus 30-50 lukujen brittipolitiikkaan yleensä ja työväenpuolueen historiaan erityisesti.

Vuoden 2001 painokseen on Morrisonin tyttärenpoika, Tony Blairin uskottu ja nykyinen EU:n kauppakomissaari Peter Mandelson kirjoittanut laajan esipuheen. Sen keskeinen sanoma on, että Morrison olisi ollut jonkinlainen tämän päivän uuden työväenpuolueen ja Blairin linjausten edellekävijä. Tällainen yritys on kuitenkin anakronistinen. Morrison oli omana aikanaan puolueensa keskiviivasta oikealla, mutta oli kuitenkin selkeästi julkiseen omistukseen ja ohjaukseen luottava sosialisti ja voi hyvin olla, ettei hän olisi tuntenut oloaan kovinkaan kotoisaksi Blairin kolmannen tien kanssa.

marraskuu 2006

Korrektin kenraalin korrektit muistelukset.

Helsinkiläinen Heikki Tilander lähti kesällä 1963 suorittamaan asevelvollisuuttaan Savon Prikaatiin Mikkeliin ja jäi sille tielle. Valitsemaltaan sotilasuralta hän jäi kenraaliluutnanttina eläkkeelle Pohjoisen Maanpuolustusalueen komentajan virasta 41 vuotta myöhemmin. Muistelmakirjassaan Tilander läpikäy uransa kattavasti RUK:sta sotakorkeakoulun kautta maanpuolustuskurssien opettajaksi ja lähi-Idän aselepotarkkailijasta Tukholman sotilasasiamiesajan, rannikkojääkäripataljoonan ja pääesikunnan kautta Pohjois-Suomen sotilaskomentajaksi, mitään poisjättämättä tai mitään sotilasuran ulkopuolelta siihen myöskään lisäämättä.

Tilander on yleisesti arvostettu ammattisotilas, jonka maailmankatsomus on lähinnä oikeistolainen. 70-luvun alussa hän myös kerran erehtyi antamaan sivustatukea kokoomuksen junttaukselle Varusmiesliitossa. Tilander kertoo miten hänen ”nuoren upseerin arvostelukykynsä lipsui” tavalla, joka hänen onnekseen ei kuitenkaan johtanut uraa haittaaviin seuraumuksiin. Hän kuitenkin otti tästä opikseen ja osasi sen jälkeen olla sekaantumatta avoimeen politikointiin. Niipä hän toimi jo muutama vuosi myöhemmin hyvässä yhteisymmärryksessä komppaniaansa alokkaaksi saamansa SKDL:n silloisen kansanedustajan I-C Björklundin kanssa.

Myös rauhanajan kenraalit voivat kirjoittaa mielenkiintoisesti mielenkiintoisista asioista. Ei Tilanderkaan mitenkään huonosti kirjoita, mutta kirjoittaa niin varovaisesti ja vähän kuivakkaastikin, että kirja tuskin kiinnostaa laajempaa yleisöä.

Minua kiinnostavin luku kirjassa käsittelee ns. helikopterisotaa, kun eduskunta vuonna 1997 tyrmäsi hallituksen esityksen tilausvaltuuksista taisteluhelikoptereiden hankintaa varten. Olin silloin eduskuntaryhmän puheenjohtajana mukana hanketta kaatamassa ja Tilanderin kertomus ikäänkuin barrikadin toiselta puolelta – vain tässä asiassa, sillä pääpiirteissään eduskunta ja puolustusvoimat tukevat ja ymmärtävät toisiaan – vahvistaa sen, että eduskunta itse asiassa teki puolustusvoimille palveluksen, kun se ampui alas huonosti valmistellun ja perustellun hankkeen, jonka kenraalitkin ovat sittemmin vähin äänin hylänneet. Ei Tilander tietenkään näin nimenomaisesti kirjoita, mutta asiallisesti hänen kertomuksensa voi tällä tavoin ymmärtää.

Tilander piirtää lyhyitä henkilökuvia uransa aikana tapaamistaan ihmisistä ja arvioi myös monia kenraalitovereitaan. Upseerikollegojen käsittely tapahtuu koko ajan ymmärtävässä ja kunnioittavassa sävyssä. Jopa sodanjälkeisen Suomen kiistanalaisin ja arvostelluin puolustusvoimien komentaja Yrjö Keinonen saa tiettyä ymmärrystä osakseen. Myöhemmistä komentajista Lauri Sutela saa ylivoimaisesti parhaat pinnat Tilanderilta, kun taas Gustav Hägglundin käsittelystä voi ainakin rivien välistä lukea kritiikkiäkin. Ja vaikka Tilander ei sitäkään suoraan sano, lukija saa sen käsityksen että pahimmat armeijan puolella tehdyt virheet helikopterisodassa olivat Hägglundin impulsiivisten päätösten ja puheiden seurausta.

lokakuu 2006

Kiila elää!

Ennen vasemmistolaisten kirjailija- ja taitelijaryhmä Kiilaa oli Tulenkantajat, mutta Kiila ei muutamista molemmissa vaikuttaneista henkilöistä huolimatta ollut suoraa jatketta 20-luvun alkuperäisille tulenkantajille. 30-luku vaati taiteelta ja kirjallisuudelta yhteiskunnallista kantaa, ja sitä Tulenkantajat eivät valtaosaltaan olleet valmiita ottamaan, eivät ainakaan avoimen vasemmistolaista kantaa.

Linkkinä alkuperäisten tulenkantajien ja Kiilan väliin tuli Erkki Valan perustama uusi Tulenkantajat -lehti, josta tuli eräänlainen kansanrintamajulkaisu – jollaisena Etsivä Keskuspoliisi myös sen silmätikukseen otti – ja josta useimmat vanhoista Tulenkantajista Mika Waltarin tavoin irtisanoutuivat.

Tulenkantajia seurasi vuonna 1936 perustettu taitelija- ja kirjailijaryhmä Kiila. Mikään joukkoliike se ei ollut ja jäsenkynnys haluttiin pitää korkealla niin, ettei ryhmässä ennen sotaa ollut kuin 19 jäsentä. He olivatkin sitten sitäkin tunnetumpaa joukkoa.

Viisikko Raoul Palmgren, Jarno Pennanen, Elvi Sinervo, Arvo Turtiainen ja Katri Vala ovat jääneet kiilalaisuuden keskeisiksi symboleiksi. Jo vuonna 1942 kuollutta runoilija Katri Valaa lukuunottamatta kaikki päätyivät jatkosodan aikana vankilaan ja sodan jälkeen kommunistien ja kansandemokraattien valovoimaisimmiksi kulttuuritähdiksi. Kaikki olivat antaumuksella mukana SKDL:n toiminnassa­­ ja kaikki ajautuivat ristiriitaan SKP:n kulttuuristalinistien kanssa.

Jotkut tulkitsivat Terijoen hallituksen maatalousministerinä kunnostautuneen Armas Äikiän palanneen sodan jälkeen Suomeen tehtävänään opastaa ja puhdistaa internationalismin ja nationalismin välissä horjuvia kiilalaisia kulttuurikommunisteja. Kiilalaiset eivät Äikiää arvostaneet sen enempää runoilijana kuin politrukkina, kuten Raoul Palmgrenin legendaarinen pakina ”Tapaus Sulo Häiriö” Vapaassa Sanassa v. 1952 kertoo. Kirjoitus kuitenkin joudutti Palmgrenin eroa Vapaan Sanan päätoimittajan tehtävistä.

Kun opastus ei riittänyt käytettiin puhdistuksia. Myös Jarno Pennanen menetti asemansa puoluelehdissä ja hän perusti kiilalaisten kirjoittajien uuden äänitorven Tilanne-lehden vuonna 1961. Palmgrenin ja Pennasen edellinen julkaisu oli ollut Kiilan oma lehti 40-luku, jonka ilmestymisen mahdollistanut puoluerahoitus lopetettiin jo muutaman vuoden jälkeen virallisesti taloudellisista syistä mutta tosiasiassa siksi, että puoluevalvonnan ulkopuolella olleen lehden linja epäilytti. Tilanne saikin sitten jo Liternaturnaja Gazetan julistaman kirkonkirouksen osakseen. Näin kiilalaiset olivat SKP:n tulevan eurokommunistisen – vaikka tätä sanaa ei Suomessa koskaan käytettykään – enemmistön edelläkävijöitä.

Sodanjälkeinen Kiila ei ollut mikään joukkojärjestö, mutta avautui kuitenkin alkuperäisestä eliittiryhmästä laajaksi kulttuurivaikuttajaksi. 50-luvulla alkoi sitten hiljainen hiipuminen, kunnes 60-luvun uuden radikalismin aalto elvytti myös Kiilan joukkojärjestöksi.

Se toi Kiilan riveihin ensimmäistä kertaa myös järjestäytyneitä sosialidemokraatteja. Suuri osa uusista kiilalaisista kuitenkin hurahti nopeasti taistolaisuuteen, ja on pieni ihme että Kiila kiihkeällä 70-luvulla säilytti toimintamahdollisuutensa laaja-alaisena liki koko vasemmiston hyväksymänä kulttuurijärjestönä vaikka sen puheenjohtajina toimi joitain taistolaisuuteen kallellaan olleita henkilöitä, jollainen vuosien 1983-1990 puheenjohtaja Matti Rinnekin aikoinaan oli.

Matti Rinteen kirja on toimittajan sujuvasta kynästä lähtenyttä kerrontaa. Se on kuitenkin enemmän sarja toistensa perään pantuja lyhyitä lehtikirjoituksia, kuin mikään varsinainen historia. Niin luettava ja hyödyllinen kuin se kronikkana tai historiikkina onkin, niin jää kaipaamaan todellista Kiilaan ja SKP:tä lähellä olleen kulttuurivasemmistoon kohdistuvaa tutkimusta, joka asettaisi tapahtumat ja niiden kulun ja vaikutuksen laajempiin taustoihin.

marraskuu 2006