Metsän vallassa.

Sotien välisen ajan Suomea on joskus ollut tapana kutsua ”ensim­mäiseksi tasavallaksi” erotukseksi toisen maailmansodan jälkeen alkaneesta ”toisen tasavallan” kaudesta. Paavo Haavikko lanseera­si kirjassaan Kansakunnan linja tietoisen provokatorisen nimi­tyksen Tanne­rin tasavalta samaa kautta tarkoittaen, mihin monet histo­rioitsijat kiukkuisesti reagoivat sanoen käsitteen Suojelus­kun­tien Suomi olevan paljon oikeaanosuvampi. Kai Häggman puoles­taan esittää, että aikakautta voitaisiin kutsua Metsän tasaval­lak­si, siksi keskeinen  merkitys metsäteollisuudella oli sekä maan taloudessa että politiikassa.

Puunjalostusteollisuuden merkitys sotien välisen Suomen ylivoi­maisesti merkittävimpänä teollisuudenalana ja vientitulojen lähteenä sekä koko maan talouden veturina on monta kertaa kuvattu ja dokumentoitu. Puunjalos­tusteollisuuden osuus ja vaikutus politiikassa ei sekään ole jäänyt kokonaan huomiotta, mutta Kai Häggmanin teoksen ansio on siinä, että se keskitetysti, yleisten lähteiden ohella puunjalos­tusteollisuuden omaa arkistomateriaalia käyttäen, antaa hyvän ja keskitetyn kokonaiskuvan metsäteollisuu­den politikoinnista.

Hieman keinotekoisesti Häggmanin kuvaus ei ala vuodesta 1917 tai 1918 lähinnä siksi, että Markku Kuisman saman sarjan suurteos päättyi vuoteen 1920, mistä Häggman jatkaa. Näin tarkastelun ulkopuolelle jää se sisällissodan jälkeinen saksalaissuuntauksen kausi, jolloin Paasikiven senaatin enemmistön miehittivät metsä­teollisuuden läheisiä kytkentöjä omanneet henkilöt. Metsäteolli­suus putosi poliittisesti jaloilleen myös saksalaissuuntauksen romahdettua, sillä uusi valtionhoitaja Mannerheim ja hänen lähi­piirinsä (Rudolf Walden, Gösta Serlachius ym.) olivat alan mie­hiä.

Vuonna 1919 hyväksytty uusi hallitusmuoto, Ståhlbergin valinta tasa­vallan ensimmäiseksi presidentiksi ja metsäteollisuuteen ja erityisesti sen metsänomistukseen epäilevästi suhtautu­neen maa­laisliiton, yhdessä edistyk­sen ja ja­loilleen nousseen sosialide­mokra­tian dominoima uusi eduskun­ta merkitsivät kuitenkin rajoi­tettua pesä­eroa metsäteolli­suuden ja valtiojohdon välillä. Kuten Häggman kirjoittaa, ”teol­lisuuden oli otettava lusikka kauniiseen käteen ja ryhdyttävä toimimaan massapuolueiden ja julkiseen vaalikamp­pailuun perustu­van puoluejärjestelmän ehdoil­la”.

Tämä tarkoitti mm teollisuusmyönteisten ehdokkaiden ja puoluei­den runsaskätistä vaalirahoitusta. Omia miehiään metsäteollisuus sai läpi lähinnä RKP:n ja kokoomuksen listoilta. Lapuanliikettä edeltäneet fasistoidiset järjestöt – kuten teollisuuden lakonmur­tajajärjestö Yhtymä Vientirauha eli ns. Pihkalan kaarti – nautti­vat metsäteollisuuden tukea. Samoin sitä sai aluksi lapuanliike, jonka kulissientakaisiin tukijoihin kuuluivat Walden ja Manner­heim, mutta IKL:n ja teollisuuden välit kylmenivät 30-luvun edetessä. Puunjalostusteollisuus ryhtyi rakentamaan suhteita myös maalaisliiton oikeistosiipeen, minkä lisäksi Tannerin johtamat sosialidemokraatit usein ymmärsivät teollisuuden tarpeita siltä osin, kuin toivoivat työväenkin sen menestyksestä hyötyvän.

Metsäteollisuuden tuotantolaitokset olivat keskittyneitä niiden ympärille metsien lähelle ja koskien vierelle rakentuneisiin pienempiin teollisuusyhdyskuntiin, joita teollisuuden patruunat – Walden Valkeakoskella ja Myllykoskella, Serlachius Män­tässä tai Ahlström Sunilassa – paternalistisesti hallitsivat. Poliittisesti aktiivisille vasemmistolaisille tässä vallankäytössä ei ollut hyväntahtoisuutta, mutta asemaansa tyyty­neet työläiset pääsivät osallisiksi yhtiöiden tarjoamista tuohon aikaan edistyksellisistä sosiaa­lisista eduista. Valtakunnan urheilukin hyötyi – suojelus­kuntien, ei TUL:n kautta – kuten Valkeakosken ja Myllykosken edelleen jatkuva jalkapallohegemonia osoittaa, samoin arkkiteh­tuuri ja yhdyskuntasuunnittelu erityi­sesti Alvar Aaltoa työllis­täneen Ahlströmin pääjohtajan Harri Gullichsenin ja tämän vaimon Mairen (os. Ahlström) suojeluksessa.

Sotien välinen metsäteollisuus oli kapitalismin, mutta ei vält­tä­mättä vapaan kilpailun ystävä. Sen kartelliyhteistyön moninai­set vaiheet ja vaikeudet, sekä Suomessa että kansainvälisillä mark­kinoilla, tulevat myös kiintoisasti valotettua.

Häggmanin kirja on osa Metsäteollisuus ry:n rahoittamaa ja sen historiatoimikunnan valvomaa tutki­musprojektia, mutta se ei näytä pahemmin asettaneen mm.

WSOY:n kaksiosaisen historian kirjoitta­ja­na ansiotuneelle teki­jälle työn laatuun vaikuttaneita rajoit­tei­ta. Kirjaa kannattaa silti lukea rinnan myös Antti Kujalan tuo­reen Paperiliiton histo­rian kanssa, joka ei ole ehtinyt mukaan Häggmanin lähdeaineis­toon.

elokuu 2006