Etusivu 2006 huhtikuu 2006
26.4.2006

”Puheenjohtajuus tulee, olemme valmiit.” kolumni, Keski-Uusimaa, 20.4.2006

 

Suomi valmistautuu ottamaan Euroopan Unionin puheenjohtajamaan tehtävät puoleksi vuodeksi. Toistaiseksi on Suomessa puhuttu lähinnä kokouksista ja niiden kustannuksista. Jo pelkästään matkailusatsauksena puheenjohtajuus kannattaa. Kunnat, maakunnat ja MEK käyttävät paljon rahaa houkutellakseen Suomeen isoja kansainvälisiä kokouksia. Nyt niitä saadaan meidän omilla päätöksillämme. Vieraita tullaan näkemään eri puolilla Suomea, myös EU:n ulkopuolelta, kuten ASEM-huippukokouksessa Helsingissä ja Euro-Välimeri ulkoministerikokouksessa Tampereella.

Puhuminen kokousjärjestelyistä, joissa onnistuminen riippuu lähinnä meistä itsestämme, onkin turvallisempaa kuin sisällöllisistä tavoitteista. Niitäkin on valmisteltu hartaasti. Epärealistisia odotuksia ei kuitenkaan pidä elätellä. Puheenjohtajuus ei ole itsenäistä päätäntävaltaa omaava instituutio, eikä siihen asetutua ehdolla oman ohjelman kanssa, vaan se on jokaiselle jäsenmaalle vuorollaan lankeava tehtävä. Suuria sankaritekoja ei puheenjohtajamaalta pidä odottaa, ellei samalla toivo sellaisia ennakoimattomia kriisejä EU:lle, joita sen puheenjohtajavaltio joutuisi ratkomaan.

Esimerkiksi perustuslakisopimuksen kohtalo ei tule ratkeamaan Suomen kaudella. Pyrimme siihen, että sopimusluonnos pidetään hengissä niin, että edellytykset sen hyväksymiselle mieluiten sellaisenaan, mutta joka tapauksessa sen keskeisen sisällön säilyttävällä tavalla, olisivat ensi vuonna olemassa. Tätä odottaessamme on kuitenkin katsottava, mitä olisi jo nyt tehtävissä EU:n ulkoisen toiminnan tehostamiseksi, mitä kaikkien EU-maiden kansalaiset yksiselitteisimmin tukevat.

On myös muutamia isoja haasteita, joissa Suomen on käytettävä puheenjohtajuuttaan kansainvälisen yhteisymmärryksen rakentamiseksi moninkeskistä säädöspohjaosta yhteistyötä vahvistaen. Ilmastomuutoksen pysäyttäminen on globaaleista haasteista suurin. Puheenjohtajuus on meille mahdollisuus palauttaa välillä jo rapistumaan päässyt maineemme vastuullisen ympäristöpolitiikan kärkimaana.

                          *

Suomelle EU-puheenjohtajuus merkitsee myös mahdollisuutta kertoa pohjoismaisen mallin mukaisen hyvinvointiyhteiskunnan kilpailukyvystä ja saavutuksista. Kun ns. Lissabonin strategiaa kuusi vuotta sitten lähettiin toteuttamaan tavoitteena tehdä Euroopasta maailman kilpailukykyisin alue, vilkuiltiin siinä tarkoituksessa yksinomaan Atlantin ylitse amerikkalaisten tarjoaman mallin perään.

Nyt tilanne on muuttunut ja Euroopassa on yhä enemmän ymmärretty, ettei meidän tarvitse eikä tule haikailla amerikkalaisen epätasa-arvoa ylläpitävän ja lisäävän yhteiskuntamallin perään. Kiinnostusta onkin yhä enemmän herättänyt se, miksi Suomi ja kaikki pohjoismaat ovat yleensä kärkikymmenikössä niissä kansainvälisissä kauneusvertailuissa, joissa arvioidaan maiden kilpailukykyä, hyvää hallintoa, ympäristönhoitoa, kansalaisten turvallisuutta ja osaamissaavutuksia.

Tämä salaisuus aukeaa, kun ymmärretään ettei hyvinvointivaltio olekaan kilpailukyvyn este vaan sen keskeinen perusta. Ei täällä suinkaan kaikki ole hyvin, mutta sitä missä olemme onnistuneet ei kannata myöskään piilotella eikä hävetä.

18.4.2006

Petri Nummivuori, Nuori konservatiivi. Tuure Junnila ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1956, Unipress, 608 s., Kuopio 2006

1145368117_Junnila1.jpgNuori konservatiivi nuoren konservatiivin jalanjäljillä

Petri Nummivuori on ryhtynyt kirjoittamaan elömäkertaa pitkäaikaisesta kokoomusvaikuttajasta ja Suomen tunnetuimmasta Kekkos-kriitikosta. Aihe osoittautui niin laajaksi – tai ainakin Nummivuoren lähestymistapa siksi kaikkea syleileväksi – että ensimmäinen väitöskirjana käsiteltävä osa kattaa vain vuodet Junnilan syntymästä vuonna 1910 Urho Kekkosen valintaan tasavallan presidentiksi vuonna 1956.

Esipuheessaan Nummivuori tunnustautuu itsekin konservatiiviksi ja oikeistolaiseksi ja kertoo Junnila olevan siksi hänelle mieluinen ja läheinen tutkimuskohde. Reilua, mutta sikäli tarpeetonta että sen havaitsee varoituksettakin. Samanmielisyys ei tietenkään merkitse automaattisesti tutkimuksen kelvottomuutta. Usein mainitsemani esimerkki on Juhani Suomen Kekkos-elämäkerta, joka kaikessa avoimessa asenteellisuudessaan on myös hyvää ja käyttökelpoista tutkimusta. Nummivuorella vain on vielä pitkä matka Suomen rinnalle, niin kirjoittajana kuin tutkijana.

Elämäkertana Nummivuoren teksti vielä menettelee, olkoon että täytyy olla melkoinen Junnila- ja/tai 50-luvun kokoomusfriikki jotta mielenkiinto ei herpaantuisi paikoin uuvuttavan yksityiskohtaisessa ja pitkiin lainauksiin perustuvan tekstin kahlaamisessa. Ongelmallista on kuitenkin se, että tekijä on niin sisäistänyt Junnilan aate- ja arvomaailman, värikästä ja kantaaottavaa kielenkäyttöä myöten, että pitää olla tarkkana havaitakseen missä lainaukset päättyvät ja tekijän oma kuvaus alkaa. Alkusanoissaan tekijä kertoo joutuneensa lukemattomia kertoja vastaamaan kysymykseen, ”oliko Junnila oikeassa vai väärässä”, ei minkään tietyn asian suhteen vaan yleisesti ottaen oikeassa vai väärässä. Vaikka tekijä sanoo aina torjuneensa kysymyksenasettelun historiantutkimukseen kuulumattomana, niin vaikea on hänen tekstiään ymmärtää muuna kuin Junnilan eräänlaisena rehabilitointina.

Väitöskirjana Nummivuoren kirja on jo paljon ongelmallisempi. Elämäkertatutkimus sopii myös väitöskirja-aiheeksi, mutta jotain kuvailua pidemmälle menevää kysymyksenasettelua ja vastausten hakemista tutkimustyöltä on lupa odottaa. Sitä jää kirjan luettuaan edelleen kaipaamaan. Nummivuori viljelee myös kautta kirjansa sellaisia käsitteitä kuin ”liberaali” ja etenkin ”konservatiivi”, yrittämättäkään kertaakaan määritellä niitä tavalla, joka mahdollistaisi niiden käytön arvioinnin.

Tuure Junnila oli vuodesta 1948 alkaen aina vuoteen 1975 saakka täyspäivätoiminen Kansallis-Osake-Pankin johtokunnan jäsen. KOP-suhteen keskeisyyttä Junnilalle alleviivaa sekin, että hän avoimesti ilmoitti kansantaloustieteen professuuria hakiessaan, ettei hänellä ollut aikomusta viran vuoksi luopua hyvin palkatusta pankinjohtajan toimestaan. Nummivuori ei huomaa edes pohtia sitä, minkälainen riippuvuus ja vaikutussuhde poliitikko Junnilan ja hänen rahoittajansa välillä vallitsi. Toki Nummivuorenkin mukaan Junnilan riippumattomuus oli suhteellista ja sidoksissa hänen asemaansa Kansallispankissa, mitä liikepankkien sosialisointi olisi voinut uhata, mutta koska tälainen ”kauhuskenaario” ei toteutunut eikä Junnilan asema pankissa muutoinkaan ollut uhattu, ”voidaan puhua meidän olloissamme suorastaan poikkeuksellisesta taloudellisesta riippumattomuudesta”.

Kekkosen ja Junnilan vastakohtaisuus on tässäkin työssä esillä, tosin ennen muuta talouspolitiikkaan ja vielä hyvin vähän ulkopolitiikkaan liittyen. Vasta elämäkerran mahdollisen jatkon myötä saadaan ehkä valaistusta siihen, miten ja miksi Junnila Kekkosen Suomessa nousi ulkopoliittisen opposition asemaan. Kysymyksenasetteluna tässä olisikin selvästi enemmän väitöskirjan aihetta kuin nyt julkaistussa työssä.

Kekkonen pääsee kirjassa vielä suhteellisen vähällä kritiikillä. Tähän liittyy Nummivuoren lähes ainoa tutkimustuloksena esitetty havainto, jonka mukaan kokoomuksen kampanja vuoden 1956 presidentinvaaleissa oli ”jos ei nyt suorastaan säyseätä, niin ainakin huomattavasti vähemmän agressiivista kuin monissa tutkimuksissa on aikaisemmin annettu ymmärtää”. Kirjassa tämä jää lähinnä mielipiteeksi, ei todennetuksi tutkimustulokseksi.

On kirjassa yksi roistokin ja hän on hivenen yllättäen Jussi Saukkonen, jonka pyrkimyksestä kokoomuksen puheenjohtajaksi 50-luvulla välittyy kirjasta erittäin negatiivinen kuva. Väitöskirjan uskottavuutta kuitenkin heikentää se, että kuva perustuu enemmän Nummivuoren subjektiiviseen kielenkäyttöön kuin objektiiviseen lähteiden käsittelyyn.

 huhtikuu 2006

10.4.2006

Philip Short: Mao. A Life. John Murray, 782 s., St. Ives 2004

1144653891_0805066381.01.MZZZZZZZ.jpgPunaisen diktaattorin elämä

Maailman diktaattorien ja heidän ylläpitämiensä järjestelmien arvioinnissa Maon Kiina on aina selvinnyt vähemmällä kritiikillä kuin Hitlerin Saksa tai Stalinin Neuvostoliitto. Ehkä unohdus ja anteeksianto johtuu osaltaan siitä mitä Kiina on tänään, ilman että välissä olisi ollut mitään uutta (vasta)vallankumousta. Mikään demokratian tai ihmisoikeuksien mallimaa Kiina ei tietenkään ole. Kun tästä huomauttaa on kiinalaisten vastaus yhä useammin puutteet puolittain myöntävä puolustuspuheenvuoro, jossa viitataan kuitenkin maan kieltämättä ilmiömäisiin saavutuksiin talouden kehityksessä, jonka seurauksena sadat miljoonat ihmiset on muutaman viime vuosikymmenen aikana nostettu absoluuttisesta köyhyydestä ja heidän aineelliset perustarpeensa turvattu.

Eri asia kuitenkin on, onko tämä todella edellyttänyt niitä demokratian, sananvapauden ja ihmisoikeuksien rajoituksia, joista kommunistien hallitsema kapitalistinen Kiina tänään tunnetaan, vai onko näin tapahtunut tästä huolimatta. Historian paradokseja on sekin, että jos Marx tänään palaisi maapallolle ja vietäisiin Kiinaan niin hänen johtopäätöksensä voisi hyvinkin olla, että maa olisi enemmän kuin kypsä kommunistien johtamalle vallankumoukselle…

Vuonna 1976 kuollut Mao Zedong saattaisi myös ajatella samoin. Hän ei ollut se johtaja, joka loi edellytykset Kiinan talouden nousulle. Sekä Suuri Harppaus Eteenpäin vuonna 1958 että Kulttuurivallankumous vuonna 1966 merkitsivät vuosien takaiskua Kiinan talouden kehityksessä ja suuria hyvinvointitappioita sen kansalaisille. Suuri Harppaus johti myös nälänhätään, jossa miljoonat kuolivat. Kultuurivallankumouksen puhdistuksissa ja väliin paikallisiksi sisällissodiksi kehittyneissä välienselvittelyissä kuoli myös käsittämättömän suuri määrä ihmisiä.

Kulttuurivallankumoukseen saatettiin Kiinan ulkopuolella suhtautua melkein huvittuneesti. Monet muistavat edelleenkin punakaartien keksinnön muuttaa liikennevaloissa punainen ajon sallivaksi ja vihreä sen kieltäväksi. Kulttuurivallankumouksen todellisuudessa ei kuitenkaan ollut mitään hauskaa, se oli raakaa valtataistelua joka vaati satoja tuhansia nöyryytettyjä, kidutettuja ja tapettuja uhreja.

Vaikkei Mao kaikkea itse johtanut, oli hän kokonaisuudessaan hyvin tietoinen siitä, mitä kulttuurivallankumouksen aikana tapahtui. Tapahtumien kulkuun h’n puuttui kuitenkin vain kun ne alkoivat horjuttaa koko maan vakautta ja puolueen valta-asemaa, ei siksi että viattomat joutuivat kärsimään. Jo vuonna 1930 – ennen Stalinin puhdistusten antamaa mallia – Mao oli keskeisesti käynnistämässä ensimmäisiä Kiinan kommunistipuolueen sisäisiä puhdistuksia ja nimenomaisesti hyväksymässä kidutuksen käytön mielikuvituksellisten ja väärien tunnustusten kiskomiseksi puolueeseen soluttautuneilta kansanvihollisilta. Ja vaikka Kansan vapautusarmeijan ja Maon sissisotaoppaiden periaatteisiin kuului pakkokeinojen hylkääminen ja kansan oikeuksien kaikinpuolinen kunnioittaminen esim. niin, että sissien tuli aina korvata kaikki talonpojilta saamansa tavarat ja ruoka, niin vallankumouksellisen sisällissodan arkitodellisuus oli jotain aivan muuta. Julmuudet ja väkivaltaisuudet eivät toki olleet Kiinan kommunistien yksinoikeus ja keksintö – Tshiang Kai-Shekin Kuomingtang-joukot ja paikalliset sotaherrat yleensä yltivät yhtä kauheisiin tai pahempiin suorituksiin, japanilaisista miehittäjistä puhumattakaan.

Shortin kirja on poliittinen elämäkerta ja samalla hyvä yleisteos Kiinan historiasta, mutta myös Maon yksityiselämä ja hänen kirjavat naissuhteensa – joilla oli usein poliittista merkitystä – tulevat riittävässä määrin valotetuksi.

Philip Shortin Mao-elämäkerta ilmestyi ensi kerran jo vuonna 1999, mutta ei ole mitenkään ehtinyt vanhentua. Vaikka Kiina ei ole erityisen avoimen arkistojulkisuuden maa niin on epätodennäköistä että arkistoista löytyisi vielä sellaista aineistoa joka kokonaan mullistaisi Shortin esittämän kuvan Maosta.

 huhtikuu 2006

5.4.2006

Puhe UPI:n seminaarissa ”Beyond the cartoon crisis”, Helsinki, 14.3.2006 (suomeksi)

Hyvät naiset ja herrat,

Käsitteenä nimitys ”pilapiirroskriisi” on harhaanjohtava. Jollei onnettomia pilapiirroksia olisi julkaistu Jyllands-Postenissa, ennemmin tai myöhemmin jokin muu tapahtuma olisi sytyttänyt samantyyppisiä väkivaltaisia reaktioita, joita me olemme nyt joutuneet näkemään monissa muslimimaissa.

Tähän reaktioon johtaneet jännitteet ovat kehittyneet pitkän ajan kuluessa ja syyskuun 11. jälkeen kehitys on jatkunut kiivaampana kuin aiemmin. Me olemme nyt tekemisissä muslimimaissa vuosien aikana kasaantuneen turhautumisen kanssa. Näiden turhaumien juuret löytyvät monista ratkaisemattomista konflikteista, jotka ovat jättäneet jälkensä muslimeihin. Näistä israelilaisten ja palestiinalaisten välinen konflikti on ehdottomasti vakavin ja sillä on todellakin globaaleja vaikutuksia. Mutta on myös Irak, Iran ja niin sanottu sota terrorismia vastaan. Kaikki nämä viestivät läntisistä arvoista ja läntisistä ratkaisuista siten kuin ne tulkitaan lännen etujen valossa ja ylivaltaisen läntisen sotilaallisen mahdin pohjalta. Kyse on erityisesti maailman ainoan jäljellä olevan suurvallan, Amerikan Yhdysvaltojen, ylivallasta.

Kuvat Abu Ghraibista, Guantanamosta ja Länsirannalta sekä koko se voima, jota nimitetään laajasti ottaen sodaksi terrorismia vastaan, on johtanut siihen, että sotaa terrorismia vastaan pidetään – vaikkakin virheellisesti – sotana islamilaista terrorismia vastaan. Tästä ei ole pitkä askel siihen, että sota terrorismia vastaan tulkitaan, tosin väärin, sodaksi islamia vastaan. Samalla kun tahot, jotka eivät jaa meidän yhteisiä arvojamme, usein käyttävät väärin syytöksiä kaksoisstandardeista, on myös riittävästi oikeita esimerkkejä läntisistä ihmisoikeuksien kaksoisstandardeista ja väkivallan ja ydinaseisiin liittyvien asioiden käyttämisestä siten, että ne näyttäytyvät uskottavina.

On myös monia muita lännestä alkunsa saaneita ärsykkeitä, jotka koskevat muita asioita – taloutta, kulttuuria ja yhteiskuntaa – ruokkien myös kaunaa ja turhautumista muslimimaissa.

Mutta kaikki turhautumiseen johtaneet syyt eivät ole tuontitavaraa. Aivan liian monet hallitukset ovat epäonnistuneet uudistusten ja parannusten toteuttamisessa, joita kansalaisilla on oikeus odottaa demokratian, ihmisoikeuksien kunnioituksen, ja konkreettisten taloudellisten ja yhteiskunnallisten kehitysaskelien muodossa. Mutta myös nämä epäonnistumiset ovat syventäneet lännen ja muslimimaiden välistä juopaa. Toisinaan kyseiset vastuulliset hallitukset ovat tahallisesti pyrkineet kääntämään huomion pois omista epäonnistumisistaan ja itseensä kohdistuneesta arvostelusta.

Puhuessaan viime viikonvaihteessa Euroopan unionin ulkoministereille Turkin varapääministeri Abdullah Gül lainasi omaa vuonna 2003 OIC:ssä pitämäänsä puhetta, jossa hän ilmaisi huolensa siitä, että hyvä hallinto, avoimuus ja sukupuolten välinen tasa-arvo ovat puutteellisia islamilaisessa maailmassa. Hän korosti tarvetta ”panna oma talomme järjestykseen”. ”Vaadin lukutaidottomuuden, korruption ja inhimillisten voimavarojen tuhlauksen poistamista. Nämä ovat niitä epäkohtia, jotka vahvistavat radikaaleja ja johtavat väkivaltaan. Tämä on vakava uhka maailmarauhalle. Tuomitsemme lujasti sellaiset tuhoavat teot.”

Me voimme nähdä tässä pilapiirroskriisissäkin tiettyjen hallitusten ja joidenkin ääriliikkeiden käyttävän tilannetta tahallaan hyväkseen ja kiihottavan ihmisiä väkivaltaan. Meidän on tiedostettava tämä ja tietysti myös vaadittava, että tällaiset rikolliset toimet tuomitaan ja niihin syyllistyneet asetetaan oikeuden eteen. Mutta keskittyminen vain tähän näkökulmaan merkitsee tilanteen täydellistä väärin tulkintaa ja piittaamattomuutta niistä todellisista huolista ja murheista, jotka ovat yhteisiä merkittävälle osalle muslimeita tai jopa enemmistölle heistä, vaikka vain pieni vähemmistö hyväksyy pahamaineisten pilapiirrosten julkaisuihin kohdistuneet väkivaltaiset reaktiot.

Tällä johdannolla aiheeseen haluan muistuttaa meitä kaikkia siitä, että kyseessä ei ole ainoastaan keskinäinen yhteisymmärrys tai väärinkäsitykset eri kulttuurien ja uskontojen välillä, vaan myös hyvin konkreettisten kansainvälisen politiikan kysymysten vaikutukset, joita täytyy käsitellä. Emme keskustele myöskään suhteista niin kutsutun lännen ja niin kutsutun muslimimaailman välillä. Nämä eivät ole koskaan olleet selkeitä käsitteitä ja nykypäivän globalisoituvassa maailmassa, jossa melkein kaikkien maiden väestörakenne on kasvavassa määrin monikulttuurista, monietnistä ja moniuskontoista.

Seuraavaksi otan esille muutamia asioita, jotka liittyvät eurooppalaiseen muslimi-identiteettiin, muslimimaailman poliittisten toimijoiden moninaisuuteen ja sotaan terrorismia vastaan, jotka ovat saattaneet aiheuttaa lisää radikalisoitumista muslimien keskuudessa.

Viimeksi kuluneiden 20 vuoden aikana Euroopassa asuvien muslimien nuoremman sukupolven keskuudessa on tapahtunut suuria muutoksia. Viisikymmentä vuotta sitten suurin osa muslimeista oli siirtolaisia, jotka tulivat tänne työn perässä ja jotka aikoivat palata koteihinsa niin pian kuin mahdollista. Pääosa näistä ensimmäisen sukupolven muslimeista tuli taloudellisesti heikoista olosuhteista. He eivät olleet opiskelleet islamia kovin paljon ja he jatkoivat uskontonsa harjoittamista siten kuin olivat alkuperäisessä kulttuurissaan oppineet siitä riippumatta, tulivatko he Indonesiasta, Pakistanista, Pohjois-Afrikasta tai Turkista. Olettaen viipyvänsä Euroopassa vain väliaikaisesti, vanhemmat pyrkivät aluksi suojelemaan itseään oudolta eurooppalaiselta ympäristöltä mieluummin kuin olisivat alkaneet integroitua siihen. Mutta useimmat näistä alkuperäisistä siirtolaisista eivät koskaan lähteneet pois. Heidän lapsensa syntyivät Euroopassa, oppivat puhumaan omaa kansallista kieltään ja saivat vanhempiaan paremman koulutuksen. Vanhempien haave kotiinpaluusta haihtui. Uuden eurooppalaisen muslimisukupolven syntyminen on johtanut uudenlaiseen ajattelutapaan ja tapaan puhua islamilaisyhteisöistä täällä.

Nyt on menossa hiljainen vallankumous. Vanhat käsitykset, jotka jakoivat maailman kahteen toisilleen vihamieliseen leiriin – islamilaiseen ja vastakkaiseen ei-islamilaiseen – ovat vanhanaikaisia ja niitä täytyy tarkastella uudelleen. Uskonnollisia periaatteita ei tulisi sekoittaa alkuperään – eurooppalaisten muslimien tulisi olla vain muslimeja sen sijaan, että heitä pidettäisiin ikuisesti pohjoisafrikkalaisina, pakistanilaisina tai turkkilaisina muslimeina. On rohkaistava aktiivista kansalaisuutta ja luotava eurooppalainen islamilainen kulttuuri. Mutta miten?

Joskus kotoutuminen tapahtuu nopeasti. Paikallistasolla toimii aktiivisia islamilaisseuroja, jotka rakentavat siltoja ja kannustavat muslimikansalaisia äänestämään. Maahanmuuttajien keskuudessa on uutta taiteellista luomisvoimaa. Vaikka tämä energia ja elinvoimaisuus näkyy erityisesti maissa, joissa muslimeja on ollut kauan, sama ilmiö esiintyy muuallakin, niin Suomessa kuin maissa, joissa muslimiyhteisöt ovat alkaneet järjestäytyä. Mutta haasteita on valtavasti ja se päivä, jolloin muslimit ja heidän maanmiehensä voivat elää yhdessä rauhassa, on edelleen kaukana. Useita kompastuskiviä on sekä enemmistökulttuurin sisällä että muslimien omissa yhteisöissä.

Euroopan unioni hyväksyi viime vuoden joulukuussa strategian radikalisaation ja terrorismiryhmiin värväytymisen ehkäisemiseksi. Strategian pääasiallisena viestinä on pyrkiä takaamaan, että valtavirtaa edustavien ääni kuuluu ääriainesten ääntä enemmän, ja me lupauduimme edistämään entistä napakammin turvallisuutta, oikeudenmukaisuutta, demokratiaa ja mahdollisuuksien luomista kaikille. Lupasimme myös luoda olosuhteet, jossa muslimiyhteisö ja viranomaiset voivat käydä jäsenneltyä kansallista vuoropuhelua. Tätä tehtävää meidän tulisi tarkastella täällä Suomessa myös tarkemmin.

On olemassa erilaisia yhteiskunnallisia olosuhteita, jotka luovat sellaisen ympäristön, jossa ihmiset radikalisoituvat herkemmin. Nämä tekijät eivät välttämättä johda radikalisoitumiseen, mutta saattavat tehdä radikaalin viestin houkuttelevammaksi niille, jotka kärsivät ja niille jotka samaistuvat toisten kärsimykseen. Tällaisia olosuhteita voivat olla köyhä tai itsevaltainen hallinto; valtiot, jotka ovat siirtymässä itsevaltaisesta valvonnasta riittämättömien uudistusten kautta osittaiseen demokratiaan; nopea mutta hallitsematon nykyaikaistuminen; ja poliittisten ja taloudellisten näkymien puute, ratkaisematon kansainvälinen tai kansallinen kiista; ja nuorison riittämättömät tai epäsopivat koulutukselliset ja kulttuuriin liittyvät mahdollisuudet. Euroopan unionin sisällä suurinta osaa näistä tekijöistä ei ole olemassa, mutta väestön yksittäisten ryhmien sisällä niitä voi olla, ja siirtolaisyhteisöissä voi olla myös identiteettiin liittyviä kysymyksiä. Kuten varapääministeri Gül viime viikonvaihteessa totesi: ”Euroopan on aika keskittyä maailman suuriin ongelmiin eikä kadottaa itseään koko maailman yhteydessä vähemmän merkityksellisten ongelmien verkkoon. Euroopan tulisi kiireesti kohdistaa jakamaton huomionsa sellaisiin ongelmiin kuin köyhyys, radikalismi, muukalaisviha, antisemitismi ja islamin pelko.

Hyvät naiset ja herrat,

Identiteetti on keskeinen kysymys. Meidän kaikkien identiteettimme muuttuu nopeasti globalisoituvassa maailmassa. Aikaisemmin melko yhtenäisistä identiteeteistämme on tullut monimutkaisia, hajanaisia, monikerroksisia ja joskus ristiriitaisia. Jos näin on tapahtumassa ydinväestölle, jolla on suhteellisen vakaa tausta, meidän tulisi ymmärtää paremmin niiden ihmisten identiteettiin kohdistuvia paineita, jotka yrittävät tarrautua useaan kokemaansa todellisuuteen olematta täysjäseniä sen paremmin entisessä kuin nykyisessäkään yhteiskunnassaan. Monet eivät ole tunne lojaliteettia vanhempiaan tai isovanhempiensa kotimaata, uskontoa tai kulttuurista taustaa kohtaan, ja siten voivat oikeastaan kuulua vain osaksi sitä maata, jossa ovat kasvaneet ja elävät. Tästä huolimatta he silti voivat toisinaan kohdata kulttuurisesta, kielellisestä, uskonnollisesta, kansallisesta ja fyysisestä erilaisuudestaan johtuvaa syrjintää näissä yhteiskunnissa.

Seurauksena oleva vieraantuminen sekä vanhempiensa juurista ja alkuperämaasta ja siitä yhteisöstä, jossa henkilöt elävät, voi johtaa haluun samaistua johonkin, joka edustaa motivoivampaa tai voimakkaampaa identiteettiä. Kun tähän sekoitukseen lisätään koko muslimi Ummah’n kokemus alistamisesta, käsillä on räjähtävä cocktail. Näyttää siltä, että kaikkien näiden tekijöiden yhdistelmänä voi syntyä tilanne jossa motivoidutaan, halutaan kostaa joillekin ihmisille tai yhteiskunnalle yleensä.

Asumiseen tai työpaikkaan liittyvien syrjintäongelmien ei pitäisi katsoa olevan ”hyökkäyksiä islamia vastaan”, vaan epäonnistunutta sosiaalipolitiikkaa, jonka muuttamiseen meidän pitää sitoutua tasa-arvoa kaikille vaativina kansalaisina. Muslimiyhteisö ei saa ajautua ”uhrimentaliteettiin” ja verukkeeseen, jonka mukaan islamin pelko estäisi heitä kukoistamasta. Muslimien itsensä tehtävä on ottaa vastuu asioistaan, laatia selkeitä kannanottoja, ryhtyä vuoropuheluun omissa yhteisöissään ja muiden maanmiestensä kanssa ja torjua pelkistetty näkemys, jossa vastakkain ovat ”me ja muut”. Meidän tulisi edistää yhteisiä arvoja, kuten tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta ja toisten kunnioittamista yhteisen ”etnisen kansalaisuuden” nimissä. Muslimiyhteisön täytyy luopua houkutuksesta jättäytyä ulkopuoliseksi muista erillään olevaksi vähemmistöksi, koska muutoin se tarjoaa tukea juuri mainituille ääriaineksille.

Meidän kaikkien täytyy hyväksyä, että Eurooppa on muuttunut väestönsä osalta, että sillä ei ole enää yhtä historiaa ja että tulevaisuus edellyttää keskinäistä yhteisymmärrystä ja kunnioitusta. Meidän täytyy kohdata rohkeasti tietämättömyys ja torjua kuluneet sanonnat ja ennakkoluulot, jotka ympäröivät islamia. Meidän täytyy alkaa keskustella niistä periaatteista, arvoista ja muodoista, jotka tekevät yhdessä elämisen mahdolliseksi. Uudesta muslimien läsnäolosta syntyy joukko väistämättömiä kysymyksiä kaikille Euroopan kansalaisille, olivatpa he sitten kristittyjä tai muslimeja. Olemmeko me valmiit tutkimaan kaikkien niiden kulttuurien historiaa, joka liittyy elämäämme ja joka muodostaa osan moniarvoista yhteiskuntaamme? Uskommeko rehellisesti, että muslimeilla – hengellisyytensä, etiikkaansa ja luovuutensa avulla – on myönteistä annettavaa?

Euroopan tulevaisuus, jossa muslimien läsnäolo kukoistaa ja jossa avoin eurooppalainen identiteetti, tulee rakentumaan kaikkien niiden avulla, jotka hyväksyvät tämän haasteen. Se tulee perustumaan itsekritiikille, kestävälle ja vaativalle vuoropuhelulle, erilaisuuden kunnioittamiselle ja yhteisten arvojen julki tuomiselle. Polku johtaa yksinkertaisesta yhdentymisestä keskinäiseen rikastumiseen. Se tulee viemään aikaa ja ennen kaikkea se tarkoittaa, että meidän täytyy alkaa luottaa toinen toiseemme. Syyskuun 11. jälkeen luulen tämän olevan suurin yksittäinen haasteemme.

Hyvät naiset ja herrat,

Luulen, että yksi syy siihen, että pilakuvat synnyttivät niin paljon vihaa muslimimaailmassa, oli monien muslimien havainto, että syyskuun 11:nnen näyttävien ja väkivaltaisten tapahtumien jälkeen useat lännen tarkkailijat ja poliitikot ovat pyrkineet niputtamaan kaikki islamilaisuuden ilmenemismuodot yhdeksi kokonaisuudeksi ja leimaamaan ne kaikki vihamielisiksi. Islamilaisilla terroristeilla ei ole yksinoikeutta terrorismiin. Kaikilla suurimmilla uskonnoilla on ollut ja on edelleen fundamentalistiset ääriaineksensa, jotka ovat olleet vastuussa terroristisista hirmuteoista. Lisäksi on olemassa monenlaista maallista terrorismia.

Lännen poliitikot ovat tosiaankin olleet kykenemättömiä näkemään, että islam – tai islamilainen aktivismi koostuu monista hyvin erilaisista virtauksista, joista vain muutamat ovatväkivaltaisia ja vain pieni vähemmistö oikeuttaa väkivallan käytön. Mielestäni länsi tarvitsee strategian, joka ottaa huomioon ja pystyy erottelemaan poliittisen islamin erilaiset ilmenemismuodot. Monilla näistä liikkeistä on vahva lännenvastainen asialista, erityisesti suhteessa nykyisiin Lähi-idän konflikteihin ja siihen, miten “sotaa terrorismia vastaan” harjoitetaan. Kriittinen suhtautuminen näihin asioihin ei tee näistä liikkeistä demokratian vastaisia. Niiden joukossa on todellakin erilaisia liikkeitä, jotka ovat väkivallan vastaisia ja jotka kannattavat demokraattisia menettelyjä ja keinoja politiikassa. Ne puolustavat politiikkaansa ottamalla osaa vaaleihin, silloin kun se on mahdollista.

Omaksumalla lähestymistavan, joka ei tee eroa islamin nykyaikaisten ja fundamentalististen muotojen välillä lännen poliitikot saavat mahdollisesti epätoivottavia tuloksia, joko niin, että
– kaikki islamilaisen aktivismin eri virtaukset nähdään yhtenä ja samana reaktiona lännen poliittiselle haasteelle ja näin islamilaisten liikkeiden keskinäiset erilaisuudet eivät pääse kehittymään; tai
– ei-väkivaltaiset ja nykyaikaiset suuntaukset jäävät jihadistien varjoon.

Yksi syy siihen, miksi pilakuvat nostattivat sellaisen metelin saattaa olla siinä, että terrorismin vastaisessa toiminnassa on ollut niin vaikea erottaa toisistaan valtion ja yksittäisten ihmisten oikeutettuja turvallisuusetuja. Muslimiyhteisö on usein todennut, että lännen suhtautumisessa ihmisoikeuskysymyksiin on tietynlaiset kaksoisstandardit. Luulen, että tässä suhteessa on esitetty tiettyjä oikeutettuja vaatimuksia.

Mielestäni on tärkeää taistella totalitaarista terrorismia vastaan perustuslaillisen demokratian keinoin. Jos läntisten yhteiskuntien moraalista perustaa on loukattu ihmisoikeuksien osalta, me pelaamme ääriliikkeiden/terroristien pussiin. Pitkällä tähtäimellä terrorismin vastaisen toiminnan täytyy tapahtua realistisissa, laillisissa puitteissa, joissa otetaan asianmukaisesti huomioon ihmisoikeudet ja joissa pyritään yhteyteen ja vuoropuheluun paikallisen muslimiyhteisön kanssa väestön eri osien keskinäisen ymmärryksen ja kunnioituksen edistämiseksi.

Herra puheenjohtaja,

Lyhyesti sanoen EU:n tulisi pyrkiä vuoropuheluun muslimien valtavirran kanssa sekä kansainvälisellä että kansallisella tasolla. Jos me toivomme tulevamme kuulluksi muslimien keskuudessa, meidän täytyy kuunnella muslimeita niin ulkomailla kuin kotimaassamme. Pilapiirrosten jälkeisessä tilanteessa meidän täytyy hakeutua yhteyteen kansainvälisillä foorumeilla hallitusten ja hallitustenvälisten elinten, kansalaisyhteiskunnan, uskonnollisten ja hengellisten johtajien ja älymystön edustajien kanssa. On myös tärkeää, että kehitämme tunnepitoisuudesta vapaan sanaston keskusteluun näistä asioista, jotta vältämme sortumasta islamin liittämiseen terrorismiin.

Meillä on useita yhteistyömekanismeja, joita tässä yhteydessä tulisi käyttää hyväksi, kuten Barcelonan prosessi ja erilaiset Euroopan ja Välimeren alueen foorumit. Tässä kohdassa haluaisin kiinnittää huomiotanne Barcelonan prosessiin liittyvään ulkoministerikokoukseen, joka pidetään marraskuussa Tampereella, lisääntyneeseen yhteistyöhön EU:n ja OIC:n välillä, syyskuussa Helsingissä pidettävään ASEM-huippukokoukseen, YK:hon ja muuihin tärkeisiin toimijoihin. Myöhemmin tänä iltapäivänä kuulemme, miten Espanjan ja Turkin ”Alliance of Civilizations” -aloite voi toimia sillanrakentajana. Helsingin prosessin puitteissa Prinssi Hassan on sopinut kokoavansa pyöreän pöydän tapahtuman, jonka työnimi on ”Participation as an alternative to Extremism”/” Osallistuminen vaihtoehtona ääritoiminnalle”. Kiitän myös uskonnollisia ja hengellisiä johtajia heidän kannanotoistaan eri puolilla maailmaa, jotka ovat lisänneet pyrkimyksiään saada aikaan keskinäistä yhteisymmärrystä, kunnioitusta ja harmoniaa. Samalla kun poliittiset ja uskonnolliset johtajat toimivat merkittävässä sillanrakentajan tehtävässään, meidän ei tulisi unohtaa, että ”pilapiirroskriisi” on koskettanut tavallisia ihmisiä eri puolilla maailmaa. Meidän ei tulisi vain puhua heille vaan puhua heidän kanssaan. Hyvä esimerkki tästä on uskontojen välinen foorumi ”Uskonnot ja kulttuurit – vastakkainasettelusta aitoon dialogiin ”, joka järjestetään myöhemmin tänä vuonna Espoossa.

Herra puheenjohtaja,

Meidän kaikkien tehtävä on nähdä muslimimaailman moninaisuus ja etsiä liittolaisia muslimien keskuudesta tavoitteena vahvistaa maltillisia ääniä kaikilla tahoilla.

4.4.2006

Christopher Meyer, D.C. Confidential. The Controversial Memoirs of Britain’s Ambassador to the U.S. at the time of 9/11 and the Iraq War, Weidenfeld & Nicolson, 301 s., Lontoo 2005

1144128274_dc_final.jpgBlairin edustajana Bushlandiassa

Vuodesta 1997 vuoteen 2003 Iso-Britannian Washingtonin suurlähettiläänä toimineen Christopher Meyerin diplomaattimuistelmat tuskin olisivat yksin kirjallisten ansioittensa tai analyysitaitonsa puolesta nousseet bestseller-listojen kärkeen, ellei kirjoittajalla olisi ollut poikkeuksellisena aikana poikkeuksellista tarkkailija-asemaa aikautemme suuren tragedian, syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskujen seurauksia ja Irakin sodan valmisteluja lähietäisyydellä seuranneena osallistuvana havainnoitsijana.

Tony Blairin hallitus oli Bill Clintonin aikana pitänyt erittäin läheisiä suhteita Clintonin demokraattihallintoon, jonka mediataidot ja opportunistisuus istuivat hyvin niitä ihailevan uuden työväenpuolueen kolmas linja-hahmotuksiin. Tästä huolimatta Blairille ei tuottanut vaikeuksia vaihtaa rakkaudenkohdetta kun keskustademokraatit korvautuivat kristillistä fundamentalisti-oikeistoa myötäilevillä George W. Bushin oikeistorepublikaaneilla.

Kun World Trade Centerin torneihin iskettiin ja Amerikka joutui ennenkokemattoman terrori-iskun kohteeksi koko maailma solidarisoitui amerikkalaisten kanssa. Arvoon arvaamattomaan tuen antajien joukossa nousivat britit. Yhdysvalloille maailman ainoana supervaltana vain muutamalla maalla on jotain marginaalista suurempaa merkitystä sotilaallisena liittolaisena ja näistä Iso-Britannia on merkittävin. Sotilaallisesti brittien voimavarat voivat olla vain täydentämässä amerikkalaisten voimankäyttöä; tärkein merkitys onkin, että Iso-Britannia on myös YK:n turvaneuvoston pysyvä jäsen ja brittien ryhtyminen Yhdysvaltain voimapolitiikan ulospäin kritiikittömältä näyttäneeksi tukimieheksi on Yhdysvalloille arvokas asia.

Terrorismin vastaisessa toiminnassa muu maailma on tukenut ja tukee edelleen Yhdysvaltoja ja toimii sen kanssa läheisessä yhteistyössä, vaikka ajoittain esiintyykin erilaisia näkemyksiä käytettyjen keinojen toimivuudesta ja hyväksyttävyydestä. Maailma kuitenkin siirtyi varsin pian 11.9. jälkeen uuden amerikkalaisparadigman soveltamiseen, jolla ei enää ollut yksiselitteistä eikä yleisesti hyväksyttyä yhteyttä terrorismin torjumiseen. Kyse oli valmistautumisesta Bushin hallinnon jo paljon ennen 11.9. tavoitteeksi ottamaan vallanvaihdon toteuttamiseen Irakissa.

Uutta tietoa siitä, missä vaiheessa sodan aloittaminen oli jo tosiasiassa päätetty ja kuinka paljon päätös perustui tahallisiin tai tahattomiin vääriin uskomuksiin Irakin lopulta olemattomista joukkotuhoaseista ja yhteyksistä Al Qaidaan, ei Meyer varsinaisesti tarjoa. Olennaisempi kysymys tässä onkin miten ja miksi Tony Blair ja hänen johtamansa brittihallitus ryhtyivät Bushin politiikan yhtiökumppaniksi. Blair on aina perustellut politiikkaansa sillä, että asettautumalla USA:n politiikan mahdollisimman läheiseksi tukijaksi britit ovat maksimoineet vaikutusvaltansa Yhdysvaltain politiikkaan. Se missä tämä olisi todella tuottanut tulosta jää Meyerin kirjan lukemisen jälkeen yhtä suureen hämärään kuin aiemminkin. Oikeastaan kysymys kuuluukin, onko osoitettavissa jotain kohtaa jossa tätä olisi edes vakavasti yritetty.

Esimerkkinä käytetään lähinnä sitä, miten Bush suostui ensin yrittämään YK:n valtuutusta Irakiin suunnatulle hyökkäykselleen. Siihen että näin tapahtui näyttäisi Meyerin mukaan vaikuttaneen enemmän Colin Powell kuin Tony Blair. Muutoinkaan ei tälle ns. YK-tien käytölle voi antaa kovin suurta merkitystä, jos ennakkoon oli jo päätetty että hyökkäys toteutetaan joka tapauksessa siitä riippumatta, saataisiinko sille YK:n valtuutus tai ei. On kaksi muuta kysymystä, joissa Blairin on otaksuttu erityisesti pyrkineen vaikutamaan Bushin politiikkaan: lähi-idän rauhanprosesessi ja ilmastomuutos. Kummassakaan ei ole näyttöä tuloksista.

Näin siitä huolimatta että Blair ja Bush ovat tietyssä suhteessa saman hengen lapsia. Hyväntahtoinen tulkinta heidän maailmankuvastaan ja innokkuudestaan levittää demokratiaa ja hyvää maailmassa perustuu siihen, että molemmat ovat itse asiassa suuria idealisteja. Pahantahtoisempiakin tulkintoja on, mutta niitä on turha tässä käsitellä, eivätkä ne myöskään saa Meyeriltä tukea. Mutta hyvät tarkoitusperät eivät pyhitä keinoja eivätkä johda toivottuun lopputulokseen: pyrkimys vapauden, demokratian ja ihmisoikeuksien istuttamiseen Irakin kaltaiseen maaperään sotilaallisin voimakeinoin on hyvä osoitus siitä, miten tie helvettiin on kivetty hyvillä päätöksillä.

George Bushin manikealainen – mustavalkoinen, maailman hyviin ja pahoihin voimiin jakava maailmankuva – sai näyttävimmän ilmaisunsa presidentin tammikuussa 2002 pitämässä puheessa, jossa hän identifioi Irakin, Iranin ja Pohjois-Korean ”Pahan akselina”. Mikään näiden maiden hallituksista ei ollut sellainen että sen ihmisoikeuksien kunnioitus ja demokratian toteutuminen tai kansainvälinen käytös täyttäisi mitään kelpoisuuskriteerejä, eivätkä ne ole sellaisia, joiden käsissä haluaisi nähdä joukkotuhoaseita. Kaikkia näitä ominaisuuksia ja kaikkien maiden käyttäytymistä tulee kuitenkin arvioida samanlaisin kriteerein ja niihin vaikuttaa yleisten ja yhtäläisten, kansainvälisen oikeusjärjestyksen edellyttämien menettelytapojen puitteissa. Ongelmia syntyy kun kriteereitä ei sovelletakaan kaikkiin samalla tavoin, esim. silloin kun on kyse Intiasta, Israelista, Pakistanista, Saudi-Arabiasta tai Venäjästä. Voimapolitiikan soveltaminen manikealaisen maailmankuvan mukaisesti johtaa epäuskottavuuteen ja kaksoisstandardeihin, jolloin joidenkin ydinaseet ovat hyviä ja toisten pahoja, joidenkin kuolemanrangaistukset hyväksyttäviä ja toisten eivät, joidenkin miehitysvalta oikeutettua ja toisten epäoikeutettua. Lopputuloksena on myös tällä politiikalla tavoitellun turvallisuuden ja oikeudenmukaisuuden karkaaminen kauemmaksi.

Meyer kirjoittaa kohtuullisen sujuvaa ja paikoin mielenkiintoisia interiöörejä maalaavaa tekstiä, mutta suuria paljastuksia sen enempää kuin ymmärrystä laajentavia oivalluksia hän ei esitä.

huhtikuu 2006