”…hän on lämpimästi tunteva, sydämellinen, hyvää tarkoittava, herkkä ihminen.”

Risto Rytin ns. päiväkirjoista on aivan turhaan yritetty tehdä sensaatiota. Paljastuksista ei voi puhua silloin, kun kyse on ollut jo vuosia tutkijoiden ja kenen tahansa käytettävistä olleesta, joskin vähän käytetystä aineistosta. On mahdotonta identifioida yhtään historiallista tutkimusta,jonka johtopäätökset pitäisi näiden muistiinmerkintöjen valossa kirjoittaa uudelleen tai jotka edes minkään merkittävän yksityiskohdan osalta vaatisivat korjausta tai täydennystä.

Kirjan toimittaneet Ohto Manninen ja Kauko Rumpunen ovat itsekin todenneet saman, ja että uutta nämä muistiinpanot voivat tuoda lähinnä Rytin henkilökuvaan. Sitäkin on vaikea uskoa, siksi kemiallisen puhtaita nämä merkinnät ovat mistään henkilökohtaisesta oli sitten kyse arjen tapahtumista tai siitä mitä Ryti poikkeusajan suurista myllerryksistä ajatteli. Esim. Rytin okkultismiin viittaavista piirteistä ei löydy pienintäkään viitettä.

Päiväkirjasta puhuminen on myös jossain määrin harhaanjohtavaa. Oikeammassa kirjan toimittajat ovat, kun he kirjan esipuheessa puhuvat valtiomiehen ”muistiinpanoista”. Merkintöjä ei ole likikään päivittäin, harvimmillaan niitä on vain muutama kuukaudessa. Enimmäkseen ne ovat lyhyitä, joskus vain sanan tai parin mittaisia merkintöjä tyyppiä ”Lotta Svärdin vuosijuhlassa” tai ”Ruotsin uusi suurlähettiläs Westman vastaanotolla”. Pisimmät merkinnät koskevat muistionluonteisesti joitain tapaamisia ja niissä vältetään yleensä referointia pidemmälle menevää arvottamista tai analyysia. Toisaalta jotkut merkinnät kyllä vahvistavat sen, että Rytillä tällaista analyysikykyä oli silloin kun hän halusi siitä merkintöjä jättää.

Merkintöjen aitoudesta voi tuskin olla epäilystä, mutta niiden täydellisyydestä kylläkin. Manninen ja Rumpunen toteavatkin, että osa alkuperäismuistiinpanoista on kadonnut, mutta niiden sisältö on tallella sotasyyllisyysoikeutta varten laaditussa puhtaaksi kirjoitetussa koosteessa, ja toimittajat toteavat että se vastaa tarkistetuilta osiltaan sanasta sanaan alkuperäisaineistoa. Näin varmasti on, mutta kun on julkisuudessakin jo epäilty aineistoa kokonaan jätetyn käyttämättä on se tietenkin sellaista, joka tuhottiin tai erotettiin muusta aineistosta jo ennen sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä.

Näistä huomautuksista huolimatta Rytin muistiinpanojen saattaminen julkaisuasuun ansaitsee kiitoksen ja on tuottanut historiasta kiinnostuneille hyödyllisen teoksen. Mutta se ei johdu niinkään Rytin merkinnöistä, joita silmämääräisesti arvioiden on reilusti alle puolet kirjan tekstistä, kuin  Mannisen ja Rumpusen taustaa ja tapahtumia selventävistä pidemmistä väliartikkeleista sekä muiden Rytin keskustelukumppaneiden muistiinpanoaineistosta, päiväkirjoista ja raporteista otetuista otteista, jotka kertovat tapaamisista Rytin kanssa. Nämä Tannerin, Puntilan, USA:n lähettiläs Schoenfeldin, Saksan lähettiläs von Blücherin, Englannin lähettiläs Verekerin, Paasikiven ym. merkinnät antavat todellista syvyyttä ja taustaa tälle kirjalle, erityisesti silloin kun voi tehdä vertailuja Rytin usein huomattavasti niukempiin omiin merkintöihin.

Otsikokseen toimittajat ovat valinneet aika tyypillisen sota-aikaa ja sotajohdon pyrkimyksiä (vaikka ei todellisuutta ihan yhtä suuressa määrin) kuvaavan Ryti-sitaatin. Toinen huomattavasti hätkähdyttävämpi vaihtoehto olisi ollut: ”hän on lämpimästi tunteva, sydämellinen, hyvää tarkoittava, herkkä ihminen”, minkä Ryti 4.6. 1942 kirjasi arvionaan tapaamastaan Adolf Hitleristä.

tammikuu 2006

Menikö Finlandia-palkinto väärään osoitteeseen?

Kun yhden miehen raati oli jakanut vuoden 2005 Finlandia-palkinnon kuultiin sellainenkin kommentti, että vanha äijä oli tietenkin palkinnut toisen vanhan äijän, vaikka tarjolla olisi ollut sellainenkin todella ajankohtainen ja tärkeä teos kuin Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa.

Kun olen lukenut ehdokaskirjoista vain nämä kaksi en tietenkään voi muodostaa mielipidettä siitä, menikö palkinto kaiken kaikkiaan oikealle kirjoittajalle. Mutta valintatilanteen rajoittuessa näihin kahteen en näe syytä olla ratkaisusta eri mieltä.

Bo Carpelanin Kesän varjot on hienoviritteinen teos, eräänlainen miniatyyrimaalaus, josta voi siristämällä erottaa ihailtavia yksityiskohtia. Jokainen siveltimenveto vaikuttaa harkitulta ja tuloksena on harmoninen kokonaisuus. Tällaisena kuvauksena vanhenevan aikuisen paluusta lapsuudenmaisemiin ja tietyn hänen mieleensä syöpyneen ratkaisevan ajankohdan tapahtumiin Kesän varjot tuo mieleen Joseph Loseyn ehkä hienoimman elokuvan The Go-Between. Sitä kuinka hyvä elokuvan pohjana oleva alkuperäinen L.P. Hartleyn romaani on elokuvaan verrattuna en kirjaa lukemattomana osaa sanoa, mutta tuskin elokuva kuitenkaan Harold Pinterin käsikirjoituksen jäljiltä heikommaksi jäi.

Ehkä Carpelaninkin kirja toimisi myös elokuvana. Ainakin se merkitsisi hyvälle käsikirjoittajalle ja ohjaajalle (ja näyttelijöille) mahdollisuutta tuoda mukaan sellaista elämänmakua ja koskettavuutta, jota Carpelanin teksti kaikista kirjallisista ansioistaan huolimatta jää kaipaamaan. En missään tapauksessa edellytä kirjallisuudelta ”ohjelmaa”, ”sanomaa” tms sen enempää ”sosialistisen realismin” kuin ”ekologisen millenarismin” hengessä. Joskus sanottavan puute vain on silmiinpistävää.

Jos Kesän varjoista jää kaipaamaan pureksittavaa, niin Sarasvatin hiekassa sitä on enemmän kuin kylliksi. Kyse ei ole vähemmästä kuin maapallon, inhimillisen elämän ja sivistyksen säilymiseen kohdistuvasta uhasta ja sen torjumisen mahdollisuuksista. Ilmastonmuutoksen nopeuttama mannerjäätiköiden sulaminen merkitsee arvaamatonta riskiä, jossa aiemmin ennakoidun hitaan muutoksen (joka sellaisenaan on jo riski) lisäksi voi olla kyse jopa suurimman osan ihmiskunnasta kertaheitolla tuhoavasta gigakatastrofista.

Isomäki rakentaa tämän mahdollisuuden ympärille kohtuullisen uskottavan science fiction-romaanin. Tieteiskirjallisuus on kirjallisuutta siinä missä muukin, ja hyvä sellainen voi olla Finlandian tai Nobelin ansainnut. Valitettavasti Isomäki vain ei ole mikään Carpelan kirjoittajana, ei edes Ilkka Remes. Siksi, niin tärkeänä kuin Isomäen käsittelemän uhkakuvan asiallista pohdintaa pidänkin, ei hän ole kilpailemassa kirjallisilla ansioilla jaettavasta Finlandia-palkinnosta.

Lisäkseni moni muukin varmaan toivoisi, että Isomäki käyttäisi huomattavaa tietomääräänsä ja asiantuntemustaan tietokirjallisuuden tuottamiseen pyrkimättä pukemaan sanomaansa väkinäiseen kaunokirjalliseen muotoon. Se että hänen näkemyksensä ovat monilta osin spekulatiivisia ei suinkaan sulje pois niiden esittämistä tietokirjallisuuden muodossa. Itse asiassa se olisi myös lukijaystävällisempää, sillä minua ainakin häiritsi Sarasvatin hiekkaa lukiessa, että asiantuntemattomana en pystynyt aina arvioimaan missä fakta päättyy ja fiktio ja spekulaatio alkavat. Eron tekeminen ei näytä olevan Isomäellekään yhdentekevää, sillä muutoin hän ei olisi varustanut kirjaansa tätä selvittävällä jälkikirjoituksella.

tammikuu 2006

Suomen hyvä suurruhtinas Venäjän tsaarina

Edvard Radzisnkyn kirja Aleksanteri II:sta on enemmän kun vain perinteinen elämäkerta. Kuten kohdehenkilöä laajempaan tarkasteluun yltävät biografiat parhaimmillaan on tämä kirja paljolti myös Romanovien ja koko Venäjän historiaa. Suorastaan siinä määrin, että vaikka kirjassa toki kuvataan tsaarin rakkaus- ja muuta yksityiselämää hyvinkin kattavasti, jää päähenkilö jopa aavistuksenverran ohueksi hahmoksi. Kenties se on tarkoituskin, sillä tämä itsevaltias hallitsija oli lopulta enemmän järjestelmänsä vanki kuin oman valtakuntansa muokkaaja.

Aleksanteri II isä Nikolai I oli poliisimestari Tsaarin virassa ja Radzinskyn kuvauksen mukaan juuri sellainen suoraviivainen, mielikuvitukseton ja byrokraattinen käskijä kuin mikä kuva suomalaisista historiankirjoista on välittynyt. Radzinsky vertaa hänen kauttaan pysähtyneisyyden tilaan, jota seurasi Aleksanteri II glasnost – yritys ylhäältä päin toteuttaa välttämättömiä reformeja järjestelmän peruspiirteistä kuitenkaan luopumatta. Siinä kävi samoin kuin Grbatshovinkin glasnostin kanssa.

Suomi ei Radzinskyn kirjassa saa juuri mitään huomiota. Kun uudistusmielisyyteen taipuvainen ja joka tapauksessa Nikolai I perinnön kestämättömyyden ymmärtänyt Aleksanteri II halusi viedä uudistuksia eteenpäin hän aloitti Puolasta ja Suomesta. Puolalaiset eivät pitäneet hänen tarjoustaan riittävänä vaan aloittivat toivottoman kapinoinnin ja päätyivät ojasta allikkoon. Suomalaiset ottivat tsaarin uudistukset kiitollisina vastaan eivätkä kapinoineet, vaan pystyttivät tsaarille senaatintoria edelleen hallitsevan patsaan. Radzinskyn mukaan hän perusti Suomen valtiopäivät, kun kyse oli siitä, että ne kutsuttiin ensimmäisen kerran yli viidenkymmenen vuoden tauon jälkeen koolle. Virhe kuvastaa Suomen erityisasemasta tietämätöntä tai piittaamatonta venäläistä näkökulmaa: tsaarilla ei olisi ollut mitään velvoitetta tähän, vaan sekin oli hänen lahjansa alamaisilleen, kuten kaikki muutkin uudistukset alkaen merkittävimmästä uudistuksesta, maaorjuuden lakkauttamisesta vuonna 1861.

Uudistajana Aleksanteri II oli valtakautensa alussa edelläkävijä, sillä Venäjällä liberaalit olivat voimattomia ja harvassa. Hänen uudistuspolitiikkansa paradoksi oli, että sitä toteuttivat vanhoillisen virka-aatelin edustajat. Itsevaltiuteen tottuneessa valtakunnassa tsaarin tahtoa toteltiin ja hänen haluamansa uudistukset pantiin täytäntöön hänen käskystään. Mutta täytäntöönpanijoiden sydän ei kuitenkaan, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, ollut uudistushankkeissa, jotka jäivät aina puolitiehen ja joita niihin sitoutuneisuuden puuttuessa tahallisesti ja tahattomasti vesitettiin.

Aleksanteri II kuoli v. 1881 pommiatentaatissa. Tätä oli vuosien aikana edeltänyt kymmenkunta aiempaa epäonnistunutta yritystä. Suuren osan kirjasta viekin attentaattiyritysten ja niiden takana olleiden terroristiliikkeiden kuvaaminen. Juuri ennen viimeistä attentaattiyritystä poliisi oli lopulta pääsemässä niskan päälle narodnikkien terroristiorganisaation jäljittämisessä, mutta viimeistä yritystä he eivät kuitenkaan kyenneet estämään. Miksi, kysyy Radzinsky, ja esittää teorian jonka mukaan Venäjän hallintoa ja salaista poliisia johtaneet taantumukselliset olivat tarkoituksellisen lepsuja turvatoimissaan siksi, ettei heillä ollut enää mitään sitä vastaan että tsaari poistuisi tällä tavoin näyttämöltä. Kruununperijä tiedettiin paremminkin isoisänsä kuin isänsä viitoittaman tien seuraajaksi.

Yksi keskeinen henkilö kirjassa on Fjodor Dostojevski. Mikä oli lopulta hänen todellinen suhteensa terroristeihin, ja oliko pelkkä sattuma että tsaarin murhaa valmistellut terroristisolu  piti majapaikkaansa samassa talossa, samassa porraskäytävässä ja samassa kerroksessa kuin Dostojevski? Radzinsky spekuloi tälläkin kysymyksellä, päätymättä kuitenkaan nimenomaiseen teoriaan.

Aleksanteri II oli määrä kolme päivää myöhemmin vahvistaa pitkään valmisteltu uudistus, jossa Valtaneuvostoon olisi ensimmäistä kertaa Venäjän historiassa tullut mukaan kansan epäsuorasti valitsema edustus. Sen jälkeenkin Venäjä olisi jäänyt Euroopan itsevaltiaimmaksi maaksi, mutta Venäjän kontekstissa uudistus olisi ollut kumouksellinen. Pobedonotstevilla ja muilla Venäjän taantumuksellisilla voimilla oli täysi syy suhtautua siihen pelokkaasti. Heillä oli myös toinen pelko, joka liittyi siihen että tsarinnan kuoleman jälkeen Aleksanteri oli ottanut säädyttömän rakastajattarensa vaimokseen. Olisiko seuraava askel ollut myös hänen nostamisensa keisarilliseen säätyyn ja uusi perimysjärjestys, jossa taantumukselliseten toivo, kruununprinssi Aleksanteri olisi menettänyt asemansa.

Radzinsky esittää tässä kohdin ”entä jos” -kysymyksen. Olisiko Venäjän tulevaisuus ollut erilainen, jos salamurhaajat olisivat nytkin epäonnistuneet? Siihen hän jättää vastaamatta. Nyt lyhyellä tähtäyksellä voittajia olivat taantumukselliset, mutta pidemmällä tähtäyksellä terroristit, joiden henkisinä perillisinä Radzinsky bolshevikkeja pitää.

Edvard Radzisnky on aiemmin julkaissut menestyneet ja kiitosta saaneet kirjat Nikolai II:sta, Rasputinista ja Stalinista. Kiitoksen ansaitsee myös tämä Aleksanteri II elämäkerta. Olen aina sanonut, että historia tulee tuntea, mutta sen vangiksi ei tule jäädä. Tästä seuraa myös se, että jos Venäjä jää historiansa vangiksi niin sen demokratian tulevaisuus ei näytä valoisalta.

tammikuu 2006