Ulkoasiainministeri Erkki Tuomioja
Stakesin ulkomaanavun yksikkö 15 vuotta -juhlaseminaari 28.09.2005
Haluan onnitella ja kiittää 15 vuotta täyttävää Stakesin ulkomaanavun yksikköä arvokkaasta ja hyvästä työstä ja yhteistyöstä.
Sen lisäksi, että Stakes on palvellut STM:n hallinnonalaa ja Suomen laajaa kuntakenttää lukuisilla erilaisilla tutkimus- ja kehittämishankkeilla, Stakesin ulkomaanavun yksikkö on jo vuosien ajan antanut oman arvokkaan panoksensa globalisaation sosiaaliseen ja demokraattiseen hallintaan tuottamalla asiantuntijapalveluja Suomen ulkoministeriölle, Euroopan komissiolle, Maailmanpankille ja myös suoraan siirtymätalous- ja kehitysmaiden hallituksille. Paras esimerkki tästä lienee pitkäaikainen kumppanuutenne Namibian kanssa.
Huomionarvoista ei kuitenkaan ole ainoastaan Stakesin ulkomaanavun, vaan myös koko Stakes-organisaation aktiivinen kiinnostus ja osallistuminen Suomea ja EU-aluetta laajemman maailman asioiden hoitoon. Pääjohtaja Vappu Taipale ei tunnetusti yleensä vedä tarkkaa rajaa ”Suomea koskevien” ja ”ulkomaita koskevien” asioiden välille. Hän on aivan oikeassa: Itä-Euroopan sosiaaliturvajärjestelmien romahtaminen, Eteläisen Afrikan HIV/AIDS -tilanne, Vammaiskysymysten asema Maailmanpankin kehitysagendalla ja Globalisaation sosiaalinen hallinta eivät ole vain ulkomaita koskevia – ja näin ollen ainoastaan Stakesin ulkomaanavun yksikköä koskevia – asioita.
Kun maailman globalisoitumisen ymmärtää oikein, on selvää, että nuo asiat koskevat myös Suomen ja suomalaisten kannalta hyvän ja turvallisen maailman rakentamista. Pidänkin erityisen esimerkillisenä sitä tapaa, jolla Stakes on myös omilla budjettivaroillaan osallistunut entistä paremman globalisaation rakentamiseen. Siinä työssä on ehkä ollut paljon sellaistakin panostusta, jonka olisimme voineet OECD:n kehitysyhteistyökomitean DAC:n sääntöjen mukaan tilastoida kehitysyhteistyöksi. Mieleen nousee esimerkiksi GASPP, Globaalia sosiaalista hallintaa jo 8 vuoden ajan Stakesin budjettirahoituksella kartoittanut ja maailmalla laajalti tunnettu tutkimusohjelma.
Arvioni ja toiveeni on, että tuollainen ”Stakes-näkemys” laajenee lähivuosina Suomen julkishallinnossa ja kansalaisyhteiskunnan toimijoiden keskuudessa: Emme voi eristäytyä. Oman tulevaisuutemme rakentaminen edellyttää, että ymmärrämme maailman muutosta myös Suomen ja EU-alueen ulkopuolella. Jos yhteiskuntapolitiikan tuulet puhaltavat kehitysmaissa, siirtymätalousmaissa ja globaalijärjestöissä aivan arvojemme vastaiseen suuntaan, emme välttämättä onnistu navigoimaan Suomeakaan sinne, mihin arvomme osoittavat.
On tietenkin selvää, ettei Suomi voi eikä edes halua määrätä, mihin suuntaan kehitys- ja transitiomaiden olisi yhteiskuntiaan kehitettävä. Mutta voimme osallistua vuoropuheluun, esimerkiksi osallistumalla PRS-prosesseihin, joissa kehitysyhteistyön kumppanimaamme laativat kansallisia köyhyysstrategioitaan. Suomen rooliin sopii sen varmistaminen, että kumppanimaan parlamentilla, hallituksella, työmarkkinaosapuolilla ja kansalaisjärjestöillä on harkittavanaan useita erilaisia kehityspolkuja, eli ei ainoastaan se yksi totuus, jota johtavat kehitysrahoittajat tarjoavat.
Jos toimimme näin, toteutamme Suomen kehityspoliittisen ohjelman keskeisintä päämäärää, joka on köyhyyden vähentäminen. Kuten nykymaailman ehkä merkittävin köyhyystutkija, intialais-brittiläinen professori Amartya Sen on sanonut, köyhyys vähenee aina, kun ihmisille ja kansakunnille tarjoutuu lisää mahdollisuuksia tehdä sellaisia valintoja, joita heillä on omasta näkökulmastaan syytä arvostaa. Köyhyys on siis vaihtoehdottomuutta. Vaihtoehtojen tarjoaminen on köyhyyden vähentämistä. Kaikki kansat kun eivät halua kulkea samaa polkua pois köyhyydestä.
Tällaiseen köyhyyden vähentämiseen on tähdännyt myös Suomen ja Tansanian aloitteesta kolme vuotta sitten käynnistetty Helsinki-prosessi, joka huipentui niin sanottuun toiseen Helsinki-konferenssiin 3 viikkoa sitten Finlandia-talossa.
Helsinki-konferenssi ja koko Helsinki-prosessi on ollut haastava tehtävä myös siinä suhteessa, että emme voineet tietää ennalta, mitä saamme siitä ulos. Lopputulema oli itse asiassa paljon ennakko-odotuksia parempi: Suomen ja Tansanian hallitusten lisäksi kaksitoista muuta – niin sanottua ystävämaan – hallitusta sitoutui yhteistyöhön, joka tähtää yhdessä valittujen prioriteettien edistämiseen mm. YK:ssa, Afrikan unionissa, Euroopan unionissa ja muilla poliittisilla neuvottelufoorumeilla. Tässä vaiheessa ystävien piiriin liittyivät Algeria, Brasilia, Egypti, Espanja, Etelä-Afrikka, Iso-Britannia, Kanada, Malesia, Meksiko, Thaimaa ja Unkari.
Helsinki-konferenssin valitsemat prioriteetit eivät ole sinänsä uusia asioita, vaan samoja tärkeitä aiheita, joista puhuttiin viikkoa myöhemmin myös YK:n Vuosituhatjulistuksen tarkastuksessa New Yorkissa: rauha ja turvallisuus, köyhyys ja kehitys, hyvä hallinto, ympäristö ja ihmisoikeudet. On totta, että Suomi toivoi laajempaa ja konkreettisempaa tulosta New Yorkista kuin mikä loppujen lopuksi saavutettiin. Mutta toisaalta: Kaikki maat, mukaan lukien Yhdysvallat ovat edelleen sitoutuneita MDG-lyhenteellä tunnettujen YK:n vuosituhatpäämäärien saavuttamiseen. Emme myöskään voi pitää vähäpätöisenä saavutuksena sitä, että YK:n huippukokous nyt – ensimmäisen kerran historiassa – asetti tavoitteiksi ”oikeudenmukaisen globalisaation edistämisen” ja ”säällisen” eli kelvollisen työn järjestämisen kaikille. Nämä ovat tavoitteita, joiden puolesta Suomikin on ponnistellut.
Hallituksilla on siis globalisaation hallinnan demokratisoimisessa ja sen sosiaalisen ulottuvuuden vahvistamisessa edelleen keskeinen rooli. Toisaalta, hallitukset eivät voi toimia yksin. Helsinki-prosessin keskeisimpiä sosiaalisia innovaatioita on ollut käsite ”monitoimijaprosessi”. Englanniksi olemme puhuneet ”multi-stakeholder –prosessista”.
Multi-stakeholder -ajatuksen mukaan yhteisten asioiden hoitoa ei saa – eikä kannata – jättää pelkästään keskushallitusten vastuulle. On löydettävä sellaisia paikallisen, kansallisen ja globaalin demokratian muotoja, joissa myös ammattiliitot, yrittäjät, paikallishallinto, kansalaisjärjestöt ja muut asianosaiset pääsevät mukaan vaikuttamaan. Erityisen vaikeaa – mutta vaivan arvoista – on yrittää saada myös syrjittyjen, syrjäytyneiden ja muuten huono-osaisten väestöryhmien ääniä kuuluviin politiikan suuntaviivoja valittaessa. Olemme Helsinki-prosessissa nähneet erityistä vaivaa ”marginalisoitujen äänten” kuulemiseksi, ja tähän tavoitteeseen sitoutuneiden kansalaisjärjestöjen kanssa yhteistyötä tehden ainakin jossakin määrin tässä onnistuimmekin.
Sovimme myös, että seuraava Helsinki-prosessin laajempi tarkastelukohta on Dar es Salaamissa Tansaniassa vuonna 2007. Silloin arvioimme, miten paljon lisää ”ystäviä” olemme saaneet Helsinki-prosessin lähestymistavalle ja miten paljon olemme pystyneet edistämään niitä prioriteettitavoitteita, joita Helsinki-prosessi on halunnut pitää esillä ja edistää.
Toteutus ei saa olla pelkästään Suomen ja Tansanian hallitusten käsissä. Haluamme luovuttaa yksittäisten konkreettisten teemojen vetovastuuta myös ystävämaiden hallituksille, kansalaisjärjestöille ja tutkimuslaitoksille. Stakes – ehkä kehitysmaakumppaneittensa kera – voisi vallan hyvin olla yksi tällaisista Helsinki-prosessin kumppaneista. Siksi pyydänkin teitä tutustumaan Helsinki-konferenssin tuotoksiin ja miettimään, missä roolissa Stakes ja sen ulkomaanavun yksikkö voisivat olla mukana Helsinki-prosessin jatkotoimissa.
Globalisaation demokratisoiminen ei suomalaisesta näkökulmasta tarkoita ainoastaan katseen kohdistamista Globaalin Etelän kehitysmaihin. Stakesin ulkomaanavun yksikkö on lähes perustamisestaan lähtien toiminut tärkeänä kumppaninamme itäisiin lähialueisiimme ja ns. pohjoiseen ulottuvuuteen kohdistuvassa yhteistyössämme.
1990-luvun alun yhteiskunnallinen murros Venäjällä aiheutti sikäläisen terveydenhuoltojärjestelmän ja sosiaalisten turvaverkkojen romahtamisen. Yhteistyön alkuvuosina määrärahoilla toimitettiin lääke- ja rokoteapua sekä sairaalalaitteita mm. Karjalaan ja Murmanskiin. Humanitaarisesta ja avustustoiminnasta siirryttiin vähitellen projektitoimintaan. Tartuntatautien torjunta oli yksi ensimmäisistä ja tärkeimmistä hanketoiminnan alueista. Stakesilla oli tällaisten projektien toteuttajana tärkeä rooli.
Lähialueyhteistyön keskipitkän aikavälin painopisteet ovat lasten ja nuorten terveyden ja sosiaalisen hyvinvoinnin edistäminen, huumeiden käytön ehkäisy, terveellisten elintapojen edistäminen, tartuntatautien torjunta, perheitä tukevien sosiaalipalvelujen kehittäminen ja kansalaisyhteiskunnan vahvistaminen.
Keskeisellä sijalla on edelleen myös tartuntatautien torjunta. Hälyttävä HIV/Aids- tilanne on entisestään korostanut ennaltaehkäisevän toiminnan ja hoidon kehittämisen tarvetta. Näistä uusista haasteista syntyi myös muutama vuosi sitten ajatus Pohjoisen ulottuvuuden sosiaali- ja terveysalan kumppanuuden kehittämiseksi. Perinteisestä avustus- ja hanketoiminnasta on siirrytty yhä enemmän alueellisesti laajempaan yhteistyöhön, tavoitteena myös paremmat taloudelliset resurssit ja verkostoitumisen tuomat edut.
STM ja sen hallinnonala ovat olleet kiitettävän aloitteellisia Pohjoisen ulottuvuuden kumppanuuden aikaansaamisessa. Nyt kumppanuus on käynnistynyt ja mukana on tällä hetkellä 13 maata ja 8 alueella toimivaa kansainvälistä järjestöä. Sihteeristö toimii Tukholmassa, puheenjohtajana Ruotsi ja varapuheenjohtajana Liettua. Suomen puheenjohtaman Barentsin neuvoston terveys- ja sosiaalialan työryhmän valmistelema HIV/Aids-ohjelma tukee kumppanuuden toteuttamista.
Marraskuussa pidettävässä EU:n pohjoisen ulottuvuuden ministerikokouksessa on tarkoitus hyväksyä PU-politiikan tulevat suuntaviivat. Niiden pohjalta laaditaan ja hyväksytään Suomen EU-puheenjohtajuuskaudella syksyllä 2006 pohjoisen ulottuvuuden uusi poliittinen asiakirja EU:n, Venäjän, Norjan ja Islannin kesken. Tavoitteemme on, että sosiaali- ja terveyskysymykset ovat vahvasti esillä myös uudessa Pohjoisen ulottuvuuden asiakirjassa.
Kuten hyvin tiedätte, myös varsinaisen kehitysyhteistyön puolella avun muotojen muutos on kulkenut suuntaan, jossa entistä enemmän tarvitaan sellaista politiikka-analyysin osaamista ja tutkimus- ja kehittämistyötä, josta Stakesilla on paljon kokemusta.
Toteutamme pääyhteistyömaissamme entistä vähemmän yksittäisiä Suomen projekteja, ja osallistumme entistä enemmän yhteisrahoitusjärjestelyihin, joista puhdasoppisin muoto on budjettituki. Vaikka suuri raha siirtyisi Suomesta suoraan yhteistyömaan hallituksen budjetteihin ja valtion kirjanpitoon, jatkamme kuitenkin ammattilaisten välistä vuorovaikutusta erilaisten arviointien, valmennusten ja seurantaprosessien muodossa. Haluamme tällaisen vuorovaikutuksen kautta pitää esillä asioita, jotka ovat oman kansallisen kokemuksemme ja kehityspoliittisen ohjelmammekin valossa tärkeitä: Köyhiä hyödyttävää talouskasvua ja oikeudenmukaista tulonjakoa, sukupuolten ja alueiden tasa-arvoa, kaikille väestöryhmille kuuluvia ihmisoikeuksia, kestävää kehitystä, ja niin edelleen. Näissä asioissa toivomme Stakesin ja sen ulkomaanavun panosta myös jatkossa.
Vuosituhatpäämäärien valossa on tietenkin selvää, että myös terveydenhoidon ja siihen liittyvien kansallisten ja paikallisten järjestelmien kehittäminen on yksi kehitysyhteistyön selkeistä prioriteeteista. Uudempi ilmiö on se, että myös sosiaalipolitiikan, sosiaaliturvan järjestelmien ja työmarkkinamekanismien kehittäminen ovat nousseet nopeasti keskeisille sijoille useiden yhteistyömaittemme köyhyysstrategioissa. Stakesin kannalta relevantti uusi kehitysyhteistyön aihepiiri lienee myös kansallisten köyhyyden tilan seurantajärjestelmien kehittäminen. Kuten ehkä tiedätte, olemme luvanneet tällaista tukea mm. Etiopialle.
Suomi on ollut aktiivinen näiden teemojen käsittelyssä myös OECD:n kehitysyhteistyökomiteassa DAC:ssa, kuten myös kumppanuussopimustemme kautta Maailmanpankissa. Jatkossa on tärkeätä, että multi- ja bilateraalipuolen satsauksemme kohtaavat toisensa yhteistyömaittemme kansallisten PRS-prosessien yhteydessä. Toistaiseksi PRS-prosessit ovat olleet aika vahvasti Maailmanpankin ja valtiovarainministeriöiden vetämiä. Ehkäpä esimerkiksi Stakesin tapaisilla toimijoilla voisi olla tehtävää sen varmistamisessa, että usein marginaaliin jäävien sosiaali- ja työministeriöiden – ja niiden taustaverkostojen – äänet kuuluisivat kansallisissa PRS-prosesseissa.
Yksi liian usein marginaaliin jäävä suuri ryhmä ovat vammaiset ihmiset ja heidän järjestönsä. Haluankin vielä puheeni lopussa kiittää Stakesia ja sen ulkomaanavun yksikköä aivan erityisesti niistä arvokkaista panoksista, joita olette antaneet Suomen kehitysyhteistyön vammaisulottuvuuden vahvistamiselle ja Globaalin vammaiskumppanuuden perustamiselle. Tässä työssä Suomen ja Stakesin kansainvälinen näkyvyys on ollut suuri, mutta mikä vielä tärkeämpää: rakentava vaikuttavuutemme on ollut vielä paljon suurempi. Kiitos kaikesta tähänastisesta. Onnea ja menestystä tuleviin tehtäviinne!
Sotatieteen laitoksen entinen johtaja on tehnyt uuden kirjan täydentämään jo pitkää listaa kohdettaan ihannoivaa Mannerheim- kirjallisuutta. Muodollisesti kyseessä on kenraali Hannes Igantiuksen elämäkerta, mutta jo otsikostaan alkaen se on kuitenkin enemmän Mannerheimistä kuin Ignatiuksesta kertova.