Edita, 336 s., Helsinki 2004

Kiiltokuvahistoriikki

Suomalaiset innostuivat väellä osuusliikkeiden perustamiseen runsas sata vuotta sitten. Osuustoiminnan nopea kasvu oli osa samaa kansallista herätystä, joka toi Suomeen nuorisoseurat, raittiusyhdistykset, urheilujärjestöt, vapaapalokunnat ja työväenyhdistykset. Alussa innostus oli luokkarajat ylittävää, mutta nopeasti porvarillisiin ja sosialistisiin haaroihin eriytyvää.

Näin oli myös osuustoiminnan suhteen. Maaseudun osuuskaupat olivat voittopuolisesti ”puolueettomia” eli porvarillisia, kaupunkien ”edistysmielisiä” eli sosialistisia. Osuustoiminta jakaantui kahtia jo ennen kansalaissotaa vuonna 1916. Vasemmisto kokosi voimansa aatteellisena yhteenliittymänä Kulutusosuuskuntien keskusliittoon KK:hon ja kaupan keskusliikkeenä Osuustukkukauppa OTK:hon, ”puolueettomat” – aina omissa teksteissään kuten myös tässä Herrasen kirjassa ilman lainausmerkkejä kirjoitettuna – eli porvarit Yleiseen Osuuskauppaliittoon ja v. 1904 perustettuun Suomen Osuuskauppojen Keskusosuuskuntaan SOK:hon.

Osuustoiminnan kaksi haaraa toimivat Suomessa pitkään tasavahvoina kilpailijoina johtoaseman vaihdellessa aina 90-luvun alkuun saakka, jolloin SOK kiskaisi ratkaisevan kaulan Ekaksi muuttuneeseen edistysmieliseen kilpailijaansa nähden. Sitä ennen molemmat osuusliikkeet olivat ajautuneet syviin vaikeuksiin ja koko kulutusosuustoiminnan tulevaisuus Suomessa näytti synkältä. E-liike ajautui velkasaneeraukseen, josta se kuitenkin on selviytynyt, mutta sillä välin S-ryhmä oli noussut jo uhkaamaan K-kauppojen valta-asemaa noin kolmanneksen suuruisella markkinaosuudellaan. Tämä valta-asema vahvistui entisestään, kun SOK-lainen Helsingin Ouuskauppa ja E-liikkeen suurfuusion ulkopuolelle jäänyt Elanto yhtyivät uudeksi HOK-Elannoksi, josta tuli ylivertaisesti suurin SOK:n alueosuuskaupoista. Näin vuonna 1916 alkanut hajaannus on pääkaupunkiseudulla jälleen kurottu umpeen.

SOK:n kehityksen monet vaiheet ovat kiinnostavia niin yritys-, talous- ja sosiaali- kuin poliittisen historian kannalta. Loppujen lopuksi SOK:n kilpailu E-liikkeen kanssa ei ole ollut sen olemassaolon ja menestyksen kannalta ratkaisevaa, vaan paljon enemmän kilpailu yksityiskaupan kanssa ja voimien mittelö porvarillisen osuustoimintakentän sisällä, jossa vastakkain ovat keskeisesti olleet maataloustuottajien ja kuluttajien intressit, sivuuttamatta kuitenkaan monia muita hienosyisempiä kilpailuasetelmia.

Timo Herrasen satavuotishistoria tyytyy kuitenkin ikävä kyllä valaisemaan näitä melko lailla pinnallisesti ja varovaisesti. Valtakunnan sähköistyskysymyksestä väitöskirjansa tehnyt Herranen on kirjoittanut useita kunnallisten laitosten ja yritysten historioita. Ne ovat olleet yleensä asiallista, asiantuntevaa ja huolellista perushistoriaa, mutta myös vähän mielikuvituksettomia.

Kuinka paljon tähän vähän kiiltokuvamaiseen ja historiankirjoituksena vaatimattomaan lopputuotokseen on vaikuttanut tekijä ja kuinka paljon tilaajan tahto ja ohjaus jää vastausta vailla. Kirjassa ei poikkeuksellisesti ole tekijän esipuhetta, jossa tätä olisi edes rivien välistä voinut arvioida. Nyt esipuheen on kirjoittanut SOK:n pääjohtaja Kari Neilimo, joka kiittää SOK:n satavuotisjuhlatoimikuntaa, mutta ei mainitse mitään siitä olisiko tätä työtä ohjannut myös jokin nimenomainen historiatoimikunta.

syyskuu 2004

Ajatus, 942 s., Jyväskylä 2004

Kekkosesta raskassoutuisesti

Jukka Seppinen on aiemmin kirjoittanut mm paksut elämäkerrat Johannes Virolaisesta ja Ahti Karjalaisesta, jotka hänelle ovat eräänlaisia Suomen politiikan sankari- ja antisankarihahmoja. Seppinen perustaakin kirjoittamisensa yleensä voimakkaisiin sympatioihin ja antipatioihin. Tämä Kekkosesta kertova kirja poikkeaa Seppisen tavanomaisesta mustavalkomaalauksesta sillä tavoin, että sen päähenkilön käsittelystä tällainen ehdottomuus puuttuu. Kirjan jo tunnetuksi tulleen loppulauseen mukaan Kekkonen ”oli pohjimmiltaan erittäin isänmaallinen mies”. Tätä johtopäätöstä on edeltänyt 839 sivua tekstiä, jonka perusteella voisi päätyä toisenlaisiinkin päätelmiin.

Kekkosen kohdalla ymmärrys yltää jopa vuoden 1972 poikkeuslakiin, jolla presidentin toimikautta jatkettiin ilman vaaleja. Tämä perustuu siihen Seppisen teesiin, jonka mukaan Suomessa elettiin koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan eräänlaista poikkeukselliset menettelyt oikeuttanutta poikkeusaikaa. Erityisiä vaaran vuosia olivat Seppisen mukaan välittömästi sotaa seuranneiden vuosien ohella vuodet 1969-77, jolloin Neuvostoliitto omaksui agressiivisen politiikan Suomi-suhteissaan ja pyrki aikaansaamaan Suomessa vallankumouksen.

Tämän näkemyksen tueksi on viitattu Neuvostoliiton kieltäytymiseen tunnustamasta Suomen puolueettomuuspolitiikka, NKP:n taistolaiskommunisteille antamaan tukeen ja erityisesti Aleksei Beljakovin lyhyeksi jääneellä suurlähettiläskaudella viljeltyyn tietynlaiseen kumousretoriikkaan. Eri asia kuitenkin on, tähtäsikö Suomeen kohdistunut painostus, paitsi maamme liittämiseen Neuvostoliiton turvallisuusetupiiriin ja kommunistien ja muiden Neuvostoliitolle myönteisten voimien valta-asemien betonoimiseen Suomessa, myös kommunistiseen vallansiirtoon. Itse aikakauden politiikassa mukana olleena en tätä jaksa uskoa – ja kyse vahvempien näyttöjen puutteessa on uskosta – niin pelottavalta kuin NKP:n tukema taistolaisvyörytys pahimmillaan saattoikin tuntua.

Seppisen aiempi työ Karjalaisen ja Virolaisen elämäkertojen tekijänä lyö leimansa tähänkin teokseen. Kekkosen työtä ja aikakautta tarkastellaan liiankin paljon hänen sinänsä monikerroksisten ja mielenkiintoisten Virolais- ja Karjalaissuhteidensa kautta. Näiden rinnalla Kekkosen suhde muihin toimijoihin jää hyvin ohuen kuvauksen varaan. Esim. Teuvo Aura, Keijo Korhonen, Eino S. Repo, Kustaa Vilkuna tai jopa Mauno Koivisto esiintyvät kirjassa vain juuri sen verran, kun päähenkilön elämänvaiheiden läpikäynti minimimainintoina edellyttää.

Kirjan konnagalleria on pitkä. Siihen kuuluvat itseoikeutetusti kaikki neuvostopoliitikot, kaikenmaalaiset ja -väriset kommunistit ja vasemmistososialistit, mutta myös monet ei-sosialistit. Yksi näistä on J.K. Paasikivi, jonka maanpetoksellisesta toiminnasta Seppinen on aiemmin kirjoittanut kokonaisen kirjan.

Varmasti monet Seppisen halveksimat ihmiset ovat kritiikkinsä ansainneet. Sen voimaa ja uskottavuutta kuitenkin kalvavat ratkaisevasti Seppisen monet heikkoudet historiantutkijana. Ne korostuvat erityisesti vasemmistopuolueiden ja niissä toimivien ihmisten arvioinnissa. Siinä paljastuu Seppisen totaalinen asiantuntemattomuus ja kyvyttömyys nähdä ja ymmärtää politiikan dynamiikkaa ja pohjavirtoja.

Jos lähdeaineistossa keskeisellä sijalla olevat Supon raportit antavat Seppiselle jonkinlaisen orientaatiopohjan kommunistien politiikan kuvaukselle, niin SDP:n osalta hän on joutunut muodostamaan käsityksensä omien ideologisten mieltymystensä ohjaamana ihan itse, ilman edes tällaisen raamituksen tukea.

Kuusikymmenluvulle saakka riveistään kuutosten kaltaiset ”maanpetturit” aina puhdistanut SDP saa Seppisen hyväksynnän, mutta Paasion tultua Tannerin jälkeen puolueen puheenjohtajaksi vuonna 1963 ja Leskisen tehtyä täyskäännöksensä käynnistyi puolueen ulkopoliittinen ”muljahdus” ja sorsalaisten ”uusryömäläisten” esiinmarssi. Näistä Seppisen ahkerasti käyttämistä käsitteistä ”muljahdus” ei esiinny kirjassa lainausmerkeissä ja ”uusryömäläisyys” vain yhdessä kohdin, joten ne ovat Seppisen ikiomia kontribuutioita historiankirjoitukselle.

Seppisen mukaan Neuvostoliitto ja sosialistinen leiri junailivat Sorsan valinnan SDP:n puoluesihteeriksi vuonna 1969. ”On mahdollista, että hän [Sorsa] oli jo pitempään [60-luvulla] KGB:n ”koulutuksessa” Suomen politiikkaan kansanrintamakauden johtotehtäviin Sdp:ssä.” Samassa alaviitteessä Seppinen kertoo, miten NKP rakensi jo ”pitkin 60-lukua tulevaa kansanrintamakautta Suomessa tavoitteenaan kommunistivalta”.

Rauhanjärjestöt esiintyvät Seppisen kirjassa vain muutamissa kohdin. Suurempi rooli kirjassa on Sadankomitealla, rauhanpuolustajat tuskin mainitaan. Seppinen kertoo pariinkin otteeseen taistolaisen Johannes Pakaslahden toimineen Sadankomitealiiton puheenjohtajana 60-luvun lopulla voidakseen leimata näin Ydin-lehden piiriin lukemansa Jaakko Blombergin ja Jaakko Kalelan hänen hengenheimolaisikseen. Seppinen ei kuitenkaan kerro, että Pakaslahti ja muut taistolaiset lähtivät jo 60-luvulla ovet paukkuen Sadankomiteasta ja että sitoutumattoman ja Moskova-orientoituneen rauhanliikkeen kesken käytiin koko 70- ja 80-luvun ajan samankaltaista hiljaista voimanmittelöä ”suomettuneiden” ja ”ei-suomettuneiden” suuntausten kesken kuin muussakin poliittisessa kentässä.

Seppisen kirjassa on paljon myös selviä asiavirheitä. Normaalisti historiantutkimusta lukiessaan voi lähteä siitä, että yksinkertaiset faktat pitävät paikkansa, mutta se ei päde Seppisen kanssa. Osa virheistä on varmaan puhdasta huolimattomuutta, osa selittyy kirjoittajan ideologisten mieltymysten perusteella. Tällaiseksi luen sen (lähdeviitoittamattoman) maininnan, jonka mukaan minä olisin ollut Tellervo M. Koiviston, Erkki Liikasen, Kaisa Raatikaisen ja Ulf Sundqvistin kanssa yksi niistä sosialidemokraateista, jotka allekirjoittivat taistolaisedustaja Mirjam Vire-Tuomisen eduskunta-aloitteen ns. rauhanlaiksi. Se että minun nimeni ei löydy allekirjoittajien joukosta ei ole nimittäin sattuma eikä vahinko.

Konnien rinnalla sankarien määrä kirjassa on vähäisempi. Heihin kuuluu Johannes Virolaisen ohella myös UM:n silloin jaostopäällikkö Jukka Seppinen, jonka linjavalinta ”länsimaisen Suomen” hyväksi oli ”presidentin perusarvojen mukaista” toimintaa ja ”vastasi Suomen kansan valtaenemmistön katsontakantaa”.

Seppisen lähdeviitteet ja lähdeluettelo ovat pitkiä ja päällisin puolin imponoivia. Lähdeviitteiden lähempi tarkastelu osoittaa kuitenkin dokumentoinnin puutteellisuuden. Kustantajan piikkiin on pantava se, että 5. luvun lähdeviitteet puuttuvat kokonaan ja niiden sijasta 6. luvun viitteet on painettu kahteen kertaan.

Kirjansa esipuheessa Seppinen kirjoittaa, ettei kokonaisvaltaista esitystä Kekkosesta olisi ennen hänen tutkimustaan tehty. Jos tällainen aukko on olemassa – mitä väitettä on vaikea allekirjoittaa – niin Seppisen oma kirja ei sitä kuitenkaan täytä. Seppisen tuotetta onkin pidettävä enemmän poliittisena pamflettina kuin historiantutkimuksena. Pamfletistina häneltä tosin puuttuu kaikki tyylillinen loisto, paikoin teksti on sen tasoista että sen kanssa olisi vaikeuksia selvitä äidinkielen ylioppilaskokeesta.

syyskuu 2004

Hurst, 286 s., Lontoo 2001

Japani miehittäjänä

Keisarillinen Japani aloitti pitkän imperialistisen kautensa pian Meiji-vallankumouksen jälkeen. Japanin voitto Venäjän laivastosta 1905 vauhditti sekä Venäjän vallankumousta että Japanin nousua suurvallaksi. Japani haukkasi ensin Korean ja ryhtyi sitten ensimmäisen maailmansodan jälkeen paloittelemaan Kiinaa. Mantsuriasta se teki muodollisesti itsenäisen vasallivaltion Mantsukuon.

Japanilaisten imperialistisille pyrkimyksille oli siis malleja olemassa jo ennen toisen maailmansodan alkua ja japanilaismiehityksen ulottamista länsimaiden hallitsemiin siirtomaihin. Kun japanilaiset sitten jo ennen Pearl Harbouria alkoivat vyöryä Kaakkois-Aasian suuntaan ei heillä kuitenkaan ollut valmiita suunnitelmia miehittämiensä maiden hallinnon järjestämiseksi. Avoimena oli myös se, olisiko niissä mitään sijaa edes muodollisesti itsenäisille valtioille.

Yleiskäsitteenä japanilaisten pyrkimyksille oli Greater East Asia Co-Prosperity Sphere. Toistan sen tässä englanninkielisenä, jossa muodossa se japania taitamattomille yleensä esiintyy. (Historiallinen palautuma saattaa myös olla syy, miksi amerikkalaiset ovat luopuneet käyttämästä käsitettä Greater Middle East arabimaiden demokratisoimissuunnitelmissaan.) Jos sen toteutuksen muodoista kiisteltiin Tokiossa niin tarkoituksesta ei ollut epäselvyyttä. Se oli sen piiriin luettujen alueiden ja maiden alistaminen palvelemaan Japanin poliittisia ja taloudellisia intressejä, vähän kuten Hitlerin samanaikaiset suunnitelmat Uudesta Euroopasta.

Japanilaispropaganda painotti muiden aasialaisten kansojen vapauttamista Englannin, Ranskan ja Hollannin siirtomaavallasta ja amerikkalaisten uuskolonialististen pyrkimysten torjumista. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut todellisen eikä aina edes muodollisen itsenäisyyden tarjoamista Japanin ”vapauttamille” kansoille. Siirtomaaisännät karkotettiin Japanin toimesta, mutta heidän tilalleen tulivat japanilaiset. Miehitetyssä Indokiinassa Japani salli Vichyn hallituksen käyttää muodollista siirtomaavaltaansa aina kevääseen 1945 saakka.

Sotaonnen käännyttyä Japania vastaan alettiin Tokiossa suhtautua myönteisemmin Aasian maiden nationalisteihin ja Burman ja Filippiinien sallittiin itsenäistyä yhteistoiminnalle myötämielisten paikallisten poliitikkojen johdolla. Molemmat maat olivat myös jo ennen sotaa saaneet lupauksen itsenäistymisestä ja niiden itsenäisyys myös tunnustettiin lyhyen välivaiheen jälkeen sodan päätyttyä. Näissä maissa yhteistoiminta Japanin kanssa ei myöskään sulkenut siihen osallistuneita poliitikkoja vallasta.

Vaikka Japanin miehitys nopeutti sodanjälkeistä itsenäistymistä myös Indokiinassa ja Indonesiassa, ei japanilaisia missään koettu vapauttajina. Julmuus, jolla japanilaiset kohtelivat käsiinsä joutuneita eurooppalaisia vihollisiaan, on hyvinkin tunnettua, mutta pakkotyöhön alistetun paikallisväestön kohtelu ei ollut paljoa parempaa.

Uusseelantilaisen professorin Nicholas Tarlingin kirja kertoo tiiviisti Japanin imperialistisen historian, kertaa sotatapahtumat ja analysoi japanilaista miehityspolitiikkaa ja sen seurauksia.

syyskuu 2004

Norton, 516 s., New York 2004

Bushin politiikan murskaavaa kritiikkiä

Paul Krugman on kansainväliseen talouteen erikoistunut tunnettu ja tunnustettu kansantaloustieteilijä. Hän on kirjoittanut sekä oppikirjoja että – kuten hän itse sanoo – kreikkalaisia kirjaimia täynnä olevia artikkeleita, ts. kansantaloustieteilijän ammattisanastoa käyttäviä asiantuntijatekstejä, mutta myös kansantajuisempia taloustieteellisiä kirjoja. Näistä on suomeksi v. 1999 ilmestynyt Satunnainen teoreetikko.

Vuoden 2000 alussa Krugman otti vastaan New York Timesin tarjouksen ryhtyä lehden vakinaiseksi, kaksi kertaa viikossa kirjoittavaksi kolumnistiksi. Kolumnistina Krugman ryhtyi puuttumaan aikaisempaa avoimemmin poliittisiin kysymyksiin. Asiantuntevasti, terävästi ja myös hauskasti kirjoittavasta Krugmanista onkin tullut presidentti Bushin ja hänen politiikkansa tehokkaimpia arvostelijoita.

Tällainen kritiikki ei ole ihan vaaratonta USA:n tämän päivän polarisoituneessa mielipideilmastossa. Syyskuun yhdennentoista jälkeen on lietsottu ilmapiiriä, jossa ylipäällikön arvostelu rinnastetaan maanpetokseen. Krugman on saanut runsaasti tappouhkauksia, ja jos joku niitä esittävistä saa päähänsä myös toteuttaa uhkauksen, on pyssyjä helposti saatavilla. Nyt voi taas ostaa automaattiaseitakin, joiden myyntiä rajoittanut määräaikaislaki äskettäin raukesi.

Äärioikeiston vihaamien listalla Krugman on lähes elokuvatekijä Mike Mooren asemassa. Mutta siinä missä Moore on populisti, joka osaa esittää murhaavaa kritiikkiä mutta ei välttämättä toimivia vaihtoehtoisia näkemyksiä, ei Krugmania voi leimata sen enempää populistiksi kuin ääriliberaaliksi (mikä USA:ssa tarkoittaa liki kolmen vartin kommunistia). Sekä Moore että Krugman pitävät Ralph Naderin presidenttiehdokkuutta huonona hankkeena, mutta siinä missä Mooren mielestä Naderin ehdokkuus vain hajottaa Bushin vastaista rintamaa kohdistaa Krugman armotonta arvostelua myös Naderin kestämättömiin mielipiteisiin.

The Great Unraveling on laaja valikoima Krugmanin NYT-kolumneja johon on liitetty myös laajempia päivitettyjä kommentteja. Krugman ottaa lähtökohdakseen Henry Kissingerin analyysin siitä, miten Napoleon mullisti aikanaan vallinneen kansainvälisen järjestyksen siksi, että hän edusti sellaista vallankumouksellista voimaa, joka ei hyväksynyt siihen saakka vallinneen järjestelmän legitiimisyyttä. Krugman pitää George W. Bushia ja republikaanisen puolueen haltuun ottanutta fundamentalistista oikeistoa samanlaisena vallankumouksellisena voimana, joka tähtää järjestelmämuutokseen. Muu maailma arvioi tätä fundamentalismia ennen kaikkea USA:n ulkopolitiikan kautta. Krugmanillakaan ei ole paljoa hyvää sanottavaa Bushin sotapolitiikasta, mutta varsinaisesti hän keskittyy republikaanien neoliberalistisen talous- ja yhteiskuntapolitiikan ruotimiseen.

Krugmanin mukaan Bushia ja hänen taustavoimiaan ohjaa määrätietoinen pyrkimys koko julkisen vallan ja talouden alas ajamiseen. Keskeisenä välineenä tässä on Bushin ajama mittava veronalennusohjelma. Sen perusteet ovat vaihdelleet suhdanteiden ja tilanteiden myötä, mutta sen julkilausumaton, vaikkei tarkoittamaton lopputulos tulee aikanaan olemaan mittava julkisten menojen leikkausohjelma syntyvän alijäämän tasoittamiseksi. Sen toinen yhtä tarkoitettu tulos on tulojen mittava uudelleenjako rikkaiden hyväksi. Kuten Krugman toteaa, 40 % veroalennusten hyödystä saa rikkain prosentin suuruinen osa koko väestöstä. Samanaikaisesti kuitenkin regressiivistä verotusta edustavat sotu-maksut ovat paremminkin nousussa kuin laskussa, tosin Bushin hallinto haluaa pitkällä aikavälillä romuttaa myös koko nykyisen sosiaaliturvan. Tätä se ei kuitenkaan voi avoimesti markkinoida, sillä amerikkalaisten selvä enemmistö vastustaa sosiaaliturvan alasajoa.

Se, että amerikkalaiset kuitenkin laajasti ovat tukeneet Bushia, selittyy Krugmanin mukaan myös sillä, että valtaa nöyristelevä media ei enää uskalla kirjoittaa kriittisesti ja totuudenmukaisesti siitä, mitä maassa todella tapahtuu. Krugman jopa soittaa hätäkelloja amerikkalaisen demokratian puolesta ja viittaa esim. siihen, miten republikaanit ovat suosineet hallitsemissaan osavaltioissa sellaisen tietokoneäänestämisen käyttöönottoa, jonka rehellisyyttä ei jälkeenpäin voi kontrolloida. Tämä voi Krugmanin omasta mielestä kuulostaa jo vainoharhaiselta, mutta epäilyt elävät Floridan kokemusten valossa, eikä niitä hälvennä se, että merkittävin uutta äänestystekniikkaa markkinoiva yritys on tunnetusti republikaanien tärkeitä rahoittajia ja sen johto ideologisia oikeistofundamentalisteja. Luottamusta ei herätä sekään, että republikaanit kongressissa ovat torjuneet sellaisen lainsäädännön, joka antaisi riittävät kontrollimahdollisuudet väärinkäytösten estämiseen.

Krugman kiinnittää huomiota myös siihen, että kun aiemmin suuryrityksillä oli tapana jakaa vaalirahaa molemmille pääpuolueille, niin nyt ne aikaisempaa yksipuolisemmin suuntaavat tukensa republikaaneille. Tämä ei tapahdu vain ideologisesta mieltymyksestä vaan myös selvien vastapalvelusten odotuksessa. Krugmanin mukaan epäilyt ja suorat näytötkin siitä, ettei odotuksissa ole petytty kasvavat koko ajan, konkurssin tehneestä energiajätti Enronin tapauksesta alkaen. Monet ”kaverikapitalismin” piirteet USA:ssa merkitsevät sitä, ettei Bushin hallinto sittenkään mitään aitoa ja puhdasoppista markkinakapitalismia edusta.

Krugman on ottanut tulilinjalleen amerikkalaisten palvomista ikoneista myös USA:n keskuspankin Federal Reserven johtajan Alan Greenspanin, jonka hän katsoo luopuneen kaikesta objektiivisuudesta ja asettuneen avoimesti Bushin ideologisesti motivoituneen ja keskuspankille uskotun tehtävän kannalta vastuuttoman talouspolitiikan tueksi.

Jos joku kysyy mistä löytyy esimerkki hyvästä talous- ja yhteiskuntapolitiikasta niin Krugmanin vastaus on: Ruotsista. Hän on vanhastaan ollut pohjoismaisen hyvinvointivaltion ihailija, mutta myöntää uskonsa horjuneen kun Ruotsi 1990-luvulla ajautui suuriin vaikeuksiin. Nyt näistä vaikeuksista on selviydytty hyvinvointivaltion peruspiirteet säilyttäen, mikä Krugmanin mukaan osoittaa, että ”nice societies sometimes finish first”, eli että mukavat yhteiskunnat voivat olla voittajia.

lokakuu 2004

Otava, 551 s., Keuruu 2004

Onko työelämä huonontunut?

Juha Siltala on Helsingin yliopiston Suomen historian professori. Hänen kirjassaan on viisi ja puoli sataa sivua, kirjallisuusluettelo vie niistä 30 ja n. 2800 lähdeviittausta 40 sivua. Silti kriitikot löytävät hänen työstään paljonkin huomautettavaa yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kannalta. Siltala ei ole ekonomisti eikä työelämän tutkija. Hänen käyttämänsä epäsystemaattinen aineisto nojaa paljolti haastatteluihin ja anekdootilliseen kertomiseen eikä se arvostelijoiden mielestä perustele kaikkia hänen johtopäätöksiään. Mieshän on kaiken lisäksi selvästi kantaaottava ja tyypillinen asenteellinen muutosvastarinnan edustaja, sellainen jota Paul Lillrankin sopii nimitellä ”työpsykologian hörhö-falangin” edustajaksi.

Nämä nipottelijat ovat oikeassa, mutta niin on Siltalakin. Vaikka Siltalan teos olisikin enemmän pamfletti kuin tutkimus, niin se on hyvä ja tarpeellinen pamfletti. Sitä siivittää myös aimo annos paatosta: ”Luvut hyperkilpailusta ja julkista sektoria vastaan suunnatusta kulttuurivallankumouksesta jättivät lukijansa ja tekijänsä sietämättömiin tunnelmiin”.

Monia Siltalan arvostelijoita tuntuu loukkaavan se, että hän ei suostu siihen kuoroon, joka näkee yhteis- ja ihmiskunnan kehityksen yhtäjaksoisena edistyskertomuksena, jossa nykyinen on aina entistä parempi ja tuleva vielä parempi kuin nykyinen. Tämä on sinänsä postmoderni ajatus, mutta Siltalan johtopäätökset eivät kuitenkaan ole postmoderneja.

Siltalaa kannattaa lukea rinnan vaikka EVA:n uusimman hyvinvointivaltiota vastaan suunnatun, argumentaatioiltaan ja aineistoltaan monta kertaa heppoisemman pamfletin kanssa. Vyöryttäessään väitettään hyvinvointivaltion kriisistä EVA saattaa paikoin turvautua jopa lähes siltalamaisiin heittoihin työolojen ongelmista, mutta taatusti eri suuntaan menevässä tarkoituksessa.

Siltalan paksusta teoksesta on tullut yllätysmenestys. Kenties syy on vähän saman sukuinen kuin Kalle Päätalon romaanienkin menestyksen: niin monet lukijat voivat kirjaa lukiessaan samastua sen kertomaan ”tämähän on kuin juuri minun elämästäni”-hengessä. Monien työelämää koskevien itsestäänselvyyksinä pidettyjen mantrojen ja latteuksien kyseenalaistajana ja herättäjänä Siltalan kirja on arvokas, vaikka yhteiskunnallisen muutosohjelman kokoaminen sen osoittamien epäkohtien korjaamiseksi vielä jääkin muiden tehtäväksi.

lokakuu 2004