Edita, 150 s., Helsinki 1999

Pyhät kissat talouspolitiikan historiassa

Suomalaiselle historiankirjoitukselle on ollut ominaista sen läheinen suhde politiikkaan. Monet historioitsijat ovat olleet poliittisesti aktiivisia ja poliittisuus heijastuu myös historiantutkimuksen tuloksessa. En tarkoita mitään puoluepoliittista vastakkainasettelua, jota marginaaleissa aina esiintyy, vaan laajasti ottaen koko suomalaisen historiankirjoituksen samastumista suureen suomalaiskansalliseen projektiin. Sen mukaisesti historiankirjoituksen valtavirta on aina pyrkinyt todistamaan, miten kansakunnan (ja nimenomaisemmin sen kulloistenkin johtajien) vaikeissa tilanteissa tekemät valinnat ovat olleet ainoat mahdolliset, tai ainakin parhaat tarjolla olleista vaihtoehdoista, ja miten ne ovat kärsimystenkin kautta koituneet Suomen ja suomalaisten onneksi.

Poliittiset suhdanteet ovat aika ajoin koetelleet vallinnutta konsensusta. Suomen politiikka toisen maailmansodan aikana joutui myöhemmin myös uuden polven historiantutkijoiden arvostelun kohteeksi, mitä valtiojohto Kekkosen aikana tuki. Dialektiikka johti kuitenkin pian uuteen synteesiin, joka vähän uudistetuin perustein on antanut kansakunnan sodanaikaisille johtajille vapauttavan mainetodistuksen.

Tänään uudelleenarvioinnin paineet kohdistuvat Suomen politiikkaan ja Kekkosen kauteen kylmän sodan huuruisimpina vuosina. Tätä koskevaan keskusteluun osallistuvat sekä historiaa kirjoittavat että politiikassa toimivat asianharrastajat. Se on ihan tervettä ja tervetullutta, kunhan siitä karsitaan ajatukset joistain puolivirallisista totuuskomissioista. Arvaukseni on, että tämäkin keskustelu ja sen siivittämä uusi tutkimus tulee aikanaan johtamaan uuteen tasapainoiseen ja yleisesti hyväksyttyyn synteesiin esim. 70-luvun Suomesta.

Silmiinpistävää on, ettei Suomen taloushistoriasta, tai täsmällisemmin talouspolitiikan historiasta ole koskaan käyty samanlaista kriittistä väittelyä kuin politiikasta. Jos sota oli katastrofi jota ei voitu välttää ja josta selviydyttiin niin hyvin kuin ylipäätään oli mahdollista, niin olivatko 30-luvun pula ja 90-luvun lama nekin jonkinlaisia luonnonkatastrofeja, joista selviydyttiin niin kunniallisesti kuin oli mahdollista?

Sekä pulan että laman osalta on helppo todeta, ettei avoimessa taloudessa elänyt Suomi tietenkään voinut välttyä kansainvälisen suhdannekehityksen vaikutuksilta. Kysymys kuuluukin, että oliko niiden aikana noudatettu talouspolitiikka voinut olla toisenlaistakin ja olisiko ollut sellaista vaihtoehtoa joka olisi merkinnyt vähempiä inhimillisiä ja taloudellisia menetyksiä?

Kysymys nousee mieleen kun äsken luin alennusmyynnistä aikanaan ostamani ja muutama vuosi sitten julkaistun kokoelman Yrjö Jahnssonin talouspoliittisia kirjoituksia 20- ja 30-luvulta. Yrjö Jahnsson tunnetaan tänään lähinnä hänen nimeään kantavan säätiön apurahoista. Hän kuuluu Suomen talouspolitiikan historian harvinaisiin toisinajattelijoihin. Jahnsson toimi teknillisen korkeakoulun kansantaloustieteen professorina, mutta kansantaloustieteen silloinen valtavirta hylki häntä ja hänen näkemyksiään niin voimakkaasti, että valtavirran edusmiehenä (ja Suomen Pankin pankkivaltuusmiesten puheenjohtajana) professori Ernst Nevanlinna piti kansallisena häpeänä sitä että professorismies sai julkisesti esittää talouspoliittisia ”mielettömyyksiä”.

Tämän päivän näkökulmasta Jahnssonin ”mielettömyydet” ovat yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaisia tulkintoja talouspulan syistä ja sen lieventämiskeinoista sellaisina kun ne J.M. Keynesin ja ns. Tukholman koulukunnan ekonomistien uraauurtavan työn perusteella nykyisin ymmärretään. Olisiko siis ennen markan lopettamista ollut syytä nostaa Jahnssonin kuva seteleihin siinä missä suomalaisten mielestä Adam Smithin veroisen Anders Chydeniuksen kuva?

Ei sentään. Jahnsson ansaitsee kuitenkin tunnustuksen yhtenä niistä vallitsevan kansantaloustieteen ja sen talouspoliittisten suositusten kriitikoista, jotka osaltaan olivat päätymässä joiltain osin Keynesin v. 1936 ilmestyneessä Yleisessä teoriassa esitettyihin johtopäätöksiin. Heikosti englantia hallinnut Jahnsson ei siis edeltänyt Keynesiä eikä tuonut hänen oppejaan Suomeen, vaikka olikin joihinkin Keynesin kirjoituksiin perehtynyt.

20-luvulla Jahnsson arvosteli markan liittämistä kultakantaan. 30-luvulla hän vaatii rahamäärän kasvattamista ja koron alentamista kritisoiden ankarasti Suomen Pankin deflatorista politiikkaa. Hänestä tulikin 30-luvun pulaliikkeiden suosikki, vaikka hän itse pysyi uskollisena maalaisliitolle, jonka listoilla hän v. 1933 eduskuntavaaleissa huonolla menestyksellä vieraili.

Paljon Keynesiä enemmän Jahnssoniin vaikutti Gunnar Myrdal jonka hän kutsui v. 1934 esitelmöimään Talouspoliittisen kerhon tilaisuuteen. Talouspoliittinen kerho oli sivuraiteelle ajautuneen Jahnssonin perustama toisinajattelijoiden foorumi. Kirjassa on Hilma Janssonin kirjoitus jossa referoidaan Myrdalin ajatuksia ja paheksutaan sitä, ettei Suomen valtalehdistö kirjoittanut mitään Myrdalin esittämästä rahapolitiikan kritiikistä. Itsekin kaksi akateemista loppututkintoa suorittanut Hilma Jansson oli tasaveroinen kumppani miehelleen, mutta pysyttäytyi mieluummin sivussa. Hän ei myöskään halunnut nimeään liitettävän 18 vuotta Yrjö Jahnssonin kuoleman jälkeen perustetun säätiön nimeen, vaikka hänen osuutensa säätiön varallisuuden luojana oli luultavasti suurempi kuin miehensä.

Kirjan otsikko on Suomen Pienviljelijä-lehdessä v. 1932 julkaistusta Jahnssonin kenties kuuluisimmasta artikkelista. Siinä hän vertasi Suomen Pankin johtoon nostettuja Väinö Tanneria, Risto Rytiä, Kyösti Kalliota pyhiin kissoihin, joita sotaan lähteneet muinaiset persialaiset kantoivat sylissään lamauttaen siten kissoja pyhinä eläiminä pitäneiden egyptilaisten vastarinnan. Mainitut herrat täyttivät Suomen Pankin politiikassa vastaavaa tehtävää suhteessa sosialidemokraatteihin, edistysmielisiin ja maalaisliittolaisiin, joiden mahdollinen kritiikki Suomen Pankin rahapolitiikkaa kohtaan saatiin näin tehokkaasti vaiennettua.

Ajankohtaisena havaintona Jahnssonin kirjoitus oli terävä. Vieläkin tuntuu siltä kuin mainitut herrat edelleen täyttäisivät jonkinasteista pyhän kissan virkaa suhteessa historioitsijoiden talouspolitiikan arviointiin.

helmikuu 2003

Pirkanmaan Sivistys ry, 240 s., Jyväskylä 2002

Vankan sosialidemokraatin vankka vaalikirja

Kansanedustajien vaalien lähestyessä julkaisemisiin kirjoihin ja kirjasiin on helppoa suhtautua väheksyvästi ja vähän alentuvastikin. Vinoilu voi usein olla oikeutettua. Haamukirjoitetut ehdokasesittelyt tai eduskunnan pöytäkirjoista ja paikallislehtien kolumneista kootut tuotteet vain harvoin rikastuttavat poliittista kirjallisuutta.

Näitä kirjallisia harjoituksia ei kuitenkaan tule yleisesti tuomita. Eivät kovat kannet poliittisten mielipiteiden arvoa alenna, jos eivät automaattisesti ylennäkään. Se, että poliitikko aika ajoin joutuu kirjallisesti selvittämään ajatuksiaan sekä tekemään työtä niiden selkiyttämiseksi ja esittämiseksi, antaa paljon enemmän aihetta kiitoksiin kuin moitteisiin.

Näin voi sanoa pitkän linjan tamperelaisdemarin Jukka Gustafssonin kirjasta Ihmisyys haastaa itsekkyyden. Se ei pyrikään olemaan mikään valtio-opin tai historian tutkimus, vaan on rehellisesti kirjoittajansa näköinen poliittinen julistuskirja ja sellaisena hyvä.

Jukka Gustafsson jatkaa tunnettujen sosialidemokraattisten kansansivistysihmisten työtä. Sitä hän on toteuttanut pitkän linjan maisterina, metalliliiton opiston Murikan rehtorina ja sivistysvaliokunnassa pitkän työn tehneenä kansanedustajana. Vahvasti tamperelaistunut Gustafsson on myös keskeisesti uudistanut ja avartanut manselaista sosialidemokratiaa. Vaikka muistelmista ei ole kyse, olisi tästä mielellään lukenut enemmänkin. Muistettakoon miten vanha valta vielä 1985 esti kunnallisjärjestön enemmistön tukeman Gustafssonin valinnan kaupungin opetus- ja kulttuuritoimen apulaiskaupunginjohtajaksi. Tämä koitui kuitenkin sos.dem eduskuntaryhmän eduksi eikä Tamperekaan hävinnyt, kun Gustafsson kieltäytyi Helsingistä kompromissiehdokkaaksi haetun Kaarina Suonion hyväksi.

Jukka Gustafsson on hyvä esimerkki kansanedustajasta, joka erikoistumisen ja paneutumisen kautta on pystynyt vaikuttamaan alallansa. Vaikka asiaan kuuluukin subjektiivinen, kirjoittajan osuutta korostava näkökulma, välittyy kirjasta kuitenkin oikea kuva kansanedustajan työstä. Päättyvällä vaalikaudella Gustafsson toimi myös parlamentaarisen aikuiskoulutusryöryhmän varapuheenjohtajana. Kaikki kunnia virkamiehille ja viime vuosina käytetyille selvitysmiehille, mutta kokemukset aikuiskoulutustyöryhmästä puhuvat vahvasti sen puolesta, että on jo aika elvyttää parlamentaaristen tai muutoin poliittisesti edustavien komiteoiden käyttö.

Koulutuspolitiikka on Gustafssonin keskeisiä teemoja, mutta hän kirjoittaa myös asiantuntevasti työelämän ongelmista ja työllisyyspolitiikasta. Kirjassa on myös hyödyllinen vertailu Ruotsin ja Suomen tavasta hoitaa talous- ja työllisyyspolitiikka. Tämä vertailu ei pääty Suomen eduksi.

Politiikka ei ole Gustafssonille kaikki kaikessa, ainakaan niin että se syrjäyttäisi kirjallisuuden, elokuvan, musiikin tai urheilun harrastamisen. Näistä hän myös kirjoittaa persoonallisesti.

helmikuu 2003

WSOY, 472 s; Juva 2002

Kalliokoski vs. Kekkonen

Lähes 40 vuotta eduskunnassa istunut ja sodanaikaisten hallitusten maatalousministerinä toiminut Viljami Kalliokoski on jäänyt useimpien mieleen tiukkana Urho Kekkosta vastustaneena oikeistomaalaisliittolaisena. Matti Kalliokosken isoisästään kirjoittama elämänkerta tasapainottaa tätä kuvaa hyödyllisellä tavalla muistuttamalla, että vaatimattomista oloista lähtenyt halsualainen talonpoika edusti pienviljelijäpohjaista agraariradikalismia eikä hän monista pohjalaisista maalaisliittolaisista poiketen hetkeksikään horjunut tiukalta lapualaisuutta vastustaneelta laillisuuslinjalta 30-luvulla. Ennen 40-lukua Kalliokoski oli pikemminkin vasemmistomaalaisliitolainen eikä sen vuoksi kuulunut esim. Kyösti Kallion lähipiiriin.

Vuosisadan vaihteessa Halsua oli yksi yksimielisimmin suomettarelaisia pitäjiä Suomessa, mutta ensimmäisen maailmansodan jälkeen siitä tuli yhtä monoliittisesti maalaisliiton valtapiiriä. Vihreä valta horjui hetkellisesti vasta 60-luvulla, kun vennamolaiset melkein valtasivat valtuuston enemmistön.

Kalliokoski oli taattu alkiolainen mutta sen ohella on mielenkiintoista, että hän nuorena miehenä otti vahvasti vaikutteita tolstoilaisuudesta. Uskon epäily ja kirkkokriittisyys kuuluivat myös nuoren Kalliokosken kuvaan. Halsuan kirkkoherrana toimi lyhyen aikaa tolstoilainen pappi, jonka Matti Kalliokoski arvelee vaikuttaneen isoisäänsä enemmän kuin tämä koskaan itse myönsi. Kalliokosken maailmankuvan ymmärtämiseksi tärkeää on tietää myös se, miten Halsua kuului herännäisyyden evankelisen siiven vaikutusalueeseen. Ero evankelisen ja körttiläisen vaikutuksen välillä on myös yllättävän merkittävä yhteiskunnallisesti. Evankeliset olivat yleensä maalaisliittolaisia, raittiusaatteen ja kieltolain kannattajia ja lapualaisuuden vastustajia, kun taas heränneet ryhmittyivät herkemmin kokoomukseen ja IKL:ään. Heillä vahva auktoriteettiusko yhdistyi yksilöllisiin heikkouksiin, kuten ajoittaiseen juopotteluun.

Kalliokosken ja häntä kuusi vuotta nuoremman Urho Kekkosen tiet kohtasivat ensimmäisen kerran 30-luvulla ja samassa Kallion vähemmistöhallituksessa he istuivat ensimmäisen kerran v. 1936. Politiikka ei heitä ensin erottanut – molemmat olivat IKL:n vastustajia ja punamultayhteistyön kannattajia – mutta tyyli ja henkilökohtaiset elämäntavat sitäkin selvemmin.

Kokonaan uusi tilanne syntyi välirauhan jälkeen. Sodanaikaisissa hallituksissa istunut Kalliokoski oli maalaisliiton puheenjohtajana ollut lojaali sotapolitiikan kannattaja, vaikka olikin kaukana hallituksen sisäpiireistä. Vaatimus sodanaikaisten johtajien korvaamisesta uusilla kasvoilla, jota Kekkonen innokkaasti ajoi, kohdistui maalaisliitossa myös Kalliokoskeen. Täyttä ja yksiselitteistä kertomusta siitä, mitä maalaisliiton puoluekokouksessa v. 1945 sanottiin ja tapahtui, ei asiaa huolellisesti tutkinut Matti Kalliokoskikaan voi esittää. Lopputulos kuitenkin oli, että Kekkosen sanoista katkeroitunut Kalliokoski joutui jättämään puolueen puheenjohtajuuden.

Politiikasta Kalliokoski ei kuitenkaan luopunut vaan jatkoi eduskunnassa toimien ajoittain ryhmänsä puheenjohtajana ja varapuhemiehenä ja palaten vielä Kekkosen V hallitukseen v. 1954 – 1956. Samassa hallituksessa istui myös Veikko Vennamo. Näillä ministerivalinnoilla Kekkonen halusi varmistaa itselleen maalaisliittokentän yhtenäisen tuen v. 1956 presidentinvaalien alla. Vennamon suhteen hän onnistui, mutta Kalliokoski jäi ongelmaksi.

Sekä 1956 ja 1962 presidentinvaaleissa Kalliokoskella oli eräänlainen Kekkosen haamuvastustajan rooli. Syksyllä 1954 Kalliokoski oli Kekkosen vastaehdokas maalaisliiton asettaessa ehdokastaan, mutta hävisi kirkkaasti. Sen jälkeen alkoi miltei vaaleihin saakka jatkunut haamukampanja, jossa oikeistomaalaisliittolaiset suunnittelivat Kalliokoskesta riippumatonta presidenttiehdokasta tai ainakin valitsijamiesten kokoontuessa UKK:n vaihtoehdoksi nostettavaa mustaa hevosta. Kärkimiehinä puuhailivat entiset maalaisliiton kansanedustajat Jalo Lahdensuo, Juho Koivisto, Taavi Vilhula, Antti Kukkonen ja E.M. Tarkkanen.

Kalliokoski oli hyvin tietoinen näistä puuhista, sillä Halsualla kävi lähetystöjä häntä kosimassa. Hän ei ainakaan avoimesti koskaan sanonut juuta eikä jaata puuhamiehille, mutta kieltäytyi myös nimenomaisesti hanketta tuomitsemasta, kun puoluejohto häntä siihen kehoitti. Vain harva kannatti Kalliokoskea hänen omien ansioittensa ja kykyjensä vuoksi presidentiksi, hän oli ennen kaikkea tilanteeseen sopivin ei-Kekkonen vetoamaan vanhamaalaisliittolaiseen äänestäjäkuntaan.

Puuhailut kuivuivat lopulta kokoon jälkiä jättämättä. Avoimeksi jää, pettikö puuhamiesten kantti vai kannatus, vai molemmat. Todennäköistä on, että nämä evp. kenraalit olisivat jääneet joukkoja vaille, jos avoimeen taistoon olisivat uskaltautuneet. Sama toistui myös kuusi vuotta myöhemmin, kun Kalliokoskesta kaavailtiin Honkaa tai ainakin Hongan tukijaa Honka-liiton tarpeisiin.

Matti Kalliokosken elämänkertateos on sujuvaa ja asianmukaisesti tutkittua ja lähdeviitoiltua historiankirjoitusta. Kohdehenkilöstöön se antaa asiallisen ja sympaattisen, mutta ei mitenkään kiilloitetun kuvan. Kalliokoski ei lopultakaan ollut erityinen merkkihenkilö ja vaikuttaja Suomen politiikassa, mutta hänen elämänkertansa kautta voidaan valottaa monia mielenkiintoisia vaiheita lähihistoriassamme.

helmikuu 2003

Seuil, 183 s, St. Amand-Montrond

Komissaarin WTO-maraton

EU:n komission työnjaossa kauppapolitiikasta vastaava komission jäsen on maatalouskomissaarin ohessa aina siinä suhteessa vahva mies – kumpaakaan tehtävää ei vielä koskaan ole hoitanut nainen – että hän voi hoitaa alaa, jossa unionilla on laaja yksinomainen toimivalta. Vain unioni voi tehdä kauppasopimuksia, päättää tulleista tai kiintiöistä, ja unioni edustaa sekä käyttää puhevaltaa kaikkien jäsenmaiden puolesta maailman kauppajärjestössä WTO:ssa.

Kauppakomissaariksi Prodin komissioon v. 1999 tullut ranskalainen sosialisti Pascal Lamy on kirjoittanut työstään ja kokemuksistaan lähinnä valistavaksi pamfletiksi luonnehdittavan opuksen. Lamy on ensimmäinen ranskalainen tässä tehtävässä ja hänen nimityksensä kohotti kulmakarvoja, sillä Ranska tunnetaan kulloisenkin hallituksen poliittisesta väristä riippumatta unionimaiden suurimpana protektionistina. Tähän perustuvaa kotiinpäin vetämistä ei Lamyn toimista voi kuitenkaan löytää. Jos jotain, niin vaikutus on ollut päinvastainen: Ranska on lähestynyt EU:n valtavirtaa kauppapolitiikassa. Mutta ei Lamykaan ole ranskalaispainotuksia hylännyt. Kirjassa on yksi luku, joka käsittelee eurooppalaisen elokuvatuotannon ja muun audiovisuaalisen kulttuurin suojelemisen minunkin mielestäni perusteltua tarvetta.

Virassa istuvalta komissaarilta on turha odottaa paljastavia muistelmia keskeneräisistä asioista, kuten WTO-neuvotteluista. Silti Lamyn muutamat tunnelmakuvaukset Bejingistä, Seattlesta ja Dohasta ovat valaisevia, vaikkeivät paljastavia olekaan.

Lamy on monessa suhteessa tyypillinen ranskalaisbyrokraatti ja Ranskan virkamieskunnan eliittikorkeakoulun ENA:n kasvatti. Hänellä ei ole kokemusta vaalikentiltä, mutta sitäkin enemmän hallinnosta: Kymmenen vuotta komission puheenjohtaja Jacques Delors’in kabinettipäällikkönä, sitä ennen finanssi- ja pääministerin avustajana, sen jälkeen valtion omistaman Credit Lyonnais -pankin kakkosjohtajana. Maratonharrastustakaan ei voi pitää epätyypillisenä, vaikka kirjassa ei kerrotakaan kenellä on paras maratonennätys: Lamylla, Ranskan ulkoministeri Dominique Devillepenillä vai komissaari Liikasella.

helmikuu 2003

Zed Books, 132 s., Reading 2002

Seis maailma, tahdon ulos

Globalisaatiota vastustava ja itsekin globaalisesti verkostoitunut kansalaistoiminta sellaisena kun se on näkynyt Seattlen, Göteborgin tai Genovan WTP-, EU- ja G-8-kokouksien yhteydessä järjestetyissä suurissa mielenosoituksissa, ei mielellään tunnusta, että sillä olisi johtajia. Verkostoituneena toimivan kansalaisaktivismin keskeinen ominaisuus, joka on samalla sekä vahvuus että heikkous, on tällaisten selkeiden ja vastuullisten johtajien puuttuminen. Siitä huolimatta liikehdinnällä on kuitenkin kourallinen maailmanlaajuisesti tunnettuja aktivisteja, joiden ajatukset ovat liikehdintää innostaneet sekä ohjanneet, ja jotka ovat antaneet sille myös nimen ja kasvot.

Yksi näistä johtajista on filippiiniläinen sosiologi ja Citizens’ Action Partyn perustaja Walden Bello. Hänen uusin kirjansa Deglobalization aloittaa uuden kirjasarjan, jonka englantilainen Zed-kustantamo on kehittänyt yhdessä kymmenkunnan eri puolilla maailmaa toimivan kansalaisjärjestön kanssa.

Walden Belloa voi perustellusti luonnehtia globalisaation vastustajaksi ennemmin kuin globalisaation kriitikoksi. Kriitikkona hän mielestäni on kuitenkin huomattavasti vakuuttavampi kuin vastustajana. Voin suurimmaksi osaksi yhtyä siihen kritiikkiin, mitä Bello esittää Bretton Woods- instituutioiden – Maailmanpankin ja kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n – ja maailman kauppajärjestön WTO:n epädemokraattisista rakenteista ja toimintatavoista sekä niiden politiikan kielteisistä vaikutuksista kehitysmaihin. Vaikka Bellokaan ei kovin perusteellisesti käy läpi WTO:n Dohan kokouksen tapahtumia, on WTO:n kokouskäytäntö hänen kuvaamanaan perin toisenlainen kuin se millaisena EU:n kauppakomissaari Pascal Lamy näillä sivuilla esitellyssä kirjassaan sen kuvaa.

Walden Bello käy myös läpi eri ehdotuksia, joita kyseisten järjestöjen uusimiseksi on tehty. Esim. miljardööri George Soroksen ajatukset saavat myönteisen arvion, mutta lopulta Bello torjuu hänenkin esityksensä riittämättöminä ja/tai toimimattomina. Uudistamispyrkimykset tarkoittavat vain uusliberalistisen keskityksen korvaamista sosiaalidemokraattisella. Tätä Bello ei pidä ratkaisuna. Bello pitääkin olemassa olevien kansainvälisten instituutioiden uudistamista mahdottomana ja vaatii niiden lopettamista tai vähintään merkityksettömiksi alasajoa.

Porto Alegressa luodun Maailman sosiaalisen foorumin tunnuslauseeseen nojautuen Walden Bello julistaa, että ”toisenlainen maailma on mahdollinen”. Ikävä kyllä kirja ei pahemmin edes yritä hahmottaa sitä, mikä ja minkälainen tämä toisenlainen maailma olisi. Sen keskeinen piirre kuitenkin ilmeisesti olisi, ettei siinä olisi mitään globaaleja pelisääntöjä asettavaa yhtä (kauppa)järjestöä. ”Emme tarvitse uutta keskitettyä globaalia instituutiota, vaan institutionaalisen vallan pilkkomista ja hajauttamista ja toistensa kanssa vuorovaikutuksessa olevien instituutioiden ja järjestöjen muodostaman uuden järjestelmän, jota ohjaisivat laaja-alaiset ja joustavat sopimukset ja näkemykset.” Vielä 50- ja 60-luvulla maailma oli vähän tämänkaltainen paikka, Bello väittää.

Seuraavan konkreettisen tavoitteen tulee Bellon mielestä olla WTO:n kierroksen pysäyttäminen Meksikon seuraavassa ministerikokouksessa. Avoimeksi jää, riittääkö siihen Bellon mielestä vain ministereiden eripuraisuus vai tulisiko sitä myös vauhdittaa ja minkälaisilla mielenosoituksilla. Tämä voi tuntua vähän ilkeältä kommentilta. Bello ei näet kirjassaan sanallakaan problematisoi globalisaation vastustamisen nimissä esiintynyttä mellakointia, joka kuitenkin olisi niin liikkeen uskottavuuden, hyväksyttävyyden ja myönteisen vaikutusmahdollisuuden kannalta välttämätöntä.

maaliskuu 2003