Mr Chairman, Distinguished Scholars,

Why do Ministers of Foreign Affairs seldom have time to talk about poverty or human well-being or much else, for that matter, for two consecutive days? Because inequalities keep us so busy. As one of the keynote speakers at this conference, professor Frances Stewart has convincingly shown, ”inequitable treatment of groups – either real or perceived – can be a major source of social instability.” This social instability pours onto the agendas of Ministers of Foreign Affairs: conflicts and crisis management fill the agenda of international politics, and in most cases the root causes can be traced to poverty, inequality and perceived injustices: terrorism, war, trade disputes, climate change, migration controls, and many other problems – all caused by, or at least closely related to, inequality.

Hence, there is real demand for your research. We need better understanding of the dynamics and causal chains from poverty and inequality to redistribution and human well-being. WIDER has organized excellent conferences over the years. This time you have a focal point that could hardly have been more topical.

We ministers invest so much of our time in negotiating solutions to inequalities because we are convinced that equality would be good not only for conflict presentation but also for growth and for poverty reduction. It is easy for us to say so today.

But to say so has not always been easy. Inequality – both national and international – was on the agenda in the 1970s, but not during the structural adjustment era of the 1980s and 1990s. In 1997, Anthony Atkinson had to write about the need to ”bring income distribution in from the cold”. (1.) We all know Ravi Kanbur as one of the powerful intellectuals whose efforts were needed to bring inequality back onto the agenda of development economics. We are also aware of WIDER’s valuable work in setting up the ’World Income Inequality Database’ (WIID).

The motivation WIDER has had for this massive effort was well summarized by the institute’s former director, Giovanni Andrea Cornia, in 2001, when he said: ”In sum, rising inequality threatens growth and poverty reduction targets. In order to meet the global targets for reducing poverty, it will be essential to make pro-growth policies more distributionally favorable.”

The Government of Finland shares this concern. We are committed to taking the Poverty Reduction Strategies (PRSs) of our poorer partner countries as the main framework of our development cooperation. We regard the PRSs as country-specific roadmaps of each country reaching towards the Millennium Development Goals (MDGs) to which we all committed ourselves at the Millennium Summit of the UN in September 2000.

Income and asset distribution is a key issue that Finland has decided to monitor in the PRSs, and in our dialogue with our partner governments we explicitly state that we are interested in supporting reforms and policy actions that will enhance equality.

Inequality means different things to different people. The development of our Nordic societies has been based on the idea of “Society for all”. We believe that every citizen has a right to social security and basic social services. While not suggesting that our models should be copied unchanged to other countries, we do feel that our experiences may give some food for thought when the challenges of inequality, poverty and human well-being in developing country contexts are discussed. But first I would like to correct some misconceptions:A welfare state is not a manifestation of a centrally planned public system that ignores the potential of the private sector. Our Nordic systems have traditionally been characterized by broadly participatory decision making at the local government level. From the beginning, women have played an important role in local decision-making. Service production and insurance provision are based on a public-private mix. In other words, the involvement of both non- and for-profit civil society and decentralization are essential elements of the system.

Unaffordability and fear of high taxation are arguments often used against welfare states. Looking at our experience, it is worth noting that half a century ago, when the basis of the system was established, Finland was not a rich country but a poor, war-torn society with an economy based mainly on smallholder farming and forestry in harsh climatic conditions. Yet it was not unaffordable for Finland to implement a land reform and to establish a universal social security system.

The key was recognition of the fact that contrary to old received wisdom, well-planned and directed social reforms were not a burden on the economy; on the contrary, the redistribution of income through a planned extension of social income transfers enhanced economic growth. In other words, the major aim of our social policies since the 1960s has been to tap all the human potential of the nation, and to harness all available resources, including the energy, innovativeness, and enterprising spirit of all men and women. Social security systems that pool livelihood risks among the whole population and ensure access to services for all have formed the foundation of poverty reduction and equity in Finnish society. In terms of poverty reduction, the Finnish welfare state, like its Nordic counterparts, has managed to reduce the poverty rate to less that 4 percent, well less than half the rate anywhere outside the Nordic countries.

Manuel Castells and Pekka Himanen recently documented these Finnish experiences in their book ”The Information Society and the Welfare State – The Finnish Model”. Another highly interesting study by a team of Southern researchers, led by professor Oliver Saasa of Zambia, is currently in print. This is what we call the ”Partner Review”. Parallel with the OECD-DAC Peer Review of Finland’s development policy and action, we commissioned four independent thinkers from our Southern partner countries to study the history, culture, values and experiences of Finland, and then to look at what Finland has been doing in its development cooperation, and to assess whether we have shared with our partners those Finnish experiences that our Southern partners consider as Finland’s specific strengths.

I am not suggesting that Finnish experiences could be exported outright to the Global South. Rather, I would say that one of the key lessons we have all learned from the past two decades of Structural Adjustment Programmes is that standard, ”one-size-fits-all” models such as the ’Washington Consensus’ do not work. But I do believe that our poorer partners, while designing their Poverty Reduction Strategies and policies, would wish to have a menu of well-documented empirical case analyses whose applicability to their own country contexts and value bases they could judge themselves.

Economic and social development are interdependent. Equity and social inclusion promote growth. I know that even the IMF and the OECD-DAC agree on these tenets today. We know that inequalities give a double negative impetus to poverty by (a) lowering the pace of growth and by (b) lowering the poverty-reducing impact of growth. Countries with high inequality need unfeasibly high growth figures to be able to reduce poverty through growth.

What can we do through development policy dialogue and cooperation to help our poorer partner countries to reduce their high domestic inequality? And how could we reform the structures of global governance to reduce the existing global inequalities?

In order to answer we need multi-disciplinary approaches and broad political analyses and dialogues. The Government of Finland has committed itself to advancing a multi-stakeholder dialogue on changes needed within the structures of global governance, and to finding new ways of solving the most urgent global problems. The Helsinki Conference in December 2002 was convened as a starting point for a continuing process on these issues which we call the Helsinki process.(2.)

In the context of the industrialization, democratization, redistribution of assets (especially land reform and public education) and a gradually expanding system of institutional social policy were among the most effective permanent mechanisms that helped Finland reduce and manage poverty sustainably. Environmental policies were needed to contain the negative environmental consequences of industrialization and urbanization.

Today the question is, how best to apply these lessons in the context of the globalization. Like industrialization in its day, globalization also promises to deliver increasing economic dynamism and growth but it, too, carries its social and environmental risks and negative consequences that call for institutionalized responses such as global social and environmental policies. There are signs that the need for such global policies has been recognized by the international community, for instance the UN conferences of the past decade and a half, the global environmental and trade policy negotiations, discussion about the role of Global Public Goods, as well as the various democratization of globalization initiatives, including the Helsinki-process and the ILO World Commission on the Social Dimensions of Globalization, co-chaired by the presidents of Finland and Tanzania.

The really challenging questions are, how best to democratize the global governance system, how best to redistribute global assets and how best to expand the systems of global social policy, in order to reduce and manage global poverty sustainably.

’Empowerment’ is another important concept (besides inequality), that Ravi Kanbur has helped to lift back onto the agenda of development economists and policy makers. From history we know that the permanent redistribution of political and economic power would not have taken place in our European societies without the strong tangible pressure and threat of revolution of the poor masses against the privileged elite.

I hope it is not too much to expect this distinguished community of scholars here in Helsinki today and tomorrow to be able to show the world nonviolent, cooperative and multilateral ways to navigate away from poverty and inequality, towards equality and human well-being. Your colloquium here is an important one. I wish you success in your endeavors.

1.) Atkinson Anthony (1997), Bringing Income Distribution in from the Cold. Economic Journal 107:297-321.

2.) http://www.helsinkiconference.fi

YK:n tietoyhteiskuntahuippukokous – osa globalisaation hallintaa

-Aluksi haluan esittää tyytyväisyyteni siitä, että tämä seminaari järjestetään eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan, UN ICT Task Force Suomen ryhmän ja ulkoasianministeriön yhteistyönä täällä eduskunnassa. On tärkeää, että voimme keskustella mahdollisimman monipuolisesti tietoyhteiskunnan haasteista ja YK:n huippukokouksesta. Tarvitsemme sekä tulevaisuuden visioita että konkreettisia ehdotuksia siitä miten Suomi voi omalta osaltaan edistää tieto- ja viestintäteknologian hyväksikäyttöä kehityksen hyväksi.

-Suomi on pyrkinyt aktiivisesti edistämään keskustelua globalisaatiosta ja sen hallinnasta. Olemme nähneet globalisaatiossa kehityskulun, joka vaikuttaa syvällisesti kansainväliseen työnjakoon lisäten valtioiden taloudellista ja poliittista riippuvuutta. Tarvitsemme keskustelua globalisaation arvopohjasta, taloudellisten instituutioiden toimivuudesta ja viimekädessä konkreettisia toimia sen hyötyjen jakamiseksi kaikille.

-Nykyinen hallitus jatkaa tässä edeltäjänsä linjaa ja viime vuonna käynnistetyn Helsinki-prosessin puitteissa pohditaan globalisaation vaikutuksia ja etsitään keinoja sen hallinnan kehittämiseksi. Tarkoituksen on järjestää seuraava Helsinki-prosessin konferenssi vuonna 2005. Yksi keskeinen teema, johon Helsinki-prosessi pureutuu on miten uutta teknologiaa voidaan hyödyntää kehitysmaissa.

– YK:n tietoyhteiskuntahuippukokouksen pitäminen sopii hyvin tähän globalisaation kenttään. Uusi tieto- ja viestintäteknologia on vaikuttanut syvällisesti kansainvälisiin suhteisiin, maailmantalouteen ja lisännyt keskinäistä riippuvuutta. Se on muuttanut yksittäisten kansalaisten jokapäiväistä elämää, työntekoa, vapaa-aikaa, sosiaalista käyttäytymistä. Se toimi viime vuosikymmenellä taloudellisen kasvun moottorina, mutta kasvatti samalla ns. digitaalista kuilua niiden välillä jotka pääsivät hyötymään uuden talouden eduista ja jotka jäivät kehityksen ulkopuolelle. Tietoyhteiskuntien kehitys etenee ja sen monitahoisia seurausvaikutuksia on vaikea ennakoida.

-Tässäkin tarvitaan pohdintaa arvoista, instituutioiden ja pelisääntöjen tarpeesta sekä siitä miten uusi teknologia saadaan hyödyntämään kaikkia ja auttamaan YK:n vuosituhannen kehitystavoitteiden saavuttamista. YK:n pääsihteeri antoi viime vuoden lopulla ensimmäisen raporttinsa vuosituhatjulistuksen toimeenpanosta. Pääsihteerin mukaan kahdeksannen tavoitteen, jossa sitoudutaan globaaliin kumppanuuteen kehityksen hyväksi, saavuttamien edellyttää nimenomaan parempaa tieteen ja teknologian hyödyntämistä.

– Monenvälisen yhteistyön vahvistaminen ja erityisesti YK-järjestelmän tukeminen tarjoaa edelleenkin tärkeimmän tien globaalien ongelmien ratkaisemiseksi. Toinen väline, jota haluamme kehittää on kansalaisyhteiskunnan vaikutusvallan lisääminen sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. Tietoyhteiskuntahuippukokouksen avulla voimme edistää näitä kumpaakin tavoitetta.

-WSIS on monessa suhteessa uudenlainen YK:n huippukokous. Se on ensimmäinen, joka järjestetään kahdessa osassa; Genevessä tänä vuonna joulukuussa ja Tunisissa 2005. Geneve aloittaa prosessin, joka jatkuu Tunisin jälkeenkin. WSIS aloittaa monivuotisen toimintasarjan joka luo asteittain yhteisymmärrystä ja normipohjaa globaalia tietoyhteiskuntaa varten.

– Huippukokouksen asialuettelo on laaja ja monin kohdin vaikea. Siinä joudutaan ottamaan kantaa niin tietoyhteiskunnan arvoperustaan kuten ihmisoikeuksiin ja sananvapauteen sekä myös perinteisiin pohjois-etelä kysymyksiin kuten investointien rahoittamiseen ja teknologian siirtoon. Esille tulee myös monia YK-järjestelmälle uusiin käsitteitä, jotka liittyvät alan globaaleihin ilmiöihin kuten tietoturvallisuus ja internetin hallinta.

– Valmistelujen vaikeus kertoo prosessin tarpeesta – tarpeesta muodostaa yhteinen visio tulevaisuuden tietoyhteiskunnasta ja löytää käytännön ratkaisuja miten tieto- ja viestintäteknologia saadaan palvelemaan kaikkia. ICT on vahva kehityksen väline, mutta sen hyväksikäyttö vaatii avointa ja innovatiivista ympäristöä. Näin olen tietoteknologiasta voi myös muodostua voimakas sosiaalisen ja poliittisen muutoksen voima. Huippukokouksessa pannaan YK:n jäsenvaltioiden valmius tällaisiin muutoksiin koetukselle.

-Huippukokouksen valmistelut ovat todistaneet, että tämänkaltaista yhteiskunnallista kysymystä ei voi käsitellä ilman kansalaisyhteiskunnan täysipainoista osallistumista. Tietoyhteiskunta on kehittynyt yksityisen sektorin ja yksityisten kansalaisten vahvan aloitteellisuuden varassa. Näiden piirien on päästävä vaikuttamaan huippukokouksen tuloksiin. Miten tämä toteutetaan YK:ssa, joka on täysivaltaisten valtioiden järjestö ja jossa neuvottelut käydään hallitusten edustajien kesken. Uusia menettelytapoja on löydettävä kansalaisyhteiskunnan saamiseksi mukaan.

-Jo nyt on nähtävissä, että WSIS kehittää todellista ja avointa globaalia hallintaa. Huippukokous on herättänyt suurta kiinnostusta kansalaisjärjestöjen, tiedeyhteisön, talouselämän ja kansainvälisten järjestöjen piirissä. Me haluamme rohkaista tätä edelleen.

-Tässä seminaarissa on käsitelty tärkeää kysymystä miten Suomi voisi omissa talous- ja kehitysyhteistyösuhteissaan edistää tieto- ja viestintäteknologian hyväksikäyttöä kestävän kehityksen hyväksi.

-Suomella on tällä alalla paljon annettavaa. Monilla mittareilla mitattuna Suomi on kärkimaiden joukossa tietoyhteiskuntien kehittämisessä. Käytössämme on huipputason teknologiaa ja sovellutuksia. Suomessa toimii vireä tietoyhteiskuntakysymyksiin perehtynyt kansalaisyhteiskunta. Avoimeen lähdekoodiin perustuva Linux-ohjelmisto on syntynyt Suomessa. Avoin lähdekoodi näyttää tarjoavan edullisia vaihtoehtoja kehitysmaille. Kehitysyhteistyöstä ja kauppasuhteista kehitysmaiden kanssa Suomella on jo melkoisesti kokemuksia. Erityisesti opetusalan kehitysyhteistyöhankkeissa ICT on monesti ollut tärkeä ainesosa.

-Edellytyksiä tulokselliseen yhteistyöhön ICT-sektorilla on näin ollen olemassa. YK:n tietoyhteiskuntahuippukokouksen hengessä Suomen on kuitenkin edelleen parannettava valmiuksiaan panostaa kehitysmaiden tietoyhteiskuntien kehittämiseen kaupan ja kehitysyhteistyön avulla. Huippukokouksen tavoitteena on rohkaista ja panna liikkeelle kumppanuushankkeita julkisen sektorin, yksityisten yritysten ja kansalaisyhteisön välillä. Uskon että Suomella on tähän runsaasti mahdollisuuksia.

– Suomen oma menestyminen tietoyhteiskunnan alalla osoittaa että ilman vahvaa perustaa, joka nojaa kansalaisten korkeaan koulutustasoon ja osaamiseen, tieto-ja viestintäteknologiaa ei voida käyttää hyväksi. Toinen tärkeä edellytys Suomen menestymiselle on ollut se, että olemme määrätietoisesti pyrkineet kehittämään suotuisaa toimintaympäristöä tieto- ja viestintäalan liiketoiminnalle. Me voimme korostaa näiden tietoyhteiskunnan peruskivien merkitystä.

-Tällä, kuten muillakin yhteistyön aloilla, on kuitenkin varottava sitä perisyntiä, että teknologisesti kehittyneempi maa yrittää tarjota omia ratkaisujaan sellaisenaan kehitysmaihin. Kehitysyhteistyöstä saadut kokemukset nimenomaan opettavat että lähtökohdaksi on otettava paikalliset olosuhteet, joiden mukaan yhteistyöhankkeet on sopeutettava. ICT on mahdollisuuksien väline, jonka avulla on mahdollista nopeuttaa taloudellista kasvua ja vaikkapa hypätä yli joiden kehityksen kynnysten. Tällaiset hypyt eivät kuitenkaan saisi olla hyppyjä tuntemattomaan.

-Tietoyhteiskuntien rakentaminen on sidoksissa ympäröivään maailmaan. Sitä ei voida harjoittaa irrallaan muusta yhteiskuntapolitiikasta. Tietoyhteiskunnan mukaanotto kehitysyhteistyöhön riippuu viime kädessä siitä antavatko kehitysyhteistyökumppanimme etusijan näille hankkeille omissa kansallisissa strategioissaan.

-WSIS nostaa tietoyhteiskunnan julkisen huomion kohteeksi YK:n jäsenmaissa ja jo siitä syystä sillä on tärkeä merkitys. Kuten muissakin YK:n vastaavissa huippukokouksissa Genevessä hyväksytään toimintasuunnitelma, joka aloittaa monivuotisen toimeenpano- ja seurantatoiminnan kansallisella ja kansainvälisellä tasolla. Tietoyhteiskuntanäkemys tulee integroitua YK-järjestelmään ja jäsenvaltioiden kansalliseen politiikkaan.

-Tavoitteena on, että jokainen YK:n jäsenmaa laatii oman tietoyhteiskuntastrategiansa, joka sopii omaan kehityspolitiikkaan. Strategioita laadittaessa poliittiset päättäjät arvioivat minkälainen merkitys tieto- ja viestintäteknologialla on kyseisen maan kohdalla. Prioriteettien asettaminen on jokaisen maan itsensä tehtävä.

SUOMI ULKOPOLITIIKAN TOIMIJANA

Valtion ja sen ulkopolitiikan tehtävä on maan kansalaisten turvallisuuden takaaminen ja hyvinvoinnin edistäminen. Jos määrittäminen onkin suhteellisen helppoa, niin sitäkin vaikeampaa ja monimutkaisempaa on määritellä se mitä tämä kulloinkin tarkoittaa ja edellyttää.

On monia syitä miksi se ei enää tarkoita samaa kuin maan itsenäistyessä tai toisen maailmansodan päättyessä. Vuodet 1945, 1989 ja 2001 voidaan kaikki katsoa merkittäviksi käännekohdiksi maailmanhistoriassa ja kansainvälisten suhteiden hoidossa ja kehityksessä.

Toisen maailmansodan aivan lopulla maailma astui joukkotuhoaseiden aikakauteen. Vähän aikaisemmin ensimmäisen kerran kokeiltu atomipommi pudotettiin elokuussa 1945 Hiroshimaan ja Nagasakiin. Se oli siviiliväestöön kohdistunut terroriteko, joka kuitenkin tapahtui osana julistettua sotaa.

Kemiallisia ja biologisia joukkotuhoaseita oli käytetty ennenkin, mutta nekin koettiin niin uhkaaviksi että ne kiellettiin Geneven sopimuksella vuonna 1925. Sopimus ei estänyt niiden kehittämistä, mutta niiden käyttö jäi maailmansodassa varsin vähäiseksi. Vasta ydinaseet nostivat maailmanlaajuisen joukkotuhon mahdollisuuden ihmisten tietoisuuteen.

Yhdysvaltain atomiasemonopoli murtui jo v. 1949. Sen jälkeen suurvaltojen käyttäytymistä hallitsi ns. molemminpuolisen täystuho doktriini, Mutually Assured Destruction eli MAD. Pelote kuitenkin toimi kun Kuuban kriisin jälkeen 60-luvulla supervallat ryhtyivät vakavasti sopimaan pelisäännöistä jolla sota vältettäisiin.

Joukkotuhoaseet ovat pelotevälineitä. Siihenkin sisältyy riski pelotteen pettämisestä, sillä ne ovat hallitsemattoman tuhovaikutuksensa vuoksi jokseenkin käyttökelvottomia perinteisen sodankäynnin välineinä, ja aina jos vastapuolella on samoja aseita.

Samalla on kuitenkin muistettava myös ns. tavanomaisin asein käytävän sodan luonteen muuttuminen. Ensimmäisen maailmansodan uhreista kymmenes oli siviilejä, toisessa puolet, Vietnamissa 90 % ja Libanonin sisällissodassa 98 %. Aseiden käyttö on siten perin huono keino suojata siviilejä, mitä aiemmin on usein käytetty varustelun ja sotaankin ryhtymisen perusteena.

Kylmän sodan maailma oli omalla tavallaan turvallinen ja ennustettavakin maailma, mutta miellyttävä se monessakaan suhteessa ollut. Idässä ei ollut demokratiasta tietoakaan ja vapaudet pysyivät tiukasti säänneltyinä senkin jälkeen, kun Stalinin hirmuvalta oli tunnustettu ja sen uhrit rehabilitoitu. Lännelläkin oli omat totalitaariset takapihansa, eikä demokratiasta ei aina pidetty muuallakaan silloin kun se johti vääriin valintoihin. Valikoituja, mutta useimmiten myös perusteltuja syytöksiä ihmisoikeusrikkomuksista heitettiin tiuhaan kylmän sodan rintamalinjan ylitse.

Kylmän sodan päättymisen symboliksi jäi Berliinin muurin kaatuminen v. 1989, mikä edelsi Neuvostoliiton hajoamista kaksi vuotta myöhemmin. Kylmä sota ei suinkaan päättynyt kommunismin romahdukseen siksi, että Reaganin varusteluohjelma olisi kaatanut neuvostojärjestelmän. Syynä oli ennen kaikkea mikrosiru, uuden viestintä- ja informaatioteknologian perusta.

Suljetut komentotaloudet ja yksipuoluediktatuurit olivat kyvyttömiä käyttämään uutta teknologiaa täysimääräisesti hyväkseen. Ääriesimerkkinä on Romania, jossa jo yli 100 v. vanhaan teknologiaan suhtauduttiin niin epäluuloisesti, että jokaisesta kirjoituskoneesta oli annettava kirjasinnäyte Securitatelle. Tietokoneet ja muu uusi teknologia edellyttää vallan hajautusta ja viestintävälineiden antamista kaikkien kansalaisten käyttöön, mihin diktatuurit eivät olleet valmiita. Tämä tuomitsi ne ensin pysähtyneisyyteen ja sitä seuranneeseen romahdukseen. Sama prosessi oli myös vauhdittamassa oikeisto- ja sotilasdiktatuurien kaatumista.

Uudet turvallisuusuhat kylmän sodan jälkeen

Kylmän sodan päätyminen otettiin kaikkialla riemulla vastaan. Sen odotettiin vahvistavan sekä vapautta että turvallisuutta. Paljon odotettiin myös siitä rauhanosingosta jonka varustelutarpeen vähenemisen odotettiin tuovan mukanaan.

Suursodan uhka on väistynyt, mutta se ei ole kuitenkaan tuonut maailmaa lähemmäksi uutta idyllistä rauhantilaa. Kylmän sodan asetelmissa suurvaltojen kauhun tasapaino merkitsi samalla sitä, että monet alueelliset ja paikalliset ristiriidat hallittiin – vaikkei suinkaan aina alueen ihmisten toivomuksia vastaten – ilman että niiden sallittiin nousta uhiksi globaalille tasapainolle. Myös kylmän sodan ideologinen painotus edesauttoi monien paikallisten, etnisiä, uskonnollisia ja nationalistisia elementtejä sisältäneiden ristiriitojen lakaisemista maton alle.

Tämä kävi erityisen selvästi kun kaksi väkinäistä liittovaltiota, Neuvostoliitto ja Jugoslavian liittotasavalta, purkautuivat. Jos tshekkien ja slovakkien liiton purkaminen sujui suuremmitta ongelmitta niin sitäkin enemmän niitä ovat tuottaneet Balkan ja Kaukasus.

Käsityksemme turvallisuuteen kohdistuvista uhista on muuttunut. Ei vain suurvaltasodan uhka ole väistynyt vaan ylipäätänsä perinteisen valtioidenvälisen sodan todennäköisyys on vähentynyt, joskaan ei kokonaan poistunut. Tilalle ovat nousseet uudentyyppiset uhat, joiden seurauksena on alettu puhua ns. laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvista uhista. Ne muodostavat ison haasteen maailmassa, jossa niin kansalliset puolustusdoktriinit ja varustautumisratkaisut kuin kansainvälinen kollektiivinen turvallisuusjärjestelmä on perustettu perinteisten valtioidenvälisten sotien uhan varalle.

Tällaisia uusia turvallisuusuhkia ovat esimerkiksi ympäristön pitkävaikutteinen heikkeneminen tai äkilliset ympäristökriisit, ihmisperäiset luonnonkatastrofit, hajoavien valtioiden synnyttämät ongelmat, etniset konfliktit, uskontojen yhteentörmäykset, rajat ylittävä järjestäytynyt rikollisuus, ihmiskauppa, huumeet, HIV/Aidsin kaltaiset kulkutaudit, hallitsemattomat pakolaisvirrat ja terrorismi.

Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän jälkeen terrorismi esitetään usein ensimmäisenä uhkana. Sekään ei ole silti mikään uusi eikä yllättävä asia, vaikka syyskuun iskujen mittakaava olikin ennen kokematon.

Kaikille näille uusille uhille on ominaista, etteivät ne usein jos lainkaan ole perinteisin sotilaallisin välinein torjuttavissa. Syyskuun terrori-iskua ei olisi estänyt edes ohjustorjuntakilpi, jos sellainen olisi ollut olemassa. Ja silloinkin kun sotilaallinen voimankäyttö on ollut välttämätöntä ja oikeutettua – kuten Afganistanissa Talebania ja Al Qaidaa vastaan – se ei koskaan ole yksin riittävä keino.

Turvallisuutta ei tuo myöskään eristäytyminen. Rajoilla on yhä vähemmän merkitystä. Niiden yli kulkevat niin hyvät kuin huonotkin asiat vaivatta, eikä näiden erottelu ole kovin toimivaa. Uhkien torjunta edellyttää siksi mahdollisimman laajaa monenkeskistä yhteistyötä, eikä mikään supervalta ole tästä poikkeus.

Globalisaatio – haaste ja mahdollisuus

Vaikka ruusuisimmat toiveet kylmän sodan päätyttyä ovat kaikonneet ei kaikissa odotuksissa ei suinkaan ole petytty. Demokratia on tänään maailmassa levinneempi kuin koskaan historiassa. Milloinkaan ei yhtä paljon ihmisiä eikä yhtä suuri osa kaikista ihmisistä ole voinut vapaissa vaaleissa valita tai vaihtaa hallitsijoitaan.

Samanaikaisesti on kuitenkin koskaan demokratian läpimurron jälkeen esiintynyt yhtä paljon epäluottamusta demokraattisesti valittujen päättäjien kykyyn ja haluun tuottaa sellaisia päätöksiä, joita valitsijat odottavat. Seuraukset näkyvät laskevina äänestysprosentteina, protestiliikkeiden nousuna ja ulkoparlamentaarisen toiminnan suosiona.

Avain tähän paradoksiin on globalisaatio, joka on tuonut demokratian rajat eteen uudella tavalla. Demokratia on suuressa määrin ollut kansallinen projekti. Sen legitimiteetti lepää edelleen kansallisten parlamenttien varassa, mikä Euroopan Unionin kehittämisessä on syytä pitää mielessä. Niin sanottuun globalisaation hallintaan kansallisen demokratian taso ei ole riittävä. Siihen tarvitaan myös ylikansallisen yhteistyön vahvistamista. Sen voi ilmaista myös maailmanlaajuisen demokratian tarpeena, mutta silloin on samalla tiedostettava vaara sortua utopististen rakennelmien kanssa puuhailuun tavalla, joka ei vastaa globalisaationhallinnan tarpeeseen tässä ja nyt.

Globalisaatio sinänsä ei ole uusi asia vaan monessa suhteessa jatkoa vuosisatoja edenneelle valtioiden talouden ja poliittisen keskinäisen riippuvuuden kasvua merkinneelle kansainvälistymiselle. Uutta on kuitenkin uusien teknologioiden, ennen muuta viestintä- ja informaatioteknologian huikean kehityksen kaikkialle ulottuva vaikutus, joka oikeuttaa puhumaan globalisaatiosta myös laadullisesti uutena ilmiönä.

Väestönkasvu on myös tekijä joka on perustavanlaatuisesti muuttanut maailmaa. Maapallon väkiluku on yksin toisen maailmansodan jälkeen kasvanut 2.4 miljardista yli kuuteen miljardiin ja tulee parhaassakin tapauksessa nousemaan vielä kymmeneen miljardiin ennen kuin tasaantuu. Siksi meillä voi olla enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa ihmisen tuotannolliset ja muut toiminnot ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävän kehityksen vaatimukset täyttäviksi. Tämä ei haasta vain ihmisen ja luonnon suhdetta, vaan myös sen miten ihmisyhteisöt – valtiot – järjestävät keskinäiset suhteensa ja yhteistyönsä.

Ulkopolitiikka globalisaation kaudella

Valtion tehtävä kansalaistensa turvallisuuden takaajana ja hyvinvoinnin edistäjänä on perinteisesti katsottu samaksi kuin niin sanonut kansallisen edun ajaminen. Tämä on edelleenkin hyväksyttävä lähtökohta, mutta on tärkeätä ymmärtää ettei millään valtiolla – sen suuruudesta ja voimavaroista riippumatta – voi enää globalisaation aikakaudella olla sellaista kansallista etua jota se voisi pidemmän päälle menestyksekkäästi ajaa muiden kansallisten etujen kustannuksella.

Tästä seuraa, että globalisaationhallinta on keskeinen haaste myös Suomen ulkopolitiikassa. Globalisaationhallinnan tarve voidaan karkeasti jakaa neljään asiaryhmään: ympäristöä ja ekologisesti kestävää kehitystä; kriisinhallintaa, asevalvontaa ja joukkotuhoaseita; demokratiaa, ihmisoikeuksia ja oikeusjärjestystä sekä taloutta, kauppaa ja kehitystä koskeviin. Aktiivinen osallistuminen kaikkien näiden käsittelyyn on välttämätöntä. Euroopan unionin jäsenenä Suomella ei edes ole mahdollisuutta olla niihin osallistumatta.

Euroopan unionista onkin tullut myös globalisaationhallinnan kannalta tärkeä ja keskeinen toimija. EU on jo sellaisenaan yhteisö joka halutessaan voi ottaa käyttöön niitä talouden ohjauksen ja tulojen jakaantumiseen vaikuttavia keinoja jotka ovat karanneet kansallisen tason päätöksenteon ulottumattomiin. Jos EUkaan ei voi kuin rajoitetusti korvata maailmanlaajuisten pelisääntöjen puutteita voi se kuitenkin itse koko ajan toimivaltaansa ja toimintakykyään kasvattavana toimijana vaikuttaa maailmanlaajuisen globalisaationhallinnan hyväksi. Tässä suhteessa EUlla on jo ollut Kioton ilmastosopimuksen aikaansaamisessa ja WTOn Dohan kauppaneuvottelukierroksen aloittamisessa ratkaiseva aivan ratkaiseva osuus.

EU:n rooli tulee edelleen vahvistumaan yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämisen myötä, kuten myös kriisinhallinnassa turvallisuus- ja puolustuspolitiikan merkeissä. EU:n perustuslaillisen sopimuksen valmistelussa määritetään uudet aiempaa vahvemmat institutionaaliset puitteet sekä tavoitteet yhteiselle ulko- ja turvallisuuspolitiikalle. Samanaikaisesti työn alla oleva EU:n uusi turvallisuusstrategia konkretisoi sitä, mihin haasteisiin ja miten unionin odotetaan vastaavan tämän päivän maailmassa. Strategia-asiakirjaluonnoksen keskeinen ajatus ei suinkaan ole sotilaallisen kriisinhallinnan ja ennaltaehkäisykyvyn kehittäminen, kuten uutisoinnista voisi päätellä. Ei Euroopassa olla sinisilmäisiä sen suhteen, etteivätkö uudet turvallisuusuhat, terrorismi niistä päällimmäisiä, edellyttäisi myös sotilaallista voimankäyttöä yhtenä niiden torjuntakeinona ja sotilaallisen kriisinhallintakyvyn kasvattamista.

Vielä oleellisempaa on kuitenkin paneutuminen vihankylvön, ristiriitojen ja vastakkaisuuksien liennyttämiseen ja sitä kautta konfliktien ennaltaehkäisyyn sekä kestävän rauhan rakentamiseen konfliktien jälkeisessä tilanteessa. Tähän kaikkeen EU:lla on jo olemassa siviilikriisinhallinnan, talousavun, kehitysyhteistyön ja dialogin välineitä, joita tulee edelleen kehittää ja vahvistaa.

Vaikka Suomen onkin syytä tukea EU:n kansainvälisen roolin vahvistamista ei meidän tule jättää omaa profiiliamme sen matalammaksi kuin muutkaan jäsenmaat tekevät. Itsestään selvää on, että meidän on EU-jäseninäkin tarve ylläpitää ja kehittää Venäjänsuhteitamme myös kahdenvälisesti. Pohjoismaat ovat myös luonnollinen ja tärkeä viiteryhmä Suomelle, ei vähiten juuri globalisaationhallintaan liittyvissä kysymyksissä. Näissä ei kuitenkaan ole mahdollista eikä tarvetta toimia EU:n yhtenäisyyttä heikentävällä tavalla.

Myöskään Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden ei tarvitse olla heikentämässä EU-yhteyttämme. Näköpiirissä ei ole – eikä Suomen ole syytä sen enempää omalta kannaltaan kuin yleisen eurooppalaisen edunkaan merkeissä sellaista perspektiiviä edistää – että unionista olisi tulossa sotilasliitto tai muutenkaan sotilaalliseen voimankäyttöön kansainvälisen roolinsa perustava globaali toimija.

Kun unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja sen välineistöä, sotilaallinen kriisinhallinta mukaan lukien, vahvistetaan, on tärkeätä, että koko unioni on siinä mukana. Olisi virhe hyväksyä yhteinen puolustus tai osa sotilaallista kriisinhallintaa suppeamman joukon tehtäväksi. Oli tällainen ydin avoin tai suljettu, ja riippumatta siitä, miten Suomi asemoi itsensä sen suhteen, se olisi omiaan heikentämään eikä suinkaan vahvistamaan unionin kansainvälistä roolia luomalla uuden jakolinjan unionin sisälle.

Suomessakin kysytään mitä liittoutumattomuus voi enää kylmän sodan jälkeisessä ja uusien turvallisuusuhkien maailmassa tarkoittaa. Eikö ole syytä liittoutua niiden kanssa joiden arvot demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusjärjestyksen suhteen ovat samat kuin meidän?

Tietenkin näiden arvojen ajamisessa ja tarvittaessa puolustaessakin (ei tosin ensisijassa sotilaallisesti) on oltava valmis yhteistyöhön. Tällaisen yhteistyön on kuitenkin oltava mahdollisimman laajapohjaista ja siinä on sitouduttava monenkeskiseen toimintaan. YK kaikkine puutteineenkin ja siitä huolimatta, että sen jäsenmaissa on paljon maita jotka ovat kaukana sen peruskirjan ja YK:n ihmisoikeuksien julistuksen periaatteiden toteuttamisesta on tässä tärkein ja ensisijaisin väline. YK:n sivuuttaminen ja unilateraalinen toiminta yksin tai yhdessä valikoitujen liittolaisten kanssa merkitsee uusien jakolinjojen luomista ja väärien käyttäytymismallien hyväksymistä rauhan ja globalisaationhallinnan kannalta vaarallisella tavalla.

Hyvät Toverit

Demokratia on levinnyt maailmassa laajemmalle kuin koskaan historiassa. Samanaikaisesti epäluottamus demokratiaan on tuskin koskaan ollut vanhoissa demokratioissa niin laajalle levinnyttä kuin tänään.

Äänestysaktiivisuus laskee, rasismilla pelaava oikeistopopulismi vahvistuu, ulkoparlamentaarinen toiminta kasvaa.

Avain tähän paradoksiin on globalisaatio. Kansainvälistyminen ja keskinäisen riippuvuuden kasvu on vanha ilmiö, mutta uusi teknologia on merkinnyt siihen sekä määrällistä että laadullista muutosta. Globalisaatio on tämän päivän todellisuutta, jonka puitteissa meidän on raivattava tila arvoillemme, ihanteillemme ja unelmillemme.

Miten sosialidemokratia asemoi itsensä globalisaation suhteen? Kyse on ristiriitaisesta ilmiöstä. Myönteistä on miten kansainvälistyminen ja työnjaon syveneminen voi edistää vaurastumista ja hyvinvoinnin kasvua kaikkialla maailmassa. Suomi on kuulunut tässä kehityksessä kiistattomiin menestyjiin.

Globalisaation suurin haaste on siinä, että lisääntyvä vauraus jakaantuu aikaisempaa epätasaisemmin, sekä maitten sisällä että maailmanlaajuisesti.

Tämä iskee suoraan sosialidemokratian suoneen. Kolmisenkymmentä vuotta sitten uusliberalismi vei sosialidemokratian hallitsevan aseman yhteiskuntapoliittista keskustelua määrittävänä aatteena. Nyt sen vetovoima on ehtynyt. Enää ihmiset eivät luota markkinavoimien ja rajattoman itsekkyyden autuaaksitekevään voimaan. He eivät hyväksy eriarvoisuuden kasvattamista, vaan edellyttävät yhteisöllisyyden ja tasa-arvon vahvistamista.

Uusliberalismi pyrki rajaamaan ihmisten roolin vaikuttajina tapahtuvaksi vain kuluttajina markkinoilla ja kieltämään kansalaisten valintamahdollisuuden politiikan osalta, jossa tarjolla oli vain kulloinkin auktorisoitu muoto Ainoan Vaihtoehdon Politiikasta.

Nyt vaihtoehdottomuuteen ei enää haluta alistua. Politiikalle yleensä ja sosialidemokratialle erityisesti on taas kysyntää. Monissa viime vaaleissa edunsaajaksi tästä kysynnästä on kuitenkin noussut erimuotoinen oikeistopopulismi. Sen avointa tai piilotettua rasismia sisältävät vaatimukset on torjuttava kompromisseja tekemättä, mutta on ymmärrettävä oikein se miksi nämä liikkeet menestyvät.

Sosiaalinen syrjäytyminen ja sen uhka, ei rasismin kannatus, on pääsyy. Ihmiset, jotka eivät valtaenemmistön tavoin ole päässeet osallisiksi maailmankaupan ja hyvän taloudenpidon hedelmistä, kokevat helposti, että sosialidemokratia on heidät hylännyt tai pettänyt.

Kuitenkin sosialidemokratian olemassaolon oikeutus on siinä, että me ajamme kaikista heikoimmassa asemassa olevien ihmisten asemaa ja arvioimme kaikkea yhteiskuntapolitiikkaa sen mukaan, miten se tukee heikoimmassa asemassa olevia. Tämä on päässyt liiaksi hämärtymään.

Globalisaatio on samanaikaisesti sekä vahvistus että haaste demokratialle. Uusi viestintäteknologia edellyttää avoimuutta, vallan hajautusta ja demokratiaa mailta, jotka mielivät menestyä tietoyhteiskuntina. Myös ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyminen, niiden peittely ja niihin reagoimatta jättäminen on globalisoituvassa maailmassa vaikeutunut. Kehitys on siten vahvistanut demokratiaa ja ihmisoikeuksia.

Kaikki demokratia on kuitenkin tähän saakka toteutunut kansallisvaltioiden laajuisina projekteina, eikä se enää riitä vastaamaan globalisaation haasteisiin. Tarvitsemme ylikansallista demokratiaa, joka voi käyttää samoja keinoja, joilla aiemmin kansallisella tasolla menestyksekkäästi ohjattiin taloutta, jaettiin tuloja ja rakennettiin hyvinvointivaltioiden perusta.

Suomessa tämän haasteen ymmärtäminen oli keskeinen syy hakeutua Euroopan unionin jäseneksi. EU ei kuitenkaan yksin riitä vastaukseksi demokraattisen globalisaationhallinnan tarpeeseen.

Pahinta olisi, jos Eurooppa kokonaisuudessaan yrittäisi vastata globalisaation haasteisiin linnoittautumalla muuta maailmaa vastaan. Oikea ja EU:ssa myös ymmärretty linjaus on, että EU:ta tulee käyttää vahvana vaikuttajana maailmanlaajuisen globalisaationhallinnan kehittämisessä. Sekä Kioton ilmastosopimuksen että maailman kauppajärjestön WTO:n kehittämisen osalta EU on jo osoittanut oikeansuuntaista johtajuutta.

Tuemme myös EU:n perustuslaillisen sopimuksen valmistelussa EU:n ulkoisen toimintakyvyn ja sisäisen päätöksentekokyvyn vahvistamista. EU:n kehittämisessä on kuitenkin edettävä sillä tavoin harkitusti, että otamme huomioon myös sen, että demokratian legitimiteetti edelleen on ja tulee vielä pitkään olemaan niin Suomessa kuin useimmissa muissakin maissa kansallisten parlamentaaristen instituutioiden varassa.

EU:n kehittämistä ei voi myöskään tarkastella irrallaan siitä, mitä EU on tehnyt ja mitä sen odotetaan tekevän. Meillä on myös korjattavaa siinä, mitä unionissa on parin edellisen vuosikymmenen aikana tehty. Nyt on tasapainotettava EU:ssakin heijastuvaa uusliberalismin perintöä riittävällä sosiaalisella ulottuvuudella, hautaamalla rautateihin saakka ulottunut dogmaattinen kaiken yksityistämis- ja kilpailuttamisvimma vahvistamalla julkisten palvelujen Eurooppa-tason suojaa sekä oikaisemalla vakaussopimuksen yksipuolinen monetarismi aktiivisen työllisyys- ja suhdannepolitiikan mahdollistamiseksi.

Kansainvälisen kehityksen haasteet jakaantuvat useille aloille. Toisen maailmansodan jälkeen on maailman väkiluku noussut 2,4 miljardista yli 6 miljardiin, ja kasvu tuskin tulee tasaantumaan ennen 10 miljardin rajan ylittymistä.

Tämä on perustavanlaatuinen haaste sille, miten ihmiset tällä voimavaroiltaan rajallisella maapallolla järjestävät suhteensa luontoon kestävän kehityksen vaatimukset täyttävällä tavalla.

Ihmisten tiedot ja taidot ovat lisääntyneet väestökasvua vastaavasti. Se on merkinnyt vallankumouksellista parannusta ihmisen elämään, mutta ilmaiseksi sitä ei ole saatu. Tapa, jolla olemme luonnonvaroja käyttäneet, ei ole ottanut huomioon uusiutumattomien luonnonvarojen ehtymistä eikä huolehtinut uusiutuvien luonnonvarojen uusiutumiskyvyn säilymisestä.

Elämme ratkaisevaa aikaa maailmanhistoriassa. Lähimpien vuosikymmenten aikana ratkaistaan inhimillisen elämän säilymisen edellytykset. Tämän ajan kuluessa on ihmisen tuotannolliset, taloudelliset ja sosiaaliset toiminnot sopeutettava ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävään kehitykseen.

Haasteista suurin on ilmastomuutoksen pysäyttäminen. Se edellyttää Yhdysvaltain nopeaa mukaan saamista monenkeskisiin sitoumuksiin sekä paljon nyt ratifioitua Kioton sopimusta tiukempia, lähivuosina neuvoteltavia uusia päästörajoituksia.

Väkiluvultaan kasvavassa maailmassa ihmisten ja heidän muodostamiensa yhteisöjen – valtioiden – on opittava elämään toistensa kanssa tiiviissä yhteistyössä. Enää ei kenelläkään ole sellaisia kansallisia etuja, joita voitaisiin menestyksekkäästi ajaa toisten kustannuksella.

Varustautumiseen ja aseisiin käytetään jopa kasvavia summia – yli 800 miljardia dollaria eli 15 kertaa enemmän kuin kehitysyhteistyöhön. Kuitenkin sen jälkeen, kun Hiroshima elokuussa 1945 aloitti ydinaseiden aikakauden, on ymmärrettävä, etteivät atomi- ja muut joukkotuhoaseet ole käyttökelpoisia tavoitteellisen sodankäynnin välineitä.

Myös tavanomaiset aseet ja niiden käyttö ovat muuttuneet. Yksi seuraus on se, että nykymaailman sodissa sotilaat ovat paljon suojatumpia kuin siviilit. Syyskuun 11. päivän uhrit olivat kaikki siviilejä.

Uudet turvallisuusuhat, kuten ympäristön pilaantuminen, suuronnettomuudet, kansainvälinen rajat ylittävä rikollisuus, huumeet, ihmiskauppa, hajoavat valtiorakenteet, pakolaisuus, ihmisoikeusloukkauksien seuraukset ja terrorismi, ovat haaste valtioidenvälisten sotien estämiseen kehitetyille kansallisille puolustusjärjestelmille ja kollektiivisille turvallisuusjärjestelyille.

Sotilaallinen voima on yhä harvemmin käyttökelpoinen torjumaan uusia turvallisuusuhkia. Niissäkin tapauksissa, joissa sitä tarvitaan, se ei ole yksin riittävä ratkaisu.

Irakissa voimankäyttöön ryhdyttiin ilman YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta. Kun jälkikäteenkään ei ole löytynyt kiellettyjä joukkotuhoaseita eikä yhteyksiä Al Qaidan terroristiverokostoon ovat eurooppalaiset epäilyt voimankäytön oikeutuksesta vain vahvistuneet. Saddamin hirmuhallituksesta on päästy, mutta rauhan ja demokratian vakauttaminen Irakiin edellyttää nyt aidosti monikansallista, YK-johtoista kansainvälistä yhteistyötä.

YK:ta vastaan suunnattu terrori-isku ei saa johtaa YK:n vetäytymiseen. Nyt on päinvastoin kiirehdittävä ratkaisuja, joilla YK saa sille kuuluvan johtoroolin ja vastuun Irakin jälleenrakennuksesta ja demokraattisen Irakin suvereenisuuden mahdollisimman pikaisesta palauttamisesta.

Afganistanin sota puolestaan opettaa, että kaikkiin konflikteihin on puututtava ajoissa. Maassa käytiin veristä, suurvaltojenkin tukemaa sisällissotaa vuosikymmeniä. Siihen puututtiin vasta, kun siitä oli tullut globaalin terrorismin tukikohta.

Afganistanissa tarvitaan nyt pitkää sitoutumista sekä sotilaalliseen että siviilikriisinhallintaan, jälleenrakennukseen ja unikonviljelystä riippumattoman talouskehityksen tukemiseen sekä demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioituksen juurruttamiseen.

Samaa tarvitaan monessa muussakin paikassa maailmassa. Se ei ole mahdollista ilman perinteiseen sodankäyntiin varautuneiden sotilasbudjettien supistamista ja uudelleensuuntaamista sekä vauraiden maiden sitoutumista kehitysyhteistyön nostamiseen 0,7 prosentin tasolle niiden BKT:stä.

Pyrkimykset estää joukkotuhoaseiden leviäminen eivät ole riittävän uskottavia ilman ydinasevaltioiden tiukkaa sitoutumista prosessiin ja omien joukkotuhoaseidensa vähentämiseen. Oppi ennaltaehkäisevistä iskuista ei ole riittävä pelote sille, että epätoivoiset maat, hallitsijat ja ryhmittymät luopuisivat havittelemasta joukkotuhoaseita. Se voi olla yhtä paljon yllyke jatkaa tällaisten aseiden hankkimispyrkimyksiä.

Tärkeätä on, että suuria kärsimyksiä aiheuttaneet pienaseet ja henkilömiinat myös ovat aseistariisuntapyrkimysten kohteena. Suomikaan ei voi loputtomiin keplotella miinasopimuksen ulkopuolella.

Turvallisuus- ja kriisinhallintayhteistyössä ja siihen kuuluvassa toiminnassa terrorismia vastaan saadaan tuloksia vain vahvistamalla sitoutumista monenkeskiseen yhteistyöhön. Eristäytyminen tai yritykset sanella muille maille vain omaan napaan tuijottavaa tapauskohtaista yhteistyötä eivät turvallisuutta tuo.

EU:n pyrkimykset sotilaallisen ja siviilikriisinhallinnan kehittämiseksi ovat osa tätä monenkeskisen turvallisuuden vahvistamista. Sen tavoitteena ei ole YK-järjestelmän kanssa kilpailevan oman suurvaltatoimintakyvyn luominen.

Globalisaationhallinnan laajin ja vaikein toimintakenttä liittyy talouteen, kauppaan ja kehitykseen. 1,2 miljardia ihmistä maailmassa joutuu tulemaan toimeen vähemmällä kuin yhdellä eurolla päivässä.

Monenkeskinen vapaakauppa on edelleen oikea perusta kansainvälisen talousyhteistyön kehitykselle, mutta ilman talousyhteistyön pelisääntöjen tasapainottamista se ei riitä köyhyyden poistamiseen ja tuloerojen tasaamiseen.

WTO:n alkaneen kauppaneuvottelukierroksen tavoitteet kirjattiin Dohan kokouksessa siten, että ne nostavat kehitysmaiden aseman kohentamisen pääasiaksi. Kehitysmaiden terveydenhoidon kannalta elintärkeässä kysymyksessä lääkkeiden patenttisuojan keventämisestä päästiin Dohassa jo eteenpäin.

Kaikille niin etelässä kuin pohjoisessa on tärkeätä kehittää kaupan pelisääntöjä siten, että ne nykyistä paremmin vastaavat ihmisten huoliin ympäristön, työn perusoikeuksien, kuluttajansuojan sekä pienten kielten ja kulttuurien aseman turvaamisesta globalisaation myllerryksissä. Kehitysmaiden pelot, siitä että teollisuusmaat käyttävät näitä suojatakseen omia markkinoitaan tuonnilta köyhemmistä maista, on osoitettava vääriksi. Siihen tarvitaan myös valmiutta avata EU:n ja USA:n suojattuja ja subventoituja maatalousmarkkinoita kehitysmaatuonnille.

Kaikkia asioita ei tule ratkaista WTO:n puitteissa, vaan kehittämällä WTO:n ja muiden erityisjärjestöjen yhteistyötä ja yhteisymmärrystä kaupan sääntöjen tulkinnasta. Kansainvälisen työjärjestön ILO:n ja WTO:n yhteistyö on tässä mallina. Suurin tarve on luoda WTO:n kumppaniksi riittävän vahva maailman ympäristöjärjestö.

Neuvottelut monenkeskisestä investointisopimuksesta sekä palvelumarkkinoiden avaamisesta ovat myös WTO:n listalla. On varmistettava, ettei monikansallisten suuryritysten ja valtioiden oikeuksien ja velvollisuuksien tasapainoa muuteta jälkimmäisten tappioksi, kuten olisi tapahtunut, jos taloudellisen kehityksen järjestössä OECD:ssa valmisteltu MAI-sopimus olisi sellaisenaan hyväksytty.

Palvelukauppaa koskevan GATS-sopimuksen puitteissa on varmistettava valtioiden oikeus päättää julkisten palvelujen tuottamistavasta. Meillä on jo tarpeeksi iso haaste pitää huolta julkisen terveydenhuollon laadusta ja saatavuudesta ilman palvelukaupasta hiipiviä lisäpaineita yksityisten palvelujen lisäämiseen.

Kansainväliset rahoituslaitokset tarvitsevat sekä avoimuutta ja demokratiaa että toimia pitkään johtaneen uusliberalistisen ajattelutavan hautaamista. YK-järjestelmää kokonaisuudessaan on vahvistettava. Realismia kuitenkin on todeta, että se voi tuottaa tuloksia toistaiseksi vain hallitustenvälisen yhteistyön pohjalta.

Tämä koskee myös ajatusta valuutanvaihtoon kohdistetusta niin sanotusta Tobinin verosta. Saksan punavihreän hallituksen selvitys osoittaa, että valuutanvaihtoveron toteutus ei ole kiinni tekniikasta, vaan poliittisesta tahdosta. Sitä ei tule hylätä ainakaan ennen kuin on esitetty vielä parempia keinoja epävakautta ylläpitävien, keinotteluluonteisten rahaliikkeiden vähentämiseksi.

Kansainvälistymisen ja kilpailukyvyn paineet eivät edellytä meiltä hyvinvointipalveluja vaarantavia mittavia veronalennuksia. Suomen veroaste hyväksytään, kunhan pidämme huolen siitä, että suomalainen hyvinvointivaltio tarjoaa luotettavamman ja paremman vastineen verorahoille kuin mihin sosiaaliturvan ja palvelujen yksityistäminen koskaan kykenee. Samoin on myös kansainvälisellä yhteistyöllä estettävä vahingollinen verokilpailu ja veroparatiisien käyttö rikkaiden hyväksi.

Sosialidemokratian puhe globalisaation hallinnasta ei saa jäädä vain abstraktiseksi näpertelyksi institutionaalisten kysymysten parissa. On tehtävä selväksi väistämätön yhteys oman hyvinvointimme, työelämän paineiden ja globalisaationhallinnan välillä.

Sosialidemokratian ja Suomen on oltava aloitteellisia kaikilla hahmottelemieni globalisaationhallinnan alueilla, myös yhdessä rakentavaan yhteistyöhön halukkaiden kansalaisliikkeiden kanssa. Kansalaisliikkeistä tärkeimpiin kuuluu ay-liike. Kolmikannalla on Suomessa aikaansaatu kestäviä tuloksia. On pidettävä huoli siitä, että järjestäytyneet palkansaajat saavat myös eurooppalaisella ja maailmanlaajuisella tasolla merkittävän vaikuttaja-asemaan.

Silloinkin kun puhumme maailmanlaajuisista asioista, on se tehtävä ihmisten omiin odotuksiin ja arkeen liittyvällä tavalla. Liikkeemme ei saa lähestyä ihmisiä kaikkitietävänä ja kansainvälistä kiitosta saaneena valtionhoitajana, vaan riittävällä nöyryydellä kuunnellen, perustellen ja sitouttamalla ihmiset mukaan poliittiseen toimintaan ja poliittisiin ratkaisuihin.

Sosialidemokratialla on kaikki mahdollisuudet menestyä ja palauttaa asemansa yhteiskunnallisen kehityksen määrittävänä liikkeenä niin, että tulevat historioitsijat voivat aikanaan todeta, kuinka vuosituhannen vaihteessa alkanutta kautta kutsuttiin sosialidemokraattisen globalisaationhallinnan kaudeksi.