Patricia Cornwell, Southern Cross, TimeWarner, 455 s,, St.Ives Place 1999

Patricia Cornwell, Isle of Dogs, TimeWarner, 532 s., St.Ives Place. 2002

Sara Paretsky, Total Recall, Penguin, 414 s., St.Ives Place 2002

Salapoliisiromaanit ovat monipuolistuneet ja kehittyneet Agatha Christien ajoista tavalla, josta voi olla vain iloinen. Erityisesti on ollut syytä panna merkille naiskirjailijoiden ja heidän naispäähenkilöittensä vahva esiinnousu. Sara Paretskyn V.I. Warshawskilla tai Patricia Cornwellin Kay Scarpettalla ja Judy Hammerilla ei enää ole paljoakaan yhteistä Christien rouva Marplen kanssa, hänen edelläkävijärooliaan unohtamatta.

Kesäloma ja pitkät lentomatkat ovat aikaa jolloin dekkareiden kulutus on suurimmillaan. Kaltaiseni satunnaiskuluttaja hakeutuu mieluiten tuttujen ja hyväksi havaitsemiensa dekkarikirjailijoitten pariin ja välttelee liian tiheitä kokeiluja, joissa todennäköisyys pettyä on suuri. Tässä suhteessa Paretsky ja Cornwell vahvoine ja osaavine naissankareineen ovat varmoja valintoja.

Valitettavasti hyvätkin dekkarikirjailijat alkavat herkästi toistaa itseään. Monet pitäytyvät joko laskelmoidusti tai rajoittuneisuutensa vuoksi hyviksi ja myyviksi havaituissa kaavoissa. Toki samanlaistakin kaavaa voi pyörittää eriasteisella taidokkuudella, niin että parhaimmillaan ei huomaakaan lukevansa samaa tarinaa aika monetta kertaa. Tämä koskee myös tarinansa hyvin ja huolellisesti rakentavaa ja henkilöittensä inhimilliseen ulottuvuutteen satsaavaa Paretskya, jonka uusinta Total Recall-kirjaa lukiessa ei enää koe kovin uusia oivalluksia. Asiaa ei paljoa auta se, että kirjaan on liitetty pääjuoneen yhteenpunottu Lotty Hercshelin tarina holocaustista pelastautuneena Itävallan juutalaisena.

Paretskyssa minua on epäilemättä viehättänyt hänen päähenkilönsä 60-lukulainen tausta, itsenäisyys, pragmaattinen feminismi ja poliittinen korrektius sekä valmius kannattaa kaikkia hyvä asioita vankilauudistuksesta ympäristönsuojeluun. Toisaalta Paretskyn uskottavuutta kalvaa konnien kasaantuminen kirkon, pankkimaailman, politiikan ja suuryritysten johtoportaisiin joka alkaa olla jo liian ennustettavaa.

Cornwellin kuolinsyytutkija Kay Scarpetta on omalla tavallaan yhtä itsenäinen naissankari kuin Paretskyn yksityisetsivä V.I. Warshawskikin ja astetta realistisemmalla tavalla muun yhteiskunnan kanssa vuorovaikutuksessa. Dekkareinakin Scarpetta-sarja on yksityiskohtaisine ruumiinavauskuvauksineen ja rikollisten psykologisine profilointeineen ollut Paretskin tuotantoa taitavammin rakennettu. Mutta muutaman kirjan lukemisen jälkeen alkoi Cornwellinkin teksti vähitellen olla turhan ennustettavaa samalla kun kirjojen morbidisuus ja absoluuttisen pahuuden kartoitus rupesi jo tuntumaan luotaantyöntävältä.

Sitäkin yllättävämpää on tutustua hauskaan, ajoittain suorastaan absurdia slapstick-huumoria viljelevään toiseenlaiseen Cornwelliin. Southern Crossissa Charlotten poliisipäällikkönä ja Isle of Dogsissa jo osavaltion poliisikomentajaksi yltänyt Judy Hammer ja hänen nuori apulaisensa Andy Brazil eivät enää ole tarkoitettukaan sellaisinaan uskottavaksi hahmoiksi, muusta henkilögalleriasta ja heidän seikkailuistaan puhumattakaan. Cornwellin itseironiasta kertoo se, että hän on uskaltanut sijoittaa yhteen kohtaukseen myös aina korrektin Kay Scarpettan.

Cornwellin uudelle ilmeelle toivoo jatkoa, mutta samalla myös sitä että hän vielä kehittää nyt vielä paikoin vähän väkinäistä tyyliään. Toistaiseksi Cornwell jää vielä kauaksi ehdottomasta suosikistani, hervottoman irrottelun mestarista Carl Hiaasenista.

Niille jotka ihmettelevät onko Isle of Dogsissa keskeistä osaa esittävää Tangier Islandia vanhakantaista brittimurretta puhuvine asukkaineen olemassakaan voin vakuuttaa tätäkin murretta esitelleen englanninkielen kehitystä käsitelleen kirjan juuri luettuani, että on. Cornwellin historiankuvauskin tuntuu olevan suurelta osin kohdallaan. Tällä tuskin on suomalaislukijalle merkitystä kirjan viihdearvon kannalta.

heinäkuu 2002

Aufbau Taschenbuch Verlag, 404 s., Berlin 2001

Näytösoikeudenkäynnit kansandemokratioissa

Stalinin suuret puoluepuhdistukset näytösoikeudenkäynteineen vuosina 1937-38 eivät jääneet ainoiksi lajeissaan. Sodan jälkeen uudet pidätysaallot ja oikeudenkäynnit antoivat Neuvostoliitossa töitä tuomareille ja paisuttivat vankileirien saaristoa. Niin sanotun lääkärisalaliiton ”paljastuminen” ennakoi jälleen uutta, erityisesti juutalaisiin ”kosmopoliitteihin” kohdistettua terroriaaltoa. Stalinin kuolema keväällä 1953 pysäytti kuitenkin sen, ja muut vireillä olleet prosessit ja Lavrenti Berijan syrjäyttäminen myöhemmin samana vuonna avasivat tien tuomittujen vapauttamiseen ja rehabilitointiin.

Toisen maailmansodan seurauksena Stalinin valtapiiri laajeni. Neuvostoliiton omat rajat siirtyivät lännemmäksi ja Itä-Euroopan kansandemokratioissa Tshekkoslovakian kaappaus keväällä 1948 varmisti kommunistien Neuvostoliitolle alisteisen yksinvallan. Ensimmäiset säröt sosialististen kansojen perheessä syntyivät kuitenkin jo pian, kun Stalin pahastui Titon suunnitelmista järjestellä Balkanin valtioiden suhteita uudelleen Jugoslavian johtaman liiton puitteissa. Kun Tito ei riittävän nöyrästi osannut korjata virheitään, joutui siihen asti täysin stalinistista sisäpolitiikkaa toteuttanut Jugoslavia kirkonkiroukseen, eli Jugoslavian kommunistinen puolue suljettiin Komiternin perillisen Kominformin ulkopuolelle.

Stalin inhosi epäilemättä aidosti Titoa ja pelkäsi tottelemattomuuden leviämistä. Hän käytti välirikkoa häikäilemättömästi perusteena vaatia valtapuolueita puhdistamaan riveistään titolaisuudesta rohkaistuneet oikeistolaiset ja nationalistiset ainekset. Varmaa kuitenkin on, ettei edes vainoharhainen Stalin uskonut näiden vuosien puhdistuksissa teloitettujen tai pitkiin vankeusrangaistuksiin tuomittujen pitkän linjan kommunistien todella syyllistyneen niihin tekoihin, joihin he tunnettujen menetelmien käytön jälkeen tunnustivat syyllisyytensä.

Lähtökohtaa kuvaa hyvin KGB-eversti Mihail Likatshovin vuonna 1950 esittämät madonluvut tshekkoslovakialaisille yhteistyökumppaneilleen, kun nämä epäröivät pidätettäväksi määrätyn Koloman Moskovitzin syyllisyyttä: ”Stalin on lähettänyt minut tänne varmistamaan sen, että päitä putoaa. Haluan mieluummin katkaista 150 ihmisen kaulat kuin menettää oman pääni. Minulle on yhdentekevää, mistä hankitte tietonne ja kuinka tosia ne ovat. Minä uskon hänen syyllisyyteensä ja voitte jättää muun minun huolekseni. Miksi te tästä paskajutskusta niin huolehditte?”. Moskovitzin kävi huonosti.

Puhdistusten laajuus ja luonne vaihtelivat maakohtaisten olosuhteiden mukaan. Paikallisen puoluejohdon innokkuus toteuttaa Moskovan vaatimuksia vaihteli. DDR:ssä ja Puolassa ei turvauduttu näytösoikeudenkäynteihin eikä kaikissa maissa juutalaisia otettu erityiseksi silmätikuksi. Esimerkiksi Unkarissa puhdistuksista vastanneet Matias Rakosi ja Ernö Gerö eivät itse juutalaisina voineet panna tälle ominaisuudelle erityispainoa oikeudenkäynneissä.

Oikeudenkäynneissä kärkinimet – Unkarissa Laszlo Rajk, Bulgariassa Traiko Kostov ja Tshekkoslovakiassa Rudolf Slansky – tunnustivat toimineensa jo pitkään erilaisten länsimaisten tiedustelupalvelujen agentteina. Syytteet ja tunnustukset osoittivat käsikirjoitusten laatijoiden luovuuden, eikä niiden olemattomalla uskottavuudella ollut suurempaa merkitystä. Erikoispiirteenä mainittakoon, että Slanskyn oikeudenkäynnissä poissaolevan ulkomaisen pääagentin rooli oli varattu Englannin työväenpuolueen vasemmistosiiven suomalaissukuiselle kansanedustajalle Konni Zilliacusille.

Täysin vailla logiikkaa eivät puhdistukset olleet. Uhreiksi päätyivät suuremmalla todennäköisyydellä ne, jotka ennen kommunistien valtaannousua olivat asuneet lännessä, osallistuneet tasavaltalaisten puolella Espanjan sisällissotaan ja/tai olivat juutalaista syntyperää, ja joiden siis saattoi pelkästään tällaisilla perusteilla olettaa voineen solmia epäilyttäviä länsisuhteita tai tunteneen vetoa titolaisuuteen ja Moskovasta riippumattomaan käyttäytymiseen. Vastaavasti Moskovassa 30-luvulla ja sodan aikana asuneet (ja silloisista puhdistuksista elossa selvinneet) kommunistit olivat suojatumpia.

Tunnustukset puserrettiin syytetyiltä raa’alla kidutuksella, häikäilemättömällä uhkailulla ja petollisella maanittelulla. Viimeisestä on esimerkkinä se, miten Janos Kadar lähetettiin pitkään kidutetun Rajkin luo vetoamaan häneen, että hän tunnustaisi syyllisyytensä asioihin, joihin kukaan ei häntä todellisuudessa syylliseksi epäillyt. Puolueen etu vaati, että titolaiset paljastettaisiin tällä tavoin imperialismin apujoukoiksi. Samalla Kadar lupasi, että vaikka Rajk tuomittaisiin kuolemaan, niin tuomiota ei koskaan pantaisi täytäntöön, vaan hänet lähettäisiin perheineen kuntoutumaan Krimille, josta aikanaan saisi palata tärkeisiin tehtäviin.

Asiaan kuuluu, että myöhemmin myös Kadar vangittiin ja häntä kidutettiin. Hengissä säilynyt Kadar kuitenkin vapautettiin ja rehabilitoitiin jo vuonna 1954. Unkarin kansannousun kukistamisen jälkeen hänestä tuli vuosikymmeniksi maan johtaja. Kadarin valtakaudella Unkarista tuli sisäiseltä käytännöltään vapain kansandemokratioista. Kadarin tunnuslause oli, että joka ei ole meitä vastaan, on meidän puolellamme. Tämä liberalismi ulottui myös Rakosia palvelleisiin kiduttajiin, eikä Hodos erityisemmin arvosta sitä, että myös hänen kuulustelijansa lyhyen vankeustuomion jälkeen armahdettiin, vaikkei heidän kiduttajantaidoilleen Kadarin Unkarissa enää käyttöä ollutkaan.

Hodos kirjoittaa perusteltua, analysoivaa ja dokumentoitua historiaa käyttäen hyväkseen Berliinin muurin kaatumisen jälkeen avautuneita arkistolähteitä. Kirjaan on liitetty myös väliin lukuja, joissa Hodos kertoo oman elämäkertansa sekä osuutensa yhtenä Rajk-oikeudenkäyntien kuulustelut ja kidutukset kokeneista uhreista. Ne lisäävät monin tavoin kirjan kiinnostavuutta, vaikka Hodos itse sanoo niiden tulleen mukaan vain kustantajan vaatimuksesta.

Vankilasta vuonna 1954 vapauduttuaan Hodos oli kadottanut uskonsa kommunismiin, mutta piti matalaa profiilia puolueen jäsenenä, kunnes tilaisuuden tullen vuonna 1957 siirtyi länteen asumaan. Hän pyrki Yhdysvaltoihin, jossa hänen äitinsä ja sisarensa olivat pitkään asuneet, mutta mccarthyismin vaikutuksenalainen USA piti kaikkia kommunisteja, myös entisiä, epätoivottuina henkilöinä ja maahanpääsy järjestyi vasta 12 vuotta myöhemmin. FBI-logiikan mukaan pidättyvyyteen saattoi olla aihettakin, sillä kommunismista luopuminen ei näytä tehneen Hodosista yltiökapitalismin tai amerikkalaisuuden sokeaa ihailijaa.

heinäkuu 2002

Penguin Allen Lane, 282 s., St.Ives Plc 2002

Globalisaation inside-kriitikko

Joseph Stiglitzin globalisaatiokritiikki ei ole uutta – samankaltaista löytää myös kirjavinkin kirjoittajan monista puheista ja artikkeleista -, mutta se on tavallista paremmin argumentoitua ja asiantuntevampaa. Ennen kaikkea se tulee hyvin epätavalliselta taholta. Stiglitz toimi 90-luvulla ensin Bill Clintonin hallinnossa talousministerin asemaa vastaavassa Council of Economic Advisors’n puheenjohtajan tehtävässä ja siirtyi siitä Maailmanpankin pääekonomistiksi ja kakkosmieheksi. Pankin hän jätti kaksi vuotta sitten. Viime vuonna hänet palkittiin kansantaloustieteen Nobelin palkinnolla.

Stiglitz käsittelee lyhyesti globalisaatiota ja sen haasteita yleisemminkin, mukaan lukien kauppaa ja maailman kauppajärjestöä WTO:ta. Varsinaisesti hän keskittyy Maailmanpankin sisarorganisaation, kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) toimintaan. Stiglitz palauttaa mieleen, miten valuuttarahasto aikanaan luotiin paljolti Bretton Woods- neuvotteluissa Englannin pääedustajan John Maynard Keynesin ajatusten mukaisesti instituutioksi, jonka tarkoituksena oli globaalisella tasolla huolehtia rahan tarjonnan kansainvälisestä riittävyydestä ja täystyöllisyyttä tukevan kokonaiskysynnän ylläpitämisestä luotottamalla maita, joilla siihen ei muuten olisi ollut resursseja. Toisin sanoen IMF:n tehtävä oli markkinapuutteiden korjaaminen.

Reaalisesti olemassa oleva IMF on kuitenkin jo vuosikymmeniä ollut, kuten Stiglitz sanoo, markkinafundamentalistien dominoima. Stiglitz käy viime vuosilta lävitse suuren joukon esimerkkejä IMF:n siirtymätalous- ja kehitysmaille sanelemista markkinafundamentalistisista ohjelmista. Niihin ovat uskonkappaleina aina kuuluneet makroekonominen vakauttaminen, yksityistäminen ja markkinoiden avaaminen. Stiglitz ei suinkaan ole näitä vastaan sinänsä ja alleviivaa makroekonomisen vakauden välttämättömyyttä itsekin. Kuitenkin dogmaattinen vaatimus yksityistämisestä ja markkinoiden avaamisesta ilman, että edellytyksiä niiden onnistuneeseen toteuttamiseen on olemassakaan, on saanut aikaan suunnatonta vahinkoa.

Stiglitz ei siis ole suinkaan markkinakielteinen, mutta markkinat eivät toimi täydellisesti muualla kuin oppikirjoissa. Siksi myös julkisella vallalla on välttämätön rooli markkinoiden pelisääntöjen valvojana sekä itsekin taloudellisena toimijana markkinoiden puutteiden korjaamisessa. Niinpä esimerkiksi yksityistäminen ja kilpailuttaminen tilanteessa, jossa markkinat toimivat epätäydellisesti, tuovat vain vahinkoa. Markkinauudistusten aikataulutus ja konteksti on siksi erityisen tärkeää.

Esimerkkejä virheistä ja vahingoista riittää. Räikeimpiin kuuluu Jeltsinin aikainen IMF:n vaatima ja siunaama yksityistäminen Venäjällä, joka antaa modernin kontekstin Proudhonin vanhalle iskulauseelle ”omistus on varkautta”. Kiireesti toteutetut markkinareformitkaan eivät ole osoittautuneet erityisen onnistuneiksi. Stiglitzin vertailussa (entisten) kommunistimaiden talousuudistuksista korkeimmat pisteet saavat maltillisesti edenneet Puola ja ennen kaikkea Kiina, joka tosin yksipuoluejärjestelmästä edelleen kiinnipitävänä maana ja kyseenalaisen ihmisoikeustilanteensa vuoksi ei muuten Stiglitziltäkään kiitosta saa.

IMF:n vaikutus on suurimmillaan silloin, kun jokin maa ajautuu taloudellisiin vaikeuksiin ja tarvitsee tukea horjuvalle valuutalleen. IMF tulee apuun, mutta ei ilman sen markkinafundamentalismia toteuttavia ehtoja. Vastustuskyvyttömimpiä ovat tietenkin köyhimmät kehitysmaat. Yhtä paljon kuin IMF:n luottoja ne tarvitsevat myös sen antamaa mainetodistusta rauhoittamaan yksityisiä sijoittajia.

Stiglitz käsittelee laajasti muutaman vuoden takaista Aasian talouskriisiä. Tarkastelun lopputulema on, että siitäkin vähimmin vaurioin selvisivät ne maat, jotka vähiten antoivat periksi IMF:n vaatimuksille. Kyse ei ole Stiglitzin mukaan ole vain siitä, että IMF:n lääkkeet pannaan yleensä köyhien välittömästi maksettaviksi, vaan siitä, etteivät ne tuo tavoiteltua vakautta ja kasvua edes pidemmällä aikavälillä.

Myös Aasian kriisissä näkyy outo epäjohdonmukaisuus IMF:n politiikassa. Sen dogmaattinen usko siihen, että markkinat ovat aina oikeassa, ei ole ulottunut valuutakursseihin, vaan IMF on ollut valmis tukemaan yliarvostettuja valuuttakursseja ja vaatimaan valuuttakriisiin joutuneita maita nostamaan korot pilviin ylikurssin pönkittämiseksi. (Suomessa sama virhe osattiin tehdä tosin ilman IMF:n ohjeitakin.) Kun siinä kuitenkin on epäonnistuttu, on kyseisille maille (sekä IMF:ä rahoittaville veronmaksajille) aiheutettu vain täysin turhia menetyksiä voittojen jäädessä spekulanteille. Jos IMF:n suoneniskut eivät potilasta olekaan pelastaneet, ovat toimet kuitenkin yleensä auttaneet suuria länsimaisia pankkeja välttämään oman holtittoman luototuksensa tappioiden enimmän osan realisoitumisen.

Perussyynä IMF:n epäonnistuneeseen politiikkaan Stiglitz näkee sen, että alun perin globaalin maailmantalouden etuja edistämään perustettu rahasto onkin omaksunut globaalien rahoitusmarkkinoiden etujen ajamisen päätehtäväkseen. Missään tätä ei tietenkään ole virallisesti sanottu, mutta Stiglitzin mukaan sen voi päätellä siitä, miten IMF käytännössä toimii. Se ei ole ihmeteltävää, kun katsoo, mistä valuuttarahaston johtajat rekrytoidaan ja minne he IMF:stä mieluiten hakeutuvat.

Stiglitz mainitsee esimerkkinä myös IMF:n varapääjohtajan Stanley Fischerin siirtymisen valuuttarahastosta yhden maailman suurimman rahoituskonsernin Citigroupin varapääjohtajaksi. Provokatorisesti Stiglitz kirjoittaa tähän liittyen: ”Voi vain kysyä, palkittiinko Fischer ruhtinaallisesti siitä, että hän oli uskollisesti toimeenpannut sen mitä häneltä edellytettiin”.

IMF:n puolustajat katsovat Stiglitzin tällä ylittäneen sopivaisuuden rajat. Ainakin The Economist ja IMF ovat tästä repineet vaatteensa ja valuuttarahaston pääekonomisti on jopa julkisesti lausunut tuomionsa Stiglitzin kirjasta. Se on poikkeuksellista, sillä tähän asti IMF ei ole juurikaan vaivautunut vastaamaan minkäänlaiseen kritiikkiin. Ilman Fischeriin kohdistunutta provokaatiota näin tuskin olisi käynyt nytkään.

On kuitenkin huomattava, ettei Stiglitz syytä Fischeriä eikä valuuttarahaston johtajia väärinkäytöksistä tai pahansuopaisuudesta köyhiä kohtaan. Kyse on Stiglitzin mukaan siitä, että IMF:n johtoporras uskoo niin vuorenvarmasti pääomamarkkinoiden vapauttamiseen ja siihen, että heidän reseptinsä aikanaan koituvat myös köyhien hyväksi, ettei se tunnusta mitään tämän näkemyksen kanssa ristiriitaisia tosiasioita.

Stiglitz on niitä Paul Krugmanin kaltaisia ekonomisteja, jotka osaavat myös kirjoittaa kansantajuisesti ja hyvin. Minkä hän J.K. Galbraithiin nähden ehkä terävyydessä ja ironian viljelyssä häviää, hän kuitenkin vahvalla asianhallinnalla voittaa.

elokuu 2002

Harper Collins, 567 s., St. Ives Plc 2001

Intian dynastian naisvaltias

Maailmassa on tuskin ainuttakaan yli miljoonan asukkaan tasavaltaisen hallitusmuodon maata, monisataamiljoonaisesta puhumattakaan, jossa yhden suvun dynastia olisi ollut niin vahvassa asemassa kuin Nehru-Gandhin suku Intiassa. Indira Gandhin isoisä Motilal Nehru toimi kongressipuolueen puheenjohtajana, isä Jawaharlal Nehru oli itsenäisen Intian ensimmäinen pääministeri vuosina 1947-64, ja häntä seurasi Lal Bahadur Shastrin lyhyen välikauden jälkeen Indira Gandhi. Gandhin jouduttua attentaatin uhriksi vuonna 1984 häntä puolestaan seurasi pääministerinä hänen poikansa Rajiv Gandhi. Tänään Rajiv Gandhin italialaissyntyinen leski Sonia johtaa kongressipuoletta eikä ole mahdotonta, että hänestäkin voisi vielä tulla maan pääministeri.

Tämä dynastinen tiivistelmä voi antaa harhaanjohtavan kuvan Intiasta, joka kuitenkin on koko ajan pysynyt aitona toimivana demokratiana. Sadat miljoonat valitsijat ovat sekä antaneet, evänneet että jälleen palauttaneet Gandhille demokraattisen valtakirjan. Kongressipuolue ei ole myöskään mikään NKP eikä edes Ruotsin SAP pysyvänä hallituspuolueena, vaan se on läpikäynyt monia muodonmuutoksia ja hajaannuksia, kaksi kertaa Indira Gandhin persoonaan liittyen. Näissä muutoksissa kongressin linjat ovat myös hämärtyneet niin, että sen eri perillisiä yhdistää yleensä vain kulloisenkin johtajan taakse ryhmittyneiden poliitikkojen vallanhakuisuus.

Indira Gandhia ei varsinaisesti koulutettu maan tulevaksi johtajaksi eikä hänen isänsä tehnyt mitään sellaisia järjestelyjä, joiden tarkoituksena olisi ollut varmistaa vallansiirto tyttärelle. Indira Gandhi ei ollut erityisen lahjakas tai ahkera opiskelija, ja tutkinto Oxfordin yliopistosta jäi haaveeksi tuberkuloosin vuoksi. Mielenkiintoista kuitenkin on, että Gandhin sairaudesta – josta hän tervehtyi lopullisesti vasta 50-luvulla uusien lääkkeiden ansiosta – ei koskaan puhuttu avoimesti tuberkuloosina, taudin nimi kun koettiin vaarallisena ja häpeällisenäkin.

Indira Gandhi kasvoi julkisuuden valokeilassa. Jo teinityttönä hänet asetettiin johtamaan kongressin nuorten kampanjaa itsenäisyyden puolesta. Hänen kiistanalaiselle avioliitolleen Feroze Gandhin kanssa hankittiin myös maan isän Mohandas Gandhin – jolle tuleva siippa ei ollut sukua – siunaus ja häät olivat suuri tapaus koko maassa. Avioliitto ei ollut onnellinen ja molemmat puolisot olivat toisilleen uskottomia, mutta se tuotti kaksi poikaa, Sanjayn ja Rajivin, jotka myös tulivat jäämään Intian historiaan, hyvässä ja pahassa.

Nehrun kuoltua kongressin johtajat olisivat halunneet tehdä leskeksi jo varhain jääneen Nehrun taloudessa eräänlaista first ladyn ja pääministerin sihteerin virkaa hoitaneesta Gandhista heti pääministerin, vaikkei tämä ollut edes parlamentin jäsen. Gandhi kieltäytyi, mutta ryhtyi tiedotusministeriksi, ja kun Shastri yllättäen puolentoista vuoden kuluttua kuoli, oli hän valmis ottamaan pääministerin tehtävän vastaan.

Ensimmäisenä kautenaan vasemmistolaista retoriikkaa viljellyt Gandhi ajautui ristiriitaan kongressipuolueen vahvojen, vanhojen ja varsin oikeistolaista politiikkaa edustavien miesten kanssa, jotka erottivat hänet kongressista. Indiran politiikka oli kuitenkin alussa hyvin suosittua pankkien kansallistamista myöten, ja hän ja hänen oma kongressipuolueensa veivät selvän voiton vuoden 1971 parlamenttivaaleissa. Sitä auttoi myös menestys lyhyessä sodassa Pakistania vastaan, jonka seurauksena Itä-Pakistanista tuli itsenäinen Bangladeshin valtio.

Vähitellen Gandhille kertyi uusia vihollisia. Suurelta osin niitä synnytti hänen playboypoikansa Sanjay, joka käytti asemaansa häikäilemättömästi omiin surkeisiin bisneksiinsä ja alkoi pyrkiä myös politiikkaan omavaltaisuuksiin syyllistyneen nuorisokongressin johtajana. Kun sinänsä vähäinen vaalirike johti oikeusratkaisuun, jossa Gandhi määrättiin viraltapantavaksi, alkoi pääministeri olla ahtaalla ja nähdä vihollisia joka puolella.

Kesällä 1975 Gandhi julisti poikkeustilan, vangitsi suurimman osan opposition johtajista ja siirsi vaaleja eteen päin. Hän olisi kuitenkin saattanut jopa voittaa ajallaan pidetyt vaalit, mutta kun vaalit lopulta suoritettiin, oli työlääntyminen Gandhin autoritaariseen hallintoon jo niin laajaa, että yhdistynyt oppositio sai murskavoiton. Gandhin tappioon vaikuttivat olennaisesti Sanjayn hämärät bisnekset ja hänen johdollaan toimeenpannut kovaotteiset slummien raivaukset ja sterilisaatiokampanjat.

Vaalit voittanutta hajanaista oppositiota yhdisti vain Gandhin vastustaminen. Uusi hallitus oli heikko ja hajanainen eikä sen aikana korruptio ollut ainakaan vähäisempää kuin Gandhin aikana. Yritykset saada Sanjay ja Indira Gandhi oikeuteen vastaamaan hätätilan aikaisista rikkomuksista tuottivat etenkin Indiralle vain marttyyrin sädekehän. Niinpä Gandhi kykeni tekemään uskomattoman comebackin voittaen jälleen seuraavat vaalit.

Uusi valtakausi sujui rauhallisemmin, mutta Gandhin osalta sitä varjosti Sanjayn kuolema lento-onnettomuudessa. Äidin ja pojan suhde oli hyvin erikoinen eikä Frankkaan osaa varmuudella sanoa, mikä sai Indiran jatkuvasti sietämään Sanjayn poliittisesti ja moraalisesti kyseenalaisia tempauksia. Joidenkin käsityksen mukaan Indira olisi pelännyt Sanjayta. Kuitenkin äidin suru Sanjayn kuoleman vuoksi oli pohjaton. Se nosti pintaan fatalismin, jonka vuoksi hän ei noudattanut kehotuksia tiukentaa turvatoimiaan jouduttuaan Amritsarin temppelin verisen valtauksen jälkeen sikhi-yhteisön vihan kohteeksi. Hänen omat sikhi-henkivartijansa ampuivat hänet lokakuussa 1984.

Pääministerinä häntä seurasi hänen poikansa Rajiv Gandhi. Hän oli hyvin eri maata kuin veljensä Sanjay, vaatimaton, politiikasta erillään pysyttäytynyt ammattilentäjä, joka suorastaan pakotettiin vastaanottamaan pääministeriys. Hän puolestaan kuoli vuonna 1991 tamilisalamurhaajan attentaatissa.

Katherine Frank ei varsinaisesti kirjoita Intian historiaa, mutta Indira Gandhin elämäkerta edellyttää sitä jo niin paljon, että kirja käy myös hyvästä katsauksesta koko maan viime vuosisadan historiaan.

Päähenkilön Indira Gandhin henkilöhistoria tulee hyvin valoitetuksi, mutta persoona jää silti vähän arvoitukselliseksi. Ilman hätätilan julistamista ja Sanjaylle annettuja vapauksia hänet saatettaisiin arvioida yhdeksi Intian ja koko maanosan menestyksekkäimmistä johtajista.

Mielenkiintoista on, että Frank mainitsee Margaret Thatcherin sinä ei-intialaisena johtajana, jolla oli läheisin ja arvostavin suhde Indira Gandhiin. Tämä kertoo enemmän näiden naisten hallitsemistavasta kuin ideologisesta sukulaisuudesta.

elokuu 2002

Fourth Estate, 324 s., Padstow 2000

Belgian ja Mobutun perintö Kongossa

Joseph Conradin romaanissa In the Heart of Darkness retkikunta lähetetään etsimään Kongo-joen yläjuoksulle vetäytynyttä valkoista siirtomaaherraa, joka lopulta löytyy hallitsemasta julmuuksille pystytettyä omaa valtakuntaansa. Kirja perustui Conradin karmeisiin kokemuksiin Belgian Kongossa, vaikka asetelma olikin sillä tavoin yleisinhimillinen – tai oikeammin yleisepäinhimillinen – että Francis Ford Coppola lainasi sitä elokuvaansa Ilmestyskirja. Nyt.

Wrong ei kirjoita Kongon historiaa, mutta aloittaa kuitenkin varsin aiheellisesti Belgian siirtomaavaltaa edeltäneestä ajasta, jolloin ”Kongon vapaavaltiota” hallittiin kuningas Leopoldin yksityisomaisuutena. Historiasta ei löydy toista esimerkkiä yhtä brutaalista siirtomaavallan käytöstä. Siirtomaavallan väkivaltaisuus ja välinpitämättömyys johti siihen, että Kongon väkiluku puoliintui tuon parikymmentä vuotta kestäneen kauden kuluessa. Kun tietoja hirmuhallinnosta vähitellen alkoi tihkua ulos maailmalle oli Leopoldin pakko suostua yksityisomaisuutensa kansallistamiseen ja Kongosta tehtiin Belgian siirtomaa.

Vaikka Leopoldin hallinnon äärimmäisimmät epäkohdat korjattiin käytti myös Belgian siirtomaahallinto menetelmiä – raajojen amputoimista, ruoskimisia, pakkotyötä jne. – jotka muiden siirtomaavaltojenkin rinnalla poikkesivat julmuudessaan. Tästä todellisuudesta Wrong kertoo kuitenkin turhaan etsineensä merkkejä Brysselin siirtomaamenneisyyttä hymistelevistä museoista. Kun muualla Afrikassa kolonialismi alkoi jo horjua ja siirtomaavallat valmistautua vallansiirtoon katsoi Belgian hallituksen komissio vielä v. 1955, että itsenäistyminen voisi tulla kyseeseen aikaisintaan kolmenkymmenen vuoden päästä.

Siten Kongo oli mahdollisimman huonosti valmistautunut itsenäisyyteen, kun Belgia paniikinomaisesti vetäytyi v. 1960. Koko useampikymmenmiljoonaisessa maassa oli vain 17 yliopistotutkinnon suorittanutta. Neokolonialistinen riippuvuussuhde jatkuikin pitkään, sillä vasemmistonationalistinen pääministeri Patrice Lumumba koettiin uhkana läntisille kaivos- ja luonnonvaraintresseille ja hänet murhattiin kohta maan itsenäistyttyä. Vähitellen valta keskittyi jo syyskuussa 1960 sen ensimmäisen kerran kaapanneen armeijakomentajan, entisen siirtomaavallanaikaisen pahamaineisen force publiquen kersantti Mobutu Sese Sekon käsiin.

Mobutun valtaa Wrong kuvaa kleptokratiaksi. Mobutu ja hänen kulloinenkin hovipiirinsä ryöstivät sumeilematta mitä käsiinsä saivat, ja saalista riitti rikkailla luonnovaroilla – uraania, kuparia, timantteja – siunatussa maassa. Erityistä ideologiaa, vähäistä etupäässä ihmisten ja paikkojen nimeämisessä näkyvää jonkinlaista afronationalismia lukuunottamatta, ei Mobutulla ollut. Väkivalta, ryövääminen ja ihmisoikeusloukkaukset olivat enemmänkin siirtomaavallan ajalta periytyvä maan tapa, kuin systemaattista vallankäyttöä. Mobutu oli taitava manipulaattori, joka mielummin osti kuin murhasi vastustajiaan, joista useampi kuin yksi palasi sopivasti palkittuna maanpaosta pääministeriksi. Ministeriys oli palkinto – siihen kuului itsestäänselvänä etuutena musta Mercedes virka-auto, joka jäi ministerin yksityiskäyttöön – ja palkintoja riitti. Mobutun 32 valtavuoteen mahtui 51 hallitusta, eivätkä ne vaihtuneet vaalien tai epäluottamuslauseen vuoksi, vaan aina kun Mobutu näki sen hyödylliseksi.

Paljonko Mobutu ja hänen korruptoitunut hovinsa sitten keräsivät omaisuutta? Yleisin heti Mobutun kukistumisen jälkeen esitetty arvio hänen omaisuudestaan oli 14 mrd dollaria. Se sattuu näppärästi olemaan suurin piirtein sama luku kuin mitä Kongon ulkomaanvelka, eikä Wrong usko siihen. On mahdollista, että Mobutun köyhälle maalleen aiheuttamat menetykset olivat tätä luokkaa, mutta vain pieni murto-osa siitä on enää tallella sellaisessa muodossa että se voitaisiin palauttaa Kongon kehitystä palvelemaan. Mobutu kyllä keräsi rahaa uskomattomia summia, mutta kylvi sitä myös suvulleen ja lähipiirilleen sekä uskomattomaan yleellisyyteen, kiinteistöihin, palatseihin, juhliin ja vuokrattuihin Concorde-koneisiin.

Siitä mikä olisi vielä palautettavissa tuskin saadaan takaisin symbolisia summia enempää. Jopa huonoa omaatuntoa potevat sveitsiläispankitkin olisivat valmiita yhteistyöhön asiassa, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vähemmän halukkaita Kongon uudet valtaapitävät näyttävät olevan painamaan päälle. Vanhat tavat ja korruptoitunut eliitti – ”isot vihannekset”, kuten heitä Kongossa kutsuttiin – tekevät paluutaan. Näin ainakin Laurent Kabilan aikana, jolloin Wrong kirjansa julkaisi. Sittemmin murhattua Kabilaa on seurannut hänen selvästikin vallanpitäjänä isäänsä parempi ja rehellisempi poikansa, mutta olisi vielä uskallettua odottaa suurta muutosta asiaan.

Miten kaikki oli mahdollista? Miksi ns. kansainvälinen yhteisö sieti Mobutua ja tuki ja rahoitti häntä, vaikka hyvin tiesi apurahojen valuvan enimmältä osalta Mobutun valtapiirin pohjattomiin taskuihin? Hyväuskoisuus Mobutun toistuvien parannuslupausten edessä selittää vain osan. Kylmän sodan aikana Mobutu saattoi olla, vanhaa sanontaa käyttääkseni, ”paskiainen”, mutta hän oli Yhdysvaltain, Ranskan, Belgian ja kansainvälisen valuuttarahaston kannalta ”meidän paskiainen”, joka mm. tuki Angolan UNITAa niin kauan kuin se sopi länsivaltojen piirustuksiin.

Michela Wrongin erinomainen kirja on asiantuntevasti ja sopivasti terävää ironiaa ja vähän moraalista närkästystäkin käyttäen kirjoitettua historiaa, poliittista analyysia ja reportaasia.

elokuu 2002