Svensk litteratursällskapet i Finland, 272 s., Tammisaari 2001

Upseeri-insinööri sillanrakentajana

Carl Enckell muistetaan yleensä diplomaattina ja yhtenä Suomen pitkäaikaisimmista ulkoministereistä, Paasikiven sukupolven reaalipoliitikkona, joskus myös suurlähettiläs Ralph Enckellin isänä. Cecilia af Forselles-Riskan väitöskirja palauttaa mieliin sen miten merkittävän elämäntyön Enckell oli ehtinyt tehdä jo ennen Suomen itsenäistymistä teollisuusjohtajana ja Suomen viimeisenä ministerivaltiosihteerinä.

Sillanrakentaja sopii Enckellistä kirjan nimeksi jo siksi, että hän oli sitä aivan kirjaimellisesti yhden silloisen Suomen merkittävimmän metalliyhtuön Kone- ja Silta osakeyhtiön toimitusjohtajana vuosina 1911-17. Rautatiesiltojen ohessa yhtiön tuotantoon kuuluivat mm laivat ja separaattorit sekä aseet ja ammukset. Viimemainitut olivat Venäjän sotatilauksissa lihonneen yhtiön päätuotteita maailmansodan vuosina.

Haminan vanhaa kadettikoulun käyneenä ja tätä koulua johtaneen kenraali-isän poikana Carl Enckell ja suuntautui aluksi sotilasuralle ja toimi kolme vuotta Pietarissa tsaarin eliittikaartin upseerina. Suomeen kohdistunut sortokausi ei ollut syynä sotilasurasta luopumiseen vaan varattomuus, sillä olo nuorena kaartinupseerina edellytti melkoista perittyä tai – kuten Mannerheimin tapauksessa – naimakaupalla hankittua varallisuutta. Carl Enckell jätti Venäjän armeijan ja lähti opiskelemaan insinööriksi Dresdeniin.

Vastavalmistuneena insinöörinä hän toimi ensin paperiteollisuudessa ja vaihtoi sitten metalliteollisuuteen, jossa jo 35 vuotiaana nousi Kone- ja Sillan palkatuksi toimitusjohtajaksi, myöhemmin myös merkittäväksi osakkeenomistajaksi. Samanaikaisesti hän toimi myös työnantajajärjestöjen keskeisissä johtotehtävissä.

Enin osa af Forselles-Riskan väitöskirjasta käsittelee Enckelliä yritys- ja työnantajajohtajana. Tekijä kuvaa svenska folkpartietiä kolme vuotta Helsingin kaupunginvaltuustossa edustaneen Enckellin lähinnä suomettarelaista sosiaalireformisia edustaneeksi uudistusmieliseksi porvariksi ja menestyksekkääksi yritysjohtajaksi.

Tämä voi olla aivan oikea kuvaus, mutta väitöskirjasta ei yksiselitteisesti selviä missä määrin tämä on ollut tekijän lähtökohta ja missä määrin tutkimustulos. Erityisesti Enckellin valistuneeksi kuvatun työnantajapolitiikan arvioimiseksi olisi ollut paikallaan ainakin tarkistaa miten metalliteollisuuden työantajapolitiikkaa yleensä ja Kone- ja Sillan erityisesti arvioitiin ammattijärjestöjen piirissä. Nyt tällaisia lähteitä ei lainkaan ole käytetty.

Toimialajärjestön johtotehtävien kautta Enckellistä tuli myös keskeinen vaikuttaja suomalais-venäläisissä kauppaneuvotteluissa. Täydellinen venäjänkielen taito oli myös yksi niistä välttämättömistä ominaisuuksista joiden vuoksi hänestä maaliskuun vallankumouksen jälkeen tuli uusi ministerivaltiosihteeri Pietariin. Tällä paikalla hän oli keskeisesti mukana kaikissa Suomen itsenäisyysjulistukseen ja Neuvosto-Venäjän sille antamaan tunnustukseen johtaneessa kehityksessä. Mielenkiintoista on myös kuvaus siitä miten venäläislojalistista vuoden 1917 kuluessa tuli saksalaissuuntautuneen itsenäisyysmies Svinhufvudin luottomies.

af Forselles-Riskan väitöskirja on luotettavantuntuinen, tasainen ja ehkä vähän väritönkin työ aikana jolloin historioitsijoidenkin on teostensa julkistamisen yhteydessä koitettava keksiä jotain raflaavaa otsikoihin kelpaavaa uutista. Nyt teoksen uutinen rajoittuu aikaisemmille tutkijoille tuntemattomaksi jääneeseen Enckellin muistelmahaastatteluun vuodelta 1929, josta siitäkään ei aiempaa tutkimusta kyseenalaistavaa uutta saa irti. Lähinnä se kertoo Enckellillä olleen aiemmin otaksuttua suurempi rooli Kerenskin hallituksen valtalain hyväksymisen jälkeen antaman eduskunnan hajotusmääräyksen synnyttämisessä ja että hänen motiivinaan oli halu palauttaa eduskuntaan porvarillinen enemmistö.

Väitöskirja päättyy ennen kansalaissodan alkua. Näin tekijä myös välttyy pohtimasta sitä, oliko Enckellilläkin jotain vastuuta kansallisonnettomuuden synnyttämisessä tai ei. Toivottavaa joka tapauksessa on että af Forselles-Riska jatkaisi Enckellin parissa ja saattaisi alkamansa elämäkerran loppuun asti.

maaliskuu 2001

 WSOY, 600 s., Juva 2001

Vankka suojeluskuntahistoria

Vv. 1955-62 ilmestynyt laaja kolmiosainen Suojeluskuntien historia sisälsi runsaasti aineistoa mutta oli, kuten Selén sitä luonnehtii, suojeluskuntaveteraanien ”surutyötä” ilman erityisempiä historiantutkimuksellisia ansioita. Dosentti Kari Selénin oma työ sen sijaan on vankkaa ja problematisoivaakin tutkimusta ja voi uskoa Selénin esipuheen vakuutusta, että sensuurimieliala oli Sotahistorian tutkimuskomission asettamalle everstipitoiselle tukiryhmälle tuntematon asenne.

Suojeluskuntien historian kirjoittaminen ei aiheen moninaiset vuoteen 1918, lapuanliikkeen ja järjestön lakkauttamiseen liittyneet tunteet huomioonottaen ole ollut aivan helppo työ. Hyvin Selén on siitä kuitenkin suoriutunut.

Kansalaissodan jälkeiset vuodet olivat epävakaata aikaa. Aktivistit punoivat monenlaisia juonia viedäkseen päätökseen sen mikä heidän mielestään jäi valkoiselta armeijalta kesken. Suojeluskunnat olivat tässä juonittelussa keskeisessä asemassa. Tilanne alkoi rauhoittua vasta, kun järjestön johtajaksi monitahoisen pelin jälkeen – jossa myös Mannerheimia yritettiin istuttaa paikalle – nimitettiin jääkärieverstiluutnantti Lauri Malmberg.

Malmberg pyrki madaltamaan suojeluskunnan poliittista profiilia – hänellä itsellään ei poliittisia ambitioita eikä alan taitojakaan ollut – ja painottamaan sen maanpuolustukseen liittyviä tehtäviä. Alussa hänellä oli menestystäkin, mutta arjen myötä pehmeän ja päämäärättömän johtajuuden ongelmat korostuivat.

Malmbergilla oli paljon heikkouksia, joista pullonkallistelu kriittisillä hetkillä (myös kieltolain aikana) oli kiistattomin. Osassa oikeistoa häntä epäiltiin puolipunikiksi hänen äitinsä väitetyn sosialistisuuden vuoksi, vasemmisto taas katsoi hänen lepsuilleen kansanvaltaa uhanneiden virtausten edessä, mikä kärjistyi Mäntsälän kapinallisten puolittaisena myötäilynä vuonna 1932.

Malmberg kuitenkin istui järjestön johtajana 23 vuotta vuodesta 1921 sen syksyllä 1944 tapahtuneeseen lakkauttamiseen saakka. Sotavuodet siksikin, ettei Mannerheim olisi kelpuuttanut häntä rintamakomentajaksi, minne hän ei tosin ainakaan aktiivisesti pyrkinyt.

Sotavuosina suojeluskuntajärjestön kansalaisjärjestöluonne käytännössä mureni. Talvisodan aikana saavutettu rajoitettu yhteisymmärrys sosialidemokraattien mukaantulosta suojeluskuntiin merkitsi enimmillään ehkä tuhannen uuden jäsenen liittymistä. Tosiasiassa suojeluskuntien kilpailijaksi nousi talvisodan jälkeen perustettu aseveliliitto ja Selén arvioi, että ilman näiden välirauhansopimuksen perusteella tapahtunutta lakkauttamista olisi toinen näistä ennemmin tai myöhemmin joutunut toimettomaksi. Pienen porukan nostalgian varassa tapahtuvalle suojeluskuntien henkiinherättämiselle Selén ei näe nyky-Suomessa sen enempää pohjaa kuin tarvetta. Hyvä näin.

maaliskuu 2001

WSOY, 252 s., Juva 2001

Ujuttamalla NATO:n?

Pekka Ervastin ja Jaakko Laakson uutuuskirjan otsikointi kiteyttää heidän sanomansa varsin tyhjentävästi, sillä varauksella, että sana soluttautuminen vastaisi marssia paremmin kirjan antamaa kuvaa. Tällaiseen kuvaukseen voi päätyä sekä sellainen, joka pitää lopputulosta toivottavana, että sellainen, jonka mielestä se on torjuttava. Täten kirjan kirjoittamiseksi tapahtunut parinmuodostus on ollut mahdollinen, sillä kuten tekijät esipuheessaan toteavat, he eivät ole ”täysin yhtä mieltä Suomen Nato-jäsenyydestä”. Tulkinnanvaraisuus koskee vain Ilta- Sanomien toimittajaa Ervastia, vasemmistoliiton taistolaistaustaisen kansanedustaja Laakson taattua Nato- kielteisyyttä ei voi epäillä.

Jaakko Laaksolla on kuitenkin hämmästyttävä kyky tiukkalinjaisuudestaan tinkimättä epäpyhään allianssimuodostukseen. Se näkyi edellisen eduskunnan aikana puolustusvaliokunnan kokoomuslaisen puheenjohtajan Kalevi Lammisen ja varapuheenjohtaja Laakson yhteistyön mielenkiintoisina tuloksina. Tätä ei kirjassa kenties häveliäisyyssyistä kovin paljoa selvitellä.

Kirjassa on paljon minullekin uutta asiaa siitä, miten Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa on viimeisen kymmenen vuoden aikana kehitetty. Kaiken kerrotun paikkansapitävyys on silti vaikeasti todennettavissa. Näin siksi, että kirja suurelta osin lepää Sanoma Oy:n lehdissä nykyisin käytettyä journalismimallia soveltaen nimettömien haastattelulähteiden varassa.

Olen kuitenkin Suomen ulkoministeriltä voinut tarkistaa, että väite, jonka mukaan hän ja Ruotsin Anna Lindh olisivat aluksi olleet jyrkästi sitä vastaan, että näiden liittoutumattomien maiden sotilasedustajat osallistuisivat Naton Defence Review -prosessiin kuuluviin jäsenmaiden ”kuulusteluihin”, ei ainakaan Tuomiojan osalta pidä paikkaansa.

En tämän yhden esimerkin perusteella halua leimata kirjaa kokonaisuudessaan epäluotettavaksi, vaan muistuttaa lukijaa terveen kriittisyyden säilyttämisen tärkeydestä.

Ervastin ja Laakson perusteesi siitä, että Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on käynyt lyhyessä ajassa läpi huomattavan muutoksen ja merkinnyt perinteisestä puolueettomuudesta luopumista aktiivisen eurooppalaisen turvallisuusyhteistyön hyväksi, on tietenkin tosi. Sekin, että se on eräissä ratkaisevissa vaiheissa toteutunut vähemmän avoimesti sekä tahallisesti tai tahattomasti harhaanjohtavien viranomaislausuntojen säestämänä, on totta.

Se, että tämä olisi jonkin salaisen ja tarkoituksellisen Nato- suunnitelman toimeenpanoa, on paranooinen käsitys ja se, että se merkitsisi samalla Suomen vääjäämätöntä päätymistä Naton jäseneksi ennemmin tai myöhemmin, on väärä arvio. Näiden markkinoiminen sopii kuitenkin sekä Suomen Nato-jäsenyyden kiihkeimpien kannattajien että vankimpien vastustajien pyrkimyksiin, tosin päinvastaisista syistä.

Kirjassa läpikäydään monien päättäjien lausuntoja ja mielipidekehitystä tarkalla kammalla. Olen sitä lukiessani joutunut miettimään myös omaa johdonmukaisuuttani esimerkiksi sen valossa, mitä helmikuussa 1999 lausuin Suomen liittoutumattomuudesta:

”Sotilaallinen liittoutumattomuus ei periaatteessa sulje pois sitä optiota, että siitä voitaisiin tulevaisuudessa luopua, jos olosuhteet muuttuvat. Tätä ei kuitenkaan pidä tulkita niin, että Suomi olisi asettunut Naton odotushuoneeseen vahtimaan sopivaa tilaisuutta livahtaa sisään.”

”Näköpiirissä ei ole syitä, joiden vuoksi Suomen tulisi hakea Naton jäsenyyttä. Tämä näköpiiri kattaa myös sen mahdollisuuden, että Baltian maat hyväksyttäisiin Naton jäseniksi.”

”Suomen politiikka on kuitenkin aktiivista ja osallistuvaa turvallisuuspolitiikkaa ja siihen kuuluu myös Naton rauhankumppanuusohjelmaan osallistuminen ja yhteistyö Naton kanssa.”

”Jos Nato-kysymys ei suoraan edellytä uusia kannanmäärityksiä, niin Euroopan unionin mahdollista puolustusyhteistyötä koskevat esitykset voivat sitä jo pian edellyttää. Suomi ja Ruotsi ovat yhdessä tukeneet sitä, että EU:n mahdollisuuksia ja valmiuksia rauhanturvaamis- ja kriisinhallintatehtävien suorittamiseen vahvistetaan.”

”On tärkeätä, että kaikki, jotka nyt vaalien alla selkeästi torjuvat Nato-jäsenyyden, yhtä selkeästi myös toteavat, ettei Suomi voi hyväksyä EU:n kautta toteutettavaa vastaavaa sotilaallista liittoutumista. Tämä linjaus on myös oikea linjaus koko Euroopalle, sillä EU:n kehittäminen sotilasliitoksi olisi kielteistä kehitystä. On parempi, että Nato säilyy selkeästi ainoana sotilaallista liittosuhdetta merkitsevänä järjestönä niille Euroopan maille, jotka sellaista haluavat.”

Vaikka mielipiteitten muuttumattomuus ei muuttuvassa maailmassa ole itsessään hyve, ei tuossa vielä ole sen enempää tarkistamisen tarvetta kuin toteutuneen kehityksen aiheuttamaa tarkistamisen pakkoa.

Omaa ajankohtaisuutta kirjalle antaa edessä oleva puolustusvoimien helikopterihankintoja koskeva uusintanäytös. Sen taustaksi on hyvä kerrata Hornet-hankinnan lyhyt historia vaikka Ervastin ja Laakson antaman tiiviin kuvauksen pohjalta. Heidän vaikeasti vääräksi osoitettava johtopäätöksensä on, että Hornet-hankinta on ollut Suomen varustautumishistorian kallein virhe. Ilman sitä kaikki puolustuksen kehyskeskustelussa tuskaa tuottavat rahoitusongelmat olisivat kohtuullisen helposti ratkaistavissa.

maaliskuu 2001

Flamingo, 490 s., St. Ives plc 2000

Globaalibrandit muutoksen subjekteina ja objekteina

Kanadalainen toimittaja Naomi Klein ei vuonna 1970 syntyneenä ole enää tässäkään suhteessa 60-lukulainen, mutta hyvin hän 60- lukulaisuuden parhaita perinteitä jatkaa brandien varaan strategiansa perustavien monikansallisten yritysten toimintaa analysoivassa uudessa kirjassaan. Kirjan omaelämäkerrallinen aines, jossa Klein selvittelee 80-lukulaista harhailuaan poliittisen korrektiuden vaatimuksen ympärillä pyörineessä opiskelijapolitikoinnissa voi jonkun mielestä olla turhaa, mutta minusta se vain lisää kiinnostavuutta ja antaa Kleinin analyysille taustaa.

Globalisaatiokritiikki on pohjois-Amerikassa laajaa ja koostuu kahdesta huonosti yhteensopivasta osasta. Yhtäältä on vasemmistoväritteinen, kestävää kehitystä ja oikeudenmukaisuutta vaativa sekä maailmanlaajuisesta köyhyydestä ja ihmisoikeusloukkaksista paatoksensa ammentava siipi, toisaalla taas oikeistopopulistinen siipi, joka pelkää amerikkalaisten työpaikkojen menetystä ja amerikan itsenäisen aseman heikkenemistä globalisaatiossa. USAn vihreiden presidentiehdokas Ralph Nader edustaa toki ensimmäistä siipeä, mutta osaa hänkin kalastaa vanhakantaista protektionismia vaativilla sameilla vesillä.

Klein on kuitenkin selkeästi edelliseen ankkuroitunut. Hän ei tuomitse halpatyön teettämistä kolmannen maailman nälkätyöpajoissa siksi että se vie kanadalaisilta työpaikkoja vaan siksi, että näissä poljetaan järjestäytymis- ja ihmisoikeuksia sekä laiminlyödään työsuojelua pahimmillaan kauhistuttavia tulipaloja ja onnettomuuksia aiheuttavalla tavalla.

Kirjan nimi viittaa siihen perustavaan muutokseen, joka suuryritysten toimintatavassa on viime vuosikymmenten kuluessa tapahtunut. Kun perinteisesti yritykset valmistivat ja myivät tavaroita, niin nykyajan suuryritykset yrittävät paremminkin vapautua tästä taakasta siirtämällä kaiken tuotannollisen toiminnan vähitellen nimettömille alihankkijoille, joilta tilattuihin vempaimiin ne lyövät oman logonsa, kalliisti rakennetun tuotemerkin, jonka aseman ylläpitämiseen yhä suurempi osa tuotteen loppuhinnasta käytetään.

USAssa ja muissa kehittyneissä maissa kotipaikkaansa pitävät yritykset ovat myös siirtäneet tuotantoaan fyysisesti yhä etäämmälle kolmanteen maailmaan. Niitä kiinnostaa vain näin tapahtuva kustannusten alentaminen eikä niiden tarvitse kantaa vastuuta siitä millaisissa olosuhteissa työ teetetään.

Globalisoitumisen haittapuoli suuryritysten kannalta on kuitenkin siinä, että sama informaatioteknologia, jota ne käyttävät toimintojensa hajauttamisessa ja tuotemerkkiensä maapalloistamisessa hyväkseen, mahdollistaa myös tiedon saamisen siitä miten niiden tuotteita valmistetaan ja millaisia vaikutuksia niillä ja niiden markkinoilla on erilaisissa kulttuureissa. Jos näistä voidaan osoittaa mieltä kuohuttavia epäkohtia tuleekin niiden arvokkaimmasta tavarasta – logosta eli brandista – samalla niiden akilleenkantapää.

Klein käy lävitse suuren joukon viime vuosien taitavasti organisoituja kampanjoita, joiden seurauksena logollaan rahastavat monikansalliset yritykset ovat joutuneet ahtaalle vastatessaan alihankintamenetelmistään, ympäristötuhoistaan ja muista epäeettisistä toiminnoistaan nousseissiin syytöksiin.

Kleinin kolme tunnetuinta esimerkkiä koskevat Nikea, Shelliä ja McDonaldsia, jotka kaikki ovat ahdistettuina ja brandiensa tahriintumista peläten joutuneet tekemään ainakin rajoitettuja myönnytyksiä työ- ja ympäristösuojelun tai järjestäytymis- ja ihmisoikeuksien hyväksi. Mutta kampanjat voivat tehota myös sellaisiin yrityksiin, joiden brandimenestys ei ole suoraan kuluttajareaktioiden armoilla. Sekundääriboikotit, joilla esim. suuret lehtitalot on painostettu vaatimaan paperintoimittajiltaan kestävän metsänhoidon takuita, ovat myös osoittautuneet tehokkaiksi.

No logo ei analysoi vain brandiyritysten tuotantoon liittyviä ongelmia vaan hyvin terävästi myös sitä, miten merkkituotetalous muutoinkin rappeuttaa yhteisöllisyyttä ja pyrkii eri tavoin jatkuvasti kaventamaan ihmisten markkinoista ja kaupallisuudesta vapaata elämänvyöhykettä. Tämä kaikki on terveellistä ja hyödyllistä luettavaa meille Suomessakin, joka myös Nokialandina tunnetaan.

huhtikuu 2001

Tammi, 316 s., Jyväskylä 2001

Russkaja ideja

Mauno Koivisto on tunnettu erityisesti sotahistorian ja Venäjän harrastuksistaan, vaikkei varsinainen historiantutkija olekaan. Venäjän idea onkin paremminkin laaja historiallinen essee kuin kokonaisvaltainen Venäjän historia, mutta se on kirjalle vain hyväksi. Kyky pelkistää ja nähdä kokonaisuuksia on ominaisuus, jota laajinkaan kokemus historian tutkimisesta ei takaa. En kuitenkaan hämmästyisi, jos Koiviston suurpiirteinen lähestysmistapa samalla altistaisi hänet ammattimaisemmin Venäjän historiaa tutkineiden eritasoisille reunahuomatuksille. Minä näihin asiantuntijoihin kuulumattomana en sellaisia pysty esittämään.

Tiiviinä johdatuksena Venäjän historiaan Koiviston kirja on mainio taskupakkaus. Luettavuudessaan ja pelkistämiskyvyssään se hakkaa useimmat tuoreetkin Suomessa ilmestyneet alan kirjat. Tekijällä on myös kyky muutamilla omakohtaisille anekdooteilla pääministeri- ja presidenttikautensa matkoilta ja keskusteluista elävöittää kertomaansa. Mutta mikä on kirjan sanoma?

”Venäjän laajentumisessa yhtyi kolme tekijää: pyrittiin saamaan haltuun arvokasta maata, pyrittiin levittämään uskoa, pyrittiin yhdistämään slaaveja Venäjän johtoon. Se oli Venäjän idea.” Sitä onko se Venäjän idea myös tänään ei Koivisto yksiselitteisesti sano. ”Hyvinvoinnin ja tai onnen tavoittelu ei ole kuulunut Venäjän eikä Neuvostoliiton pyrkimyksiin. Tähtäimessä on ollut tarvittaessa kärsimystenkin kautta toteuttaa suurempia päämääriä”. Sen mahdollisuuden että tämä nyt olisi toisin, Koivisto esittää kysymyksen muodossa. Lähimmäksi myönteistä vastausta hän tulee todetessaan miten ”ainesosia on olemassa siihen, että syntyy uudenlainen venäläinen yhteiskunta, joka takaa jäsenilleen hyvän elämisen ja toimeentulon edellytykset sekä rikkaan henkisen elämän”.

Koiviston vapaamuotoinen lähestymistapa Venäjän historiaan sallii hänen poukkoilla mielenkiintoisilla sivupoluillakin, kuten miniesseet Koiviston Tannerin jälkeen ehkä merkittävimpänä politiikkona pitämästä Sergei Wittestä, anarkistiruhtinas Pjotr Kroptkinista, siitä suunnitteliko puna-armeija hyökkäystä Saksaan kesällä 1941 ja Leningradin puoluejärjestön puhdistuksista vuonna 1949.

Poleemisin näistä aiheista on kysymys siitä suunnitteliko Stalin hyökkäystä vai ei. Edellistä teoriaa puoltaa neuvostojoukkojen kiistatta hyökkäyksellinen ryhmittely, joka sitten myötävaikutti Hitlerin uskomattomaan alkumenestykseen kesällä 1941. Muuten vakuuttavasta analyysistä jää kuitenkin epäilemään sitä, että Stalin olisi ollut Saksan tiedustelun syöttämän disinformaation uhri ottaen huomioon, että hän sai myös erittäin tarkkaa ja oikeaa tietoa Saksan hyökkäyssuunnitelmista, muidenkin kuin legendaarisen Richard Sorgen välittämänä.

Koiviston kirjan saama suuri julkisuus ei kuitenkaan johdu hänen Venäjä-analyysistään vaan kirjan muutaman sivun pituisesta päätösluvusta. Siinä kommentoidaan hyvin koivistolaisin äänenpainoin ajankohtaisia Suomen ja EUn suhteita kriisinhallinnan ja naapuruuspolitiikan osalta.

Kommentit ovat taattua Koivisto-laatua. Vuosikerrankin voi tunnistaa, se on 1991, hetki ennen Neuvostoliiton hajoamista. Koiviston presidenttikauden tähtihetket liittyvät tilanteeseen, jossa Suomenkin palveluksia käytettiin Mihail Gorbatshovin Neuvostoliiton ja George Bush vanhemman USAn suhteiden hoitamisessa. Tuo silloinen asetelma näyttää edelleen jonkinasteisesti hallitsevan Koiviston maailmankuvaa. Noista ajoista maailma on kuitenkin suuresti ja peruuttamattomasti muuttunut.

Tämä huomautus ei ole tarkoitettu mitätöimään Koiviston huomioiden merkitystä, vaan antamaan niille taustaa. Niissä on, esim. EU-kehityksen ja Kosovon suhteen varteenotettavia havaintoja, vaikken kaikilta osin olekaan samaa mieltä. Tämä koskee erityisesti Venäjän-suhteiden hoitoa, jossa EU-aktiivisuutemme ei ole suinkaan korvaamassa kahdenvälistä suhteidenhoitoa vaan täydentämässä ja syventämässä sitä tavalla, joka myös lisää mielenkiintoamme Venäjän silmissä.

Koivistolla on myös taipumus vähätellä ihmisoikeuskysymyksiä siltä pohjalta, että niihin on vedottu kovin valikoivasti ja tarkoituksenmukaisesti. Tämä ei oikeuta niiden väheksymiseen mutta velvoittaa kyllä Suomenkin siihen, että emme automaattisesti ota todesta kaikkia perusteita joilla meitä halutaan erilaisiin hankkeisiin houkutella mukaan. Siksi Suomi – kuten muutkin EU-maat – tekevät aina erikseen ratkaisunsa siitä missä EUn tulevissa kriisinhallintaoperaatioissa ne ovat mukana ja missä laajuudessa. Tästä eivät Koiviston seuraajatkaan aio luopua.

huhtikuu 2001