Hyvät kuulijat,

Balkanin kriisit ovat korostaneet tarvetta kehittää siviilikriisinhallintaa. Kansainvälinen yhteisö on joutunut toistuvasti myöntämään, ettei kriisinhallinnassa tarvittavaa siviiliasiantuntemusta ole mahdollista saada käyttöön riittävässä määrin ja riittävän nopeasti. Kriisinhallinta on kuitenkin kokonaisuus, jossa syklin eri vaiheissa tarvitaan erilaisia voimavaroja ja asiantuntemusta.

Siviilisektorin ongelmat ovat tulleet erityisen selvästi esille Kosovon UNMIK- operaatiossa. Siviilipoliiseja ei vieläkään ole paikalla riittävästi. Myös muilla UNMIK:n toimintalohkoilla on pulaa tarvittavasta asiantuntemuksesta.

Muutama viikko sitten Jugoslavian kansalaiset äänestivät demokratian puolesta. Kansainvälinen yhteisö on sitoutunut auttamaan maata demokratisoitumaan ja palauttamaan yhteytensä muuhun maailmaan. Tarvitaan jälleenrakennusta, mutta mahdollisesti myös apua oikeusvaltion luomisessa. Näihinkin tarpeisiin on pystyttävä vastaamaan.

Kansalaisjärjestöjen rooli siviilikriisinhallinnassa on monista syistä korvaamaton. Nykytilanteessa kriisit ovat valtaosin valtioiden sisäisiä. Kun kriisiytymisvaarassa oleva yhteiskunta alkaa oireilla, tieto siitä saadaan yleensä ensimmäiseksi kansalaisjärjestöjen verkoston kautta. Järjestöjen toiminta on nopeaa, joustavaa, monipuolista ja helpommin toimeenpantavissa. Ne kattavat huomattavan määrän asiantuntemusta, joka on nopeasti käytettävissä.Vahva kansalaisyhteiskunta on eräänlainen turvaverkko, joka auttaa ehkäisemään kriisejä, ja sen rakentamisessa ja tukemisessa kansalaisjärjestöt ovat avainasemassa.

Tämän seminaarin on ulkoministeriö halunnut järjestää yhdessä Kansalaisten turvallisuusneuvoston KATU:n kanssa.Uskon, että KATU:n yhteenkokoama järjestökenttä tarjoaa sitä asiantuntemusta ja kokemusta, jota Suomen ja suomalaisten osallistuminen kriisinhallintatehtäviin edellyttää.

* * *

Siviilikriisinhallinnaksi voitaisiin kutsua kaikkea siviilitoimintaa kriisin eri vaiheissa. Tällöin myös ainakin osa kehitysyhteistyöstä sivuaisi siviilikriisinhallintaa. Taloudellinen kehitys, yhteiskunnallisten olojen parantuminen sekä edustuksellisen demokratian kehittyminen tukevat vakautta ja ehkäisevät ennalta kriisejä. Kehitysyhteistyössä kiinnitetään yhä enemmän huomiota paitsi tasapainoisen kehitykseen, myös ihmisoikeuksien toteutumiseen ja kunnioittamiseen.

Siviilikriisinhallinnan käsitettä ei kuitenkaan pidä tarpeettomasti laajentaa kehitysyhteistyön, lähialueyhteistyön tai muidenkaan vakiintuneiden yhteistoimintamuotojen suuntaan. Kansainvälinen vuorovaikutus tapahtuu edelleen pääasiassa muuten kuin kriisien odotuksessa tai niiden keskellä.

Eri kansainväliset järjestöt ovat pyrkineet kehittämään siviilitoimintaa kriisinhallinnassa. Pisin kokemus siviilitoiminnoista on YK:lla ja sen monilla erityisjärjestöillä. YK:ssa keskustellaan paraikaa niin sanotusta Brahimin raportista, jossa rauhanturvaoperaatioita käsitellään laajasti, sisällyttäen niiden toimintaan suomalaisille rauhanturvaajille tuttuja yhteyksiä siviiliväestöön. Myös ETYJ on 1990-luvulla valvonut ja järjestänyt vaaleja ja käynnistänyt lukuisia siviilikriisinhallintaan liittyviä kenttäoperaatioita. ETYJ:issä kiinnitetään parhaillaan huomiota asiantuntijoiden lähdön nopeuttamiseen niin sanotun REACT-hankkeen avulla. Myös Euroopan neuvosto on lisännyt valmiuksiaan toimia kriisialueilla. Sillä on oikeusvaltiokysymysten ja ihmisoikeuksien alalla laaja asiantuntemus, jonka tehokkaampaa käyttämistä olisi harkittava.

Euroopan unioni on päättänyt lisätä oleellisesti omia kriisinhallintavalmiuksiaan. Niihin kuuluu varautuminen sekä sotilaalliseen että ei-sotilaalliseen kriisinhallintaan. Siviilikriisinhallinnassa unioni voi joko olla itse toimijana tai käyttää apunaan kansainvälisiä järjestöjä. Painopistealoiksi unioni on päättänyt ottaa ensisijaisesti toimintoja, joissa tarve on koettu suurimmaksi ja joiden hoitamiseen ei ole vielä luotu tarpeellisia yhteistyömuotoja. Näin on päädytty keskittämään ponnistukset tässä vaiheessa erityisesti siviilipoliisitoimintaan, oikeusvaltion kehittämiseen, siviilihallintoon sekä pelastuspalveluun. Priorisoinnissa on kyse valinnasta: mistä aloittaa laaja työsarka. Feiran päätökset eivät sulje pois mahdollisuutta laajentaa EU:n siviilikriisinhallintaa myöhemmin muillekin sektoreille.

Konkreettisimmat Feiran siviilikriisinhallintapäätökset koskevat poliisitointa: jäsenmaat sitoutuivat lisäämään kansainvälisiin poliisioperaatioihin osallistuvien määrää vuoteen 2003 mennessä yhteensä 5000:en, joista 1000:n tulisi olla lähetettävissä 30 vuorokauden varoitusajalla. Tällä hetkellä alle 3500 poliisia EU-maista toimii tällaisissa tehtävissä. Toisin kuin Suomessa, monissa muissa EU-maissa on useita rinnakkaisia poliisijärjestelmiä, joiden tehtävät ovat keskenään erilaiset. Poliisijärjestelmien erot ovat EU:n voimavara koottaessa myöhemmin mahdollista EU:n itsenäistä operaatiota tai tarjottaessa EU-komponenttia muiden järjestöjen operaatioihin.

Keskustelu siitä, mitkä olisivat eri valtioiden osuudet poliisitavoitteista, käynnistynee Ruotsin EU-puheenjohtajakaudella. Suomi on jo aiemmin ilmoittanut YK:n valmiusrekisteriin 50 poliisia, ja sisäasiainministeriö valmistautuu nostamaan luvun myöhemmin sataan. Myös muilla EU:n painopistealoilla pyritään sopimaan vastaavanlaisista konkreettisista tavoitteista Ruotsin puheenjohtajuuskaudella.

Vaikeampaa on määritellä tavoitteita esimerkiksi lainsäädännön kehittämiselle tai oikeus-, tuomioistuin- ja vankilalaitoksen uudistamiselle. Samoin on vaikeaa taata, että oikeushallinto pystyisi kansainvälisten asiaintuntijoiden avulla vastaamaan muun muassa kansainvälisten ihmisoikeusyleissopimuksien velvoitteista.

EU:n jäsenmaiden erilaisten asiantuntijaresurssien kartoitus on parhaillaan menossa. Kansallisten järjestelmien erot vaikeuttavat vertailukelpoisuutta tässä kartoituksessa.

* * *

Haasteita niin Suomelle kuin muillekin EU-maille asettaa se, kuinka rekrytoida tehtäviin parhaiten soveltuvia asiantuntijoita. Entä kuinka tarjota heille tarpeellista valmennusta, järjestää kohtuulliset työskentelyolosuhteet ja tukea heitä toiminnassa asemapaikoissa?

Kriisialueella toimiva tarvitsee taitoa nähdä, miten perusarvomme – ihmisoikeuksien kunnioittaminen – on sovellettavissa käytäntöön oloissa, joissa ei välttämättä ole demokratian tai ihmisoikeuksien kunnioittamisen perinnettä. Tarvitaan paikallisolojen tuntemusta, kielitaitoa, sosiaalisia taitoja. Tarvitaan turvallisuustilanteen tuntemusta. Tarvitaan kykyä toimia yhteistyössä monien kansallisuuksien kanssa ja kykyä säilyttää perusarvot erilaisten toimintakulttuurien ristipaineessa. Epäilemättä tarvitaan myös suuri määrä stressinsietokykyä: kuinka säilyttää toimintakyky vieraassa ympäristössä, jonka pelot ja vihamielisyys voivat heikentää motivaatiota ja turhauttaa.

Siviilikriisinhallinnan asiantuntijoille asetetaan varsin kovat vaatimukset. Usein ongelmat ovat ratkaistavissa vain terveen järjen käytöllä. Tarkoitus on myös käynnistää lähiaikoina valmennuskoulutus, jolla pyritään helpottamaan selviytymistä kriisiolosuhteissa. Koulutuksella luodaan myös yhteistä toimintakulttuuria, joka parantaa toiminnan tehokkuutta kentällä.

* * *

Kansalaisjärjestöjen rooli siviilikriisinhallinnassa on keskeinen. Luonnonkatastrofien sattuessa on Punainen Risti aina ensimmäisenä paikalla. Myös muissa kriiseissä, aseellisissa konflikteissa ja valtiorakenteiden hajotessa kansainväliset järjestöt – sekä hallitusten väliset että kansalaisjärjestöt – ovat ensimmäisinä paikalla käynnistämässä avustustoimia. Näiden järjestöjen toiminta on ensiarvoisen tärkeätä, sillä voi kestää viikkoja, ennen kuin päästään poliittiseen yhteisymmärrykseen hallitusten yhteisistä toimista tilanteen rauhoittamiseksi.

Kansalaisjärjestöjen kautta tapahtuu suuri osa erilaisesta muustakin avustustoiminnasta. Euroopan komission laajaa humanitääristä toimintaa ei olisi ilman kansalaisjärjestöjä, joiden toimintaa rahoitetaan myös yhteisön varoilla. Tehtävien räjähdysmäinen lisääntyminen on johtanut siihen, että kokeneimmatkin YK:n avustusjärjestöt, kuten UNHCR, joutuvat teettämään osan työstään alihankkijoina toimivilla järjestöillä. Ilman kansalaisjärjestöjä kansainvälisen yhteisön ponnistukset tuottaisivat huomattavasti vähemmän tulosta. Tehokas toiminta edellyttää kuitenkin läheisempää yhteistyötä myös kansalaisjärjestöjen kesken.

* * *

Tämä seminaari tarjoaa mahdollisuuden kuulla laajan kansalaisjärjestökentän ja eri viranomaisten näkemyksiä. Lähtökohtien erilaisuus saattaa johtaa ajatukset kulkemaan toisia polkuja kuin kansainvälisten foorumien keskustelut. Kaikki kokemuksiin perustuvat huomiot, uudet näkökulmat ja myös kritiikki ovat meille hyvin arvokkaita.

Toivon tämän seminaarin tuovan esille myös mahdollisia esityksiä hallinnon ja kansalaisjärjestöjen yhteistyöaloista. Millainen voisi olla kansalaisjärjestöjen kiinnostus ja panostus esimerkiksi luotaessa valmennuskoulutusta? Voitaisiinko tiedottamista kehittää yhdessä, ja niin edelleen.

Toivotan omasta puolestani osanottajat tervetulleiksi seminaariin. Uskon, että se tuo paljon eväitä avoimeen keskusteluun meitä kaikkia lähellä olevasta aiheesta. Siviilikriisinhallinnan kehittäminen on yksi ulkopolitiikan avainaloista.

Suomen ja Venäjän välisten suhteiden kirjo on ennennäkemättömän laaja ja monipuolinen. Tästä todistavat näiden humanismin päivien historiaa luotaavat ja nykypäivää valottavat esitykset. Suhteiden laajuuteen ja luonteeseen ovat vaikuttaneet Suomen kehitys, Venäjän avautuminen sekä eurooppalaiset prosessit. Itsenäisen Suomen ja Venäjän väliset suhteet ovat paremmat kuin koskaan historiamme aikana.

Tasavallan presidentti Tarja Halonen tapasi vastavalitun presidentti Putinin ensimmäisten ulkomaisten valtionpäämiesten joukossa. Säännöllisissä pääministeritapaamisissa on käsitelty taloussuhteita, ympäristöasioita ja EU:n ja Venäjän suhteiden kehitystä. Ulkoministereillä on ollut kahdenvälisten vierailujen lisäksi mahdollisuus tavata useita kertoja vuodessa kansainvälisillä ja EU-foorumeilla. Valtioneuvoston piirissä keskustelemme Venäjä-suhteistamme säännöllisesti. Tavoitteena on se, että kaikilla ministeriöillä ja keskeisillä viranomaistahoilla on suorat ja toimivat suhteet vastinpareihinsa Moskovassa ja lähialueilla.

* * *

Viime aikoina kansalaisia on keskusteluttanut Venäjä-politiikkamme painotukset, erityisesti se mitä uutta EU-jäsenyys on suhteisiimme tuonut. Tasavallan presidentti käsitteli aihetta puheessaan Paasikivi-seurassa elokuun lopussa.

Venäjän avautumisen ja Suomen EU-jäsenyyden myötä valtioiden välisten toiminnan osuus on pienempi kuin vielä kymmenen vuotta sitten. Valtiovallan toiminnan sisältö on myös muuttunut. Yhä enemmän tavoitteena on olosuhteiden luominen kansalaisyhteiskunnan ja yrityselämän kontakteille ja yhteistyölle. Parhaillaan neuvotellaan uudesta oikeusapusopimuksesta, jossa tavoitteena on nopeuttaa ja parantaa yksityisen ihmisen oikeusturvaa. Samoin neuvoteltavana on investointisuojasopimus, joka luo yritystoiminnalle tarvittavaa ennustettavuutta. Verosopimus on parhaillaan eduskunnan ja Venäjän Duuman käsittelyssä.

* * *

Suomessa totuimme vuosikymmenten aikana siihen, että kanssakäyminen Venäjän rajan yli oli säädeltyä ja rajoitettua. Nyt kansalaisyhteiskuntamme voivat kohdata toisensa vapaasti ilman ideologisen vastakkainasettelun painolastia.

Kauppaa käydään nyt yksityisten venäläisten yritysten kanssa. Suomen puolella on Venäjän- kauppaa käyvien yritysten lukumäärä kasvanut, joidenkin arvioiden mukaan runsaaseen 3000:een. Vientimme on nopeasti toipumassa syksyn 1998 kriisistä. Kasvun voi olettaa jatkuvan Venäjän talouden myönteisen kehityksen mukana. Venäjän uuden hallituksen talouspoliittiset- ja lainsäädäntölinjaukset sekä ruplan devalvaation aikaansaama hintakilpailuetu luovat edellytyksiä investoinneille.

Itärajamme ylittää vuodessa yli 5 miljoonaa ihmistä, jotka jakaantuvat liki tasan suomalaisiin ja venäläisiin. Kyseessä on valtava muutos verrattuna niihin vuosikymmeniin, jolloin raja itään oli likipitäen suljettu ja auki vierailuille vain muutamille tiukasti rajatuille alueille. Venäläisten matkailua rajoittivat puolestaan Neuvostoliiton säädökset.

Liikkumisen vapauden merkitystä ja vaikutusta Suomen ja Venäjän välisiin suhteisiin ei ole vielä täydessä mittakaavassa ymmärretty. Turismin, ostos- ja liikematkailun rinnalle on syntynyt muuttoliike Suomeen. Maahamme on syntynyt 20-25 000 hengen venäjänkielinen vähemmistö ns. paluumuuton seurauksena. Venäjän puolella tämä ilmiö on merkinnyt suoneniskua Venäjän suomenkieliselle kulttuurille.

Suomalaisten tiedot Neuvostoliiton yhteiskunnallisesta tilanteesta, siitä, miten tavalliset kansalaiset elivät, oli varsin puutteellinen. Sitäkin vähemmän tiesimme Venäjän suomalaisten oloista ja heidän kohtaloistaan sodan jälkeen. Paluumuuton mahdollistaneen päätöksenteon yhteydessä tuskin edes pohdittiin, mitä suomenkielisen väestön hajoittaminen ympäri Neuvostoliittoa sekä suomenkielisen kouluopetuksen ja seurakuntien lopettaminen oli heidän kielitaidolleen ja identiteetilleen merkinnyt.

Yhtä puutteelliset olivat muutamia tutkijoita lukuunottamatta tietomme Neuvostoliiton suomensukuisista kansoista ja muista vähemmistöistä.

1990-luku avasi ennennäkemättömät mahdollisuudet perehtyä Venäjän todellisuuteen ja historiaan. Tiedotusvälineet ja tutkijat ovat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen. Työ on kantanut hedelmää ja Venäjän yhteiskunnallisesta kehityksestä on saatavissa nyt aiempaa monipuolisempaa tietoa. Tutkimuskontaktit Venäjälle ovat laajentuneet ja monipuolistuneet. Esimerkiksi viime kesällä Tampereella pidetyn Venäjän ja Itä-Euroopan tutkijoiden maailmankonferenssin parista tuhannesta osanottajasta yli viidennes oli venäläisiä.

Yhdessä Neuvostoliiton romahduksen kanssa kiinnostus venäjän kieleen koki samantapaisen kohtalon. Vuosikymmenen mittaan tilanne on jossain määrin korjautunut. Edellämainittu venäjänkielinen vähemmistö voi toimia osittain siltana Venäjän ja Suomen välillä, mutta on tärkeää, että myös taustaltaan suomalaisten joukosta löytyy riittävästi venäjän kieltä ja kulttuuria hallitsevia. Tätä edellyttää jo kasvavien kulttuurisuhteiden hoito.

Itse asiassa juuri kieli- ja kulttuuriosaamisen kapeus saattaa muodostua kriittiseksi tekijäksi, mikäli Venäjän talous jatkaa elpymistään ja suhteemme kehittyvät vastaavaa vauhtia. Liiketoimintakeskuksena toimimiseen ei riitä vain toimiva tietoliikenne- ja muu infrastruktuuri. Tarvitaan myös kieli- ja kulttuuritaustan ja toimintatapojen tuntemusta. Tämä on asia, jonka tulisi kiinnostaa opetuksesta ja koulutuksesta vastaavien lisäksi myös talouselämäämme.

* * *

Suomen ja Venäjän välisten suhteiden muutokset on tehnyt mahdolliseksi Venäjän avautuminen, jonka tunnuksena on demokratian, oikeusvaltion ja markkinatalouden ottaminen yhteiskunnallisen rakennustyön päämääräksi. Suomi yhdessä muiden EU-maiden kanssa tukee näitä tavoitteita, jotka yhdistävät sekä tavallisten suomalaisten ja venäläisten että molempien valtioiden edut.

Vuosikymmeniä Suomen suhteet Neuvosto-Venäjän rajalääneihin olivat olemattomat, ja yksinkertaisimpiinkin kysymyksiin tarvittiin keskusvallan lupa. Uusi Venäjä oli heti ensimetreillä halukas poistamaan tämän ideologisen vastakkainasettelun luoman anomalian.

Alueellista yhteistyötä varten solmittiin talvella 1991 ns. lähialuesopimus. Se on luonut vakaan toimintaympäristön eri ministeriöiden, maakuntien, kuntien ja kansalaisjärjestöjenkin Venäjän rajaläänien kanssa harjoittamalle yhteistyölle. Molempien maiden ulkoministeriöt osallistuvat yhteistyön suuntaviivojen määrittämiseen. Vajaan vuosikymmenen kestäneellä toiminnalla on luotu lukuisille eri aloille toimivat yhteistyöverkot. Moniin käytännön kysymyksiin on löydetty ratkaisut.

Hallituksella on erityinen lähialueministerivaliokunta, joka seuraa yhteistyötä ja tekee Suomen osalta tärkeimmät päätökset. Venäjän puolella käytännön kokemusta lähialueyhteistyöstä löytyy maan korkeinta johtoa myöten.

Yhteistyö Venäjän alueiden kanssa on auttanut meitä fokusoimaan myös EU:n Venäjä- toimintaa. Tämä on nähtävissä EU:n pohjoisen ulottuvuuden politiikassa, jonka painopisteitä ovat demokratian ja oikeusvaltiokehityksen vahvistamisen ohella ympäristö, ydinturva, energia sekä kansalaisten terveys ja turvallisuus. Venäjä on vastannut myönteisesti tähän haasteeseen ja osallistunut aktiivisesti aloitteen kehittelyyn

* * *

Suomalainen yhteiskunta oli siinä määrin sopeutunut Neuvostoliiton kanssa harjoitetun yhteistyön muotoihin, ettei esimerkiksi aloite clearing-kaupan lopettamisesta suinkaan tullut Suomesta vaan Neuvostoliitosta. Uuden Venäjän kanssa 1992 alussa allekirjoitetun kauppasopimuksen solmimisen yhteydessä sovittiin tullittoman kaupan jatkamisesta. Myös tässä tapauksessa aloite tullien käyttöönotosta, joka johti tullittomuuden päättymiseen 1993 alkupuolella, tuli Venäjän taholta.

* * *

Yhteiskuntahistorian kannalta olisi mielenkiintoista tutkia, kuinka valtiovallan harjoittama idänpolitiikka ja sen Venäjän kehityksestä johtuvat muutokset ovat heijastuneet kansalaisten käsityksiin Venäjästä.

Peruserona valtiovallan ja kansalaisyhteiskunnan osalta on muutoksen aikajänne. Valtiovalta on tarvittaessa nopeastikin joutunut sopeuttamaan politiikkansa vallitsevaan tilanteeseen. Kansalaisyhteiskunta sopeutuu aina hitaammin. Tämä nähtiin niin Venäjän muuttuessa Neuvosto-Venäjksi kuin viime vuosikymmenen alussa, kun Neuvostoliiton sijasta naapuriksemme tuli Venäjä.

* * *

Suomen ja Venäjän suhteisiin on Euroopan integraation myötä tullut kahdenvälisten suhteiden lisäksi myös eurooppalainen ulottuvuus. Suomi on kohta kuusi vuotta ollut EU:n jäsen ja toiminut samalla aktiivisesti EU:n ja Venäjän suhteiden kehittämiseksi.

Jotkut ovat nähneet Suomen keskittyvän Venäjä-suhteissa liikaa Unionin yhteisen politiikan korostamiseen. Uskon, että kyseessä on kuitenkin suhteellisen lyhyen EU-jäsenyytemme aiheuttama näköharha. On selvä, että viimeisten vuosien aikana olemme joutuneet uutena EU:n jäsenmaana ratkaisevasti enemmän miettimään EU:n ja Venäjän välistä suhdetta, joka on koko maanosamme kohtalonkysymyksiä. Kun lisäksi EU:n ja Venäjän suhteet ovat kehittyneet vuonna 1997 voimaantulleen Kumppanuus- ja yhteistyösopimuksen myötä huomattavasti aiemmasta, on selvä, että olemme tähän panostaneet.

Suomen aloite pohjoisesta ulottuvuudesta, EU:n Venäjä-strategian kanssa tehty työ sekä uuden TACIS-asetuksen lopuunsaattaminen puheenjohtajuuskaudellamme on tehty Unionin Venäjä-politiikan edistämiseksi. Olemme itse tämän politiikan tuloksista Venäjän ainoana EU- naapurina hyötymässä. Politiikkamme EU:n puitteissa ja kahdenvälinen Venäjä-politiikkamme täydentävät toisiaan samalla tavalla kuin muidenkin jäsenmaiden kohdalla.

Olemme pystyneet vaikuttamaan EU:n Venäjä-politiikkaan laajan ja monipuolisen Venäjän kanssa harjoitetun yhteistyön antaman osaamisen turvin. Meitä kuunnellaan EU:n Venäjä- politiikkaa muotoiltaessa asiantuntemuksemme vuoksi.

Osana ulkopolitiikkamme eurooppalaista ulottuvuutta on Suomen politiikka Euroopan neuvostossa. Toimimme aktiivisesti sittemmin toteutuneen Venäjän EN:n jäsenyyden puolesta. Uskoimme tuolloin, että Venäjän oikeusvaltiokehitys etenee luotettavammin eurooppalaisessa yhteistyössä kuin sen ulkopuolella. Meillä ei ole syytä muuttaa tätä käsitystämme. Tshetshenian yhä jatkuva kriisi on pakottanut meidät pohtimaan kuinka parhaiten voisimme auttaa Venäjää löytämään kestävän rauhanomaisen ratkaisun konfliktiin. Suomi ja EU ovat määrätietoisesti korostaneet poliittisen ratkaisun välttämättömyyttä ja toimineet sen puolesta että taisteluista kärsimään joutuneille voitaisiin toimittaa apua ja että rikoksiin syyllistyneet tulisi saattaa riippumattomien tuomioistuinten eteen. Pakolaisille onkin saatu apua ja EN:n edustajat toimivat paikan päällä yhdessä Venäjän presidentin ihmisoikeusedustajan kanssa. Nämä ovat tärkeitä askeleita mutta paljon on vielä tehtävä ennen kuin alueen asukkaat voivat jatkaa elämäänsä rauhan oloissa. Euroopan neuvoston jäsenyys velvoittaa Venäjän kehittämään lainsäädäntöään ja käytäntöjään. Edessä on runsaasti työtä, jota voimme tukea niin kahdenvälisesti kuin EU:n ja EN;n kautta. Kansalaisjärjestöillä on luonnollisesti tässä oma tärkeä osansa. Mielestäni tämä esimerkki kuvaa hyvin sitä, miten vaikeaa ja usein keinotekoista on pyrkiä erottelemaan kahdenvälistä, EU-tason ja monenvälistä politiikkaamme.

* * *

Venäjä-politiikkamme mahdollisuudet riippuvat jatkossakin Venäjän sisäisestä kehityksestä ja Euroopan yleisestä kehityksestä.

Minkään yhteiskunnan kehitys ei ole suoraviivaista. Venäjän tavoitteekseen asettamat demokratia, oikeusvaltio, markkinatalous ja kansalaisyhteiskunta ovat paljon lähempänä toteutumistaan kuin vielä muutama vuosi sitten. Vapaaseen tiedonvälitykseen ja ilmaisunvapauteen tottuneet sukupolvet tulevat huolehtimaan siitä, että nämä vapaan yhteiskunnan peruspilarit säilyvät. Paluuta vanhaan ei ole, eikä saa olla.

Kun tiedetään, kuinka suuri merkitys vapaalla kansalaistoiminnalla on esimerkiksi länsi- eurooppalaisissa yhteiskunnissa, on tämän sektorin heikkous yksi nykyvenäjän kehityksen merkittävimpiä ongelmia. Kun tiedetään liike-elämän ja paikallisten mahtimiesten suuri valta, voidaan kysyä, kuinka toimitaan ympäristön puolesta, kuinka taistellaan korruptiota ja byrokraattisuutta vastaan, kuinka puolustetaan työntekijöiden oikeuksia, jos ei ole valtarakenteista riippumattomia kansalaisjärjestöjä. Etenkin kun Venäjällä on koko valtakunnan kattava puoluejärjestelmä vielä toistaiseksi kehittymätön. Alue- ja paikallistasolla ei useimmiten ole puoluerakenteitakaan.

Venäjän avautuminen 1990-luvulla on nostanut kansalaisyhteiskunnan suhteet ulkomaailmaan aivan uudelle tasolle. Tiedonvälitys on vapautunut, samoin ulkomaanmatkailu. Tämä on antanut meille mahdollisuuden käydä dialogia niin julkisen vallan kuin kansalaisjärjestöjenkin kanssa eri politiikkalohkoilla – niin kahdenvälisesti kuin Euroopan unionin puitteissa.

Suomi on tukenut Venäjän muutosta ja kansalaisyhteiskunnan edellytyksiä lähialueyhteistyöohjelman avulla. Hyvänä esimerkkinä voidaan mainita Suomen ja Venäjän välillä kahdenkeskisenä aloitettu Karjalan sosiaali- ja terveydenhallinnon uudistuksen tukihanke, jonka sittemmin Euroopan unioni on ”adoptoinut”. Unioni on tukenut Venäjän muutosta, transitiota jo vuosikymmenen ajan Tacis-ohjelman avulla. Karjalasta lähtenyttä sosiaali- ja terveyssektorin hanketta on tarkoitus laajentaa muuallekin Luoteis-Venäjän alueella.

Tällä hetkellä ovat Venäjän talousnäkymät suotuisammat kuin vuosiin.Tarpeellisiin rakenneuudistuksiinkin näytetään nyt ryhdytyn. Kokonaisuutena Venäjä näyttää joka päivä yhä enemmän itsensä näköiseltä.

EU:n laajeneminen vaikuttaa Venäjän ja EU:n suhteisiin. Arviomme mukaan vaikutukset sekä liittyvien maiden sisäiseen tilanteeseen että laajenevan EU:n ja Venäjän välisiin suhteisiin ovat positiivisia. Venäjän peruskäsitys laajenemisen suhteen on ollut alusta alkaen myönteinen. Viime aikoina on ollut nähtävissä, että myös yksittäisissä aiemmin huolenaiheina nähdyissä kysymyksissä Venäjän arviot ovat lähestyneet Suomen ja muiden EU-maiden arvioita. Tämä koskee niin laajentumisen taloudellisia vaikutuksia kuin sen vaikutusta esimerkiksi Viron ja Latvian venäjänkielisten vähemmistöjen asemaan.

EU:n ja Venäjän suhteiden pohjana on kumppanuus- ja yhteistyösopimus, joka mahdollistaa suhteiden kehittämisen lähivuosiksi jopa vuosikymmeniksi. Sopimuksen tavoitteiden joukossa on EU:n ja Venäjän välisen vapaakauppasopimus. Tämä ei kuitenkaan voi toteutua ennen Venäjän WTO-jäsenyyttä ja kumppanuus- ja yhteistyösopimuksessa sovitun toimeenpanoa. Toistaiseksi kyseessä on siis poliittinen tavoitteenasettelu, joka kuvaa sitä, mihin suuntaan osapuolet ovat valmiita EU:n ja Venäjän välisiä suhteita kehittämään.

Julkisuudessa Venäjän suhteen keskitytään helposti ongelmiin ja uhkiin. Tämän monesti varsin suppean ja Eurooppa-keskeisen käsittelytavan rinnalla olisi hyvä nähdä, miltä nämä ongelmat ja uhat näyttävät globaalissa perspektiivissä. Kannattaa myös nähdä Venäjän tarjoamat mahdollisuudet. Venäjä omaa valtavat uusiutuvat luonnonvarat, siellä on koulutettu väestö ja runsaasti puhdasta tilaa. Meillä on kaikki syy olla suhteellisen optimistisia sekä Suomen ja Venäjän että Venäjän ja sen Eurooppa-suhteiden osalta.

Myös Venäjällä ollaan uhkia ja mahdollisuuksia määrittelemässä uudelleen. Venäjän hallituksen edustajat ovat kuluneen kesän ja syksyn aikana usean otteeseen korostaneet Venäjän pyrkivän harmonisoimaan lainsäädäntöään ja menettelyitään EU:n kanssa. Uhkien määrittelyssä Venäjän turvallisuusneuvosto on korostanut nimenomaan sisäisten uhkien merkitystä. Nämä eivät ole pelkästään kansallisuusperäisiä vaan myös yhä useammin ympäristön saastumista, ydinturvaa ja kansalaisten terveyttä koskevia uhkia. Näiden ei-perinteisten turvallisuusuhkien merkityksestä Venäjän ei ole vaikea löytää yhteistä säveltä EU:n ja Suomen kanssa. Toimimalla näiden uhkien poistamiseksi parannamme koko maanosamme ja sen kansalaisten turvallisuutta.

Tulen puheenvuorossani ensin tarkastelemaan taustaa, jolta Suomi ja muut pohjoismaat ovat mukana eurooppalaisessa rakennustyössä. Käsittelen sen jälkeen ajankohtaisia laajentumis- ja HVK-kysymyksiä, ja lopuksi periaatteita, joihin haluan perustaa Euroopan unionin tulevan kehityksen.

Kun puhumme Euroopan pohjoisesta eli pohjoismaista, ei kysymys ole ensisijassa maantieteellisestä määrittelystä, vaan vielä enemmän tietystä vahvaa sosiaalista hyvinvointia painottavasta yhteiskunnallisesta mallista, niin sanotusta pohjoismaisesta mallista.

Tämä niin sanottu pohjoismainen malli rakentuu maittemme vanhoille, kenties jo ilmastonkin pakottamille talonpoikaisen vapauden, paikallisuuden, solidaarisuuden ja tasa-arvon periaatteille sekä 30-luvulla alkaneelle pragmaattiselle hyvinvointiyhteiskunnan toteuttamiselle, jonka keskeisiä ominaisuuksia ovat yhteiskunnan aktiivinen talouden ohjaus ja laaja-alainen, koko väestöön ulottuva, sekä tulonsiirroista että palveluista koostuva sosiaaliturva.

70-luvulla alkanut uusliberalismin ideologinen hyökkäys kohdistui voimakkaasti myös pohjoismaisiin hyvinvointivaltiohin. Niiden saavutukset saatettiin kyllä tunnustaa, mutta niiden väitettiin joka tapauksessa tulleen tiensä päähän ja olevan pakotettuja hyväksymään alempi verotus ja sosiaaliturva sekä suurempi markkinavapaus ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus.

Pohjoismaiden kansalaiset ovat olleet tästä eri mieltä. Me kuitenkin ymmärrämme, että on välttämätöntä joustavasti sopeutua maailmanlaajuisen toimintaympäristön ja yhteiskuntien kehitystä ohjaavien teknologia- ja tuotantosuhteitten muutoksiin. Näin olemme myös tehneet hyvällä menestyksellä ilman, että hyvinvointimallimme perusteista ja tavoitteista on ollut tarpeen luopua.

Tänään uskallamme jo sanoa, että olemme kestäneet 90-luvun laman ja uusliberalismin hyökkäykset hyvin, ja mikä tärkeintä: olemme myös osoittaneet kykymme säilyttää ja parantaa kilpailukykymme globalisoituvassa maailmantaloudessa ja ottaa vielä kärkipaikat haltuun informaatioteknologian kehittämisessä ja käyttöönotossa. Suomi arvioitiin hiljattain suorastaan kilpailukykyisimmäksi maaksi maailmassa.

Oleellista on tässä se, että nämä Suomen, Ruotsin ja muiden pohjoismaiden saavutukset eivät ole syntyneet huolimatta vahvasta sosiaalisesta mallista, vaan päin vastoin siihen nojaten. Vahva hyvinvointivaltio ei ole menestyksen este, vaan sen edellytys. Esimerkiksi huipputeknologian saavutukset perustuvat osaltaan hyvin toimivaan, kansakunnan kaikki lahjakkuusreservit käyttöönottavaan ja syrjäytymisen estävään, kattavaan perusopetusjärjestelmään.

Paradoksaalista on, että kansainvälisyys on Pohjolassa ollut ehkä enemmän globaalista kuin eurooppalaista luonteeltaan. Silloin kun Euroopan yhdentymisen ensimmäisiä askeleita 50- ja 60-luvulla otettiin, puhuttiin Pohjoismaiden neuvostossa paljon enemmän maailmanlaajuisista asioista kuin siitä, mitä Euroopassa oli meneillään. Euroopan yhdentymistä ei pidetty riittävän avoimena, vaan se nähtiin myös muuhun maailmaan sulkeutuneena, jopa protektionistisena pyrkimyksenä.

Mutta on pohjoismaissa ollut ja on edelleen paljon sellaista sisäänpäinkääntyneisyyttä ja itsetyytyväisyyttä, jonka ilmentymänä ulkopuoliset saattavat pitää esimerkiksi sellaista pohjoismaisen hyvinvointivaltion esittelyä, jonka tämän puheen alussa esitin.

On ollut mahdollista argumentoida – ja näin tekevät monet edelleen -, että Euroopan unionin jäsenmaissa ei ole yleensä yhtä kattavaa ja yhtä lailla tasa-arvoa painottavaa sosiaalista mallia kuin pohjoismaissa ja että sen sisämarkkinoita ja rahaliittoprojektia on alunperin kehitetty uusliberalistisen vaikutuksen ollessa enimmillään. Tämän perusteella unionia ja pyrkimyksiä sen integraation syventämiseen voi pitää uhkana pohjoismaiselle hyvinvointimallille.

Minä näen päin vastoin asian siten, että unioni voi parhaimmillaan olla tärkeä ja vahva väline kehitettäessä vastauksia niihin globalisaatiohaasteisiin, jotka todella uhkaavat hyvinvointimallejamme. Ylikansallisessa yhteistyössä voimme palauttaa demokraattisen päätöksenteon käyttöön niitä markkinoiden ohjauskeinoja, jotka ovat olleet tarpeen hyvinvointivaltion rakentamiseksi ja jotka ovat karanneet kansallisvaltioiden käsistä anonyymeille markkinavoimille. Näin uskon asian nähneen myös maanmiesteni enemmistön, joka kansanäänestyksessä asettui Suomen EU-jäsenyyden kannalle.

Epäilyt EU-yhdentymisen kielteisistä vaikutuksista ovat kuitenkin realiteetti eikä niitä tule kenenkään vähätellä. Ne ovat huomionarvoisia ja tärkeitä sekä substanssiltaan että unionin demokraattisen legitimiteetin kannalta.

Keskeistä pohjoismaiselle lähestymistavalle EU:n jäsenyyteen ja integraatioon on pragmatismi ja evoluutio. Pragmatismi tarkoittaa sitä, että unionin on kyettävä toimimaan ja vastaamaan kulloisiinkin ajankohtaisiin haasteisiin löytämällä kulloinkin toimivat ratkaisut. Oleellista on, että perustamme nämä ratkaisut olemassaolevaan tilanteeseen ja konkreettisiin tarpeisiin.

Unionin menestys on perustunut juuri tähän pragmaattisuuteen, joka on mahdollistanut jollain tavoin toimivien ratkaisujen löytämisen silloin kun niitä on tarvittu. Tavasta, jolla noihin ratkaisuihin monien kompromissien ja pitkien yöisuntojen kautta on päädytty, ei voi aina antaa korkeita tyylipisteitä. Sama koskee myös ratkaisujen luettavuutta ja ymmärrettävyyttä, mikä on nostanut perustellun vaatimuksen perussopimustemme yksinkertaistamisesta ja selkeyttämisestä.

Tärkeintä on kuitenkin ratkaisujen toimivuus. Haluan tässä kerrata, mitkä ovat mielestäni unionin olemassaolon ja kehittymisen kannalta tärkeimpiä periaatteita.

Avainasioihin kuuluu oikea tasapaino. Unionissa tämä tarkoittaa herkän tasapainon vaalimista tulevissakin ratkaisuissa koskien eri instituutioiden, hallitustenvälisyyden ja yhteisöllisyyden suhdetta sekä pienten ja suurten maiden suhdetta. Tasapaino on nyt 15 jäsenmaan yhteisössä vielä kohtuullisen toimiva, mutta ei enää laajentuvassa unionissa. Tarpeellisten uudistusten lähtökohta tulee kuitenkin olla se, ettei toimivia rakenteita pidä mennä mestaroimaan enemmän kuin mitä unionin laajentuminen yli 20 maan yhteisöksi edellyttää.

Sanon näin, koska tulee kulumaan vielä runsaasti yli kymmenen vuotta ennen kuin olemme yli 25 maan unionissa. Sitä ennen on vielä mahdollista ja välttämätöntä palata niihin ratkaisuihin, joista nyt Nizzassa tullaan sopimaan.

Nizzan esityslista: komission kokoonpano ja toimintakyky, äänten painotus neuvostossa, joustava yhteistyö ja määräenemmistöpäätöksen laajentaminen on muodostettu oikein niistä kysymyksistä, jotka on välttämättä ratkaistava, jotta unioni olisi kykenevä ottamaan uusia jäseniä toimintakykynsä säilyttäen.

Perussopimusten muuttamisen lisäksi on oikeastaan hyvin vähän asioita, joissa yksimielisyyttä enää tarvitaan. Pelot, joita tähänastinen HVK-keskustelu on tuonut esiin tämän tai tuon artiklan siirtämisestä määräenemmistöpäätöksenteon piiriin, ovat useimmiten aiheettomia, varsinkin kun muistamme, ettei kysymys ole unionin toimivallan laajentamisesta, vaan siitä, millaista päätöksentekomuotoa olemassaolevan toimivallan käytössä sovelletaan.

Kiivaimmat HVK-keskustelut on käyty komissiosta ja ääntenpainotuksesta; muutamat suuret jäsenmaat ovat asettuneet poikkiteloin jäsenmaiden enemmistön kanssa. Näissä asetelmissa on mukana annos neuvotteluteatteria. En ole vielä horjunut uskossani, että Nizzassa saavutetaan lopulta yhteisymmärrys tasapainoisesta ratkaisusta. Siinä kaikki maat säilyttävät oikeuden nimetä ehdokkaansa komissioon ja ääntenpainotus toteuttaa sen välttämättömän reunaehdon, että päätösten takana täytyy aina olla jäsenvaltioiden enemmistö, jonka takana on myös yli puolet unionin väestöstä.

Jos tällaisesta ei synny sopua, on kysyttävä, onko ratkaisun esteenä todella huoli unionin toimintakyvystä vai onko kyseessä kiertotietä vaikuttava laajentumisen pelko. Jos olemme rehellisiä, myönnämme, että sitoutuminen laajentumiseen on unionissa vähäisempää kuin muodollinen yksimielisyys kertoo. Laajentumista vastustavat kansalaiset sanovat gallupeissa suoraan sen, mitä myös moni poliitikko tosiasiassa asiasta ajattelee, ei tosin välttämättä samoin perustein.

Suomalaisilla ei EU:n uusina jäseninä ole mitään syytä sulkea ovea perässään, eikä meillä ole sellaisia vahvoja ennakkokäsityksiä Euroopasta, joiden sotkemisen pelosta suhtautuisimme uusiin tulokkaisiin pelokkaasti.

Kun oma jäsenanomuksemme oli unionissa käsiteltävänä, sain useammin kuin kerran vastata europarlamentin tai vanhojen EU- maiden parlamenttien jäsenten esittämään kysymykseen, olemmeko me suomalaiset valmiita hyväksymään paitsi acquis’n myös finalité’n. Vastasin, että acquis’n tiedämme, ja vaikka emme jokaista sen 30 000 sivusta kannaltamme parhaana ratkaisuna pitäneetkään, olimme sen valmiita hyväksymään ja täytäntöönpanemaan. Finalité’hen olin valmis ottamaan kantaa heti, kun joku tuo sen minulle selkeästi paperille pantuna tiedoin siitä, ketkä, missä ja milloin ovat sen käsitelleet ja hyväksyneet.

Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisin Euroopan yhdentymiskehitystä valmiina ja ettenkö uskoisi ja myös haluaisi kehityksen jatkuvan. Siihen, miten tuo kehitys jatkuu, ei kuitenkaan ole olemassa valmista ohjelmaa.

Niin mielenkiintoista ja tärkeätä kuin onkin käydä keskustelua siitä, millaisen Euroopan ja unionin toivomme näkevämme 20-40 vuoden päästä, on välttämätöntä tehdä selväksi, ettei meillä ole nyt mahdollista eikä myöskään periaatteellista oikeutta tehdä tästä tulevia päättäjiä sitovia ratkaisuja.

On jotain hyvin vastenmielistä ja syvällisesti epädemokraattista sellaisessa ajettelussa, jonka mukaan meidän tulee viimeistään nyt ikuistaa visiomme tulevasta Euroopasta ja sitoa tulevat päättäjät siihen, ennen kuin otamme unioniin uusia jäsenmaita, joiden ”eurooppalaisuudesta” emme ole varmoja. Tällainen me-tiedämme-muita-paremmin-mihin-historian-tulee- päättyä -ajattelu on elitistisyydessään sukua juuri hävinneelle marxismi-leninismille emmekä tällaista etujoukkoajattelua enää tarvitse.

Ehdokasmaissa tämä aistitaan herkästi. Virolainen kollegani Tomas Hendrik Ilves kutsuu tätä ”tehkäämme unionista mieleisemme, ennen kuin barbaarit tulevat” -asenteeksi, jonka pohjalta laajentuvan EU:n rakenteet halutaan uudistaa ilman että ne, joiden mukaantulon vuoksi tämä tehdään, saavat siihen osallistua.

On kyse Euroopan yhdentymisen demokraattisesta legitiimisyydestä. Aikanaan sodan jälkeen saattoi olla välttämätöntä, että kaukonäköiset valtiomiehet sopivat yhdentymisratkaisuista ilman että kansalaiset aina selkeästi hyväksyivät ja tiedostivat sen, mistä ja kuinka kauaskantoisista ratkaisuista oli kyse. Nyt tällaiseen menettelyyn turvautuminen ei enää ole hyväksyttävää ja voi pahimmillaan johtaa koko Eurooppa-projektin kriisiytymiseen.

Olen havainnut, että monissa maissa jo perustuslain edellyttämiin kansanäänestyksiin suhtaudutaan euroeliitin keskuudessa pelonsekaisella torjunnalla. Kansanäänestyksiä ei tule kuitenkaan pelätä uhkana, vaan nähdä ne mahdollisuutena. Vakaumuksellisina demokraatteina meidän on tunnustettava se, että kansanäänestyksessä kansa aina voittaa.

Pragmaattinen vastaus laajentuneen unionin kehittymiskyvyn turvaamiseen on joustava yhteistyö. Se on mukana jo Amsterdamin sopimuksessa ja sen käyttöönottoa voidaan myös Nizzan sopimuksessa edelleen helpottaa. Edellytyksenä kuitenkin on, että joustava yhteistyö pysytetään unionin yhtenäisyyttä ja yhdentymistä tukevana voimana, ei sitä heikentävänä. Näin tapahtuu, jos joustavuudesta halutaan keino luoda koko EU:n puolesta suuntaanäyttävä ydinryhmä tai etujoukko.

Ykkös- ja kolmospilarin joustavuussääntöjen helpottaminen on ongelmattomampi asia kuin sen ulottaminen myös kakkospilariin. Tähänastisessa keskustelussa esitetyt esimerkit yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan joustavuuden käytöstä ovat koskeneet ennen muuta yhteisen politiikan toimeenpanoa. Kun käytössä jo on rakentava pidättyminen, määräenemmistöpäätöksenteko yhteisessä politiikassa sekä mahdollisuus käyttää ryhmää jäsenmaita toimeenpanossa, ei erillinen oikeuttamislauseke tähän pilariin enää toisi lisäarvoa, vaan päin vastoin voisi heikentää unionin ulkoisen toiminnan yhtenäisyyttä.

Jäljelle jää kysymys puolustuksesta. Jos siinä joskus halutaan edetä nykyistä pitemmälle unionin puitteissa, voi joustavan yhteistyön malli olla käyttökelpoinen. Tämä ei kuitenkaan voi koskea artikla viiden mukaista keskinäistä puolustusvelvoitetta. Niin kauan kuin NATO on olemassa – eikä liittoutumaton Suomi ole tätä millään tavoin kyseenalaistamassa -, ei osin päällekkäisille sotilaallisille liittoutumisvelvoitteille ole Euroopassa tilaa eikä tarvetta.

Puheet yhteisestä puolustuksesta ovat usein epäselviä. Voi esimerkiksi kysyä, tarkoittaisiko se sitä, että yhteinen puolustus kattaisi myös Ranskan ja Britannian ydinaseen.

Käytännössä joustavuus puolustuksessa voi nykyisellään koskea lähinnä kahta asiaa: olemassaolevan Eurocorps-yhteistyön liittämistä unionin rakenteisiin sekä puolustusteollista yhteistyötä.

Eurocorps on mielestäni esimerkki yhteistyöstä, jonka liittäminen unioniin ei antaisi mitään lisäarvoa. Sen sijaan puolustusteollisen yhteistyön luonteva ympäristö olisi juuri unionin rakenteissa siten, että kaikki halukkaat voivat olle siinä mukana.

Yhteinen puolustus näyttää olevan ambitioasia niille, jotka haluavat nähdä Euroopan unionin tulevana supervaltana. Pienen maan kansalaisena minun on vaikeata nähdä tällaisessa pyrkimyksessä mitään positiivista.

Jos ongelmaksi nykymaailmassa oikeutetusti koetaan yhden supervallan ylikorostunut dominanssi, ei ratkaisu ole uuden supervallan pystyttäminen sen rinnalle, vaan sellaisen maailmanjärjestyksen rakentaminen, jossa perinteiselle supervaltakäyttäytymiselle ei ole tarvetta eikä tilaa.

Tarvitsemme toki vahvan Euroopan, mutta emme sellaista, jonka vahvuutta käytetään edes epäsuorasti muiden alistamiseen, emmekä sellaista, joka kuvittelee oman vahvuutensa voivan perustua aseisiin, protektionismiin tai muunlaiseen linnoittautumiseen.

Euroopan vahvuus syntyy hyvästä taloudenpidosta, kilpailukyvystä, osaamisesta ja vahvasta sosiaalipolitiikasta. Vahvan Euroopan on myös osaltaan kannettava vastuunsa kansainvälisen yhteisön sotilaallisesta ja siviilikriisinhallinnasta, jota koskevat valmistelut tulevat Nizzassa vahvistettaviksi.

Näillä eväillä unioni selviää Nizzasta ja voi siellä myös sopia tarpeellisesta jatkotyöstäkin – ei kuitenkaan taas uudesta HVK:sta. Voimme sopia muun muassa perusoikeusasiakirjan statuksen arvioinnista sekä peruskirjojen yksinkertaistamista ja selkeyttämistä tarkoittavasta työstä, mutta emme tietenkään siitä, mihin näiden suhteen päädytään.

Tulemmeko joskus aikanaan näkemään liittovaltio-Euroopan? Olisiko se mahdollinen ja toivottava tulevaisuus?

Mahdoton se ei ole, mutta mahdolliseksi se muuttuu vasta kun kansalaiset ovat sellaiseen valmiita. Useimmissa Euroopan maissa kansalaiset eivät ole siihen valmiita emmekä tiedä ovatko he tulevaisuudessakaan, eikä ole oikein toimia sen uskon varassa, että he tulevaisuudessa sitä olisivat.

Tämän vuoksi ei muualla pidä laskea myöskään sen varaan, että Suomi ja suomalaiset olisivat aina hyväksymässä kaikkia yhdentymisen syventämispyrkimyksiä tai mukana kaikissa joustavuuden puitteissa toteutettavissa järjestelyissä.

Keinotekoiset yritelmät rakentaa yhteiseurooppalaista identiteettiä mainoskampanjoitten, yleiseurooppalaisten vaalilistojen ja näyttävien, mutta funktionaalisesti onttojen symboleiden varaan voivat saada aikaan enemmän haittaa kuin hyötyä. Olen ymmärtänyt, että presidentti Charles de Gaulle ironisoi juuri tällaista eurotouhuilua puhuessaan aikaan ”volapyykki”-identiteetistä.

Olkaamme rehellisiä: aikanaan tehtiin virhe, kun Euroopan parlamentin vaaleissa siirryttiin suoriin vaaleihin, ennen kuin tällaiselle uudistukselle oli olemassa minkäänlaista aitoa kysyntää kansalaisten joukossa. Europarlamenttia tarvitaan, mutta on vain europarlamentaarikkojen turhamaisuuden kosiskelua väittää, että unionin demokraattinen legitiimisyys olisi tämän instituution varassa, jota kansalaiset eivät tunne läheiseksi tai tunnista omakseen.

Unionin legitimiteetti on ja tulee myös nähtävissä olevassa tulevaisuudessa olemaan valtaosassa jäsenmaita niiden kansallisten parlamenttien varassa. Siksi unionin niin sanotun demokratiavajeen vähentämiseksi tuli kaikissa jäsenmaissa kehittää kansallisten parlamenttien osallistumista EU-asioiden käsittelyyn. Neuvoston päätöksenteko, jota herkästi moititaan suljetuksi, etäiseksi ja epädemokraattiseksi, ei ole sitä suomalaisesta näkökulmasta, koska omalla parlamentillamme on toimivat keinot etukäteen varmistaa, ettei Suomen hallitus edusta neuvostossa eduskunnan linjauksista poikkeavia kantoja.

Unioni on sekä suvereenien jäsenvaltioiden että kansalaisten yhteisö. Sen vuoksi sekä jäsenmaiden että väestön enemmistö tarvitaan sitovien yhteisten päätösten taakse. Molemmat ovat tarpeen unionin legitiimisyyden turvaamiseksi.

Tätä periaatetta voidaan sinänsä soveltaa myös liittovaltiossa, kuten Sveitsin ja senaatin osalta Yhdysvaltain esimerkit osoittavat.

Tämä on tärkeä, mutta ei ydinkysymys keskusteluun siitä, tehdäänkö EU:sta joskus liittovaltio vai ei. Oleellista on se, kenellä on kompetenssi määritellä unionin ja jäsenvaltioiden kompetenssien jaosta. Se, että sen täytyy viime kädessä olla jäsenvaltioilla, ei ole ristiriidassa sen kanssa, että unionikompetenssien alalla sovelletaan ylikansallista enemmistöpäätöksentekoa yhä laajemmassa määrin.

Voitaisiinko näitä kysymyksiä selkeyttää jonkinlaisella Euroopan unionin perustuslailla? Käsite voidaan ymmärtää monin eri tavoin. Niin sanottu perustuslaki voi olla sellainen, että se, enemmän kuin jäsenmaiden omia perustuslakeja, muistuttaa esimerkiksi Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjaa – onhan sekin eräänlainen perustuslaki, joka ainakin selkeydessään voittaa unionin käsittämättömät sopimukset mennen tullen.

Juuri tämän vaikeaselkoisuuden vuoksi on ymmärrettävää, että peruskirjoista haluttaisiin poimia jotkin pääasiat perustuslakia muistuttavaksi asiakirjaksi, jossa määriteltäisiin ainakin unionin keskeisten instituutioiden tehtävät ja rakenne sekä jäsenmaiden ja unionin toimivallan jako. Olemassaolevan tilanteen selkeyttävänä ratkaisuna tätä voidaan varmasti tutkia. On tosin varottava kuvittelemasta, että tällainen asiakirja voisi sen enempää pysyvästi kuin yksiselitteisesti tätä toimivallan jakoa ratkaista.

Arvoisat kuulijat.

Aloitin korostamalla pohjoismaisuutta poliittisena käsitteenä. Unionin pohjoisen ulottuvuuden aloitteentekijöinä emme tietenkään kiistä maantiedettä. Kuitenkin myös pohjoinen ulottuvuus on samalla poliittinen käsite ja edustaa samankaltaista vakautta ja kehitystä tukevaa yhteistyön ja hyvän naapuruuden politiikkaa kuin unionin Välimeri-ohjelmatkin.

Haasteet ovat suuria molemmissa suunnissa. Olen silti varovaisen luottavainen Venäjän kehityksen suhteen ja näen, että oma – paljolti lähialueyhteistyöhön keskittyvä – Venäjän- politiikkamme samoin kuin muiden EU-maiden yhteistyösuhteet täydentävät unionin yhteistä Venäjä-strategiaa.

Voisiko Venäjä joskus tulevaisuudessa olla Euroopan unionin jäsen? Jos kysymys tuntuu haetulta, niin muistettakoon, että yhtä oudolta se kuulosti aikanaan myös tänään jäsenkandidaatin asemassa olevan Turkin osalta.

Pidän toki hyvin epätodennäköisenä, että Venäjän EU-jäsenyys koskaan ajankohtaistuisi, mutta mahdotonta se ei ole. Venäjä on eurooppalainen maa, joka sitä vakavasti itse halutessaan ja muiden tavoin jäsenkriteerit täyttäessään voisi olla unionin jäsen. Kysymyksessä ei silloin kuitenkaan enää olisi samankaltainen unioni kuin tänään eikä sellainen, jollaisena sen tulevaisuutta nyt useimmiten hahmotellaan.