30 vuoden ajanjakso on jo yli kolmanneksen itsenäisen Suomen ajasta kattavana sen verran pitkä, että sen puitteissa voi hyvin tarkastella, miten eduskuntatyö ja parlamentarismi ovat Suomessa tänä aikana muuttuneet ja kehittyneet.

Tätä 30-vuotista ”taitelijajuhlaa” eli ensimmäisten eduskuntavaalieni vuosipäivää merkittävämpi syy tällaiseen tarkasteluun on tietenkin kaksi viikkoa sitten voimaanastunut uusi perustuslaki. 30 vuotta on kuitenkin samalla sopivan pitkä ajanjakso perustaa tarkastelu myös omiin kokemuksiin. Tätä edesauttaa se, että oman eduskuntatyöni on jakanut kahteen kahdentoista vuoden poissaolo muissa tehtävissä.

Inspiraation esitykselleni onkin antanut juuri se poikkeuksellisen suuri muutos, jonka olen nähnyt eduskuntatyössä tällä välin tapahtuneen. Muutos näkyy siinä, miten eduskunnan asema muiden valtiollisten instituutioiden rinnalla on vahvistunut, mutta myös siinä, miten eduskuntaryhmien asema suhteessa muihin puolue-elimiin on korostunut samoin kuin yksittäisten kansanedustajien vaikutusmahdollisuudet.

Vaatii vain kohtuullista liioittelua luonnehtia 1970-lukua suomalaisen parlamentarismin rappiokaudeksi. Presidenttivaltaisuus oli huipussaan 70-luvun alussa parhaissa voimissaan olleen Urho Kekkosen kolmannella kaudella, ja 70-luvun hallituksia voi luonnehtia kaikkia eräänlaisiksi presidentinhallituksiksi, vaikka ne enimmäkseen parlamentaarisia enemmistöhallituksia olivatkin. Hallituksenvaihdokset eivät perustuneet vaalitulokseen tai eduskunnan linjauksiin, vaan muotoutuivat usein vaikeaselkoisella tavalla niin sanotuista ”yleisistä syistä”.

Nämä niin sanotut ”yleiset syyt” eli hallituspolitiikan ja puolueiden sopeuttaminen ja sopeutuminen ulkopolitiikan ja Neuvostoliiton suhteiden vallinneisiin realiteetteihin ylläpitivät presidentti- ja osin myös hallituskeskeistä vallankäyttöä. Vaikka eduskunta ja sen ulkoasiainvaliokunta aloittivatkin jo 60-luvulla Pekka Kuusen puheenjohdolla aktivoitumisen, ei eduskunta 70-luvulla ollut merkittävä saatikka itsenäinen toimielin ulkopolitiikassa.

Myös 70-luvun tulopoliittinen käytäntö, jossa tuloratkaisuihin liitettiin laajoja työelämää ja sosiaalipolitiikkaa koskevia lainsäädäntöpaketteja, joihin eduskuntaa kiellettiin puuttumasta edes kirjoitusvirheiden korjaamiseksi, heikensi parlamentarismia.

Normaaliparlamentarismiin palattiin 80-luvulla. Mauno Koivisto teki tässä tietoisen suurtyön. Sinänsä kenelle tahansa olisi ollut mahdotonta jatkaa Kekkosen roolissa, mutta Koivisto ei siihen edes pyrkinyt. Näkyvin poikkeus tästä oli presidentin ”manuaalinen” ohjaus Harri Holkerin sinipunahallituksen synnyttämiseksi. Siinä presidentti käytti vielä sellaista vaikutusvaltaa, joka ei nyt uuden perustuslain voimassaollessa enää ole mahdollista. Demokratian loukkauksesta ei kuitenkaan ollut millään tavoin kysymys. Holkerin sinipunahallitusta ei olisi muodostettu, jos se todella olisi tapahtunut eduskunnan tahdon vastaisesti. Yhtä hyvin voi kysyä, olisiko porvarillisten puolueiden salaisen kassakaappisopimuksen toteuttaminen ollut todellisempi demokratian loukkaus.

Normaaliparlamentarismi vahvistui edelleen myös Martti Ahtisaaren presidenttikaudella. Vaikka hän saattoikin ajatella presidentille suurempaa roolia, eivät hänen ominaisuutensa sen enempää kuin perustuslaki ja sen soveltaminen tässä ajassa antaneet tällaiselle pohjaa. Ja jos kansa vaalihuumassa saattaa välillä vahvan presidentinvallan perään haikailla, on uusi perustuslaki entuudestaan heikentänyt mahdollisuuksia palata enää parlamentarismia heikentävään presidenttiyteen.

Perustuslain osauudistukset olivat vieneet samaan suuntaan jo tätä ennen. Enemmistöparlamentarismin toteutuminen määräenemmistösäädösten tarkistamisen myötä vei pohjaa aiemmalta perustelulta koota ylilaajoja hallituksia, jotka myöskin heikensivät parlamentarismia. Hallituksilla voi olla, kuten on ollut viimeisen viiden vuoden ajan, edelleen yli kahden kolmasosan enemmistö eduskunnassa, mutta se ei ole enää edellytys tehokkaalle hallitusvallan käytölle.

Eduskunnan aseman muutokset näkyvät eduskunnassa itsessään. 30 vuoden takainen eduskunta ei ollut vielä kokonaan vapautunut osa- aikatoimisten amatööripoliitikoiden aikakaudesta. 70-luvun alussa eduskunta tosin alkoi istua huomattavasti enemmän ja pitempään kuin aikaisemmin, mutta se ei johtunut suoraan käsiteltävien asioiden kasvusta. Syynä oli uusi SMPn 18-jäseninen ryhmä, joka muiden silmissä yhtä uupumattomalla kuin tuloksettomalla aloitteellisuudellaan ja puheliaisuudellaan terrorisoi eduskunnan työtä.

Vaikke kyse oli sinänsä taidokkaasta parlamentaaristen keinojen käytöstä, sitä arvostaisi enemmän, jos se olisi perustunut myös muille avautuneeseen strategiseen tavoiteasetteluun.

SMP:n parlamentaarisesta häiriköinnistä oli se seuraus, että siihen suivaantunut muu eduskunta ryhtyi eduskunnan silloisen pääsihteerin johdatuksella ajattelemattomasti itse rajoittamaan eduskunnan ja kansanedustajien oikeuksia siinä pelossa, että Vennamon kohortit niitä kuitenkin väärinkäyttäisivät.

70-luvun alussa eduskunnan henkilöstön kokonaisvahvuus oli 102, ja kun lopetin ensimmäisen jaksoni vuonna 1979, luku oli 238. Kun aloitin toisen jaksoni vuonna 1991, luku oli 388. Tänään kokonaisvahvuus on 433, ilman edustajien yhteensä 173 avustajaa. Vuonna 1970 kaikilla valiokunnilla oli vain oto sihteerit; tänään valiokuntasihteereitä on kaikkiaan 19 ja valiokuntien muita avustajia lisäksi 27.

Eduskuntaryhmien käytössä oli vuonna 1970 kaikkiaan kahdeksan henkeä, tänään 48. Sosialidemokraattisella ryhmällä oli vuonna 1970 vain yksi kokopäiväinen työntekijä, tänään 10.

Nykyisten kansanedustajien on varmaan vaikeata hahmottaa sitä, että 30 vuotta sitten työnsä aloittaneilla kansanedustajilla ei ollut edes omaa työhuonetta henkilökohtaisesta avustajasta puhumattakaan. Neljä tai viisi edustajaa jakoi yhden työhuoneen, jonka edustajille yhteisen kirjoituspöydän ainoat työkalut olivat vanhanmallinen kirjoituskone ja kiinteälinjainen puhelin.

Populistinen kritiikki ja löysä lehtikirjoittelu antavat mielellään sellaisen kuvan, että kansanedustajien etuudet ja apuvälineet olisivat ylimitoitettuja ja liiallisia. Näin ei ole, vaan suomalaiset kansanedustajat ovat edelleen niin palkkauksen, etuisuuksien, työtilojen kuin avustavan henkilöstön – niin eduskunnan, ryhmien kuin edustajien itsensä käytettävissä olevan – suhteen edelleen selvästi kansainvälistä keskitasoa alempana.

En kuitenkaan sano, että ne enää olisivat alimitoitettuja, vaan ne alkavat vähitellen lähestyä sitä, mitä voi pitää asiallisena ja tarpeellisena. Käsitykseni on, että Suomen eduskunnassa niin valiokunnat kuin eduskuntaryhmät käyttävät suhteellisen niukkoja resurssejaan oleellisesti tehokkaamin kuin paljon enemmän avustajia palkkalistoillaan pitävät parlamentit, joissa esiintyy jo isoille organisaatioille tyypillistä byrokraattista tyhjäkäyntiä.

Eduskunnan resurssien ja parlamentarismin aseman välillä ei ole automaattista riippuvuusyhteyttä. Jos molemmat ovat vahvistuneet, voi myös kysyä, mihin suuntaan mahdollinen riippuvuussuhde on kulkenut, ja mistä syystä.

Yksi syy tilanteen muuttumiseen on paradoksaalinen. Samanaikaisesti kun politiikan ja kansanedustuslaitoksen yleinen arvostus on Suomessa muiden kypsien demokratioiden tavoin jatkuvasti laskenut, ovat kansalaisten yksittäisiin edusmiehiinsä ja -naisiinsa kohdistamat odotukset kuitenkin kasvaneet. Valtaenemmistö ihmisistä ilmoittaa valitsevansa ensisijaisesti ehdokkaan ja vasta toissisijaisesti puolueen. Vaikka tämä liioittelisikin henkilövaalin merkitystä, on asetelma joka tapauksessa miltei päinvastainen siihen nähden, mitä se 30 vuotta sitten oli, varhaisemmista ajoista puhumattakaan.

Kansanedustajiin yhteyttä ottavat kansalaiset eivät tyydy siihen, että heille vastataan vain puoluepäätösten tai hallitusohjelman mukaisilla fraaseilla. Vaikka useimmat ymmärtävätkin poliittisen toiminnan kollektiivisen luonteen, odottavat he edustajiltaan myös henkilökohtaisia vastauksia ja omakohtaista sitoutumista.

Aiempien hyvin rajallisten paikallis-, uskonto- ja raittiuskysymysten rinnalle, joissa kansanedustajien perinteisesti on oletettu ja odotettu toimivan omantuntonsa mukaisesti, on tullut paljon uusia asioita, kuten suhtautuminen ydinvoimaan.

Muutokseen onkin vaikuttanut se, että niiden kysymysten määrä, joissa mielipiteet edes keskimäärin jakaantuisivat olemassaolevan puoluerakenteen mukaisesti – ja jossa puolueet vaaleissa uskaltaisivat asettua jollekin yksiselitteiselle kannalle -, on myös koko ajan vähentynyt. Asiat, jotka jakavat yhtä paljon mielipiteitä puolueiden sisällä kuin niiden välillä, soveltuvat huonosti sitovilla ryhmäpäätöksillä ratkaistaviksi.

Tätä voi luonnollisesti arvottaa hyvin eri lailla. Yksi pitää sitä terveenä periaatteellisen yksilövastuun korostamisena siinä missä toinen valitettavana irtopisteiden keruusta lähtevänä populistisen sooloilun suosimisena. Demokratiassa molemmat ovat mahdollisia, yhtä lailla kuin tiukan puoluekurin aikaa saattoi pitää demokraattisten kansanliikkeiden voimanosoituksena tai sitten puoluebyrokaattien epädemokraattisena vallankeskityksenä.

2000-luvun kansanedustajilla, valiokunnilla ja eduskuntaryhmillä on huomattavasti paremmat mahdollisuudet hankkia tietoa, teettää selvityksiä ja eri tavoin perehtyä asioihin kuin 30 vuoden takaisilla edeltäjillään. Se on myönteistä ja perusteltua, koska muutoin kansaneduskunnalle kuuluva päätöksenteko valuisi liian herkästi muualle, ei vain sinänsä poliittisen järjestelmän piiriin kuuluville puolueille tai hallitukselle, vaan myös erilaisille etujärjestöille, elinkeinoelämälle ja muille intresenteille.

Vaikka puoluejärjestöjen ei kuulukaan suoraan määrätä edustajia ja eduskuntaryhmiä, kuuluvat vahvat puolueet toki demokratiaan. Eduskunnan vahvistaminen ei suinkaan edellytä vaalityöstä vastaavien ja kansalaisten poliittisen osallistumisen välttämättömänä, vaikkakaan ei muita poissulkevana kanavana toimivien puolueiden heikentämistä. Päinvastoin, puolueiden järjestöllisestä ja taloudellista näivettymisestä tulee demokratian vuoksi olla huolissaan eikä ainakaan vauhdittaa sitä esimerkiksi puoluetuen reaaliarvon hiljaisella leikkaamisella, kuten viime vuosina on tapahtunut. Puoluetuen tasokorotus olisi vihdoinkin rohjettava tehdä samalla kun vaalirahoituksen julkisuutta nyt tiukennetaan.

Eduskunnan resurssien vahvistamiseen on pakottanut myös eduskunnan tehtävien lisääntyminen. Olennaisin tehtäviä ja vastuita koskeva muutos tässä on se, miten eduskunnasta kokonaisuudessaan on tullut aikaisempaa kansainvälisempi laitos. Aina 50-luvulle saakka eduskunnan kansainvälisyyttä edustivat lähinnä vaatimattomasti toimiva ulkoasiainvaliokunta, IPU-jäsenyys ja turismiluontoinen parlamenttivaltuuskuntien satunnainen vaihto. 50-luku toi jäsenyyden pohjoismaiden neuvostossa ja 60-luku ulkoasiainvaliokunnan aktivoitumisen ja EFTA-parlamentaarikot, mutta suuri muutos on toteutunut vasta 90-luvulla.

Euroopan neuvoston lisäksi, johon Suomi liittyi vuonna 1989, eduskunta lähettää säännöllisesti edustajansa ETYJ:n parlamentaariseen yleiskokoukseen, NATO:n parlamentaariseen kokoukseen (tarkkailijana) ja WEU:n parlamentaariseen yleiskokoukseen.

Missään näistä ei sitä paitsi enää ole kysymys vain edustautumisesta, vaan jatkuvaa valmistelutyötä ja kannanottoja edellyttävästä poliittisesta toiminnasta.

Muutos on siten ollut iso jo ilman EU-jäsenyyttäkin. EU-jäsenyys on kuitenkin sen ohella, että se on huikeasti lisännyt eduskunnassa käsiteltävien kansainvälisten asioiden määrää ja ollut omiaan kokonaan häivyttämään sisä- ja ulkopolitiikan välisen veteen piirretyn viivan, myös perustuslaillisesti muuttanut eduskunnan asemaa.

Silloisen valtiopäiväjärjestyksen muutokseen ryhdyttiin jo ETA- sopimuksen voimaantuloa ennakoiden ja samat EU-asioiden käsittelyjärjestystä koskevat pykälät on sellaisinaan otettu uuteen perustuslakiin. Menemättä valtiosääntöoikeudellisiin yksityiskohtiin ovat järjestelmän keskeiset piirteet kiteytettävissä seuraavasti:

– eduskunnalla (valiokunnalla) on rajoittamaton oikeus kaikkiin EU:ta koskeviin asiakirjoihin ja tietoihin eikä hallitus voi niiden salassapitoon vedoten kieltäytyä niitä eduskunnalle antamasta

– kaikesta virallisesta ja epävirallisesta EU:n päätöksentekovalmistelusta (viralliset ja epäviralliset neuvostot, Eurooppa-neuvosto) ja hallituksen kannanotoista on etukäteen tiedotettava ja niistä välittömästi jälkikäteen raportoitava eduskunnalle

– eduskunnan kansainvälisten sopimusten hyväksymisvaltaa, lainsäädäntövaltaa tai budjettivaltaa koskevaa asiaa ei EU:ssa saa päästää päätökseen ilman että hallituksella on eduskunnassa kanta asiaan tiedossa, ja sen tulee olla lähtökohtaisesti Suomen kanta asian käsittelyssä

– kaikki valiokunnat ovat oman toimialansa EU-valiokuntia, vaikka vain suuri valiokunta (ja kakkospilarissa ulkoasiainvaliokunta) voi antaa koko eduskunnan nimissä hallitukselle lausuntoja.

Vaikka eduskunnan kannanotto, toisin kuin parissa EU-maassa, ei ole hallitusta perustuslaillisesti sitova, edustaa Suomen järjestelmä kuitenkin kaikista pisimmälle menevää parlamentaarista EU- asioiden ohjausta ja valvontaa unionin jäsenmaissa.

Perustuslakiuudistuksen yhteydessä ei esiintynyt pyrkimyksiä järjestelmän muuttamiseen. Tyytyväisyys säädöspohjaan ei tietenkään vielä kerro sitä, vastaako myös käytäntö tätä perustuslaista johdettavaa ihannekuvaa. Kun olen voinut tätä nyt vähän useammasta näkökulmasta arvioida, olen tullut ehkä aavistuksen varovaisemmaksi suomalaisen järjestelmän kehumisessa. Toisaalta voi yksiselitteisesti todeta, että ilman näin järjestettyä parlamentaarista ulottuvuutta ja siihen sisältyvää avoimuutta EU-jäsenyys merkitsisi oleellista tosiasiallisen demokratian kaventumista.

EU-jäsenyys on tuonut uuden ulottuvuuden valtioelinten suhteisiin. Hallituksen alaisille virkamiehille ja ministereillekin on uutta, että eduskuntaa tulee informoida ja kuulla myös valmistelun alaisista asioista. Tällä on yleisempikin heijastusvaikutus eduskunnan ja hallituksen suhteisiin EU-asioiden kattavuuden ja laajuuden vuoksi, vaikka emme ihan vielä siinä Jacques Delors’n kuvaamassa tilanteessa olekaan, jossa 80-prosenttia lainsäädännöstä päätettäisiin asiallisesti ottaen Brysselissä.

Parlamentarismin vahvistamista on ollut selkeintä vaatia liittämällä se yhteen tasavallan presidentin valtaoikeuksien rajaamisen kanssa. Presidentin vallan rajaaminen ei silti suinkaan automaattisesti vahvista eduskuntaa, vaan ennemminkin hallituksen ja pääministerin asemaa.

Se, että hallitus on kaikista tekemisistään ja tekemättä jättämisistään aina vastuullinen eduskunnalle, on välttämätön mutta ei vielä riittävä lähtökohta parlamentarismin toteutumiselle. Se on kuitenkin riittävä siihen, että mitään ratkaisematonta ristiriitaa ei voi koskaan jäädä hallituksen ja eduskunnan välille, vaan ristiriita ratkeaa viime kädessä aina eduskunnan tahdon mukaisesti ja päätyy tarvittaessa hallituksen vaihtoon.

Luottamusvaatimus on tosiasiassa kaksisuuntainen ase. Tekemällä jostain asiasta luottamuskysymyksen hallitus voi aina saada tahtonsa lävitse, elleivät hallituksen omat joukot halua koko hallituksen eroa. Käytännössä tällainen luottamusuhittelu voi tulla kyseeseen vain hyvin poikkeuksellisissa tapauksessa. Pääsääntöisesti hallituksen on hyväksyttävä se, että eduskunta voi korjailla, muuttaa tai kokonaan hylätä sen tekemiä esityksiä.

Se, miten hyvä tai huono asia tämä on, on puhtaasti asiakohtaista tarkoituksenmukaisuusharkintaa. Periaatteellista ongelmaa siitä, että eduskunta käyttää sille kuuluvaa valtaa myös hallituksen esitysten arvioimiseen, ei voi eikä saa tehdä.

Harvat asiat ovat musta-valkoisia joko-tai kysymyksiä. Mitä moniulotteisemmasta, laajemmasta ja vaikeammasta asiasta on kysymys, sen tärkeämpää on, että sen käsittelyssä käytetään monipuolista kollektiivista harkintaa ja kaikkien tahojen kuulemista. Riittävästi resurssoitu eduskunta on tähän huomattavasti paremmin soveltuva instituutio kuin hallitus. Se seikka, että eduskunnassa tähän työhön osallistuvat myös opposition edustajat, ei ole Suomen kaltaisessa maassa haitta, vaan etu. Enemmistövalta ja sen mukainen vastuu säilyvät kuitenkin hallituspuolueiden edustajilla.

Hallituksen ja eduskunnan kollektiivisen vastuun ja kollektiivisen valmistelun suhteen vallitsee käänteinen riippuvuussuhde. Hallituksen kollektiivinen vastuu on periaatteessa kaikenkattava ja jakamaton. Tosiasiassa sen mahdollisuudet todelliseen kollektiiviseen työskentelyyn ja harkintaan ovat hyvin vähäiset ja käytäntö enintään perustuslain kirjaimen täyttävä.

Sitä vastoin eduskunta, joka ei instituutiona kanna mitään vaaleissa tai muutoin toteutuvaa kollektiivista vastuuta (vaikka poliittiset ryhmät sitä tekevätkin), on tästä huolimatta kuitenkin yhteisö, jonka työskentely ja kannanmuodostus ovat varsin kollektiivisia luonteeltaan.

Käsittelin edellä eduskunnan mahdollisuutta osallistua ja vaikuttaa EU-asioihin ja sen merkitystä eduskunnan aseman vahvistumiselle. Arvio on oikea suhteessa muihin valtioinstituutioihin, mutta kokonaisuudessaan on niin sanottu globalisoituminen samalla kuitenkin merkinnyt vallan ja vaikutusmahdollisuuksien karkaamista kaikkien suomalaisten vallankäyttäjien käsistä.

Tähän liittyy Zygmunt Baumanin uusimmassa teoksessaan In Search of Politics kuvaama globalisoituvan maailman paradoksi. Samanaikaisesti kun liberaalin demokratian puitteissa toteutuvan poliittisen vapauden toteutuminen ei koskaan ole maailmassa ollut niin laajaa kuin tänään, kokevat ihmiset varsinkin vanhoissa demokratioissa, ettei heillä ole demokratian läpimurron jälkeen koskaan ollut niin vähän todellista vaikutusvaltaa heidän kohtalojaan ohjaaviin päätöksiin ja muutoksiin.

Tässä yhteydessä ei ole mahdollisuutta käsitellä globalisaation haasteita niiden koko laajuudessa. Katson, että globalisaatio on väistämätön ja monessa suhteessa myönteisiä mahdollisuuksia avaava prosessi, jonka myönteiset mahdollisuudet voivat kuitenkin vaarantua, ellei kehitystä saada paremmin demokraattiseen hallintaan sen haittavaikutusten torjumiseksi.

Globalisaation hallinta ja haittojen torjunta edellyttävät ensinnäkin osaamiseen perustuvaan kilpailukykyymme nojaavaa sopeutumista sen haasteisiin, toiseksi huolenpitoa oman kansalliseen demokratiaamme sidotun itsemääräämisoikeuden säilyttämisestä siinä laajuudessa kuin se on mahdollista, ja kolmanneksi aktiivista sekä EU:ssa että maailmanlaajuisissa järjestöissä tapahtuvaa ylikansallista yhteistyötä markkinavoimien tarvitsemien rajojen ja pelisääntöjen vahvistamiseksi ja valvomiseksi.

Kaiken tämän tulisi heijastua myös eduskuntatyön agendaan. Kaikista EU-asioihin liittyvistä avoimuus- ja demokratiavajeongelmista huolimatta unionin päätöksenteko on kuitenkin sekä Euroopan parlamentin että kansallisten parlamenttien kautta aivan toisella tavalla julkisen ja demokraattisen valvonnan ja vaikutuksen alaisena kuin vaikkapa ne neuvottelut, joita esimerkiksi WTO:ssa tai OECD:ssä käydään. Kuitenkin niissä yhä laaja-alaisemmin ja sitovammin käsitellään ja päätetään asioista, jotka monin tavoin vaikuttavat ihmisten elämään.

Siksi eduskunnan osallistuminen EU-päätöksentekoon ei vielä riitä. Globalisaation hallinta edellyttää kaikissa maissa, myös Suomessa, parlamentaarisen valvonnan ja vaikutuksen vahvistamista myös globaaleihin neuvottelujärjestelmiin. Tämä on yksi, vaikka vain vähäinen osavastaus siihen haasteeseen, jota globalisoituminen koko laajuudessaan demokratialle merkitsee.

Mr Chairman,

This is my first opportunity in my new capacity to attend and address a meeting of this Commission. I extend my congratulations to you on your election and wish you and the other members of the Bureau every success in your work, which is both important and challenging. This work, just as all the other human rights work within the UN system, would be obviously incomplete without the tireless efforts of Mary Robinson, the High Commissioner for Human Rights, carried out in the exercise of her office. I pledge my full support for her work.

Before presenting this national statement of Finland I would like to refer to the intervention made ear lier by Mr Jaime Gama, Minister of Foreign Affairs of Portugal, on behalf of the European Union. It was a statement with which I and my government associate ourselves fully.

Mr Chairman,

All value systems have through the course of history manifested a firm belief in the inherent dignity of human life. Ethical and religious traditions have developed the shared conviction that humans are en dowed with reason and conscience and should act towards one another in a spirit of fraternity. The UN, in the aftermath of two catastrophic world wars, built on that when it undertook to codify universal legal norms corresponding to the universal rights that derive from this dignity of the human person. The Universal Declaration on Human Rights was a codification of the existing fundamental values of all peoples.

I am pleased to note that the time has long passed since governments could unilaterally waive respect for these rights at their convenience. By virtue of their universal nature, their realisation is a legitimate matter of international concern. I believe that governments subject themselves to a crucial international obligation to this effect when they, under the UN Charter, sign up to take joint and separate action in co-operation with the UN to achieve universal respect for, and observance of, human rights and funda mental freedoms for all without distinction as to race, sex, language, or religion.

All Governments are today also accountable to each other for ensuring full respect for all human rights and fundamental freedoms. The comprehensive set of human rights treaties and protocols adopted un der the auspices of the UN has established a fabric of legal obligations constituting voluntary but irre vocable limitations to the sovereign rule of states. Treaty-monitoring bodies are making every effort to scrutinise our performance both at the level of legislation, policies and practices as well as in individ ual cases. The steadily growing number of ratifications and accessions proves that there is generally wide support for further international human rights monitoring.

We still need to do more to make human rights a reality for everybody. We need to improve their im plementation globally. This is not only true of governments that appear to act in bad faith and clearly in disregard of concerns brought forward by the international community. This is just as true for states that act in good faith but lack resources and expertise and where the level of activity of the civil society is low. In some regions states have found that a pertinent means of improving their own human rights record and individual protection is to make their accountability subject to binding decisions by re gional courts.

Mr Chairman,

In my view the Commission on Human Rights could do much more to monitor and encourage the realisation of human rights and to contribute to the prevention of human rights violations. At the same time Finland fully recognises the importance of the present machinery, established over the years by the Commission. Finland calls on all governments to co-operate fully with the Special Rapporteurs and working groups and respect the procedures and mechanisms of the Commission, who are doing a very good job within the constrained resources and the limitations imposed by their mandates. While I ac knowledge the efforts of the inter-Governmental working group to enhance the effectiveness and inde pendence of these mechanisms I would ideally like to see a more ambitious reform at an appropriate time in the future.

International accountability for the performance of governments in the field of human rights is mean ingless if there is a lack of corresponding domestic accountability. The first responsibility for the reali sation of human rights obligations lies with the state. Governments must guarantee that administration of justice meets the required standards and should to that effect also create appropriate independent national institutions.

Mr. Chairman

Human rights violations occurring in Chechnya have raised deep concern among Governments and the public opinion alike. Suffering inflicted on the civilian population has been unacceptable. It is neces sary to launch without delay full investigations into alleged violations of human rights and humanitar ian law and to bring those responsible to justice. Ensuring full cooperation with international human rights mechanisms is essential. Finland expects that the High Commissioner for Human Rights, Mrs Mary Robinson, will be able to visit Chechnya soon and also emphasises full cooperation with Euro pean mechanisms, the Council of Europe and the OSCE. Unhindered access to aid agencies must be secured so as to avoid further human suffering. Russia is bound by international human rights conven tions and compliance with treaty obligations must be ensured in the future.

Mr Chairman,

The involvement of civil society, non-governmental organisations and committed individuals is crucial if states are to fulfil their duty and responsibility to promote and protect all human rights and funda mental freedoms. Human rights defenders expose deficits in the realisation of human rights and they uncover human rights violations. They draw the attention of the respective Governments and Parlia ments and, when necessary, of the international community to situations in which human rights stan dards are disregarded.

Governments should perceive human rights defenders as partners in a common effort to improve com prehensively a country’s human rights situation. Governments have accepted this in principle, when they have adopted the Declaration on Human Rights Defenders.

We need to move forward in making reality of the principles of the Declaration. The effective imple mentation of the Declaration needs to be promoted. The human rights defenders who are at risk must be protected. It has become clear that the existing mechanisms do not have the capacity to deal with this issue effectively. That is why we need, in this session, to request the Secretary General to appoint a Special Representative on human rights defenders.

Mr Chairman,

The increasingly free movement of finance and international corporate mergers may pose challenges for governments to maintain control over their social policies and meet standards in the field of labour and human rights, including economic, social and cultural rights. On the other hand, civil society is networking internationally and has certainly put corporations under pressure to account to consumers for their performance in maintaining environmental and human rights standards. In this new situation governments need to respond to these increasingly global phenomena by improving their international co-operation and their interaction with civil society.

Mr Chairman,

I wish to take up the continuing unequal status of women as a fundamental distortion of human rights. Even if human rights are the same for all, women and girls still do not see their rights become reality in the same way as men and boys do. Various reasons related to tradition, culture or religion are in voked to justify the unequal treatment of women. None of the reasons offered to uphold gender dis crimination is acceptable. De jure discrimination still occurs when various restrictions on women’s hu man rights are imposed through legislation by states that should instead protect the rights of all their citizens. Women are not a vulnerable group: they are fully capable members of society – provided that their status is not abused by discriminatory laws or practices that prevent them from fully exercising their rights.

Mr Chairman,

The imposition and use of the death penalty is a serious human rights problem with many dimensions. Finland is convinced that since the death penalty can never be applied in a way compatible with human dignity it should be opposed in all its forms until its complete abolition. In reality numerous human rights standards are jeopardised by the use of the death penalty, in addition to the most obvious ones related to the right to life and the right to freedom from inhuman and degrading punishment. A prob lem that occurs commonly where the death penalty is still applied, is that it is disproportionately im posed on persons belonging to disadvantaged minorities and on persons at the lower end of the income scale. Moreover, it seems to me that societies which are determined to narrow down social inequalities seem more apt to reject this degrading custom than are countries which are indifferent towards social exclusion and poverty. I am astonished that even some of the wealthiest countries do not always pro vide the resources to guarantee a decent professional defence for those in danger of facing the death penalty. In my view the very fact that an issue of such gravity becomes subject to budgetary argument in a wealthy country is a sign that the death penalty is being applied excessively and for crimes other than the most serious ones.

Mr Chairman,

I am convinced that the prosperity and peace of modern society depend on our ability to accommodate differences and promote tolerance. Countries that have learned to benefit from a wide range of tradi tions seem to be the most prosperous both culturally and economically. In contrast, societies based on intolerance have not only put a heavy burden on the people who live in them, but have grown poten tially dangerous to their neighbours.

In order to be able to promote tolerance effectively we need an insight into the character of the prob lems facing us.

The forthcoming World Conference on Racism provides us with an opportunity to obtain one and to develop our understanding of what the perception of racism as a human rights issue implies. Racism can be understood firstly as an ideology, which seeks to differentiate and dominate, or secondly as a practice. The Convention on the Elimination of Racial Discrimination covers all forms of discrimina tion and offers valuable common ground for combating racist ideologies and practices. It condemns direct or indirect discrimination based on race, colour, descent or national or ethnic origin. The Con vention thus lays the foundation for a broad interpretation of racism according to which no form of discrimination is more defensible than another.

The scope of the World Conference must be broad if we are to face the challenge in its entirety. In the context of the World Conference a voice should be given to victims of racism and, to that effect, the active participation of non-governmental organisations in this process is indispensable.

Mr Chairman,

The problems related to racism continue to pose a serious challenge in Europe. Migrant communities and persons belonging to national minorities often face problems related to the labour market and feel excluded from society in other ways. Finland emphasises the importance of the participation of minori ties in all decision making that concerns them. As an example of this I can refer to our positive experi ence of the cultural autonomy of the Sami, the indigenous people of Finnish Lapland, and to the long- standing co-operation with the Roma minority in joint efforts to protect and promote their rights. We can combat exclusion from society by safeguarding minority rights and thereby reduce tension and the potential for racism.

The rights of indigenous peoples, including their linguistic and cultural rights, continue to be at risk in many parts of the world. Persons belonging to indigenous communities are often victims of racism. That is why Finland warmly welcomes the progress achieved towards establishing a Permanent Forum for Indigenous Issues under ECOSOC. The forum is essential for safeguarding the effective participa tion of indigenous peoples and it must have a broad enough mandate to enable it to fulfil the purpose of promoting indigenous rights within the UN system. I hope that this meeting will produce a concrete recommendation for a mandate to establish the Permanent Forum.

Mr Chairman,

Flows of refugees are often the product of violations of human rights directed at minorities. Issues re lated to refugees and asylum seekers must thus be viewed in the context of respecting and promoting human rights as well as preventing discrimination. The European Council in Finland last October reaf firmed the EU’s commitment to the obligations of the Refugee Convention safeguarding the rights of third country nationals and combating racism. This positive development must be sustained by effec tive follow-up.

Thank you Mr Chairman

Suomi uskoo Venäjän pysyvän mukana kansainvälisessä ja alueellisessa yhteistyössä ihmisoikeuksien ja laillisen järjestyksen edistämiseksi, totesi ulkoministeri Erkki Tuomioja puhuessaan Euroopan neuvoston ministerikokouksessa Strasbourgissa torstaina.

Ministeri Tuomioja sanoi Suomen luottavan siihen, että Euroopan neuvoston jäsenmaana Venäjä antaa edelleen panoksensa järjestön tavoitteille. Tällöin Euroopan neuvoston tulee edelleen vahvistaa yhteistyöohjelmiaan Venäjän kanssa. Erityistä huomiota on nyt kiinnitettävä Pohjois-Kaukasiaan.

Tuomioja muistutti Euroopan neuvoston perusperiaatteiden eli ihmisoikeuksien, moniarvoisen demokratian ja laillisen järjestyksen merkityksestä alueellisen rauhan ja vakauden takaajina.

Tuomioja painotti siviilikriisinhallintaa osana kansainvälistä rauhanturvaamistyötä. Viimeaikaiset kriisit ovat osoittaneet, etteivät sotilaalliset keinot yksinään riitä ratkaisuksi monimutkaisiin tilanteisiin. Esimerkiksi paikallishallinnon ja oikeuslaitoksen merkitys on korostunut.

Euroopan neuvostolla on runsaasti sellaista kokemusta tietoataitoa, jota pitäisi entistä enemmän hyödyntää siviilikriisinhallinnassa läheisessä yhteistyössä muiden järjestöjen kanssa, Tuomioja sanoi.

Tuomioja vetosi lisäksi Euroopan neuvoston jäsenmaihin, että ne hyväksyisivät Euroopan ihmisoikeussopimuksen lisäpöytäkirjan, jolla pyritään laajentamaan syrjintäkieltoa.

 

Suomessa, kuten muuallakin läntisen Euroopan vakiintuneissa demokratioissa, on äänestysprosentti ollut pitkään laskussa. Viime eduskuntavaaleissa se oli enää 68, ja kun Euroopan parlamentin vaalit viime kesäkuussa olivat samanaikaisesti kaikissa EU-maissa, jäi osanotto Suomessa 31,4 prosenttiin. Poikkeuksena vaalikiinnostuksen laskutrendiin olivat äskeiset presidentinvaalimme, joissa osanotto nousi yli 80 prosentin.

Kun kansalaiset kokevat voivansa suoraan ratkaista jonkin selkeän heille esitetyn kysymyksen, he ovat edelleen hyvinkin kiinnostuneita käyttämään oikeuksiaan, mutta kun valta, vaikutus ja päätöksenteko ovat kaukaisia ja epäselviä, ei motivaatio enää riitä oikeuksien käyttöön.

Kansalaisten arviot perustuvat tietenkin subjektiivisiin tuntemuksiin. Suomen presidentti ei enää ole varsinkaan sisäpolitiikassa sellainen vallankäyttäjä, joka voisi ohittaa parlamentaarisen hallituksen tai edes vaikuttaa sen päätöksiin, mutta kansalaisten kannalta henkilövaalien asetelma oli silti houkutteleva ja selvä. Europarlamentilla puolestaan on todellista valtaa, mutta ihmiset eivät kuitenkaan koe äänestyskäyttäytymisensä vaikuttavan siihen, että sitä käytetään heille konkreettisesti tärkeissä asioissa.

Olemme tekemisissä Zygmunt Baumanin uusimmassa teoksessaan In Search of Politics kuvaaman globalisoituvan maailman paradoksin kanssa. Samanaikaisesti kun liberaalin demokratian mukainen poliittinen vapaus ei koskaan ole maailmassa toteutunut niin laajasti kuin tänään, kokevat ihmiset varsinkin vanhoissa demokratioissa, ettei heillä ole demokratian läpimurron jälkeen koskaan ollut niin vähän todellista vaikutusvaltaa heidän kohtalojaan ohjaaviin päätöksiin ja muutoksiin.

Suhtaudun globalisaatioon väistämättömänä ja useimmissa suhteissa ainakin enemmän myönteisiä mahdollisuuksia kuin uusia uhkia tuovana kehityksenä. Kokonaisuudessaan kansainvälistyminen, työnjaon syventyminen ja markkinoiden avautuminen on tehostanut ihmiskunnan hallitsemien rajallisten resurssien käyttöä, nopeuttanut taloudellista kasvua ja luonut uutta hyvinvointia. Tämän voi yksiselitteisesti todeta, vaikka tämän kasvun ja hyvinvoinnin jakaantuminen onkin eri valtioiden sisällä ja maailmanlaajuisesti muuttumassa aikasempaa epätasaisemmaksi.

Miksi globalisaatiota pelätään?

Kuitenkin pelot globalisaation seurauksista ovat merkittäviä myös niissä Euroopan maissa, joissa talouden makrosuureet ovat sinänsä kehittyneet suotuisasti, kuten Suomessa ja Saksassa. Monissa maissa kysytään, eikö markkinavoimien myllerrykselle ja kilpailun kovenemiselle ole mitään rajoja vai saatetaanko vähitellen kaikki yhteiskunnalliset toiminnat yksinomaan anonyymien ja globaalien markkinavoimien määrättäväksi.

Jos kaikki on näin kaupan, niin johtaako se siihen, että niin sanottuun pohjoismaiseen malliin yhdistetty laaja-alainen, lainsäädäntöön nojaava sosiaaliturva ja kaikkien kansalaisten tasa-arvoisesti käytettävissä olevat julkiset hyvinvointipalvelut tulevat vähitellen häviämään?

Johtaako se siihen, että vahvoihin järjestäytyneisiin työmarkkinaosapuoliin perustuva sopimusyhteiskunta ja työntekijöiden aseman turvaamiseksi rakennettu työelämän säätely purkautuvat?

Johtaako se siihen, että eurooppalaiseen kapitalismiin kuulunut kansallisesti ja paikallisesti vastuunalainen, myös yritysten yhteiskunnalliset vastuut tunnustava ja huomioonottava toimintatapa häviää?

Siirrymmekö siis lyhyeiden ja epävakaiden työsuhteiden aikaan, yksityistettyyn sosiaaliturvaan ja shareholder value -ajattelun dominoimaan markkinayhteiskuntaan, jota leimaa ehkä nykyistä alhaisempi avoin työttömyys, mutta myös tulo- ja varallisuuserojen kasvu, kasvava syrjäytyminen ja sosiaalisen yhteenkuuluvuden murentuminen?

Olen varma, että valtaosa Euroopan kansalaisista haluaa yksiselitteisesti torjua tällaisen kehityksen. Mutta mikä on Euroopan unionin rooli tällaisen kehityksen edistämisessä tai torjumisessa?

Kuuluin niihin suomalaisiin, jotka kannattivat jäsenyyttä EU:ssa ennen muuta siksi, että näkivät unionissa mahdollisuuden palauttaa demokraattisen päätöksenteon käyttöön niitä markkinavoimien ohjaamisen ja hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen välineitä, jotka globalisaatiokehityksessä yksi toisensa jälkeen ovat karanneet kansallisen tason päätöksenteon käsistä.

Suomi on määrätietoisesti hakeutunut unionin ytimeen, missä Saksa niin historiansa kuin maantieteensä vuoksi aina on ollut. EU:n jäsenyys ei kuitenkaan ole kaikille suomalaisille mieleinen asia. Suomen EU-kansanäänestyksessä 43 prosenttia ei halunnut jäsenyyttä, ja jäsenyyttä epäilevien määrä on pysynyt kutakuinkin yhtä suurena. Tämä ei kuitenkaan näy Eurooppa-politiikassamme, jota suomalaiseen tapaan hoidetaan konsensushenkisesti, realistisesti ja pragmaattisesti tavalla, jossa myös EU:hun epäilevästi suhtautuneet ovat politiikan muotoilussa mukana.

Mikä finalité?

Suomalainen Eurooppa-realismi on valmis kehittämään unionia ennen muuta sen laajentumisen edellyttämällä tavalla, mutta ei jonkin epämääräisen, ennaltamääritellyn finalitén perusteella. Finalité-ajattelu perustuu sodanjälkeiseen tilanteeseen. Kaukonäköiset valtiomiehet halusivat saattaa kahden maailmansodan ja lukuisten pienempien sotien runteleman Euroopassa alkuun sellaisen kehityksen, joka yhteistyötä syventämällä keskinäistä riippuvuutta kasvattamalla tekisi sodat niiden kesken mahdottomaksi ja vakiinnuttaisi demokraattisen hallinnon. Kaikki mielsivät alusta alkaen Euroopan hiili- ja teräsyhteisön hankkeeksi, jonka vaikutukset eivät olleet tarkoitetut jäämään vain kahden keskeisen teollisuusalan toimialajärjestelyihin ja säätelyyn.

Tänään senkaltainen Eurooppa-rakentaminen, joka perustuisi euroeliitin muita suurempaan tietoon siitä, mikä on kaikille oikein ja hyväksi, ei ole enää perusteltu. Muistutan siitä, että edesmenneen Berliinin muurin taakse linnottautunut yhteiskuntajärjestelmä oli juuri sellainen, jossa leninistinen eliitti katsoi oikeudekseen muka tieteellisen maailmankatsomuksensa pohjalta määritellä kaikkien puolesta yhteiskunnallisen kehityksen suunnan. Siksi ymmärrän, jos monet itä- ja keskieurooppalaiset vieroksuvat sitä heille tutunoloista annettua varmuutta, jolla EU:ssa saatetaan vaatia sitoutumista ennaltamäärättyyn finalitéhen.

Tulevaisuudenvisioita toki tarvitaan, ja on oikein ja välttämätöntä, että niistä puhutaan avoimesti. Ei kuitenkaan voi olla niin, että kulloinkin vain yksi tulevaisuudenvisio olisi oikea ja sallittu, eikä varsinkaan tilanteessa, jossa sitä ei ole avoimesti käsitelty ja demokraattisessa järjestyksessä hyväksytty. Tulevat eurooppalaiset voivat visioida ja toteuttaa toisenlaisen Euroopan unionin kuin mitä meistä tänään tuntuu oikealta, mihin heillä on oltava oikeus ja mahdollisuus.

Tämä koskee nimenomaan instituutioita ja tehtäviä. Arvojen ja perusoikeuksien suhteen ei tietenkään tule jättää tuleville polville sellaista liikkumatilaa, joka mahdollistaisi paluun ihmisoikeuksia polkevaan eriarvoisuuteen, väkivaltaan ja barbariaan.

Tässä on kysymys eurooppalaisuuteen liittyvistä keskeisistä arvoista, joita Euroopan unionin on valvottava, mutta taiten. Demokratian ja ihmisoikeuksien loukkaukset tai rasismi ovat asioita, joihin eurooppalaisten on keskuudessaan reagoitava tarvittaessa jyrkästikin.

Sen sijaan eurooppalaisten arvojen vaalimiseen ei voi kuulua syrjinnän tai sanktioiden kohdistaminen esimerkiksi niihin jotka suhtautuvat kielteisesti Euroopan unioniin tai sen laajentumiseen. Tällä viittaan siihen, että on torjuttava ajatus niin sanottujen eurooppalaisten poliittisten puolueiden tukemisesta ja muusta suosimisesta sivuuttaen sellaiset muutoin demokraattiset puolueet, jotka eivät halua Brysselissä määriteltyihin raameihin sitoutua. Täysin keinotekoinen ajatus on myös yleiseurooppalaisten listojen liittäminen europarlamentin vaaleihin.

Mikä on sitten minun visioni maailmasta ja Euroopasta? Liian usein Eurooppa-visiot esitetään jonkinlaisessa Europa über alles -hengessä. Haluan vahvan Euroopan, mutta en sellaista, jonka vahvuutta epäsuorastikaan käytetään muiden alistamiseen enkä sellaista, joka kuvittelee oman vahvuutensa voivan perustua aseisiin, protektionismiin tai muunlaiseen linnoittautumiseen. Vahva Eurooppa tarvitsee myös vahvoja naapureita ja yhteistyökumppaneita.

Vahva Eurooppa

Vahvuus syntyy hyvästä taloudenhoidosta, kilpailukyvystä, osaamisesta ja vahvasta sosiaalipolitiikasta. Vahvuus ei edellytä keinotekoisia liittovaltiorakenteita tai Euroopan unionin kehittämistä sotilaalliseksi voimatekijäksi. Euroopan maiden kollektiivisen turvallisuuden takaamiseksi on kaikilla käytössään pehmeänä instrumenttina Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö ETYJ ja kovan turvallisuuden tarvetta tuntevilla NATO.

Euroopan unionin puolustusyhteistyön ei tule heikentää kumpaakaan. Kölnin ja Helsingin päätöksiin perustuvan kriisinhallintakapasiteetin luominen niin sanottuja Petersbergin tehtäviä varteen on tarpeen ja hyväksyttävä, siitä yli menevä ei.

On syytä varoa kriisihallintavalmistelujen liepeillä esiintyvää sotilaallisen voiman ylikorostamista. Historian opetukset sotilaallisen voiman käytöstä hyvien päämäärien toteuttamiseksi muistuttavat siitä, ettei pelkkä sotilaallinen ylivoimakaan ole riittävä konfliktien ratkaisukeino, vaan aina tarvitaan myös mahdollisimman laajasti hyväksyttyjä poliittisia ratkaisuja sekä kansainvälisen yhteisön panostusta siviiliyhteiskunnan ja demokratian toimivuuden varmistamiseksi.

Siksi EU:n sotilaallinen kriisinhallinta tarvitsee rinnalleen myös niin sanottujen siviilikriisinhallintavalmiuksen kehittämisen vastaavalla tavalla. Siviilikriisinhallinnan aloilla, kuten poliisi- ja oikeustoimi, pelastuspalvelu ja humanitaarinen avustaminen, kansainvälisen yhteisön puutteet ovat paljon suuremmat kuin sotilaallisen kriisihallinnan.

Euroopan unionin välittömin haaste on epäilemättä laajentuminen Keski- ja Itä-Eurooppaan. Se vaatii laajentumisedellytysten luomiseen keskittyvän HVK:n saattaamista päätökseen tämän vuoden aikana.

Kuuluuko näihin edellytyksiin myös joustavan yhteistyön lisääminen? Olen skeptinen. Amsterdamin sopimus antaa siihen jo riittävät ja toistaiseksi käyttämättömät mahdollisuudet. En ole ihastunut siihen, että joustavuutta lisättäisiin ikään kuin EU:n ydinvaltioiksi itsensä mieltämien maiden varauksena määritellä HVK-prosessi sivuuttaen EU:n tulevan kehityksen suunta ilman että uudet jäsenvaltiot pääsevät sitä sotkemaan.

Jos Euroopan unioni tarvitsee uusia tehtäviä, joihin kaikki maat eivät halua tai kykene osallistumaan, riittävät Amsterdamin sopimus ja myös kokonaan erikseen sopimisen mahdollisuus siihen.

Mihin sitten tarvitsemme Euroopan unionia? Ihmisten, tavaroiden, palvelusten ja pääomien vapaa liikkuvuus sisämarkkinoiden Euroopassa alkaa monelle olla jo niin arkista ja itsestäänselvää, ettei niitä enää ehkä arvosteta riittävästi. Vähättelijöihin luen paitsi vähälukuiset EU:n vastustajat, myös ne jatkuvan syvenemisen vaatijat, jotka varoittavat unionia kehittymästä pelkäksi vapaakauppa-alueeksi.

Sisämarkkinoiden edut ovat ja pysyvät tärkeinä eikä niitä ole suinkaan kaikilta osin vielä edes saavutettu. On kuitenkin totta, että ne asiat, joita sisämarkkinasäännöillä säädellään, alkavat yhä enemmän olla EU:ta laajemman kansainvälisen sopimisen kysymyksiä WTO:n, OECD:n ja muiden laajempien yhteenliittymien ja sopimusten puitteissa.

Lissabonin Eurooppa-neuvosto pyrki luomaan yhden uuden vision ottamalla rohkeaksi tavoitteeksi Euroopan nostamisen kymmenessä vuodessa USA:n ohi maailman johtavaksi talousmahdiksi.

Lissabonin päätelmissä korostettiin kilpailun avaamista, osaamiseen panostamista, informaatio- ja viestintäteknologian täysmittaista hyväksikäyttöä, yrittäjyyden edistämistä ja sosiaalikumppanien yhteistyötä. Osittain on kysymys sisämarkkinoiden täydentämisestä ja osin muista yhteisötoimin edistettävistä asioista, mutta vielä enemmän asioista, jotka kuuluvat ja joiden täytyykin kuulua jäsenvaltioiden tai alueiden toimi- ja vastuualueeseen. Suomen kannalta Lissabonin päätelmät koskettelevat pitkälti asioita, joissa olemme jo olleet edelläkävijöitä ja joiden eteenpäinvieminen ei tuota meille ongelmia.

On syytä tehdä hyvin selväksi, ettei Euroopan pyrkimys menestyä USA:n kanssa kasvukisassa edellytä amerikkalaisen sosiaalisen mallin omaksumista. Euroopan kilpailukyvyn kehittämisessä ei sosiaalinen mallimme yleensä esimerkiksi sellaisessa muodossa kuin se Saksan sosiaalisessa markkinatalouden mallissa on toteutunut eikä myöskään niinsanottu pohjoismainen malli ole mikään rasite, vaan myös talouden kehitystä tukeva vahvuus.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö sosiaalisen mallimme kestävyydestä ja kantokyvystä olisi pidettävä jatkuvaa huolta. Hyvinvointivaltiota on toki rohjettava jatkuvasti uudistaa ja kehittää tavalla, joka turvaa sen rahoituksellisen kestävyyden, vähentää valtiokeskeisyyttä, hyväksyy yksityisen yritteliäisyyden palvelujen tarjoamisessa, turvautuu nykyistä laajemmmin kilpailuttamiseen ja suhtautuu aiempaa suvaitsevaisemmin erilaisiin yksilöllisiin elämäntapavalintoihin.

Tätä olemme mielestämme Suomessa ja muissa pohjoismaissa koko ajan tehneet. Emme kuitenkaan väitä sen vuoksi keksineemme pyörää uudelleen emmekä tunne tarvetta markkinoida malliamme esikuvaksi muille. Sitoutuminen niin sanotun pohjoismaisen mallin arvoihin ja sen puitteissa toteutettuun, koko väestön kattavaan laaja-alaiseen sosiaaliturvaan sekä koulutuksen ja sosiaali- ja terveydenhoidon peruspalveluihin on paremminkin vahvistunut kuin heikentynyt. Siksi emme tunne vetoa mihinkään muissa olosuhteissa kehitettyihin ajatelmiin kolmannesta tiestä, ainakaan jos ne esitetään jonkinlaista paradigma-muutosta edellyttävällä tavalla.

Demokratian legitimiteetti uhattuna

Otsikkoni liittää globalisaation hallinnan ja demokratian legitiimisyyden toisiinsa. Demokratia uhkaa menettää legitiimisyytensä, ellei se kykene vastaamaan myös ja nimenomaan niihin globalisaatiohaasteisiin, jotka ovat syöneet politiikan mahdollisuuksia ohjata talouden ja yhteiskuntien kehitystä ihmisten odotuksia vastaavalla tavalla.

Nämä odotukset kohdistuvat useimmissa maissa kansallisen tason demokraattiseen päätöksentekoon. Demokratian legitiimisyys on nimittäin hankalasti eri tasoille jaettava asia. Ihmiset hyväksyvät sen ja pitävät tärkeänä sitä, että heillä on sekä ylikansallisessa yhteistyössä Euroopan unionissa että alueellisella ja/tai paikallisella tasolla suorat, myös vaaleihin perustuvat vaikutusmahdollisuudet. Samanaikaisesti on kuitenkin niin, että yleensä vain yksi taso kulloinkin on se, johon demokratian legitiimisyys ensisijassa perustuu.

Jos eri tasojen päätöksenteon välillä syntyy niiden legitiimisyyttä koetteleva konflikti, niin melkein kaikkialla se edelleen ratkeaa kansallisen päätöksenteon tasolla. Monikaan Euroopan unionissa ei myönnä unionin instituutioille sen enempää kuin oman maansa paikallishallinnollekaan sellaista itsenäistä suvereenisuutta, jonka varassa ne voisivat itse määritellä toimivaltansa suhteessa muihin tasoihin. Tämä toimivallan suvereenisuus lepää demokraattisessa maassa kansakunnan ja kansallisen tason päätöksenteon tasolla, josta sitä voidaan sopimuksenvaraisesti jakaa sekä ylemmäksi kansainvälisille elimille että alemmaksi paikallishallinnolle.

Tämä ei ole ristiriidassa EU:n toimivallan lisäämisen ja vahvistamisen kanssa. Se ei myöskään poissulje mahdollisuutta, että tämä legitimiteetin määrittely voi joskus todella siirtyä Euroopan tasolle. Näin ei kuitenkaan vielä ole eikä meillä ole oikeutta yrittää sitä sinne siirtää, ennen kuin se on luonnollisen kehityksen perusteella mahdollista. Ennenaikaiset yritykset voivat vain heikentää koko demokratian legitiimisyyttä ja johtaa nykyistäkin yhdentymistä vaarantaviin konflikteihin. Niitä ei estetä keinotekoisella Eurooppa-kampanjoinnilla, joka useimmissa maissa ei ole toimiva tapa unionin hyväksyttävyyden kasvattamiseen.

Globalisaation hallinta mittaa koko politiikan suorituskykyä. Sen haasteisiin on vastauksia haettava kaikilta tasoilta: kansallisin toimin, alueellisen yhteistyön puitteissa ja maailmanlaajuisin toimin. On kysyttävä pragmaattisesti, mitkä ovat ne asiat, jotka edellyttävät ylikansallinen päätöksenteon vahvistamista tehtävän hoitamiseksi.

Tämä ei aina lähtökohtaisesti edellytä valtioiden toimivallan tarpeetonta rajoittamista. EU:n sosiaalisen ulottuvuuden vahvistaminen on tärkeätä, mutta ei edellytä sosiaaliturvan yhtenäistämistä, vaan sitä, ettei kilpailua sosiaalikulujen alhaisuudella tai vastuiden poistamisella investointien houkuttelemiseksi sallita.

Globalisoituvassa maailmantaloudessa protektionismi on edelleen uhka, mutta yhtä suuri haaste on tarve vahvistaa hallitusten liikkumatilaa eri tavoin rajoittaa yritysten toimintavapautta, kunhan rajoittaminen ei perustu kansalliseen syrjintään.

Ympäristö-, sosiaali- ja kulttuuripolitiikassa on kaikissa sellaisia arvoja, joiden edistäminen ja suojaaminen edellyttää mahdollisuutta myös riittävään valtiokohtaiseen säätelyyn.

Esimerkiksi terveys- ja sosiaalipalveluissa on pidettävä huoli siitä, ettei niitä markkinavapauden nimissä vaadita avattavaksi yksityiselle kilpailulle tavalla, joka murentaisi pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan universaalisuutta ja kattavuutta.

Muodollinen toimintavapaus ei kuitenkaan enää takaa valtioille todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa markkinavoimien toimintaan. Siksi kansallisen tason päätöksenteon ulottumattomiin karanneet ja/tai tehonsa menettäneet taloudellisen ohjauksen välineet voidaan palauttaa demokratian käyttöön vain ylikansallisessa päätöksenteossa.

Tärkeä vedenjakaja oli OECD:n MAI-investointisopimus kariutuminen. WTO:n Seattlen kokouksen epäonnistuminen kansalaisjärjestöjen voimakkaiden vastalauseiden saattamana viimeistään pakottaa kirjoittamaan globaalineuvottelujen esityslistan uuteen, kansalaisten odotuksia ja vaatimuksia paremmin vastaavaan suuntaan.

Suomi kuuluu niihin, jotka ovat globalisaatiosta osanneet ottaa täyden hyödyn, mutta haitat ja uhat askarruttavat meidänkin kansalaisiamme. Olemme siksi valmiita olemaan aloitteellisia kansainvälisessä yhteistyössä globaalihaasteiden ratkaisemiseksi. Suomen hallituksen ohjelmassa suhtaudutaan myönteisesti jopa aloitteeseen niin sanotun Tobin-veron säätämiseksi valuuttatransaktioille kansainvälisillä finanssimarkkinoilla epävarmuuden vähentämiseksi. Jos Tobin-vero ei ole realistinen tai toimiva ratkaisu, on tehtävämme esittää toimivampia tapoja päästä samaan tavoitteeseen.

Kaikkia näitä globalisaatiohaasteita tullaan käsittelemään myös Sosialistisen Internationaalin vasta nimetyssä WTO-työryhmässä, jonka puheenjohtajana tulen toimimaan.

Ulkoministeri Erkki Tuomioja toivoi malttia verokeskusteluun puhuessaan Tuusulan sosialidemokraattien satavuotisjuhlassa sunnuntaina.

Valtionvelkaa vähennetään paljon ennakoitua nopeammin. Samalla monet haluavat alentaa veroja enemmän kuin hallitusohjelmassa sovitut 10-11 miljardia markkaa. Tuomiojan mielestä ylimääräiset huojennukset sopivat huonosti tilanteeseen, jossa talous saattaa pitkän kasvun jälkeen ylikuumeta.

– Jos kevennyksiä perustellaan pyrkimyksellä saavuttaa OECD- maiden tai eurooppalainen keskiveroaste, on tämä samalla nähtävä tietoiseksi irtiotoksi pohjoismaisesta hyvinvointiyhteiskunnan mallista.

Pohjoismaiseen, sivistyneeseen malliin kuuluu laaja, julkisen sektorin kautta toteutettu sosiaaliturva- ja peruspalvelujärjestelmä, Tuomioja muistutti. Sen rahoitus edellyttää verrattain korkeaa veroastetta.

– Tämä ei tarkoita, että veroasteen tulisi olla juuri niin korkea kuin mihin se lamavuosina nousi. Hallitusohjelman mukainen tiukka taloudenpito mahdollistaa sen maltillisen alenemisen, eikä enempää ole perusteltua hyvinvointiyhteiskunnan rakenteita vaarantamatta tavoitella.

Verotus ja universaalinen sosiaaliturva tasaavat tulo- ja varallisuuseroja yhteiskunnan viihtyisyyttä ja kiinteyttä rakentavalla tavalla, Tuomioja huomautti.

Työllisyyden parantamisen tulee edelleen olla hallituksen tärkein tavoite, Tuomioja painotti. Siksi on keskityttävä keventämään työntekoon liittyviä sotumaksuja sekä pieni- ja keskituloisten tuloveroa.

Hallitusohjelmassa sovittua veroalennusraamia voidaan väljentää kehittämällä verorakennetta.

– Jos työllisyys on veroratkaisujen pääasia, on ensimmäiseksi sovittava verotuksen alarajan keventämisestä siten, että perustoimeentulon tason mukaisista tuloista ei vielä makseta veroa.

Vielä rohkeampana askeleena Tuomioja harkitsisi negatiivista tuloveroa. Siinä sosiaaliturva, tulonsiirrot ja verotus sovitettaisiin toisiinsa niin, että perustoimeentulo paranisi nykyisestä. Se kannustaisi tarjoamaan ja ottamaan vastaan pienipalkkaista työtä.

Tasainen taulukkoalennus suosii suurituloisia, Tuomioja muistutti. Todelliset kannustusongelmat kasautuvat kuitenkin tuloasteikon alapäähän. Sen sijaan suurituloisten verotus ei tähänkään saakka ole estänyt ketään liittymästä optio-ohjelmiin tai muilla tavoin havittelemasta tulojensa kasvattamista.

Ei pakkomalleja Euroopan unioniin

Tällaiset verolinjaukset ovat edelleen Suomen päätettävissä, Tuomioja huomautti. – On tarpeen, että EU-maat keskustelevat myös veroista talouspolitiikan yleiseen arviointiin liittyen, mutta mikään jäsenmaiden liikkumatilaa rajoittava pakkomalli ei voi tulla kyseeseen sen enempää kuin enempi veroharmonisointikaan.

Verotuksessakin kyllä tarvitaan ylikansallista yhteistyötä, Tuomioja totesi. EU:n on esimerkiksi kyettävä torjumaan veronkierto ja estämään pääomien houkutteleminen haitallisella verokilpailulla. Globaaliset ympäristöhaasteet taas edellyttävät sopimusta ympäristöperusteisista minimiverokannoista.