Väsähtäneen ekselenssin testamentti
Eläkkeellä oleva Suomen entinen Lontoon ja YK-suurlähettiläs Ilkka Pastinen on aiemmin julkaissut kaksi diplomaattimuistelmakirjaa Yläkerran ylhäisyys (1994) ja Diiva ja diplomaatti (1996). Hänen uusin yhdentoista vuoden tauon jälkeen julkaisemansa kirja jatkaa pitkälti samaa linjaa: anekdootillista letkeätä muistelua sattumuksista, asioista ja Ritarikadun kuluaareilla liikkuneista legendoista (elävistä ja tarusellaisista) kirjoittajan pitkän ulkoasiainhallinnossa tekemän uran ajalta. Kirjassa hyvin kehittynyt itsetietoisuus ja lahjattomampien kanssaihmisten heikkouksiin ylhäältä alas katsova omanarvontunto on taitavasti kudottu aseistariisuvan lempeään itseironiaan.
Kepeys ja huumori jäävät kuitenkin sivuun, kun kirjoittaja ottaa poliitikon roolin ja kertoo tulokseen nähden kunnianhimoisesti otsikoidussa kirjassa omasta taistelustaan ulkoministeriön ns. everstijuntan keskeisenä toimijana Suomen puolueettomuuden puolustustaistelussa, jota käytiin vähintään yhtä paljon kuin neuvostoliittolaisia Suomi-syöjiä myös suomalaisia suomettajia vastaan, Urho Kekkosesta, Kalevi Sorsasta ja SDP:stä alkaen. Viisaimpia poliitikkoja olivat Pastisen mielestä ne, jotka jättivät ulkopolitiikan sen todellisille asiantuntijoille. Armon saa yllättävästi vain Paavo Väyrynen, niin ”tahtopoliitikko” kuin olikin, mutta ilmeisesti tahto – ainakin ennen EU-jäsenyyden ajankohtaistumista – sopeutui everstijuntan näkemyksiin. Muistettakoon että tähän everstijunttaan kuului Max Jakobsonin, Risto Hyvärisen ja Pastisen ohella keskeisesti myös Keijo Korhonen, jonka myöhempää kehitystä EU-jäsenyyden ja Nato-orientoitumisen rabidiksi vastustajaksi Pastinen ei enää käsittele.
Pastisen ja hänen junttakavereittensa osaamista ei pidä aliarvioida – eivätkä he itse sitä todella teekään – ja on myös todettava, että heidän toiminnassaan Suomen puolueettomuuden vahvistamiseksi on paljon kiitettävääkin, ainakin siihen saakka kun se ei yltänyt intrigointiin Suomen omien poliittisten päättäjien selän takana.
Pastinen esittelee itsensä realistisen koulukunnan edustajana ja on myös hyvä esimerkki siitä, kuinka realismin ja kyynisyyden välinen raja on veteen piirretty. Suomalaisen realismin koulukunnalle ihmisoikeudet, aseriisunta, kehityspolitiikka tai muu sellainen hempeä hömpötys ei merkinnyt substantiaalisesti mitään, ne olivat vain pakollisia kuvioita tai sitten joskus käyttökelpoisia välineitä muiden päämäärien ajamiseen. Pastinen ei esimerkiksi peittele sitä miten. Suomen aseriisunta-aktiivisuudella, jossa hänellä oli keskeinen asema, ei ollut mitään tekemistä aseriisunnan kanssa vaan se tähtäsi ainoastaan Suomen aseman vahvistamiseen. Pastinen ei myöskään salaa Ronald Reaganin ihailuaan ja mieltymystään häneen ja hänen voimapolitiikkaansa ja hän on syvästi jämähtänyt kylmän sodan maailmaan, mikä kannattaa pitää mielessä silloin kun arvioi hänen ja hänen ystäviensä sinnikästä kampanjointia Suomen viemiseksi sotilasliitto Naton jäseneksi.
Pastisen puheissa olen presidentti Halosen ohella päässyt konnagalleriaan, vaikka tässä kirjassa pääsen vielä aika vähällä palmelaisen sosialidemokraattisen maailmanparannuspolitiikan edustajana. Erityisen huvittunut olen pikantista anakronismista, kun Pastinen kertoo miten 70-luvulla Ydin-lehden päätoimittajana oli entinen ulkoministeri Tuomioja. Yhden mielenkiintoisen väitteen voi kirjasta myös poimia, parissakin paikassa esitetyn vihjauksen, että Janajevin kaappausyritys olisi tavalla tai toisella tehty Gorbatshevin tosiasiallisella myötävaikutuksella. Mitään alkuperää tällaiselle olettamukselle ei kirjassa kuitenkaan esitetä.
Toukokuu 2008
