Suomen ensimmäinen keinottelukausi
Vanhoja omistajasukuja on ollut tapana jakaa sukupolvittain perustajapolveen, kehittäjäpolveen ja hukkaajapolveen, mikä aika usein on myös osunut karkeasti oikeaan. Teollisuushistoriaan erikoistunut taloushistorian dosentti Per Schybergson ei kuitenkaan varsinaisesti valaise tätä näkökulmaa, vaan ottaa sen eräällä tavoin annettuna sääntönä kirjoittaessaan tiiviin kertomuksen ensimmäisen maailmansodan aikaisesta nousu-uhosta ja sitä seuranneesta tuhosta Suomessa. Tuolloin Suomen talous ajautui BKT-tunnusluvun muutosten perusteella katsottuna 90-luvun lamaakin syvempään kurimukseen, kun kansantulo putosi peräti 35 prosenttia kun se 90-luvulla supistui ”vain” kymmenellä prosentilla.
Kirjan alku kuvaa Suomen sotatalouden yleistä kehitystä ja sodanaikaisen keinottelukuplan syntyä ja puhkeamista, jälkimmäisessä osassa tätä valaistaan neljän kapitalistiyrittäjän – Viktor Hoving, Amos Anderson, Allan Hjelt ja Aleko Lilius – lyhyillä elämäntarinoilla. Heistä vain Hjelt oli jonkinasteinen perijä, yhteistä heille oli vaurauttaan loppuun saakka kasvattanutta Andersonia lukuun ottamatta se, että he liikeuransa aikana ehtivät sekä perustaa, kehittää että hukata silloisissa oloissa mittavan omaisuuden.
Maailmansodan aikaista kiihkeää keinottelutaloutta ruokkivat Venäjän sotatilaukset, inflaatio, markan arvon alennus ja tavarapula. Käsite kasinotalous oli silloin vielä tuntematon, mutta sen ilmenemismuodot nopeasti haalittuine ja nopeasti menetettyine rikkauksineen, pettäjineen ja petettyineen kyllä tunnettiin, myös kirjallisuudessa. Schybergson selostaa Maria Jotunin vuonna 1918 esitettyä näytelmää Kultainen vasikka yhtenä osuvana ja ilmiötä ruoskivana ajankuvana. Sen sijaan Eino Leinon kirjaan Pankkiherroja Schybergson ei viittaa, mikä on vahinko vaikka perusteluna olisikin se, että kirja ilmestyi jo vuonna 1914, jolloin kuplan puhallus oli vasta alullaan. Jotain lisäväriä olisi myös saattanut löytyä Paavo Haavikon kirjasta Suuri keinottelu, Pariisin maailmannäyttelystä Tarton rauhaan, joka ei myöskään esiinny Schybergsonin kirjassa tai sen lähdeluettelossa.
Neljästä Schybergsonin esittelemästä keinottelukauden uusrikkaasta Viktor Hovingin aikanaan kannattavia liiketoimia oli hänen hankkimiensa tulevan Mannerheimintien varrella sijainneiden tonttien myyminen Amos Andersonille, joka kuitenkin jäi kaupan varsinaiseksi voittajaksi. Yksi syy Andersonin menestykseen oli siinä, että hän erotuksena muista liikekumppaneistaan ei uskonut markan sodan jälkeen palaavan edeltäneeseen arvoonsa ja sijoitti varansa sen mukaisesti arvonsa säilyttäneisiin kohteisiin. Anderson päätti päivänsä Hufvudstadsbladetin ympärille kootun vakavaraisen konsernin johtajana ja suurlahjoittajana. Pennittömänä ei näistä neljästä kuollut kukaan, vaikka Lilius päätyikin konkurssiin ja elätti itsensä loppuvuosinaan toimittajana ja Hoving yrityshistorioiden kirjoittajana.
Allan Hjelt oli parhaimmillaan Suomen kolmen-neljän rikkaimman miehen joukossa. Yhden parhaimmista kaupoistaan hän teki kokoamalla parin norjalaisen liikemiehen kanssa välittäjäryhmän, joka hankki Suomen silloisen suurimman metsäteollisuusyrityksen Gutzeitin haltuunsa ja myi sen edelleen Suomen valtiolle vuonna 1918, mikä pitkällä tähtäyksellä osoittautui kuitenkin myös valtiolle edulliseksi kaupaksi. Hjelt menetti valtaosan vauraudestaan hänen arvopaperiyhtiönsä romahtaessa vuonna 1925.
Schybergsonin teksti on varmaa mutta väritöntä, eikä hän kerro ketkä muut mahdollisesti menettivät varojaan näiden herrojen liiketoimissa. Huomio kiinnittyy myös siihen, ettei hän viittaa sanallakaan Suomen kielileirien kilpailuun, joka kuitenkin liike-elämässä oli näinä vuosina kuumimmillaan.
toukokuu 2007
