Uudella esipuheella ja jälkirjoituksella varustettu laitos v. 1955 julkaistusta kirjasta, Sutton Publishing, 244 s., Sparkford 2004
Ensimmäisen haamumailin muistoksi
Toukokuun 5. päivänä muisteltiin Suomenkin lehdissä viisikymmentä vuotta sitten juostua maailman ensimmäistä haamumailia eli neljän minuutin alitusta mailin juoksussa. Vuosipäivää varten on julkaistu parikin uutta kirjaa sekä toimitettu uusi laitos tästä maailman ensimmäisen haamumailerin Roger Bannisterin v. 1955 ilmestyneestä kirjasta.
Yleisurheilussa ennätykset ovat tehty rikottaviksi. Nykypäivänä voi olla vaikea ymmärtää sitä suurta kohua joka viisikymmentä vuotta sitten edelsi ja seurasi ensimmäistä neljän minuutin alitusta, ikään kuin juuri tähän rajaan olisi liittynyt jotain aivan erityistä taikaa. Viisikymmentä vuotta sitten rajaa tavoitteli ennen muuta kolme juoksijaa: USA:n Wes Santee, Australian John Landy ja brittien Roger Bannister. Bannister ehti ensin Oxfordissa juostulla ajallaan 3.59,4, mutta menetti ennätyksensä Landylle viisi viikkoa myöhemmin kun australialainen juoksi Turussa 3.58,0. Myöhemmin samana vuonna Bannister voitti Landyn kansainyhteisökisoissa molempien alittaessa neljä minuuttia.
Bannisterin harjoitus- ja kilpailukuvaukset ja hänen urheilufilosofointinsa ovat tämän päivän näkökulmasta viehättävän viattomia. Bannister ja häntä ennätykseen auttaneet Chris Chataway ja Chris Brasher olivat ehkä viimeisiä brittiperinteen mukaisia puhtaita amatööri- ja yliopistourheilijoita. Bannisterista valmistui neurologiaan erikoistunut lääkäri pian haamumailin jälkeen ja hänet aateloitiin myöhemmin Sir Rogeriksi ansioistaan sekä kentällä että urheilun johtotehtävissä.
Bannisterin aikana amatöörisäännöt olivat tiukkoja ja ainakin hän oli ne myös sisäistänyt. Cambridgen ja Oxfordin yliopistourheiluun kuului paitsi rahapalkintojen (ja silloin vielä tuntemattoman dopingin) hylkiminen myös liiallisen harjoittelun paheksuminen. Tämä näkyy esim. siinä, kuinka Bannister suhtautui Emil Zatopekin yltiöpäiseen kilometrien nielemiseen samanaikaisesti kunnioittavasti ja halveksivasti. Ikuiseksi arvoitukseksi jääkin, millaisiin tuloksiin Bannister olisi yltänyt, jos olisi suhtautunut harjoitteluun vakavammin (ja juossut kisansa nykyaikaisilla tartanpäällysteisillä radoilla).
Suomi esiintyy kirjassa useissa kohdin Bannisterin kirjoittaessa ihastuneena Helsingin olympialaisista ja kilpailumatkoistaan Suomessa, jossa vielä viisikymmentä vuotta sitten oli 600 kansainväliset ennätyskelpoisuusehdot täyttävää urheilukenttää kun niitä Englannissa oli vain yksitoista. Kanssakilpailijoina suomalaisurheilijat jäivät kuitenkin sivuosaan. Denis Johansson ylti pari kertaa arvokisojen loppukilpailuun Bannisterin kanssa, mutta jäi yleensä häntäpään valvojaksi. Ehkä syynä oli Bannisterinkin merkille panema boheeminoloisen Johanssonin ketjupoltto.
kesäkuu 2004
