Otava, 368 s., Keuruu 2004
Kommunismin vastaisen salasodan sankareita
Jarkko Vesikansan teos on hänen uunituoreesta väitöskirjastaan tehty lyhennelmä. Vesikansan mukaan kirja kattaa väitöskirjan ydinsisällön. Pois on jätetty ”akateemisen tutkimuksen pakolliset kuviot”, kuten tarkka kysymyksenasettelu ja aiemman tutkimuksen läpikäynti ja käsitteiden määrittely, mutta myös muuta tarkemmin määrittämätöntä aineistoa. Tämä on minusta harmillista, olkoon että poisjätettyä aineistoa kaipaava voi hankkia väitöskirjan luettavakseen. Kirjan myynnille lyhentäminen ei varmaan ole haitaksi, mutta voi olla että kirjoittajan arvostus tutkijana ei tämän vuoksi ainakaan kasva. Tällaisena kirja on näet pikkuisen liikaa kuin jatkosarja vaikkapa Suomen Kuvalehdessä julkaistuista artikkeleista, olkoon että lähdeapparaatti toki on tässäkin painoksessa asianmukaisesti kunnossa.
Vesikansan tutkimus selvittää sitä, miten työnantajat ja porvarit eri tavoin koettivat vaikuttaa SKP:n kannatuksen ja vaikutusvallan rajoittamiseksi. Tutkimus kohdistuu 40-luvun lopun ns. vaaran vuosien jälkeiseen aikaan, mutta Vesikansa ottaa kuitenkin perustellusti vauhtia tiedotuksen ja mielialavaikuttamisen sodanaikaisista järjestelyistä, Aseveliliitosta, VIA:sta (Vapaus-Isänmaa-Aseveljeys) ja SAT:ista (Suomen Aseveljien Työjärjestö). Jo näistä alkaen keskeisessä asemassa yhteistyössä olivat sosialidemokraatit, jotka myös välittömästi välirauhaa seuranneina vuosina kantoivat pääasiallisen rintamavastuun kommunistien etenemisen pysäyttämisestä, saaden siihen toki rahallista ja muutakin tukea oikealta ja ulkomailta.
Kaksi Vesikansan tutkimuksessa keskeistä henkilöä olivat myös sosialidemokraatteja: Arvo ”Poika” Tuominen ja Veikko Puskala. Silti Vesikansa rajaa sosialidemokraattien osuuden varsinaisen tutkimuksen ulkopuolelle ja käsittelee heidän toimiaan lähinnä siltä osin, kun se tulee esiin v. 1952 perustetun Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki-säätiön toiminnan kautta. SYT onkin Vesikansan tutkimuksen keskiössä myös lähteiden osalta, sillä kirjoittajan kiinnostus koko aiheeseen sai alkuunsa siitä kun hän kymmenen vuotta sitten pääsi graduaan varten käsiksi siihen saakka tutkimuksen ulottumattomissa olleeseen SYT:n arkistoon.
SKP oli, niin kuin kommunistiset puolueet yleensäkin, kohtuullisen vainoharhainen luokkavihollisten toimeenpaneman vakoilun ja muiden vastatoimien suhteen. Vesikansan kirja osoittaa, että siihen oli myös ihan oikeita perusteita.
Myös porvarillisella Suomella oli ihan oikeita perusteita kommunisteja kohtaan tuntemaansa epäluuloon. Mutta silmiinpistävää on, että tällainen puolijulkinen tai maanalainen toiminta tuntuu keränneen keskimääräistä enemmän sekä vainoharhaisuuteen että muihin hämäriin puuhiin taipuvia ihmisiä.
Surullisen kuuluisa on useimmissa näissä kommunisminvastaisissa riennoissa kunnostautuneen Suomen Pankin tutkijan tri Keijo Alhon tapaus marraskuussa 1954. Hän kävi ensin sekavassa tilassa ase mukanaan silloisen sisäministeri Leskisen puheilla varoittamassa kommunistien puuhailuista, ja kun Leskinen lähetti poliisit hänen peräänsä hän ampui yhden häntä hakemaan tulleen siviilipukuisen poliisin ja haavoitti toista vakavasti. Alhoa ei kuitenkaan tuomittu vankilaan, vaan hän joutui joksikin aikaa mielisairaalaan.
Samoin SYT:n pitkäaikainen asiamies aiemmin edistyspuoleen viimeisenä ja kansanpuolueen ensimmäisenä puoluesihteerinä toiminut Osmo Kupiainen oli henkilö, joka Vesikansan mukaan ”viimeistään 70-luvulla oli [ ] ainakin lievästi vainoharhainen”. Mutta siinä vaiheessa kun hänet saatiin eläkkeelle, oli koko SYT alkanut tulla tiensä päähän.
Värikäs hahmo oli myös Sven Laine, joka ei ollut suoraan SYT:n palveluksessa, mutta harjoitti mustalistojen keräämistä ja luotettavuuslausuntojen myymistä työnantajille perustamansa ”Työturvallisuusliiton” nimissä. Hän keräsi useita vankilatuomioita rahankeräyspetoksista ja Yrjö Leinon monistettujen muistelmien piraattiversion levittämisestä ja lopulta tenun salakaupasta, joka päättyi ikävästi kolmen asiakkaan kuolemaan.
Salainen rahankeruu ja jako tuotti myös kirjanpidollisia ongelmia. Selvittämistä rahojen käytöstä jäi ainakin Peitsi-lehden osalta Ilmari Turjalle ja laestadiolaisten rahoituksesta tulevalle maaherra Artturi Jämsenille.
Toisessa päässä toimintaa ohjailivat kaikin puolin kunnialliset elinkeinoelämän ja politiikan hahmot, keskeisimpinä Erik R. Serlachius ja Päiviö Hetemäki. Hetemäen ideoima Elinkeinoelämän Valtuuskuntakin ehti vielä mukaan SYT:n rahoittamiseen. Kun säätiön toiminta lopulta päättyi voi sanoa ohjelmaltaan laaja-alaisemman ja kunnianhimoisemman EVA:n ottaneen senkin tehtävät kontolleen.
Vesikansan teos tuskin jää viimeiseksi aihetta valottavaksi työksi, siksi paljon se herättää myös uusia ja vastaamatta jääviä kysymyksiä. Hyvä alku kuitenkin. Tekijän kouliintunut journalistin ote on toki yleisesti ottaen lukemista helpottava asia, mutta samalla se johtaa paikoin historiantutkijaa häiritseviin ja perusteettomiin matalampien aitojen ylityksiin. Ja miksi tekijä täysin asiaankuulumattomasti esittelee kirjassa ohimennen mainitun Armas D. Siimeksen Suvi-Anne Siimeksen isoisänä, kun yhtä ohimenevästi esiintyvä Osmo Vesikansa ei saa mainintaa kirjoittajan isoisänä?
joulukuu 2004
