Entäs kun tulee se yhdestoista? Suomettumisen uusi historia, toimittanut Johan Bäckman

entas.jpg

WSOY, 699 s., Juva 2001

Mikä suomettuminen?

Johan Bäckmanin toimittama – kokoama lienee oikeampi ilmaisu – teos koostuu varsin eritasoisista ja suomettumisaihetta täysin päinvastaisin pyrkimyksin lähestyvistä kontribuutioista. Kun noin viideltäkymmeneltä kirjoittajalta kerätään artikkelit on selvää, ettei tuloksena voi syntyä kovin koherenttia kokonaiskuvaa siitä mitä suomettuminen on ollut. Oma kysymyksensä on, onko yksiselitteisen kokonaiskuvan luominen suomettumisilmiöstä ylipäätänsä vielä mahdollista.

Siksi kirjan repaleinen luonne on hyväksyttävissä. Joukkoon mahtuu sitä paitsi sen verran hyviä ja analyyttisiä tekstejä, että kirja kannattaa niidenkin vuoksi lukea, semminkin kun myös heikommat tekstit voivat omalla tavallaan olla viihteellisiä.

Epäilen kuitenkin, että kirja saa enemmän kiihtyviä kuin viihtyviä lukijoita. Suomettumisaiheeseen liittyy edelleen siksi paljon herkkiä ja purkamattomia tunnelatauksia etteivät puolin ja toisin kunniansa perään katsovat osapuolet kovin helpolla asetu toistensa ymmärtäjien asemaan. Kaikki taisteluparit eivät mahdu edes samojen kansien väliin. Onko vain toimituksellinen sattuma että kun kirjoittajina ovat Matti Klinge, Hannu Rautkallio ja JP Roos niin Jörn Donner, Juhani Suomi ja Mattiesko Hytönen eivät ole?

Kirjan kirjoitukset on karkeasti jaettavissa suomettumista ymmärtäviin ja sitä parhaiten päin selittäviin teksteihin, suomettumisen ja suomettajat tuomitseviin kirjoituksiin sekä jonkinasteisesti tutkimukselliseen analyysiin pyrkiviin tutkielmiin. Mitään yhtenäistä määritelmää ei suomettumisesta yritetäkään esittää ja sitä käsitellään kirjassa niin hyvin ulko- ja/tai sisäpoliittisena kuin myös kulttuurisena ja mentaalisena ilmiönä.

Suomettumisen ymmärtäjätkin ovat hyvin erilaisia Matti Klingestä Yrjö Hakasen kautta Aimo Kairamoon. Siinä missä Klinge piirtää pitkän analyyttisen kaaren autonomian ajan alusta neuvostovallan romahdukseen, esittää Hakanen tyylipuhtaan mitään katumattoman ja juuri mitään oppimattoman apologian, kun taas Kairamo lyhyessä tekstissään esittää varsin järkeenkäyvät ja pelkistetyt reaalipoliittiset perusteet omalle ja Suomen valtaeliitin käyttäytymiselle.

Suomettumissyyttäjien kärjessä esiintyy Jari Ehrnrooth. Hänen mukaansa ”natsisymbioosiin” ja myöhemmin ”neuvostosymbioosiin” taipuvaiset suomalaiset olivat jaettavissa viattomiin hölmöihin, laskelmoiviin pyrkyreihin ja hurmahenkisiin fanaatikkoihin. Tällaisesta lähtökohdasta on aika vaikea jatkaa rationaalista analyysia ja keskustelua. Ehrnrooth onkin tullut tunnetuksi myös tässä artikkelissa toistetusta esityksestään jonkinlaisen kansainvälisen tuomioistuimen perustamisesta kommunismin rikoksia käsittelemään.

Toisessa yhteydessä Ehrnrooth on haastanut muiden mukana minuakin tällaisen hankkeen taakse. Olen eri tavoin koettanut edistää ihmisoikeus- ja sotarikoksiin syyllistyneiden saattamista vastaamaan teoistaan ja olen myös jo 80-luvulla ollut käynnistämässä Kamputshea-tutkimuskomissiota punakhmerien aikaisten hirmutekojen selvittämiseksi, mutta tälle Ehrnroothin jälkijättöiselle moraalista verenhimoa tihkuvalle esitykselle kaikkien ideologisten oikeudenkäyntien äidiksi en ole lämmennyt.

On suomettumisaiheelle kuvaavaa että monet kirjoittajat käsittelevät sitä yhtä paljon ns. jälkisuomettumisen tai uussuomettumisen näkökulmasta, eivät vain menneisyyteen liittyvänä ilmiönä. Yhdyn siis niihin kirjoittajiin joiden mielestä suomettuminen jatkuu edelleen. Pidättäydyn kuitenkin tässä yhteydessä ilmaisemasta, mikä tähän johtopäätökseen päätyvistä keskenään ristiriitaisista näkemyksistä on lähinnä omaani.

Kesäkuu 2001