Vaikka kuulun niihin jotka ovat välillä lähempääkin saaneet mahdollisuuden seurata suuren Sote-uudistuksen valmistelua edellisessä hallituksessa, olen yhä edelleen sen sisällön ja seurausten suhteen lähes yhtä suuressa tietämättömyyden ja ymmärtämättömyyden tilassa kuin prosessin alussa.
Tai oikeastaan olen aiempaa suuremmassa epätietoisuudessa. Alusta alkaen uudistuksen tavoitteena on ilmoitettu olevan ”kaventaa ihmisten hyvinvointi- ja terveyseroja, parantaa palvelujen yhdenvertaisuutta ja saatavuutta sekä hillitä kustannuksia”. Tämä on sellaista äitiys- ja omenapiirakkakamaa, josta kaikki suomalaiset voivat olla samaa mieltä. En kuitenkaan kykene ymmärtämään miten nyt julkistetut suunnitelmat auttaisivat toteuttamaan yhtäkään näistä tavoitteista.
Se että päätöksiä valmistelleet ja esitelleet ministerit näyttävät minun silmissäni olevan yhtä ulalla siitä miten uudistusta viedään eteenpäin ja mihin se johtaa on enemmänkin lisäämässä huoltani kuin tuomassa ymmärtämättömyyden jakamisesta seuraavaa lohtua.
Se kuitenkin on selvää, että uudistuksessa ollaan tekemässä iso lehmänkauppa, jossa kepu saa maakuntahallinnon ja kokoomus valinnanvapauden pumpuliin käärityn massiivisen julkisten palvelujen yksityistämisen. Kummankaan tarvetta ja autuutta en ole ymmärtänyt.
Olen toki vuosikymmeniä jo kaivannut radikaalia ja demokratiaa vahvistavaa aluehallinnon uudistamista, mutta nähnyt sen edellyttävän suuria kuntarakenteen muutoksia ja metropolihallinnon toteuttamista siellä missä yhdyskuntarakenteen eheyttävä kehitys sitä vaatii. Maakuntahallinto uhkaa haudata molemmat.
Miten uudistuksessa toteutuu tavoiteltu sosiaali- ja terveyspalvelujen keskinäinen integrointi ,on samoin jäänyt minulle täysin epäselväksi.
Olen myös koittanut pohtia, mikä tässä valinnanvapaudessa on niin hienoa ja miksi siihen kuitenkin suhtaudun epäluuloisesti.
Vapaus on sanana positiivinen ja helposti kannatettava asia kun sen vastakohtana nähdään pakko. Olen kuitenkin myös miettinyt valinnanvapauden ja valintapakon dialektista suhdetta.
Esimerkiksi otan taksipalvelut. Ne ovat Suomessa yleisesti ottaen luotettavia ja laadukkaita. Aina on toki parantamisen varaa, mutta parannusta ei tuo se, jos joutuu yhden julkisesti valvotun, hinnoittelultaan säädellyn ja tunnetun taksitolpan ja taksikeskuksen asemesta valitsemaan ja vertailemaan erilaisten taksifirmojen tarjouksia ja luotettavuutta. Tällaisella vapaalla kilpailulla voi ehkä löytää, varsinkin jos siihen on aikaa käytettävissä, edullisempia tarjouksia, mutta tietämättä mitään siitä mikä on palvelun laatu ja kuljettajan osaaminen ja luotettavuus.
Minusta hyvä yhteiskunnallinen palvelu on sellainen, joka on samaan hintaan kaikkien käyttäjien saatavissa ja jonka laatutasoa julkinen valvonta – kuluttajien palautetta hyväksikäyttäen – tehokkaasti valvoo.
Kun tätä taksien osalta ollaan romuttamassa niin voi kysyä, mikä on seuraava ala johon tämä pakkovalinta ja –kilpailuttaminen halutaan ulottaa. Olisiko se jossain vaiheessa yleinen järjestyksenpito ja poliisitoimi niin, että voisimme netistä käydä valitsemassa sen firman hälytysnumeron jonne soitamme jos haluamme estää tai selvittää rikoksen? Onhan näin jo asianlaita silloin jos haluamme varmistaa yleisen turvallisuuden ja vartioinnin järjestämisen, jota yksityiset turva- ja vartiointiliikkeet koko ajan kasvavassa määrin ovat ottamassa markkinoiden haltuun.
Kaipa tässäkin jonkinlainen valinnanvapaus toteutuu, ellei sitten päädytä sisilialaiseen suojelupalvelumalliin, joka perustuu valintapakkoon.
Terveydenhuollon kaikkien ammattilaisten pätyvyysvaatimuksia ja osaamista valvotaan tarkoin ja alalla toimivien ihmisten ammattietiikka on Suomessa korkealla tasolla. Olen kuitenkin aina pohtinut sitä ristiriitaa mikä syntyy silloin kun terveyspalvelujen järjestäminen ja toteuttaminen siirretään osakeyhtiöille, joiden ainoa velvollisuus on (kuten Nalle Wahlroos jatkuvasti päihimme takoo) osakkeenomistajien voittojen ja omaisuuden arvonnousun maksimointi.
Tällä en tarkoita, että yhtiöiden omistajien etujen maksimointi tapahtuisi vain asiakkaiden kustannuksella – asiakastyytymättömyys iskisi nopeasti myös omistajien kukkaroon– ja etteikö yrittäjyydelle saa olla myös terveyspalveluissa sijaa. Ei maailma muutoinkaan toimi näin mustavalkoisesti ja tiedän hyvin, että terveydenhuollon yrityksissä työtä tekevät ammattilaiset tietenkin katsovat potilaitten hyvinvoinnin perään. Ristiriita on kuitenkin olemassa myös siinä, että tyytyväinen asiakas ei välttämättä ole sama kuin parhaan tai kustannustehokkaimman hoidon saanut asiakas, erityisesti silloin jos yhteiskunta maksaa kaikki ne tutkimukset, kokeet ja hoidot joita terveysbisness on valmis asiakkailleen myymään.
Sellainen valinnanvapaus joka samalla tarkoittaa hoitoa hakevalle valintapakkoa ei minua lämmitä, eikä pakkoyhtiöittäminen, pakkokilpailuttaminen ja pakkoulkoistaminen sen keinoina. Sen sijaan pidän tärkeänä, että julkiseen terveydenhoitojärjestelmään saataisiin mukaan valinnanmahdollisuus, sillä se on myös yksi tärkeä keino toteuttaa palvelujen laadunvalvontaa. Valinnanmahdollisuus on meillä jokseenkin kaikissa palveluissa (ei kuitenkaan vielä poliisin) olemassa, mutta vain niillä joilla on siihen varaa.
22.12. 2016
