Nykymaailmassa on syytä kasvavaan huoleen koskien sekä historian vähäistä tuntemusta että sen väärinkäyttöä politiikassa ja sitä, miten tämä vaikuttaa kansainvälisin suhteisiin.
Toteamus, että olemme siirtyneet uuteen lyhyen aikavälin hallitsemaan post-moderniin maailmaan, jossa tulevilla polvilla ei tule olemaan mitään kiinteää ja pysyvää mihin nojata ja rakentaa tulevaisuutensa,voi olla liioittelua. Kuitenkin huoli lyhytjänteisyydestä ja ”historian lopusta” (ei välttämättä Fukuyaman tarkoittamalla tavalla) on perusteltu.
Se että ne jotka eivät tunne historiaansa olisivat tuomittuja sitä toistamaan voi pitää paikkansa tai tai sitten ei. Varmemmin voi sanoa, että mitä vähemmän tietää siitä miten ja mistä on tähän päivään tullut, sitä vaikeampaa on nähdä myöskään tulevaisuuteen ja vaikuttaa siihen.
Historian tunteminen ei tarkoita sen vangiksi jäämistä. Niiden jotka tuntevat historiansa on päinvastoin helpompi välttää sen vangiksi joutumista niiden toimesta, jotka manipulatiivisin ja hyljeksittävin keinoin pyrkivät väärinkäyttämään historiaa poliittisiin tarkoituksiinsa. Historialliset myytit menestyvät tietämättömyydessä.
Tietämättömyys mahdollistaa väärinkäytön ja väärinkäyttö ruokkii konflikteja. Historiallisia myyttejä käytetään synnyttämään ja ylläpitämään viholliskuvia ja oikeuttamaan hyökkäyksellistä politiikkaa.
Tänä vuonna on kulunut sata vuotta tapahtumista, jotka johtivat jopa puolentoista miljoonaan armenialaisen kuolemaan Ottomaanien valtakunnassa. Se että näin todella tapahtui ei ole kiistanalaista, mutta kysymys siitä tuleeko tätä nimittää kansanmurhaksi vai ei, on noussut riidanaiheeksi ja tärvellyt Turkin suhteita moniin maihin, joissa poliitikot ja parlamentit ovat nostaneet profiiliaan tätä käsittelevillä julistuksilla ja päätöslauselmilla.
Mikä sitten olisi oikea politiikan ja poliitikkojen rooli suhteessa historiaan? On helpompi sanoa mitä sen EI tulisi olla, eli säätää lakeja historiallisista totuuksista ja epätotuuksista. Holokaustin kieltäjien motiivit ja toimet ovat harvoin vapaita anti-semitismistä ja liittyvät useimmiten hyvin kiinteästi rasistiseen ja fasistiseen ideologiaan ja politikointiin. Tästä huolimatta tulee torjua esitykset holokaustin kieltämisen kriminalisoinnista, mihin joissain maissa on päädytty. Antisemitismin ja rasistisen kiihotuksen kieltävät muut lait ovat riittäviä ilman, että laeilla ryhdyttäisiin määrittelemään historiankirjoituksen totuudenmukaisuutta. Sama pätee myös 1915 Ottomaanien valtakunnassa tapahtuneeseen armenialaisten joukkosurmien nimityskysymykseen puhumattakaan siitä, että ”vääriksi” säädettyjen käsitteiden käyttö kriminalisoitaisiin..
Poliitikoilla tulisi olla hyvä historiantuntemus ja kyky käsitellä historian kysymyksiä, mutta turvautumatta lainsäädäntöön. Heidän tulisi pitää huolta siitä, että historiantutkimus on riittävästi resursoitua. He voivat myös osoittaa missä tutkimusta tärkeistä kysymyksistä tarvitaan lisää ja perustaa sitä varten erityisiä projekteja, kuten Suomessa tehtiin, kun käynnistettiin kaikkia sotasurmia vuosina 1914–1922 koskeva tutkimusprojekti aiheesta, joka oli Suomessa ollut vuosikymmeniä vaikeasti käsiteltävä.
Miten historioitsijat voisivat antaa panoksensa rauhanvälityksen ja konfliktien ratkaisemisen hyväksi?
Poliitikkojen ja hallitusten tulisi helpottaa ja tukea riippumatonta ja kansainvälistä tutkimusta ja yhteydenpitoa kaikkien maiden historioitsijoiden kesken. Heitä tulee rohkaista työskentelemään yhdessä historiallisia tapahtumia ja niiden tulkintaa koskevien vastakkaisuuksien purkamiseksi sekä rakentamaan rajat ylittävää yhteisymmärrystä kaikkien osapuolten kesken tällaisia asioita ja niiden tulkintoja koskevista käsityksistä.
Ehkä kiitettäviin esimerkki kansakunnan tavasta käsitellä omaa historiaansa on Saksa. Me voimme kaikki ottaa oppia siitä miten Saksa on pyrkinyt käsittelemään omaa kauhistuttavaa 20. vuosisadan historiaansa. Suomi on niitä harvoja kieliä, jossa haasteellinen käsite verganheitsbewältigung on vaivatta käännettävissä yhdellä sanalla menneisyydenhallinta. Mutta jos Saksa on hyvä esimerkki on valitettavan paljon muita maita, jotka eivät ole vakavasti edes yrittäneet avoimesti käsitellä menneisyytensä synkimpiä vaiheita.
Ei ole tarvetta erikseen mainita tästä epäonnistumisesta kertovia lukuisia esimerkkiä. Voimme hyvin perustein arvostella tällaisia maita ja niiden johtajia samoin kuin niiden nationalistisille paineille alistuneita historioitsijoita, mutta meidän tulee myös kaikin tavoin tutkijoina ja tiedemiehinä pyrkiä keskusteluyhteyteen heidän kanssaan ja yrittää tukea riippumattoman ja kriittisen historiantutkimuksen mahdollisuuksia, mikä voi pahimmissa tapauksissa olla suorastaan vaarallista.
Niissä monissa keskusteluissa, joita olen käynyt historioitsijoiden, diplomaattien ja poliitikkojen kanssa Suomessa ja lukuisissa muissa maissa on laajasti tunnustettu tarve historioitsijoiden vahvalle roolille yhteisen ymmärryksen lisäämisessä ja heidän panokselleen konfliktien ratkaisemisessa.
Saamamme positiivisen palautteen rohkaisemina olemme Suomessa nähneet, että nyt on tullut aika saattaa riippumattomat historioitsijat kaikissa maissa yhteen tarjoamaan tietonsa ja kokemuksensa käyttöön sisäisten ja ulkoisten konfliktien ennaltaehkäisyyn, rauhanvälitykseen ja konfliktien jälkihoitoon rajat ylittävässä ja eroavia historiatulkintoja lähentävässä yhteistyössä. Uskomme, että historioitsijoita voidaan ja tulee käyttää asiantuntijoina rauhanvälityksessä osapuolten näkemysten lähentämiseksi.
Tässä tarkoituksessa olemme kesäkuun 16. päivänä pidetyssä historiantutkijoiden ja –harrastajien kokouksessa perustaneet yhdistyksen Historioitsijat ilman rajoja Suomessa.
Yhdistyksen sääntöjen mukaan sen tarkoituksena on
– edistää ja syventää historian yleistä ja monipuolista tuntemusta
– edistää historiallisen aineiston ja arkistojen avointa ja vapaata käyttöä
– edistää historian eri näkemysten ja tulkintojen asiallista vuorovaikutusta ja lähentää ristiriitaisia käsityksiä historian kulusta ja tapahtumista
– myötävaikuttaa siihen, ettei historiaa käytetä ruokkimaan konflikteja tai ylläpitämään viholliskuvia ja vääristäviä myyttejä, sekä edesauttaa historian käyttöä konfliktien liennyttämisessä ja ratkaisussa
Toivomme ja tuemme sitä, että vastaavia järjestöjä perustetaan myös muissa maissa ja että nämä yhdistykset samoin kuin yksityiset historioitsijat toimisivat kansainvälisenä Historians without borders verkostona, joka saattaa tietomme, kokemuksemme ja tahtomme käytettäväksi konfliktien ennaltaehkäisyssä, rauhanvälityksessä ja konfliktien jälkihoidossa. Aloitteen kehittämiseksi tähtäämme laajemman historioitsijoiden kansainvälisen kokouksen järjestämiseen Helsingissä ennen vuoden loppua.
19.6. 2015
Historians without borders
In today’s world we should be increasingly concerned about both the ignorance and abuse of history in politics and how this impacts on international relations.
To claim that we have entered a new post-modern world dominated by the short-term where future generations will have nothing solid or enduring to rely and build ones future maybe somewhat exaggerated. Nevertheless concerns about short-termism and the ”end of history” (although not necessarily in Fukuyama’s meaning) are valid.
It may or not be true that those who do not know their history are doomed to repeat it. What is more likely to be true is, that the less you know about your history, the more difficult it will be to see the future either and be able to influence it.
Knowing your history is not the same as becoming a prisoner to it. On the contrary, it is much easier for those who know their history to avoid becoming its prisoner, through the manipulative and nefarious efforts of those who will seek to misuse it for political ends. After all also myths about history thrive on ignorance.
Ignorance also fosters abuse and abuse fosters conflicts. Historical myths are used to create and sustain enemy images and justify aggressive policies.
This year is the centennial year of the events leading to the death of up to a million and half Armenians in the Ottoman Empire. That these events took place is not disputed, but the question of whether or not to call it genocide has become a source of conflict and soured relations between Turkey and many countries, where politicians and parliaments have raised their profiles by issuing statements and passing resolutions on the issue.
What then should the role of politics and politicians be vis-a-vis history? It is easier to say what it should NOT be, i.e. legislating about historical truths or untruths. While the motives and other activities of Holocaust-deniers are rarely free of anti-Semitism and are most often intimately connected to racist and fascist ideology and politics, we should nevertheless resist proposals to make holocaust denial a criminal offence as has been done in some countries. Other laws criminalizing anti-Semitist and racist defamation are enough, without making historiography the subject of legally-defined truths. This applies equally to resolutions on what to call the 1915 massacre of Armenians in the Ottoman Empire, let alone on passing legislation on yet another Holocaust-denial.
While individual politicians should have a good knowledge of history and an ability to speak out on issues of history, they should not do so through legislative acts. What they should do is to see that historical research in general is adequately funded. They can also identify areas of research were more work is needed and also establish special projects, such as the project in Finland to study and examine all war-related deaths in Finland during the period 1914-1922, which has been a controversial subject for decades after the events.
How can historians contribute to mediation and conflict resolution?
As a positive agenda politicians and governments should welcome and support independent and international research and contacts between historians from all countries to encourage them to work together on defusing conflicts on the facts and interpretation of historical events and building cross-border understanding of all parties perceptions and interpretations of such events.
Perhaps the most praiseworthy example of a nation addressing its history is Germany. We can all learn from the way that Germany has endeavoured to address the question of its awful 20th Century history. Finnish is one of the few languages into which the challenging concept of verganheitsbewältigung can be translated easily with the word menneisyydenhallinta. If Germany is the good example there are unfortunately plenty of other countries, which have not made any serious efforts to come to grips with their dubious past.
There is no need to point to the many obvious examples of this failure. We can with good reason castigate these countries and their leaders and the historians who surrender to the nationalist pressures they are subjected to but we should also engage with them as researchers and scholars in dialogue, and try support and sustain the possibilities for independent and critical historiography, which in worst case countries can be downright dangerous.
In the many discussions I have had with historians, diplomats and politicians from Finland and numerous other countries the need for the strong role that historians could play in creating more mutual understanding and also contribute to conflict resolution has been universally recognized.
Encouraged by this positive response we in Finland feel that the time has come for independent historians in all countries to come together and place their knowledge and experience at the service of efforts to prevent and solve internal or external conflicts and of post-conflict management in cooperation to bridge diverging historical interpretations across borders. We believe that historians can and should be used as experts in helping mediation by bringing closer the views of opposing parties.
To this end we decided on June 16th at a specially convened meeting of historians and diplomats to establish an organisation called Historians Without Borders in Finland as an independent NGO.
According to the status of HWB the aim of the organisation is to
– promote and deepen general and comprehensive knowledge and understanding of history;
– promote open and free access to historical material and archives;
– promote interactive dialogue between different views and interpretations of history to bring closer diverging views of the course of historical events;
– support efforts to impede the abuse of history to foster conflicts or to sustain enemy-images and distorted myths, and to contribute to the use of history in defusing conflicts and in conflict-resolution.
We are looking forward to seeing similar organisations established in other countries with the aim of bringing these as well individual historians together in an international network of Historians without borders and to put our knowledge, experience and will at the service of conflict prevention, resolution and post-crisis management. We are aiming to call a broad international meeting of interested historians in Helsinki before the end of the year to continue working on the initiative.
19.6. 2015
