Valtamedia on pitkään toistanut Euroopan komission ja Suomen talouspapiston virkaa toimittavien viisaiden mantraa ns. kestävyysvajeesta. Onneksi viime aikoina on päässyt julkisuuteen myös enemmän kriittisen järjen ääntä edustavia puheenvuoroja.
Kestävyysvaje voidaan yksinkertaistaen määritellä siksi tulojen lisäämisellä ja/tai menoleikkauksilla katettavaksi osuudeksi bruttokansantulosta, joka on tarpeen sen estämiseksi, ettei julkinen velkasuhde nouse yli jollain tavoin oletetun tai määritellyn velkaantumisen rajan, jota pidetään velanhoitokustannusten noustessa kestämättömänä ja sellaisena, ettei sitä enää lisävelanotolla voitaisi kattaa.
On kuitenkin hyvin vaikea tietää, mikä tuo raja yksittäisen maan kohdalla täsmälleen olisi. Tiedon on korvannut EU:n määrittämä 60 % kansantulosta, joka ei perustu mihinkään objektiiviseen tutkimukseen tai edes kokemukseen. Se vain sattui olemaan EU-maiden keskiarvo silloin kun asiasta päätettiin 1990-luvun alussa.
Totta kai jokaisen maan kohdalla raja tulee jossain vastaan, nopeimmin niillä mailla (kuten eurossa olevilla mailla), joilla ei ole itsenäistä omaa keskuspankkia säätelemässä rahan määrää. Suomen osalta se voisi hyvinkin olla jossain 100 – 150 prosentin välillä.
Kestävyysvajeen yhteydessä puhutaan yleensä julkisesta bruttovelasta. Suomen osalta tämä vääristää kuvaa, kun se sivuuttaa sen, että eläkerahastojen ansiosta Suomella on Norjan jälkeen kehittyneiden maiden suurin julkinen nettovarallisuus.
Kaikkiin kestävyysvajelaskelmiin sisältyy paljon erilaisia oletuksia siihen vaikuttavista eri muuttujista, joita ovat mm. bruttokansantuotteen kasvu, väestönkasvu ja väestörakenteen muutos, reaalikorko, työttömyysaste, hoivamenojen kasvu jne. Tästä seuraa että meilläkin esitetyt arvjot kestävyysvajeesta ovat vaihdelleet 1 – 6 posentin haarukassa, VM:n ja komission edustaessa suurimpia lukuja. Tämä epävarmuus tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jos bkt kasvaa neljässä vuodessa yhden prosentin asemasta kahdella prosentilla, niin koko laskennallinen kestävyysvaje sulaa olemattomiin.
Kestävyysvajeen aiheuttajaksi katsotaan ensisijaisesti väestön ikääntyminen, joka lisää eläke- ja hoivamenoja samalla kun näitä kustantavien työikäisten suhteellinen osuus koko väestöstä pienenee. Tämä pitää karkeasti varmasti paikkansa, mutta sitä koskevat ennusteet ovat myös hyvin epävarmalla pohjalla.
Näistä syistä on syytä suhtautua hyvin pidättyvästi kestävyysvajeen kattamiselle perustettuihin valtaisiin säästö- ja leikkausvaatimuksiin. Niitä esittävät harvemmin ottavat huomioon sitä, miten menoleikkausten kysyntää ja kasvua heikentävät kerroinvaikutukset voivat hyvinkin paisuttaa velkasuhdetta lyhyellä aikavälillä ja samalla tuhota pitemmän aikavälin kasvumahdollisuuksia, jos leikkauksia kohdistetaan esimerkiksi varhaiskasvatukseen, koulutukseen, tutkimukseen ja infrastruktuuriin samalla kun rapistuva sosiaaliturva myös heikentää riskinottokykyä ja kansalaisten luottamusta ja muita tekijöitä, joiden perusteella Suomi on toistuvasti arvioitu maailman vähiten epäonnistuneeksi valtioksi.
Laskelmissa ei myöskään oteta huomioon sitä, että meillä toisin kuin monissa EU-maissa on varauduttu ikääntymiseen huomattavilla yli 170 mrd € eläkerahastoilla.
Kestävyysvajelaskelmat ovat kaiken kaikkiaan niin epävarmojen tulevaisuutta koskevien odotusten varassa, että niiden takia ei kannata ryhtyä heti suuriin nykyistä lamaa syventäviin ja talouskasvua leikkaaviin toimiin
Tämä ei tarkoita etteikö meillä olisi edessä isoja ja välttämättömiä tuottavuutta, työntekomahdollisuuksia ja julkisen talouden rahoitusasemaa parantavia rakenneuudistuksia, mutta niiden todellisia onnistumisen mahdollisuuksia ei tule pilata ylimitoitetuilla, huonosti valmistelluilla ja suorastaan paniikinomaisilla leikkauslistoilla.
27.3. 2015
