Vaikka maailmassa on viime vuosikymmenen aikana saavutettu ilahduttavaa edistystä pahimman köyhyyden vähentämisessä, on kasvava eriarvoisuus maailmanlaajuinen ongelma. Oxfamin hiljattain julkistettu raportti maailman varallisuuden kasaantumisesta kertoo, että rikkain prosentti maailman väestöstä omistaa jo 48 prosenttia koko maailman varallisuudesta. Osuus on viidessä vuodessa kasvanut 5,5 %, eli lähes samalla määrällä, jonka varattomin 80 % maailman väestöstä yhteensä omistaa.
Koskeeko tämä myös Suomea, joka edelleen on kansainvälisissä vertailuissa hyvin menestynyt, tasa-arvoinen ja onnellisten ihmisten asuttama maa, joka on toistuvasti arvioitu maailman vähiten epäonnistuneeksi valtioksi? Valitettavasti isompaan riemuun ei meilläkään ole aihetta.
Huono-osaisuuden lisääntymisen myötä on myös Suomeen vuosien mittaan juurtunut asioita, joiden ei voinut 20 vuotta sitten kuvitellakaan jäävän pysyväksi. Meillä esimerkiksi on 20 000 ihmistä leipäjonoissa joka viikko. Ehkä joidenkin mielestä onnistuneen valtion tunnusmerkiksi riittää se, jos jonottajat todella lopulta saavat leivän käteensä.
Asiaintila on myös todettu korkealla valtiollisella tasolla.”Eriarvoisuuden kasvu on vaara suomalaiselle yhteiskunnalle ja elämäntavalle. Köyhyyttä eriarvoisuutta ja epätasa-arvoa vähennetään.” Näin asia ja lupaus sen korjaamisesta kirjattiin kesällä 2011 hallituksen ohjelmaan. Yllätyksenä ja pyytämättä eriarvoisuuden kasvu ei kuitenkaan ole toteutunut, vaan tulo- ja varallisuuserot kääntyivät Suomessa uudelleen kasvuun jo kaksikymmentä vuotta aikaisemmin ennen kuin siihen puuttuminen kirjattiin taas hallitusohjelmaan.
Tuloerojen kasvu näyttäisi todella pysähtyneen. Se on ollut osittain huonon suhdannekehityksen seurausta. Politiikan suurin panos tähän on ollut vaalikauden alussa toteutettu perustoimeentuloturvan häpeällisen jälkeenjääneisyyden korjaaminen.
Eriarvoisuuden kasvuun on monta syytä. Globalisaatio ja markkinayhdentyminen ovat siihen myötävaikuttaneet. Eivät kuitenkaan niin ratkaisevasti, että olisimme niiden armoilla. Kyse on ollut myös tietoisesta, joskin harvemmin julkilausutusta arvovalinnasta. Euroopassa se näkyy siten, että puheet sosiaalisesta Euroopasta ovat vaienneet, ja meillä muun muassa tuloverojen alentamistarjouksina, joita on nytkin kirjattu vaaliohjelmiin.
Viime päivien keskustelu yritysten hallituspalkkioista on tästä yksi esimerkki. Samalla kun työntekijöitä halutaan kannustaa palkanalennuksilla ja työtahdin kiristyksillä, tarvitsevat kriisiyritysten hallitukset kiitokseksi yritysten kriisiin ajamisesta tuntuvat korotukset palkkioihinsa.
Suhtautumisessa tulojen ja varallisuuden jakaantumiseen on kyse intresseistä ja arvoista, joiden suhteen näkemyksiä on mahdotonta sovittaa yhteen. Jos eriarvoistamista taas perustellaan talouskasvun ja työpaikkojen luomisella, ei perustelu ole enää uskottava. Suuret tuloerot jarruttavat kasvua, pienituloisten elinmahdollisuuksien parantaminen antaa sille pontta.. Kestävän kehityksen yksi pilari on juuri sosiaalinen kestävyys, jota ilman emme saavuta ekologista tai taloudellista kestävyyttä.
Tasa-arvolla on monta ulottuvuutta. Yksi on naisten ja miesten tasa-arvo ja naisten rajoittamaton ja täysimääräinen osallistuminen yhteiskunnan kaikilla tasoilla Se on asia, jonka aina ensimmäisenä mainitsen, kun perätään syitä Pohjoismaiden hyvään menestykseen erilaisissa hyvinvointia, kilpailukykyä, osaamista, onnellisuutta, arkielämän turvallisuutta tai muita yleisesti tavoiteltuina pidettäviä asioita arvioivissa kansainvälisissä vertailuissa.
Mutta sukupuolten tasa-arvoa ei voi tarkastella irrallaan laajemmasta tasa-arvosta. Sekään ei toteudu yhteiskunnissa, joita muutoin leimaavat erilaiset suuret eriarvoisuudet, luokkaerot ja kastijaot.
On ymmärrettävä miten monin tavoin eriarvoisuus vahingoittaa yhteiskunnan toimintaa. Varsin vakuuttavaa näyttöä on siitä, että eriarvoisissa yhteiskunnissa on enemmän sosiaalisia ja terveydellisiä ongelmia. Tästä ovat Richard Wilkinson ja Kate Pickett kirjoittaneet suomeksikin käännetyn kirjansa Tasa-arvo ja hyvinvointi: Miksi pienet tuloerot koituvat kaikkien hyväksi, jonka lukemista suosittelen.
(Julkaistu kolumnina Lännen Median lehdissä 8.2.2015)
