Sosialidemokratian suuri linja syntyy teoista turvallisuuden ja hyvinvointivaltion hyväksi
– Tuusulan sosialidemokraatit 105 v. 28.8. 2005
Kun YK perustettiin maailmassa eli 2,4 miljardia ihmistä. Tänään meitä on 6,1 mrd ja määrä nousee ainakin yhdeksään miljardiin ennen kuin kasvu tasaantuu. Tässä on pähkinänkuoressa globalisaation ydin: yhteen kasvavassa maailmassa keskinäinen riippuvuus on sekä hyvässä että pahassa tosiasia, jota emme pääse pakoon.
Kestävän kehityksen, jossa ihminen toimii luonnonvarojen uusiutumiskyvyn määräämissä rajoissa, täytyy toteutua koko maailmassa. Koko ihmiskunnan elinmahdollisuudet ovat uhatut jos emme kykene vaikeimman haasteemme ilmastomuutoksen pysäyttämiseen.
Turvallisuus maailmassa on jakamaton. Siten turvallisuutemme yhtä lailla kuin hyvinvointimme edellytykset määräytyvät maailmanlaajuisesti.
Kansainvälisenä liikkeenä tämä on sosialidemokratialle luonnollinen lähtökohta. Koko ihmiskunnalle mahdollisuuksia avaavaan globalisaatioon ei tule suhtautua pelokkaasti, vaan on oltava valmiita tarttumaan sen haasteisiin: miten kasvava vauraus saadaan hallintaan ja palvelemaan yhteisesti määriteltyä ja yhteisesti tunnustettua hyvää? Tasavallan presidentti Tarja Halosen toiminta on tässäkin suhteessa ollut myös turvallisuutemme kannalta kauaskatseista reaalipolitiikkaa. Sitä on kylmän sodan aikaisiin asenteisiin lukkiintuneiden vanhakantaisten kriitikoiden ollut vaikeata ymmärtää ja tunnustaa.
Parin viikon päästä alkaa New Yorkissa YK:n yleiskokous ja juhlaistunto, jossa on määrä terästää maailman kaikkien maiden yhteistä sitoutumista köyhyyden hävittämiseen ja muiden globaalien haasteiden ratkaisemiseksi sekä päättää maailmanjärjestön merkittävämmistä uudistuksista sen 60 vuotta sitten tapahtuneen perustamisen jälkeen.
Juuri nyt ennuste kokouksen onnistumiselle näyttää huonolta, mutta se voi vielä muuttua. Runsaan viikon päästä Helsingissä järjestettävä Helsinki konferenssi on yksi monista tilaisuuksista, joista lähtee voimakas vetoomus sen puolesta, ettei itsekäs ja lyhytnäköinen voimapolitiikka tekisi jälleen tyhjäksi odotuksia todellisista edistysaskelista turvallisemman ja oikeudenmukaisemman maailman toteuttamisesta.
Euroopan unioni ja sen jäsenmaat ovat keskeisiä vaikuttajia myös globalisaation haasteiden kohtaamisessa. Liityimme Euroopan unioniin, koska näemme siinä välttämättömän välineen hallita ylikansallisia markkinavoimia ja kannatamme EU:n vahvistamista maailmanlaajuisena toimijana. Nyt Ranskassa ja Hollannissa enemmistö on sanut selvän einsä uudelle perustuslakisopimukselle, monet siksi että epäilevät sopimuksen vain lisäävän markkinavoimien vapaata temmellystä.
Sosialidemokraateille, jotka haluavat vahvistaa EU:ta juuri sosiaalisen Euroopan rakentamiseksi, tämä on erityinen haaste. Unioni on liian monen silmissä edelleen näyttänyt vain eliittiprojektilta, jolle tilaisuuden tullen tulee antaa näpäytys.
Tarvitsemme vähemmän korkealentoista EU-retoriikkaa ja enemmän konkretiaa sosiaalisemman Euroopan ja näkyvämmän, tehokkaaseen monenkeskisyyteen perustuvan yhteisen turvallisuuspolitiikan hyväksi.
Hyvät toverit!
Hyvinvointivaltio nauttii Suomessa enemmän kannatusta kuin koskaan. Suomalaisia kuitenkin kourii pelko sen kestävyydestä ja tulevaisuudesta. Sijoitumme kansainvälisissä kilpailukykyvertailuissa ja muissa menestysarvioissa kärkeen. mutta kotimainen valtajulkisuus maalaa paremminkin kuvaa meitä odottavasta tuhosta, ellemme ymmärrä ajaa alas kallista korkeasti verottavaa hyvinvointivaltiotamme.
Tällaiset reseptit ovat lähete Suomen surkastuttamiseksi. Yksi meidän keskeinen kilpailuvalttimme on – osaamisen, yrittämisen ja yhteistyön ohella – juuri pohjoismaisen mallin mukainen laaja-alainen hyvinvointivaltio. Sen sijaan että veronalennusten rahoittamiseksi ja tehokkuuden nimissä edelleen etsitään kohteita, joista sitä voisi leikata, on aika ryhtyä välttämättömiin korjauksiin jotta hyvinvointivaltion kestävyys turvataan.
Ihmisten arkikokemukset turvaverkkojen repeämistä, terveyskeskusjonoista, pahoinvointikäyttäytymisen lisääntymisestä, takkuilevista palveluista ja tuloerojen kasvusta kertovat siitä, mihin korjaustoimia olisi suunnattava.
Tässä tilanteessa hallituksessa sovittu ns. köyhyyspaketti on hyvä ja tarpeellinen, mutta vaikutuksiltaan rajoitettu. Kun kehykset ahdistavat ja jättävät vain niukasti liikkumatilaa, on luonnollista etsiä ratkaisuja täsmäkohdennetuista toimista, jotka auttavat pahimmissa vaikeuksissa olevia. Riskinä tässä on se, että samalla voidaan luoda uusia ns. köyhyysloukkuja.
Pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden keskeinen piirre on universaalisuus, ts. se että sosiaalipolitiikka ja julkiset palvelut kattavat koko väestön eivätkä erottele ihmisiä maksukyvyn perusteella. Se on avain siihen että kaikkien panos yhteiskunnan ja sen taloudellisen menestyksen hyväksi saadaan käyttöön.
Tämä koskee myös ja nimenomaan yhteiskunnan tarjoamaa esikoulusta korkeakouluihin ulottuvaa maksutonta opetusta. Vaikka EU:n ulkopuolelta tuleville ulkomaalaisille esitetyt lukukausimaksut eivät ensi vaiheessa tätä periaatetta kyseenalaista on kuitenkin nähtävä, että sitä ajavat ne tahot jotka seuraavassa vaiheessa haluavat suomalaisillekin lukukausimaksut. Ei ole myöskään selvää, että ulkomaalaisiakaan kannattaa työryhmän esittämällä tavalla ryhtyä rahastamaan, sillä se ei ainakaan Suomen houkuttelevuutta lisää tilanteessa, jossa meillä muutoinkin on jo kielestämme ja luonnonhaitoista alkaen ylimääräisiä esteitä voitettavana saadaksemme kansainvälistä osaamista Suomeen samassa määrin kun sitä hakeutuu meiltä muualle.
Laaja-alainen ja kattava sosiaaliturvamme on myös keskeinen syy suhteellisen tasaiseen tulonjakoon ja yhteiskunnan yhteenkuuluvuuteen, joka leimaa pohjoismaita. Vain köyhimpiin kohdistuvalla sosiaalipolitiikalle tämä ei synny. Siksi perusturvan tason riittävyys – niin kansaneläkkeen, opintorahan kuin työmarkkinatuen osalta – on turvattava.
Kaikki tämä tietysti maksaa ja johtaa keskimääräistä korkeampaan veroasteeseen. Se ei ole mikään ongelma kilpailukyvylle, edellyttäen että saamme jatkossakin hyvän vastineen sille mitä veroina maksamme. Siksi on tärkeätä että sosialidemokraatit jo nyt alkavat hahmottaa vaaliohjelmaansa ja tulevan vaalikauden näkymiä sillä tavoin puhtaalta pöydältä, että emme joudu hallitusneuvotteluihin ottamaan annettuna paljolti uusliberalistisia oppeja heijastavaa virkamiesvalmistelua.
Sosialidemokratian suuri linja syntyy teoista turvallisuuden ja hyvinvointivaltion hyväksi.
Hyvät toverit!
Budjettiriihessä käsiteltiin myös toimia asuntotuotannon lisäämiseksi ja nopeuttamiseksi. Valtiovarainministeriön pyrkimys kohdistaa toimet kaikkiin muihin paitsi valtion omaan rooliin oli silmiinpistävää. Asuntopolitiikan ongelmana ei ole kuitenkaan vain tarjonnan yleinen riittämättömyys, vaan nimenomaan sellaisten kohtuuhintaisten asumismahdollisuuksien puute, jota ahtaimmin asuvat ja pieni- ja keskituloiset ihmiset tarvitsevat.
Asumisen todellisia ongelmia ei ratkaista vain kaavoitusta nopeuttamalla, saatikka kaavoituksen ja uusien asuinalueiden laadusta tinkimällä ja julkisen vallan kaavoitusmonopolia heikentämällä. Valtion on omalta osaltaan pidettävä huoli aravatuotannon ja muuten hintavalvotun kohtuuhintaisen asuntotuotannon edellytyksistä ja riittävyydestä sekä tunnettava vastuunsa myös maanomistajana asuntopolitiikan päämäärien toteutumisesta.
Valtion tehtävä ei saa olla maaomaisuutensa tuoton maksimoiminen, vaan päinvastoin kohtuuhintaiseen asuntotuotantoon käytettävissä olevan raakamaan saannin tukeminen. Periaate tulee koetelluksi lähivuosina myös täällä Tuusulassa, kun Hyrylän varuskunnalta vapautuvien maiden tulevasta käytöstä päätetään. Hallituksen budjettiriihen henki oli tässä selvä. Jopa niin pitkälle, että jos Senaatti-kiinteistöjen ja Kapiteelin toimintaa koskeva lainsäädäntö on tässä esteenä, niin silloin on myös tätä lainsäädäntöä oltava valmis tarkistamaan.
Kuntakenttä on suurten muutosten ja myllerrysten edessä. Paikallishallinnon kokoaminen ja kehittäminen siten, että se pystyy vastaamaan hyvinvointipalvelujen tehokkaan turvaamisen haasteisiin on välttämätöntä. Itse sain jo kohta 20 vuotta sitten yrittää edellisen kerran koota pääkaupunkiseudun hallintoa tässä tarkoituksessa, mutta yritys kaatui pääkaupunkiseudun kuntien yksimieliseen vastustukseen. Juuri muutosten vastustaminen tuntuukin parhaiten yhdistävän muutoin kilpailevat ja puutteellista yhteistyökykyä osoittavat kunnat.
Kuntien yhteen liittäminen ei aina ole itsestään selvä ratkaisu ongelmiin, eivätkä ongelmat liity vain pieniin kuntiin, kuten pääkaupunkiseudun esimerkki osoittaa. Jokin kahdenkymmenen uuden aluekunnan malli ei varmaan sellaisenaan ole se, mitä tarvitaan ja mikä toteutuu, mutta jollain tavoin on kuitenkin keskustelu ja muutosten valmistelu avattava. Mitä valmiimpia kunnat itse ovat tekemään rohkeita ratkaisuja, sen vähemmän ja tarvetta ja tilaa valtion saneluratkaisuille. Tämä pätee myös Keski-Uusimaalla.