Turvallisuuspoliittisessa kirjoittelussa kohtaa usein väitteen, että Suomi, ja nimeltä mainiten presidentti Halonen ja minä ulkoministerinä olisimme vastustaneet Euroopan Unionin turvallisuus- ja puolustuspoliittisen yhteistyön syventämistä yleensä ja erityisesti niin, että olisimme olleet vesittämässä Lissabonin sopimuksen 42. artiklassa olevaa, joskus harhaanjohtavasti turvatakuulausekkeeksi kutsuttua keskinäisen avunannon velvoitetta kannattamalla siihen liitettyä lausetta, jonka mukaan ”Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen”.
Lause esiintyy 42 artiklassa kahteen otteeseen, ensimmäisen kerran koko artiklan kattavassa toisessa kohdassa, jossa se ilman pistettä jatkuu näin: ”siinä pidetään arvossa niitä velvoitteita, joita Pohjois-Atlantin sopimuksen perusteella on tietyillä jäsenvaltioilla, jotka katsovat yhteisen puolustuksensa toteutuvan Pohjois-Atlantin liitossa (Nato), ja se on sopusoinnussa tuossa yhteydessä määritettävän yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kanssa.”
Tämäkin kertoo sen, että kyseinen lause tuli sopimukseen nimenomaan eräiden Nato-maiden vaatimuksesta, jotka eivät halunneet Euroopan puolustusyhteistyön kilpailevan Naton kanssa tai heikentävän sitä.
Kun tällainen kohta sopimukseen tuli, oli selvää, että toteamus koskee myös sotilasliittoon kuulumattomia maita. Se, että se on myös artiklan 7. kohdassa ei millään tavoin vaikuta siihen, miten avunantovelvoitetta samassa kohdassa mainitun YK:n peruskirjan 51. artiklan mukaan toteutetaan eikä siis sitä vesitä.
Se, minkä vuoksi Suomi ja minä silloisen Matti Vanhasen hallituksen ulkoministerinä pidimme näitä muotoiluja kannatettavina johtui siitä, että ilman sitä oli todellinen riski, että yksi tai useampi liittoutumaton maa olisi silloin ilmoittanut jäävänsä koko artiklan ulkopuolelle.
Tämän mahdollisuuden torjuminen oli Suomelle tärkeä onnistuminen aivan siitä riippumatta, miten sen toteutuessa olisimme itse suhtautuneet omalta osaltamme artiklan hyväksymiseen myös Suomea sitovaksi. Sen näemme nyt siinä, että myös EU:n puolustusyhteistyön vahvistaminen Pysyvän Rakenteellisen Yhteistyön merkeissä on toteutumassa ilman uusien jakolinjojen tuomista unioniin siten, että myös Irlanti, Itävalta, Ruotsi ja Suomi ovat kaikki siinä mukana.
Tämä EU-yhteistyö ei ole luomassa eurooppalaista armeijaa tai tekemässä unionista sotilasliittoa, mutta tehostaa sen mahdollisuuksia toimia vaativissa kriisinhallintatehtävissä ja antaa monin tavoin lisäarvoa jäsenvaltioiden kansallisen puolustuksen kehittämiselle.
25.12. 2017
