Omistamisen tuskaa
Sittemmin Työ- ja elinkeinoministeriöksi muuttuneen Kauppa- ja teollisuusministeriön virkamies Risto Ranki esitti 2005 silloiselle esimiehelleen kansliapäällikkö Erkki Virtaselle, että voisi kirjamuotoon koota ja kertoa valtion omistuksen tarinaa Suomessa. Virtanen hyväksyi hankkeen, jota Ranki teki seitsemän vuotta virkatyönä, loppuaikoina päätoimisesti. Tarinaa valtionyhtiöistä on erityisen sopiva alaotsikko kirjalle, joka ei yritäkään olla sen enempää historiallista, liiketaloudellista, kansantaloudellista kuin oikeudellista tutkimusta vaan juuri sitä mitä lupaakin – tarinointia.
Sikäli kun tarinalla jotain juonta on, se on sen otsikon mukainen, jonka Ranki antoi silloisen kauppa- ja teollisuusministerin Ilkka Suomisen toimeksiannosta vuonna 1991 kirjoittamalleen mietinnölle: Visio yksityistämisestä Suomessa 1990-luvulla. Kirjassa käydään lyhyesti lävitse valtionomistuksen synty ja kehitys, mutta pääasiana on vieläkin keskeneräinen kertomus tämän vision toteuttamisesta.
Kirja ei ole suinkaan vain kertomus porvarillisen valtionyhtiöpolitiikan etenemisestä. Rankin tekemistä kymmenistä ministereinä toimineiden ja KTM:n virkamiesten haastatteluista käy ilmi, että niin Ulf Sundqvist, Erkki Liikanen – joka tosin puoluesihteerinä sai vielä puolueen moitteet yksityistämispuheistaan – Seppo Lindblom, Paavo Lipponen kuin Antti Kalliomäki ovat eriasteisella aktiivisuudella olleet yksityistämistä edistämässä. Eero Rantala, jonka mainetta demareiden ajaman Valco-kuvaputkitehtaan epäonnistuminen jäi kalvamaan, oli viimeisiä valtionomistusta strategisena välineenä käyttävän aktiivisen teollisuuspolitiikan kannattajia. Myöhemmistä demariministereistä Ranki kirjoittaa, että ”vain vajaan vuoden kauppa- ja teollisuusministerinä toimineen Erkki Tuomiojan vastahakoisuus valtionyhtiöiden myyntiin on yleisesti tiedossa”, mihin arvioon voin tyytyväisenä yhtyä.
Ranki jatkaa myös, ettei ”Soneran myyntivaltuuksien jarruttelua (…) kokonaan voi panna hänen henkilökohtaiseksi syykseen”, sillä myös KTM:n virkamiehet kannattivat varovaisempaa linjaa. Asia kuitenkin kuului liikenneministeriön vastuulle, joka silloin ja myös nykyisen hallituksen aikana näyttää olevan yltiöpäisimmän yksityistämislinjan takana. Sonera teki vielä valtionyhtiönä neljän miljardin euron alaskirjaukseen johtaneet UMTS-kaupat ja joidenkin mielestä ennen tämän kuplan puhkeamista olisi pitänyt saada firma myytyä. Ranki siteeraa tässä Tuomiojan jälkikäteisarvioita, siihen suoraan kantaa ottamatta: ”Kuinkahan eettisesti kestävää olisi ollut, jos valtio olisi rahastanut kymmeniä miljardeja kuplasta, joka vähän sen jälkeen olisi pörssissä puhjennut?”
Soneran ohella toinen erityisen mielenkiintoinen tapaus on ollut Nesteen ja IVO:n fuusiominen Fortumiksi vuonna 1998, joka johti kuitenkin jo seitsemän vuotta myöhemmin Nesteen uudelleen yhtiöittämiseen omana yhtiönään. Tälle ratkaisulle ja siihen liittyneelle yksityistämiselle on Ranki löytänyt kriitikoita myös oikealta, kuten Iiro Viinasen ja Ilkka Suomisen, kun taas Sunqvist on jäänyt puoltamaan sekä Nesteen että Fortumin pörssiin viemistä.
Marraskuu 2015
