EU:ssa on hirveä kiire ajaa kaikki normaalit avoimet ja parlamentaariset menettelytavat sivuuttaen lävitse päätös euromaiden sitoutumisesta sopimukseen, joka tällä hetkellä kulkee iskevällä nimellä ”Sopimus vakaudesta, koordinaatiosta ja hallinnosta”. Tosiasiassa koko sopimus on parhaimmassakin tapauksessa tarpeeton ja pahimmassa tapauksessa vahingollinen, ja Suomen olisi perusteltua vastustaa koko sopimusta ja ainakin itse jäädä sen ulkopuolelle.
Nykyisestä velkakriisistä selviytymiseen sopimuksella ei ole mitään vaikutusta. On kyseenalaista tuoko se yhtään lisää tehoa tulevienkaan kriisien ennaltaehkäisemiseen verrattuna siihen sixpack-lainsäädäntöön ja pysyvään Euroopan vakausmekanismiin, joista päätökset on jo tehty ja jotka tulevat ensi vuoden loppuun mennessä voimaan. Esitetyn sopimuksen uudet rakenteet ja menettelyt näyttäisivät edelleen vain sotkevan unionin päätöksentekoa, heikentävän komission asemaa ja luovan uusia jakoja jo nyt liian hajanaisen unionin sisällä, mistä Euroopan parlamentissa on kannettu vakavaa huolta.
Sopimus pyrkii kiristämään jo olemassaolevia alijäämäsääntöjä ottamalla käyttöön vuosittaisen, lainsäädäntöön kirjattavaksi vaadittavan 0,5 BKT-prosentin budjettialijäämäsäännön. Kirjaimellisesti otettuna tämä olisi täysin älytön pakkopaita, joka voisi pahimmillaan syventää talouden suhdannevaihteluita, heikentää kasvua ja kasvattaa työttömyyttä. Vakuuttelut siitä, että sen tarkoituksena ei olisi estää järkevän kasvua, vakautta ja työllisyyttä tukevan suhdannepolitiikan harjoittamista, kunhan talouksien suhdannekierron yli ulottuva tasapaino on kunnossa, eivät ole oikeistohallitusten ankaran niukkuuspolitiikan valossa välttämättä uskottavia.
Miksi sopimusta sitten näin voimakkaasti kuitenkin runnotaan läpi? Vastaus löytyy suurimmasta maksajamaasta Saksasta. Kuripolitiikan vaatiminen on sisäpoliittisesti välttämätön ehto sille, että Saksa voisi suhtautua hyväksyvästi siihen, että Euroopan keskuspankki tekee sen mikä sen tulisi joka tapauksessa Saksan ja kaikkien muidenkin maiden hallituksista riippumattomana toimijana tehdä eurokriisin leviämisen ja vahinkojen rajoittamiseksi.
Ensimmäisen sopimusluonnoksen pahimmat kuprut on siloiteltu jatkotyöstämisessä niin, että se voisi antaa Suomelle mahdollisuuden perustuslakiamme loukkaamatta liittyä sopimukseen. Tässä tilanteessa voi olla, ettei meiltä enää riitä oikeata eurooppalaista rohkeutta puhaltaa pilliin ja lopettaa tällainen peli tulevien vahinkojen estämiseksi. Siihenkin kannattaa kiinnittää huomiota, että sopimuksesta halutaan tehdä päätökset tilanteessa, jossa Suomen eduskunnan ohella monet muutkaan kansalliset parlamentit eivät edes ole koolla voidakseen ottaa kantaa asiaan.
15.1. 2012
