Wikileaksin julkistamat 250 000 amerikkalaista dokumenttia ovat ainakin hetkellisesti sekoittaneet Yhdysvaltain hallinnon ja antaneet aihetta monenlaiseen spekulaatioon, irvailuun ja kiroamiseen. Pitäisikö tästä vapaan tiedonvälityksen ja avoimen yhteiskunnan ystävänä iloita? Salaisuuksien paljastaminen on tarpeen ja kiitettävää silloin kun se on kohdennettua, harkittua ja estää tai vaikeuttaa rikollista tai muuten yleisen edun vastaista toimintaa. Näin on esimerksiksi silloin kun vuodot kertovat laittomista kidutuksista, teloituksista tai muista ihmisoikeusrikkomuksista tai siitä, miten valtiot salaavat demokratian toimivuuden ja demokraattisen valintojen kannalta tärkeää tietoa. Kouluesimerkki tällaisesta paljastuksesta ovat kuuluisat Vietnamin sodan aikaiset Pentagonin paperit. Wikileaks, jonka taustalla alunperin kerrotaan olleen mm. oman maansa epädemokraattista vallankäyttöä vastaan toimineita kiinalaisia dissidenttejä, on jo kohta neljän vuoden aikana usein julkistanut sellaista aineistoa, jonka julkitulo on palvellut kiitettäviä päämääriä. Mutta onko tällaisesta toiminnasta enää kysymys silloin, kun Wikileaks julkaisee netissä kerralla yli 250 000 Yhdysvaltain hallituksen tietoverkoista imuroitua asiakirjaa? Ei ole uskottavaa, että kaikki asiakirjat olisi arvioitu mm. niiden totuudellisuuden arvioimiseksi ja vahinkojen estämiseksi, joita periaatteita Wikileaks sanoo soveltavansa kaikkeen julkaistavaan aineistoonsa. Kysymys näyttäisi yhtä paljon olevan massiivisesta tietomurrosta ja -varkaudesta, jonka yhteys sananvapaus- ja avoimuuspäämääriin jää vähintäänkin hämäräksi.
Demokraattinen yhteiskunta perustuu samanaikaisesti sekä avoimuuteen että luottamukseen. Jälkimmäinen tarkoittaa sitä, että on hyväksyttyviä syitä myös joidenkin asioiden salassapitoon, kuten yksityisyyden suoja, yksilöiden ja yhteiskunnan turvallisuus ja mahdollisuus luottamukselliseen yhteydenpitoon, jota ennen it-aikakautta kutsuttiin kirjesalaisuudeksi. Demokratian laajentuminen ja vakiintuminen on koko ajan siirtänyt salassapidon ja julkisen tiedon rajaa avoimempaan suuntaan hyvällä tavalla. Oikeusvaltiossa rajan rikkomukset puolin ja toisin ovat lailla määriteltyjä ja rikkomukset käsitellään oikeuslaitoksessa.
Esimerkki toimivasta avoimuudesta on EU-asioiden parlamentaarinen käsittely Suomessa, joka nimenomaisesti perustuu siihen, että eduskunta voi vaikuttaa keskeneräisten EU-asioiden käsittelyyn eikä ota kantaa vain valmiisiin hallituksen tuomiin estyksiin. Eduskunnalla on rajoittamaton oikeus saada kaikki pyytämänsä hallituksen hallussa oleva EU-asioihin liittyvä tieto asiakirjoineen käyttöönsä, eikä sitä voida evätä sillä perusteella, että ne ovat salassapidettäviä. Hallitus voi pyytää eduskuntaa noudattamaan vaiteliaisuutta joidenkin asioiden kohdalla, mutta siitäkin päättää valiokunta. Käytännössä ei-julkisen tiedon osuus on minimaalisen vähäinen ja yleisimmin se liittyy käsittelyssä olevien avointen asioiden kansallisiin neuvottelutavoitteisiin ja joskus muiden maiden kannanotoista saatuun luottamukselliseen tietoon, joita ei julkisteta neuvottelujen jatkuessa.
30.11. 2010
